Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko

2. paastonajan sunnuntai (Reminiscere), 1. vsk, Matt. 15:21-28.

 Sitten Jeesus lähti sieltä ja vetäytyi Tyyron ja Siidonin tienoille. Katso, kanaanilainen nainen tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa peräämme." Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lampaiden luo." Mutta nainen tuli ja lankesi hänen eteensä ja sanoi: "Herra, auta minua." Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole oikein ottaa lasten leipä ja heittää se koiran penikoille." Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra, mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän isäntiensä pöydältä putoavat." Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Nainen, suuri on uskosi, tapahtukoon sinulle, kuten tahdot." Hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.

Tämän päivän teksti on meille erinomainen kuvaus siitä, miten valtava voima Jumalan sanalla on. Me tarvitsemmekin yhä uudestaan muistutusta tästä asiasta – jokainen tarvitsee. On nimittäin niin luonnollista ajatella, että Jumala on jossain kaukana, ettei hänestä voi mitään varmaa tietää, tai että koska en voi nähdä Jumalaa, niin ei hän varmasti halua tulla jokaiselle tunnetuksi. Tai mikä vaarallisinta, joku saattaa ajatella, ettei Jumala niin paljon välitä siitä mitä hänestä ajattelen!

Tällaisten ajatusten keskellä elävälle ihmiselle on hullutus, että Jumala tekisi itsensä tunnetuksi aivan tavallisella tavalla. Luetun ja kuullun sanan kautta! Joku pahentuu siihen, että kuka tahansa voi lukea Jumalan sanaa ymmärrettävästi, koska se ei olisi sopivaa kaikkivaltiaan kunnialle. Hän ei ylpeydessään ymmärrä, että Jumalan ylitsepursuava hyvyys ja rakkaus tulee ilmi juuri siinä, että hän itse alentuu palvelemaan syntistä ja kurjaa ihmislasta. Hän pitää suurimpana kunnianaan, että hänen sanansa otetaan uskolla vastaan ja siihen turvataan. Toinen saattaa pahentua siihen, että kun sanotaan Jumalan ilmoittavan itsensä vain sanan kautta, että siinä pannaan Jumala laatikkoon ja rajataan hänen toimintaansa. Mutta silloin emme ota huomioon sitä, että juuri tuosta laatikosta, Jumalan sanasta, hän itse haluaa tulla tunnetuksi. Muuten se on meille mahdotonta. Mutta sanan kautta se on armoa. Siten syntyy usko. Siitä haluamme tänään puhua.

1. Usko tulee Jumalan sanasta

Tekstissämme kanaanilainen nainen – evankelista Markus kertoo tarkemmin, että hän oli syyrialaisfoinikialainen – tuli Jeesuksen luokse. Hänellä oli kova hätä, sillä hänen tyttärensä oli riivaajahengen vaivaama. Valistuksen jälkeisen ajan ja rationalismin järkeisuskon ajan lapsina meille on usein vaikea ymmärtää, mitä tuo on, että ihminen on pahan hengen riivaama. Helposti erehdytään ajattelemaan, että kyseessä on jokin tuolloin tunnistamaton sairaus, kuten epilepsia. Mutta silloin aliarvioidaan menneiden aikojen ihmisten ymmärrys. Jo vanhastaan ennen kuin epäiltiin riivaustapauksia, papit ja lääkärit ottivat ensin selvää olisiko kyseessä kuitenkin luonnollinen sairauteen liittyvä oire. Usein näin olikin. Mutta nyt meille kerrotaan tämän naisen hädästä tyttärensä vuoksi, joka on kovin riivaajan runtelema.

Nainen huutaa: ”Herra, Daavidin poika, armahda minua” Kuinka hän, kanaanilainen, osaa huutaa näin? Hän sanoo Jeesusta Daavidin pojaksi. Jeesuksen kasvatusisähän oli Joosef. Onko nainen erehtynyt henkilöstä? Juutalaiset kyllä tiesivät, että Kirjoitusten mukaan Kristus on Daavidin poika, mutta kuinka nyt tuo nainen sen tietäisi? Vastaus on ilmeinen: hän on kuullut sen joltain. Jeesuksen tunnusteot ja opetus saivat aikaan sen, että ihmiset puhuivat hänestä ja ihmeellisestä armosta, jota hän osoitti kaikkein kurjimmillekin. Kuumetauti joutui väistymään Jeesuksen kosketuksesta, verenvuototaudin täytyi pysähtyä, sokean silmien avautua ja kuurojen korvien täytyi avautua kuulemaan Herran sana. Tässä oli joku, jolla oli valta yli tuon kaiken. Mutta mikä mahtoi tuoda naisen Jeesuksen luo? Hän oli kuullut, että Jeesuksen käskystä saastaisen hengen tuli jättää mies synagogassa rauhaan, kuuron ja mykän hengen oli toteltava Korkeimman käskyä. Mutta mitä hyötyä tuosta olisi naisen tyttärelle? Hän ei ollut juutalainen. Mitä hyötyä hänelle Daavidin pojasta olisi? Mutta hänen huudostaan kuulemme sanat: ”Herra, armahda minua!”

Tämä on uskon huuto. Hän on tullut kuulemaan, että Jeesus ottaa vastaan myös syntisiä. Publikaaneja, porttoja, sadanpäämiehen, gadaralaisia. Tämä Jeesus on jotain muuta kuin fariseukset, hän on jotain muuta kuin tuomari. Nainen on saanut kuulla, että Jeesus on armollinen ja antaa synnit anteeksi, että Jeesus ei ole vain Daavidin Poika, juutalainen, vaan että hän on Daavidin Poika maailman vapahtaja. Hän siis huutaa: ”armahda minua!”

Kuuletko, miten voimallinen asia se on, että uskovat puhuvat Jeesuksesta? Sinä olet saanut kuulla armon sanan, olet kastettu ja tullut osalliseksi syntien anteeksisaamisesta. Kaikki suuret syntisi on Jumalan tuomioistuimen edessä julistettu anteeksiannetuiksi Kristuksen armoveressä – velkasi on poissa! Eikö tämä ole asia, jota on syytä lukea, jakaa ja siitä puhua? Ja katso! Tuo puhe ei ole hedelmätöntä, sillä sitäkin kautta Jeesus vetää ihmisiä puoleensa aivan kuten naisen, josta tänään olemme kuulleet. Mutta entä jos tuon armon valon laittaa vakan alle? Jos ajattelemme, että pastorin kuuluu saarnata sanaa ja saada ihmiset uskoon. Tulkoon ihmiset tänne sitä kuulemaan, se ei kuulu minulle. Miten silloin tuo nainen olisi koskaan ymmärtänyt tulla Jeesuksen luo? Miten koskaan usko hänen sydämessään syttyä? Ei jokaista ole pastoriksi lähetetty, mutta jokaisen kristityn on Kristus kasteen kautta puettanut omaan vanhurskauteensa ja antanut uskon lahjan. Ja mitä sana sanoo: ” Te olette maailman valo. Ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi olla piilossa, eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja loistamaan kaikille huoneessa oleville.” (Matt. 5:14–15)

2. Usko turvaa Jumalan sanaan

Kanaanilaisnaiselle tuo valo oli loistanut ja sen mukaan hän toimii. Hän tulee Jeesuksen luo. Mutta onko Jeesus sellainen kuin hänelle on kerrottu? Aivan kuten synagogan esimies Jairos, hän tulee ja pyytää Jeesukselta apua ja silti Jeesus ei vastaa. Tämä on erikoinen asia! Varmasti kaikkialla maailmassa vaikeneminen puhuteltaessa on loukkaava ja luotaantyöntävä ele. Nyt kuitenkin Jeesus tekee näin. Raamattu sanoo, että hän ei vastaa sanallakaan. Uskon, että moni voisi tuossa tilanteessa jo loukkaantuneena todeta, että: – Olisi pitänyt arvata, aina vaaditaan luottamaan, mutta tosi paikan tullen ei Jumalasta ole mitään apua. Näin nainen ei kuitenkaan tee, vaan hän jatkaa anomistaan, vaikka Jeesus ei vastaa. Nainen on niin sinnikäs, että opetuslapsetkin vetoavat Jeesukseen, mutta he saavat osakseen vastauksen, joka jättää heidät sanattomaksi: ”Minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lampaiden luo.” Mutta mitä tekee nainen? Kaikesta huolimatta hän tulee Jeesuksen luo, ja sanoo: ”Herra, auta minua!” Anominen on lyhentynyt yksinkertaisiin sanoihin, jotka viestivät – Sinä olet Herra, minä tarvitsen apua. Auta sinä. Luulisi, että nyt Herra viimein antaa naiselle rauhan. Eikö tuo pyyntö ole juuri uskon pyyntö? Vetoomus Herran apuun? Jeesus vastaa: "Ei ole oikein ottaa lasten leipä ja heittää se koiran penikoille." Mikä loukkaus! Nainen ei ainoastaan kuule, että hän ei kuulu lapsiin, jotka aterioivat Herran pöydässä, vaan myös, että hän on koira. Tiedämme, että Jeesus käytti kovia sanoja noista, jotka hylkäsivät evankeliumin, mutta nämä sanat, jotka syyrialaisfoinikialainen vaimo kuulee ovat niin loukkaavat, että on vaikea järjellä ymmärtää, että Jeesus, joka sanoo: ”Tulkaa minun tyköni kaikki työtä tekevät ja taakkojen kantajat, niin minä annan teille levon” (Matt. 11:28) nyt lausuu nämä sydämettömältä kuulostavat sanat. Mitä tuo nainen on tehnyt väärin? Eikö riitä, että hänen asiansa koskee lastaan, joka on suuressa ahdistuksessa? Eikö riitä, että hän vetoaa Vapahtajaan? Vielä hän saa kuulla, että hänen tulemisensa Jeesuksen luokse on kuin koiran kerjäämistä ruokaa, joka on valmistettu lapsille. Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra, mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän isäntiensä pöydältä putoavat."

Nämä sanat ovat ne, jotka Herra meille on antanut elinikäiseksi opiksemme. Jeesus valmistaa näin tämän naisen esimerkiksi meille kaikille. Huomaamme hänessä aidon luterilaisen, kun hän kuullessaan lainjulistuksen myöntää Jumalan olevan totinen: – Niin, Herra, minä olen syntinen ja koira, enkä ansaitse mitään siitä, mikä sinun lapsillesi kuuluu, mutta niin kuin itse sanot, olet Sinun koiranpenikkasi! Ja juuri Sinun sananmurusistasi minä elän, ne sanaset Sinä olet minulle antanut kuulla. Valtava on tämä usko, jonka sana on tuossa naisessa saanut aikaan! Hän ottaa Herran kiinni omasta sanastaan ja asettaa sen Jeesuksen eteen. – Niin kuin sinä Herra sanot, niin se on.

Jos nimittäin uskot, että Kristus on sinun Vapahtajasi, sinun Jeesuksesi, niin olet hyvässä turvassa. Silloinkin, kun koet että sinun vaivaasi ja hätääsi et saa Jumalalta apua. Kuitenkaan Jumalalla ei ole kuuro korva sinulle, vaan hän on aina se, joka hän on sinun ainoa ja tosi turvasi, sinun Jeesuksesi ja se hän haluaa sinulle olla. Hän saattaa ajaksi peittää kasvonsa, mutta sanaansa hän ei sinulta kiellä, eikä se muuksi muutu. Amen. Kiitos, Herra Jeesus, sinun sanastasi.

 Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelkoon teidän sydämenne ja ajatuksenne Vapahtajassa Jeesuksessa Kristuksessa.