16. sunnuntai Pyhän Kolmiykseyden päivästä
  • Elämä on minulle Kristus

    16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, III vuosikerran epistolateksti

    Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla, minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva, vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta. Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi. Ja kun olen tästä varma, niin minä tiedän jääväni eloon ja viipyväni kaikkien teidän luonanne teidän edistymiseksenne ja iloksenne uskossa, että teidän kerskaamisenne minusta olisi yhä runsaampi Kristuksessa Jeesuksessa, kun minä taas tulen teidän tykönne. Fil. 1:19-26.

    Ihmiselämään kuuluvat arvot. Kaikilla niitä on, mutta ne voivat olla hyvin erilaisia. Kristityllä on kristilliset arvot, maailmassa olevalla maailmalliset arvot. Tekstissämme apostoli Paavali lausuu julki keskeisen arvomaailmansa sanomalla: "Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto". Näin hän kohottaa kaiken keskukseksi Kristuksen, jossa hänellä on elämä niin, että jopa kuolema on hänelle voitto. Tämä on ihana, suurenmoinen asia.

    1. Mitä merkitsee, että elämä on uskovalle Kristus?

    Jotta ymmärtäisimme mistä tässä on kysymys, on tarpeen tutkia mitä apostoli tässä tarkoittaa elämällä. Jos joku sanoo, että elämä on hänelle raha, ymmärrämme, että tällaisen ihmisen koko elämä pyörii rahan ympärillä niin, että jos hän sen menettäisi, elämä ilman rahaa ei olisi hänelle minkään arvoista. Kun apostoli sanoo elämän olevan hänelle Kristus, merkitsee se sitä, että hänen koko elämänsä on Kristuksessa. Ja jos hän Kristuksen menettäisi, hänellä olisi pelkkää kuolemaa. Onko Kristus sinulle näin arvokas?

    Kuinka Kristus voi merkitä niin paljon?

    Pyhä Raamattu todistaa meille, että Jumala on kaiken elämän lähde. Hän on kaiken luonut. Hän on myös se, joka antaa elämän hengellisesti kuolleelle uudestisynnyttämällä hänet niin, että hän todella elää uutta hengellistä elämää eikä ole enää hengellisesti kuollut. Hänellä on elävä, todellinen yhteys Jumalaan. Jumala ei vain anna elämää, vaan hän on itse elämä. Jeesus sanoo: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." (Joh. 3:36). Ja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä" (Joh. 11:25). Ja hän jatkaa: "Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh. 11:25b-26). Toisessa paikassa Jeesus sanoo: "Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä" (Joh. 6:40).

    Kristus antaa meille iankaikkisen elämän, koska hän on kukistanut synnin mahdin ja voittanut kuoleman lunastamalla meidät. Kun uskomme Kristukseen, omistamme hänessä sen elämän, josta apostoli puhuu. Pääsemme osallisiksi siitä elämästä, joka on Jumalalla. Se on laadultaan hengellistä niin kuin Jumala on henki. Niinpä meillä jo nyt on omanamme iankaikkinen elämä ja elämme sitä jo nyt, vaikkakin uskon varassa. Iankaikkinen elämä ei siis ala vasta sitten, kun pääsemme taivaaseen, vaan se alkaa jo täällä.

    Tätä elämää emme saa keneltäkään muulta kuin Kristukselta emmekä mistään muualta kuin armonvälineistä, sanasta ja sakramenteista. Sanoohan Kristus: "Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä" (Joh. 6:63). Kaikki armonvälineet, sana, kaste ja ehtoollinen, antavat meille hengellistä elämää.

    Pyhä Jumalan sana sanoo Kristusta "meidän elämäksemme" (Kol. 3:4). Tämä elämä ei ole esillä, se ei ole näytteillä, vaan Raamattu sanoo siitä, että se on "kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa" (Kol. 3:3).Emme voi siis ihmisiä katselemalla ehdottomalla varmuudella päätellä, kenellä tämä elämä on.

    Kun apostoli Paavali puhuu siitä, että elämä on hänelle Kristus, hän puhuu lahjasta, jonka hän on saanut. Hän ei puhu teoista, joita hän tekee, ei ominaisuuksista, joita hänellä on, ei hänessä ilmenevistä uskon hedelmistä, ei hyvistä teoista. Apostoli ei tässä julista lakia, vaan evankeliumia, ei vaatimuksia, vaan Jumalan suurinta lahjaa; ei meidän rakkauttamme Jumalaan ja lähimmäisiin, vaan Jumalan rakkautta meihin syntisiin; ei itseään, vaan Kristusta.

    Miten helposti meidän mielemme kääntyy katsomaan ja tutkailemaan sitä, millaisia me olemme; eikä mielemme käänny katsomaan vain meitä itseämme, vaan myös toisia uskovia ja odottamaan heiltä runsaampaa rakkautta, enemmän tekoja. Luulemme saavamme Hengen laista ja lain teoista. Luulemme lain vaatimuksin voivamme olla parempia uskovia ja saada toisetkin sellaisiksi. Siinä on jotakin aivan nurinkurista. Ei niin, vaan on katsottava Kristukseen, uskottava häneen ja riennettävä armonvälineiden vaikutuksen alle. Sieltä saamme Pyhän Hengen, sieltä saamme elämän. Sanoohan apostoli Johannes: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me ensin rakastimme Jumalaa, vaan siinä että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh. 4:10). Meidän on siis pantava pois lakimaisuus, tuo väärä, vahingollinen tapa käyttää Jumalan lakia; meidän on tarpeen tulla lain alta armon alle. Kun Jumala sanoo: "Laupeutta minä tahdon enkä uhria", hän haluaa kirkkonsa julistavan armonevankeliumia sen sijaan, että ihmiset ohjataan omilla uhreillaan lepyttämään Jumalaa tai hankkimaan itselleen iankaikkista elämää.

    Kun syntiselle kirkastuu Jumalan armo Kristuksessa eli kun usko syttyy hänen sydämessään, Kristus asettuu asumaan hänen sydämeensä ja vaikuttaa siellä hyviä tekoja. Näin tapahtuu aina. Toki tietomme vajavuuden tähden meille täytyy opettaa, mitä hyvät teot ovat, ja vanhan ihmisemme tähden meitä tulee kehottaa apostoli Johanneksen tavoin: "Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme" (1 Joh. 4:11). Tällöinkin meidän on pidettävä katseemme kiinteästi luotuna uskomme alkajaan ja päättäjään, Jeesukseen Kristukseen. Meidän on tarpeen jäädä armon alle ja pysyä siellä. Niin hengellisiä meistä ei täällä tule, että voisimme kömpiä pois armon alta. Oikea hengellisyys on armon alla olemista. Väärä hengellisyys ei viihdy puhtaan, pelkän armon alla. Jos olet lain alla, olet tuomittu. Jos olet armon alla, olet tuomiosta vapaa.

    Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, sanoo Raamattu (Room. 4:5). Se tapahtuu armosta, lahjana, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta häneen, ilman lain tekoja. Jumala lukee meille hyväksi Kristuksen vanhurskauden. Hän vanhurskauttaa sen, jolla on usko Kristukseen. Ja Luterilaiset tunnustuskirjat sanovat tästä: "Me puhumme sellaisesta uskosta, joka ei ole mikään joutava aate, vaan joka vapauttaa kuolemasta, synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä." (Puolustus IV,64 [ks. myös IV,72]. TK 1990, s. 99)

    Kun siis Jumala lukee meidät vanhurskaiksi, mitä tapahtuu? Onko niin, että kun Jumala taivaassa julistaa meidät vanhurskaiksi Kristuksen tähden uskon kautta häneen, täällä maan päällä ei tapahdu mitään? Jos näin olisi, kuollut olisi edelleenkin kuollut, omatunto olisi yhä kauhujen vallassa Jumalan vihan alla eikä ihmisellä olisi mitään tietoa armontilastaan. Kun Jumala julistaa meidät uskosta vanhurskaiksi, hän ei julista sitä vain enkeleille taivaassa, vaan hän julistaa sen täällä maan päällä kauhistuneelle omalletunnolle, kuten Kristus lausui halvatulle miehelle: "Sinun syntisi ovat anteeksiannetut" tai syntiselle naiselle: "En minäkään sinua tuomitse". Niin hän lausuu myös sinulle, lain tuomitsemalle, ahdistuneelle syntisparalle: "Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun... Sillä vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi." (Jes. 43;1; 54:10)

    Ja silloin tapahtuu. Tapahtuu täällä maan päällä, tapahtuu sinun sydämessäsi. Tunnustuskirjat sanovat siitä: "Tästä syystä me päättelemme, että meidät vanhurskauttaa Jumalan edessä, sovittaa Jumalan kanssa ja uudestisynnyttää usko, joka katumuksessa tarttuu armolupaukseen ja tekee todella eläväksi kauhistuneen ihmisen. Tällainen usko on varma siitä, että Jumala on meille leppyinen ja suopea Kristuksen tähden. Tämän uskon kautta me varjellumme pelastukseen." (Puolustus IV,386. TK 1990, s. 145.) Profeetta Habakuk sanoo tästä: "Vanhurskas on elävä uskostansa" (Hab. 2:4). Kuoleman tilalle tulee elämä. Kauhun tilalle tulee rauha, murheen tilalle ilo, kirouksen tilalle siunaus, helvetin tilalle autuus. Kristus tulee meille omakohtaisesti vanhurskaudeksi ja elämäksi. Silloin voimme sanoa: "Elämä on minulle Kristus" ja "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni" (Gal. 2:20). Kun Jumala vanhurskauttaa uskosta, hän siis herättää kuolleen eloon ja tekee hänestä Jumalan lapsen.

    Tämä elämä, josta nyt puhumme, tämä lahjana Kristuksen tähden meille annettu elämä on sellainen, ettei se häviä kuolemassa, vaan se on kätkettynä Kristuksessa ja odottaa ilmituloaan kirkkaudessa. Se edellyttää ruumiin ylösnousemista, kuten Kristus sanoo: "Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien, sillä kaikki hänelle elävät" (Luuk. 20:38). Tämä elämä ei ole samaa kuin meidän vaelluksemme tai meidän tekemisemme.

    2. Kun Kristus on elämämme, kuolema on meille voitto

    Apostoli Paavali kirjoitti tämän Filippiläiskirjeensä vankeudesta. Häntä odotti joko vapautus tai telotus. Vaikka Paavali on varma eloonjäämisestään, koska hänellä on vielä kesken Kristuksen hänelle antama työ, hän arvioi tilannetta myös siltä pohjalta, että hänet teloitettaisiin. Ja esikuvaksi kaikille uskoville hän lausuu: "Kuolema on voitto."

    Hän lausuu näin, koska hän tietää kuolemassa siirtyvänsä Kristuksen luo, mikä on monin verroin parempi olotila kuin jäädä tänne. Paavali sanoo: "Halu minulla on täältä eritä, ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi."

    Kuolemassa uskovan sielu ei siis häivy olemattomiin, vaan siirtyy Kristuksen luo. Ruumis pannaan hautaan, odottamaan ylösnousemusta, jolloin sielu yhdistyy siihen. Ei ole olemassa ns. välitilaa, jolla tarkoitetaan sitä, että sielut olisivat jossain epämääräisessä tuonelan tapaisessa paikassa odottamassa tuomiota. Pyhän Raamatun mukaan epäuskossa kuolleet sielut menevät vankilaan, siis rangaistuksen paikkaan, uskovien sielut taas paratiisiin eli Kristuksen luo. Epäuskoisilla on vaiva, uskovilla autuus. Kuoleman jälkeen ei ole kiirastulta, vaan ihminen on joko erossa Jumalasta vaivassa tai Kristuksen luona taivaassa. Ihmisen lopullinen kohtalo määräytyy kuolemassa.

    Joskus läheisen omaisen tai ystävän kuolema koskettaa meitä syvästi. Meillä on taipumus ajatella, että hän on nyt meiltä poissa. Lohdullisempaa olisi kuitenkin ajatella uskossa kuolleista, että nyt heillä on monin verroin parempi. He ovat nyt siellä, minne he olivat matkalla. He pääsivät perille. Tämä aika täällä alhaalla on armonaikaa, jotta oppisimme tuntemaan Jumalan armon ja pelastuisimme. Elämämme tarkoituksena ei ole elää täällä ikuisesti. Määränpäämme on taivas. Kun siis sinne riennämme, niin iloitkaamme kaivatessamme meidän luotamme poisnukkuneita uskovia omaisiamme siitä, että he ovat tulleet perille. Sitä ennen rakkaan omaisemme paikka oli siellä tyhjä, mutta nyt se on täyttynyt. Kun eräs iäkäs seurakuntamme jäsen, Vihtori Niemi Koskenpäältä, oli kuolinvuoteellaan ja lapset tulivat häntä hyvästelemään, hän sanoi: "Tulkaa perässä." Siis tyytykäämme siihen, että päiviemme määrä täällä on rajallinen, mutta iloitkaamme siitä. että siellä on monin verroin parempi. Moni sinne on jo päässyt. Aikanaan tulee meidänkin vuoromme. Pääsemme perille. Pääsemme telttamatkalta pysyvään kotiin.

    Apostolin sana "kuolema on voitto" auttaa meitä voittamaan omaa kuoleman pelkoamme. Kuolema itsessään on synnin seuraus ja rangaistus. Mutta Jumala, joka voi pahankin panna palvelemaan omia tarkoituksiaan, on Kristuksessa tehnyt uskovalle kuoleman voitoksi. Koska Kristus on voittanut kuoleman, se ei enää niele eikä saa kauhistaa meitä. Siitä on tullut meille autuuden portti. Sillä Kristus, johon olemme kastetut ja jossa kasteessa meidät on hänen kanssaan haudattu, on ylösnoussut ja mennyt Isän tykö. Näin hän on tullut meille tieksi iankaikkiseen elämään, ja niin kuin hän elää, mekin elämme hänen kanssaan, eikä kukaan voi ryöstää meitä hänen kädestään. Tässä uskossa sanomme: "Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu." Ja muistamme Jeesuksen sanat: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys." (Joh. 10:10).

    Amen.

    Markku Särelä

  • Jeesus ja elämän koettelemukset

    16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, II vuosikerran evankeliumiteksti

    Ja Martta sanoi Jeesukselle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä, niin minun veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin minä tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä sinä Jumalalta anot." Jeesus sanoi hänelle: "Sinun veljesi on nouseva ylös." Martta sanoi hänelle: "Minä tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa, viimeisenä päivänä." Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Hän sanoi hänelle: "Uskon, Herra; minä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan Poika, se, joka oli tuleva maailmaan." Ja tämän sanottuaan hän meni ja kutsui salaa sisarensa Marian sanoen: "Opettaja on täällä ja kutsuu sinua." Kun Maria sen kuuli, nousi hän nopeasti ja meni hänen luoksensa. Mutta Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siinä paikassa, missä Martta oli hänet kohdannut. Kun nyt juutalaiset, jotka olivat Marian kanssa huoneessa häntä lohduttamassa, näkivät hänen nopeasti nousevan ja lähtevän ulos, seurasivat he häntä, luullen hänen menevän haudalle, itkemäänsiellä. Kun siis Maria saapui sinne, missä Jeesus oli, ja näki hänet, lankesi hän hänen jalkojensa eteen ja sanoi hänelle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä, ei minun veljeni olisi kuollut." Kun Jeesus näki hänen itkevän ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, joutui hän hengessään syvän liikutuksen valtaan ja vapisi; jahän sanoi: "Mihin te panitte hänet? "He sanoivat hänelle: "Herra, tule ja katso." Ja Jeesus itki. Niin juutalaiset sanoivat: "Katso, kuinka rakas hän oli hänelle!" Mutta muutamat heistä sanoivat: "Eikö hän, joka avasi sokean silmät, olisi voinut tehdä sitäkin, ettei tämä olisi kuollut?" Niin Jeesus joutui taas liikutuksen valtaan ja meni haudalle; ja se oli luola, ja sen suulla oli kivi. Jeesus sanoi: "Ottakaa kivi pois." Martta, kuolleen sisar, sanoi hänelle: "Herra, hän haisee jo, sillä hän on ollut haudassa neljättä päivää." Jeesus sanoi hänelle: "Enkö minä sanonut sinulle, että jos uskoisit, niin sinä näkisit Jumalan kirkkauden?" Niin he ottivat kiven pois. Ja Jeesus loi silmänsä ylös ja sanoi: "Isä, minä kiitän sinua, että olet minua kuullut. Minä kyllä tiesin, että sinä minua aina kuulet; mutta kansan tähden, joka seisoo tässä ympärillä, minä tämän sanon, että he uskoisivat sinun lähettäneen minut." Ja sen sanottuansa hän huusi suurella äänellä: "Lasarus, tule ulos!" Ja kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: "Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä." Niin useat juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luokse ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen. (Joh. 11:21–45)

    Näemme tekstissämme ihmisiä surun ja koettelemuksen keskellä. Martta ja Maria itkivät rakasta veljeään, samoin suuri joukko surijoita. Myös Jeesus itse liikuttuu, aivan vapisee, ja itkee rakkaan ystävänsä vuoksi. Katselemme kipeän tuttua inhimillisten tunteiden kuvaelmaa. Näemme ihmetellen, että Jumalan Poika itse on astunut siihen mukaan. Jeesus ei väistä kärsimystä, vaan on läsnä surun, koettelemusten ja kuoleman keskellä. Hän myös ottaa ristillä suurimman tuskan kantaakseen.

    Jeesus on läsnä koettelemusten keskellä

    Jokaisessa elämässä on omat surunsa ja koettelemuksensa. On vaikeuksia tärkeissä ihmissuhteissa, ongelmia työssä, sairauksia, sisäisen elämän kipuja. On luopumisen tuskaa ja läheisten kuolemia; on oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden ahdistus. Näin on, koska me elämme langenneessa maailmassa. Kristityn tie ei ole kunnian tie, jolla välttäisimme vaikeudet. Mutta se on tie, jota kulkiessamme meillä on ihmeellinen matkakumppani. Tekstimme opettaa, että Jumalan Poika itse kulkee kanssamme, on läsnä ahdistuksissamme ja osoittaa myötätuntoa surujamme kohtaan.

    Jeesus tuli ihmiseksi, että hän ottaisi osaa murheeseemme. Jumalan Poika, joka oli kaiken kärsimyksen yläpuolella, tuli ihmiseksi kantaakseen tuskamme. Sen hän teki myötätunnosta ja rakkaudesta meitä kohtaan, voidakseen tuoda meille lohdutuksen ja avun. Hän tuntee murheemme, koska hän on ollut kaikessa kiusattu niin kuin mekin – kuitenkin ilman syntiä. Näin hän voi lohduttaa kiusattuja, niin että saamme lähestyä häntä uskalluksella ja luottamuksella. (Hebr. 4:15) Näin hän voi tuoda meille anteeksiantamuksen kaikesta synnistä, jota elämämme kamppailuihin liittyy. Se oli hänen ihmiseksitulemisensa tarkoitus. Tekstimme opettaa Jumalan Pojan lihaan tulemisen lohduttavaa, ihanaa salaisuutta: Hänessä meillä on Jumala, joka on jakanut tuskamme, Jumala, joka on kärsinyt puolestamme, jotta hän toisi meille lohdutuksen ja avun.

    Niin kuin Jeesus oli läsnä Martan ja Marian surun keskellä, niin hän on läsnä myös kaikissa meidän ahdistuksissamme ja suruissamme. Kovin helposti se unohtuu vaikeuksien keskellä. Jeesus on läsnä uskossa, ei näkemisessä, ja meidän uskomme on kovin heikko. Kuitenkin usko katsoo sanaan ja luottaa siihen, että Herra antaa heikkoutemme anteeksi. Sana vakuuttaa, että Jumalan läsnäolo ja apu on varmasti todellisuutta myös meidän kohdallamme.

    Sinäkin saat uskoa, että Jeesus on kanssasi kaikissa suruissasi ja murheissasi, olethan sinäkin hänen ystävänsä ja rakkaansa niin kuin Lasarus, Martta ja Maria olivat. Sinut on kastettu hänen opetuslapsekseen. Olet hänen kansaansa, joten sinua koskee profeetta Jesajan lupaus: ”älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi.” (Jes. 41:10) Sinunkin vuoksesi Jeesus kärsi ja kuoli, että hän voisi olla sinulle armollinen, antaa anteeksi kaikki syntisi ja olla lohduttajasi. Älä anna lihasi epäilysten, maailman ja perkeleen riistää tätä lohdutusta sinulta, vaan katso sanaan ja luota siihen, että näin asia on riippumatta siitä, miltä sinusta näyttää ja tuntuu. Jumalan lupaukset ovat varmoja ja niistä saat ammentaa lohdutusta.

    Jeesus sallii koettelemukset meidän parhaaksemme

    Näemme tekstistämme, että Jeesus ei estä koettelemusta eikä ota sitä heti pois, vaan sallii sen kohdata omiaan. Se ei ole lihalle mieluista, vaan meidän vanha ihmisemme kapinoi ristiä vastaan. Se tahtoisi kulkea helppoa tietä suoraan kunniaan. Tämä on lihan viisautta, josta tarvitsemme Herran anteeksiantoa. Armonsa kautta hän sitten opettaa meitä kärsivällisyyteen ja luottamaan Jumalan viisauteen.

    Jeesus kertoo syyn sille, että hän sallii koettelemuksia. Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Lasarus on kuollut, ja minä iloitsen teidän tähtenne siitä, etten ollut siellä, jotta te uskoisitte.” (Joh 11:14–15) Koettelemusten kautta Herra vaikuttaa uskoa. Tekstimme kuvaamien tapahtumien vaiheissa Martta lausui jalon uskontunnustuksen. Niiden myötä useat juutalaiset uskoivat Jeesukseen.

    Jeesus sallii meidänkin joutua murheeseen ja koettelemuksiin, jotta uskoisimme. Niiden kautta hän vetää meitä luokseen. Hän kutsuu meitä etsimään lohtua sanastaan, että oppisimme yhä enemmän tuntemaan hänen armoaan ja luottamaan häneen. Hän tahtoo kärsimyksen kautta tuoda meidät sanan ja sakramenttien ääreen, että uskomme vahvistuisi. Niistä me näemme, mitä Jeesus on tehnyt, ja uskomme häneen, kuten evankeliumin juutalaiset. Se on meille ikuiseksi autuudeksi.

    Koettelemukset myös perkaavat meistä pois ylpeyttä ja maailmallisuutta. Herra vieroittaa niiden avulla meitä synnistä. Ahdistusten kautta hän murtaa väärän turvan, joka ei kestä, mutta samalla hän ohjaa meitä tuntemaan sen Jumalan lohdutuksen ja rauhan, joka ”on kaikkea ymmärrystä ylempänä” ja varjelee ”sydämemme ja ajatuksemme Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:7) Se on pysyvä, ikuinen lohdutus.

    Me emme voi täysin tuntea Jumalan suunnitelmia emmekä tiedä tarkkaan, miksi hän sallii juuri ne koettelemukset, jotka kohtaavat meitä. Mutta saamme luottaa siihen, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room 8:28) Tästä saamme uuden tarkoituksen ja merkityksen kaikkeen kärsimykseen, ja niin se on helpompi kantaa. Meillä on varma toivo siitä, että kaikki kääntyy viimein ikuiseksi parhaaksi meille.

    Jeesus sanoi oppilailleen Lasaruksen sairaudesta: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi, että Jumalan Poika sen kautta kirkastuisi.” (Joh. 11:4)  Koettelemusten kautta Jeesus kirkastuu  myös meille ja meissä. Jumala tuo kunniansa ilmi ristin kautta ja kuljettaa kirkkauteen pimeyden läpi.

    Vastoinkäymiset opettavat, että olemme itse täysin avuttomia hengellisesti. Meissä on vain syntiä ja heikkoutta. Jumala kuitenkin opettaa meidät sanomaan Paavalin kanssa: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13) Kristus on annettu meille syntisille vanhurskaudeksi, tyhmille viisaudeksi ja heikoille voimaksi. (1 Kor. 1:30) Me olemme voimattomia, mutta Jumala on voimallinen. Näin Jumalan voima tulee meidän heikkoudessamme näkyviin ja toteutuu Herran sana: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2 Kor. 12:9) Jumala saa kunnian ja me lohdutuksen siitä, että Kristus yksin on uskomme alkaja ja täyttäjä. (Hebr. 12:2)

    Jeesus suo viimein voiton koettelemuksista

    Se, että Jumala kääntää ristin ja kärsimyksen meidän parhaaksemme, perustuu Kristuksen ristiin. Golgatan pimeydestä Jumalan armon kirkkaus loistaa elämäämme.  Meidän syntimme ansaitsevat kadotuksen ja kuoleman. Ne tuottavat meille kärsimystä. Synnin palkkaa ja seurauksia ei voi paeta ja siksi Jeesuksen oli kannettava ne. Hän kärsi, tuli Jumalan hylkäämäksi ja kuoli meidän puolestamme ristillä. Tässä pimeydessä Kristus kirkastuu Vapahtajana. (Vrt. Joh. 12:23–28) Jeesuksen kuolema on meille voitto kuolemasta, hänen hylkäämisensä vapautus kadotustuomiosta ja hänen kärsimyksensä lohdutus tuskaan.

    Koska Jeesus on sovittanut syntimme, hän voi lohduttaa ja olla läsnä koettelemuksissamme, antaa syntimme anteeksi ja viedä meidät ikuiseen elämään. Jeesuksen pelastustyön tähden meillä on jo nyt lohdutus ja Pyhän Hengen auttava voima kärsimyksissämme. Kerran meillä on myös ikuinen vapautus kaikista ahdistuksista ylösnousemuksessa.

     ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Uskon kautta tulemme osallisiksi Jeesuksen sovituskuolemasta ja voittoisasta ylösnousemuksesta. Elämme jo nyt uutta hengellistä elämää Jumalan yhteydessä. Se elämä ei pääty kuolemaan, vaan ruumiillisen kuoleman kautta me pääsemme Jumalan luo. Ylösnousemuksessa henkemme liittyy jälleen ruumiseen, ja saamme elää ikuisesti Jumalan kanssa kokonaisina ihmisinä. Evankeliumin ihme Lasaruksen haudalla on pilkahdus tästä. Se on vakuutus siitä, että Herra tulee samalla tavalla kerran herättämään meidätkin. Näemme välähdyksen tulevan maailmanajan voimaa.

    Sitä voimaa me saamme tänään maistaa ehtoollisen sakramentissa. Ehtoollisen nauttimisen jälkeen kuulemme sanat: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen tosi ruumis, sinun edestäsi annettu, ja tosi veri, sinun edestäsi vuodatettu, kätkekööt sinun ruumiisi ja sielusi uskossa iankaikkiseen elämään.” Saamme Kristuksen tosi ruumiin ja veren myötä syntiemme anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Olemme tulleet osallisiksi tästä samasta voimasta myös kasteen kautta, kun meidät siinä haudattiin Kristuksen kanssa kuolemaan ja liitettiin hänen ylösnousemuksensa osallisuuteen. Samoin Jumala sanansa kautta antaa meille varman vakuutuksen anteeksiantamuksesta ja ylösnousemuksen toivosta.

    Ammenna sinäkin näistä armonvälineistä uskoa Kristukseen, joka on sovittanut syntisi. Hän tuntee ahdistuksesi, kulkee kanssasi ja kääntää koettelemukset ikuiseksi parhaaksesi. Hän vie sinut kerran kirkkauteen. Jeesuksen voimallaan voit myös olla läsnä toisten ihmisten koettelemuksissa ja tarjota heille lohdutusta, niin kuin hän on sinua lohduttanut.

    Vesa Hautala

  • Jumalan armo Kristuksessa on kuolemaa voimakkaampi

    Sen jälkeen tapahtui, että hän vaelsi Nain-nimiseen kaupunkiin, ja hänen kanssaan vaelsi monia hänen opetuslapsistaan sekä suuri kansanjoukko. Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainoaa poikaa. Äiti oli leski, ja hänen kanssaan oli paljon ihmisiä kaupungista. Hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä itke." Sitten hän meni ja kosketti paareja; niin kantajat pysähtyivät. Ja hän sanoi: "Nuorukainen, sanon sinulle: nouse." Kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua. Ja Jeesus antoi hänet hänen äidilleen. Heidät kaikki valtasi pelko, ja he ylistivät Jumalaa sanoen: "Suuri Profeetta on noussut keskellemme", ja: "Jumala on katsonut kansansa puoleen." Tämä puhe levisi hänestä koko Juudeaan ja koko ympäristöön. (Luuk. 7:11–17)

    Kun eräältä tunnetulta raamatuntutkijalta kysyttiin haastattelussa, mitä hän ajattelee kuolemasta, hän vastasi: ”Hengitys lakkaa, elämä päättyy.” Sama kysymys esitettiin toisessa yhteydessä pienelle, alle kouluikäiselle lapselle, joka vastasi empimättä: ”Silloin minä pääsen Jeesuksen luo.”

    Miten suuri ero voikaan olla kahden vastauksen välillä samaan kysymykseen! Joku saattaa ajatella että noinhan se kuuluukin mennä: lapsella on lapsen mieli ja ajatellaan sen mukaisesti, mutta aikuinen ymmärtää elämän tosiasiat ja elämisen rajat. Mutta onko asia todella näin? Paavali kyllä kirjoittaa: ”Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja ajattelin kuin lapsi. Kun tulin mieheksi, hylkäsin sen, mikä lapsen on.” (1 Kor 13:11) Mutta hän puhuu hengellisestä asiantilasta. Täällä ajassa emme voi käsittää Jumalan suuria asioita, koska ymmärryksemme on synnin tahraaman järjen sumentama. Mutta kerran, kun tuo synnin ruumis meistä riisutaan, niin saamme täysin ymmärtää sen kaiken, minkä me jo nyt omistamme uskon kautta. Sen minkä Jumala sanassaan on meille ilmoittanut. Miten paljon tuo raamatuntutkija olikaan menettänyt. Hänen edessään oli sana, joka tarjosi iankaikkista elämää, mutta hän pitäytyi mieluummin kuolemassa. Ei turhaan Vapahtajamme lausu: ”Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaanpimeys!” (Matt. 6:23) Rukoilkaamme, että aina kuuliaisen lapsen tavoin kuulemme, mitä taivaalinen Isämme meille sanassaan tarjoaa.

    Jeesus näkee kaukaa

    Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus saapuu Nain-nimiseen kaupunkiin. Häntä opetuslasten lisäksi paljon väkeä. Kun he tulevat lähelle sisäänkäyntiä kaupunkiin, heitä vastaan tulee toinen kulkue, hautajaissaatto. On merkittävä asia, että Raamattu kertoo meille tämän tapahtuman, jossa nämä kaksi kulkuetta kohtaavat. Tuohon aikaan ja vielä nykyäänkin Lähi-Idän maissa on tapana että kun ihminen kuolee niin hänet haudataan samana päivänä. Siitä alkaa sitten suruaika, joka kestää pitkään. Tuona päivänä oli siis Nainin kaupungissa kuollut poika. Raamattu sanoo että hän oli nuorukainen, eli ei enää mikään lapsi. Mistä kuolema johtui, siitä meille ei kerrota, mutta sen saamme kuulla, että hän oli äitinsä ainoa poika ja että hänen äitinsä on leski. Kysymyksessä oli siis suuri suru. Kuolema sinänsä oli suuri murhe, mutta vielä suurempi sen on kun tuolta äidiltä oli ensin kuollut miehensä mukana elatus ja nyt myös vanhuuden turva, joka äidillä oli ollut puolisonsa jälkeen. Emme tiedä montako tytärtä äidillä oli, mutta vanhimman pojan tehtävä oli huolehtia vanhemmistaan näiden korkealla iällään. Tältä äidiltä oli siis mennyt sekä elatus, että eläke.

    Me kuulemme, että kun Jeesus näki tuon äidin, hän armahti häntä. Teksti vielä painokkaasti sanoo että Herra armahti tuota äitiä. Jeesushan on Kristus, tosi ihminen ja tosi Jumala, siis Herra. Kuinka Herra Jeesus siis armahti tätä äitiä? Sana sanoo, että ”nähdessään hänet”. Sana jota alkuteksti tässä käyttää näkemisestä ei tarkoita vain yleistä katselemista ja tapahtumien seuraamista, vaan erityistä huomion osoittamista. Sana tahtoo siis meitä johdatella siihen, miten Jumala tarkastelee maailmaa. Hänen katseensa ei ole kenestäkään kaukana, vaan hän on läsnä elämämme joka hetkessä. Hän ei ole poissaoleva Jumala, vaan läsnä oleva ja vaikuttava.

    Kun ihminen syntiinlakeemuksessa kuoli, siis tuli kuoleman omaksi ja alaiseksi, niin alkoi tuo koko maailman ja maailmanhistorian hautajaissaatto. Se minkä Jumala oli luonut omaksi kuvakseen ja elämään hänen yhteyteensä, todellisen elämän yhteyteen, makasi kuolleena ja elämän menettäneenä. Tämä on meidän kaikkien yhteinen osa syntymästämme. Mutta Jumala suuresta armostaan antoi ainosyntyisen Poikansa kuolemaan meidän lukemattomien syntisten edestä. Ei Jeesus tuona päivänäkään sattumalta saapunut Nainiin, niin kuin hän ei sattumalta tullut maailmaan Vapahtajaksi, vaan juuri siksi että hän näki. Hän oli jo armahtanut häntä, niin kuin koko maailmaa ja täynnä myötätuntoa hän katselee tuota naista ja lausuu hänelle: ”Älä itke.” Samalla voimakkaalla ja armahtavalla käskyllä hän tahtoo myös meitä herättää kaikesta murheestamme, jota joudumme synnin tähden kohtaamaan. Mutta vielä enemmän hän sanoo syntejään surevalle: älä itke, minä olen hoitanut nämä asiat sinun puolestasi. Nosta katseesi ja omista se armo, joka minulla sinua varten on. Kaikki on hyvin.

    Jeesus tulee luokse

    Kun sitten Jeesus on näin sanonut sanansa kuolleen nuorukaisen äidille, hän siirtyy paarien kantajien puoleen. Tavan mukaan kuollutta kannettiin kulkueen edellä ja saattoväki seurasi kantajia. Tähän liittyi tiettyjä puhtaussäädöksiä, jotka Mooseksen laissa oli Israelille säädetty. Siihen liittyi se asia, että kuolema toi mukanaan epäpuhtauden. (4 Moos. 19) Ei ainoastaan kuolleeseen koskenut ollut saastainen, vaan koko asunto ja kaikki siinä olleet ja käyneet, seitsemän päivän ajan. Ei siis ainoastaan kuolleen pojan ruumis ollut saastainen, vaan myös nuo paarit, jolla hän makasi ja siten myös kantajat. Tämä oli vakavaa julistusta Israelin kansan keskuudessa. Meidän kulttuurissamme ei enää ole sellaista käsitystä kuolemasta kuin tuohon aikaan, että kuolema on todella synnin aiheuttama ja sen seuraus. Ja kun tuo kuolema tuli lähelle ja kohdalle, niin se vaikutti siten että sellainen saastaisuus ei voinut tulla elävän Jumalan läsnäoloon. Tämän Jumalan pyhyyden synnin tuhoavan voiman muistamme siitä raamatunkertomuksesta, kun pyhää Liiton Arkkia tuotiin kuningas Daavidin aikana Jerusalemiin. Härkien kompastuttua pappi Ussa otti kiinni Arkista ja heti Jumala löi hänet kuoliaaksi. (2 Sam. 6:6; 1 Aik. 13:11) Ussalla oli hyvä aikomus. Hän tahtoi suojata ja estää ettei liiton Arkille kävisi kuinkaan. Mutta Jumalan Pyhyys ei ole riippuvainen meidän aikomuksistamme. Synti ei ole asennevamma, vaan todellinen paha ja kauhea jumalanvastainen tila. Kuningas ja profeetta Daavid kauhistui tuota Ussan kuolemaa eikä uskaltanut tuoda Arkkia Jerusalemiin vaan asetti sen erään Oobed-Edomin taloon, jossa kuitenkin tuo perhe sai siunauksen, koska he säilyttivät Arkin.

    Miten tämä on mahdollista, että toinen saa rangaistuksen, mutta toinen siunauksen? Tämän ymmärrämme, kun muistamme millä tavoin ylimmäisen papin oli säädetty lähestyä Liiton arkkia ilmestysmajassa. Uhrikaritsan veren kanssa. Tämä Ussalta puuttui. Hän lähestyi Jumalaa ilman välimiestä, sovittajaa. Rakas ystävä, totuus on että ilman sovitusta ei kukaan voi lähestyä pyhää Jumalaa. Meidän Jumalamme on kuluttava tuli. Ja tuo tuli kuluttaa kaiken syntisen ja saastaisen. Ne eivät kestä Jumalan edessä. Pappienkin oli kannettava arkkia kantokorentojen varassa, etteivät he koskisi kaikkein pyhimpään, Liiton Arkkiin.

    Mutta Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan Poika tuli meidän luoksemme niin, että me voimme hänen kauttaan kestää ja pysyä Jumalan edessä. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme, ja katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta, kuin Ainosyntyisellä on Isältä (Joh 1:14) ja vielä painokkaammin: ”Mikä on ollut alusta, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä puhumme: elämän Sanasta.” (1 Joh. 1:1) Nyt Jeesus, Jumalan sana, tulee kuolleen paarien luo ja koskettaa niitä. Kantajat pysähtyvät ja varmasti ihmettelevät, kuinka tuo mies vapaaehtoisesti koskettaa kuolleen ihmisen paareja. Mutta tämä onkin aivan ihmeellinen asia. Nimittäin että me näemme tässä kahden arkin kohtaamisen. Siinä kulkee kuoleman arkki, kuollut ihminen, jota kannetaan korennoilla kohti hautaa. Se julistaa: ”Synnin palkka on kuolema.” (Room. 6:23) Mutta sitä vastaan tulee Uuden Liiton Arkki: Jeesus Kristus, joka julistaa: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: Nouse.” Se tarkoittaa: Synti, päästä irti! Kuolema väisty hänestä! – Minä olen tullut, että tällä pojalla olisi elämä ja olisi yltäkyllin. (vrt. Joh. 10:10) Ja mitä tapahtuu: kuoleman täytyy väistää voimakkaampaa, synnin täytyy päästää irti. Mutta miten? Eikö tämä tarkoita sitä, että Jumala voisi vain antaa anteeksi? Miksi siis täytyy syntejään katua, kun Jeesus voisi ne vain käskeä pois? – Ei rakas uskova. Ei niin. On totta, että Jeesuksen sanan mukaan kuoleman ja synnin vaikutusten tuli tuosta pojasta hellittää, mutta ei vastoin Jumalan vanhurskautta. Sillä tuo Nainin lesken poika kyllä vapautui, mutta vain siksi, että Jeesus otti hänen taakkansa itselleen. Synti ja kuolema tuli Jumalan Karitsan kannettavaksi ja kuinka mielellään Jeesus sen ottikaan! Ilman vastustelua, vapaaehtoisesti ja ihan päättäväisesti. Hetkeäkään ei Jumalan Poika epäröinyt kun hän armahti tuota leskivaimoa ja hänen poikaansa. Se on Jumalan sydämen asenne syntistä kohtaan, nimittäin mitä palavin armo ja rakkaus!

    Huomaa, että tuo sama armon ja rakkauden palo on tänäkin päivänä Herramme sydämessä sinua, syntistä, kohtaan. Mutta se palo ei olekaan kuluttava tuli, vaan armon ihana puhdistava ja eläväksi tekevä Pyhän Hengen liekki. Kun me ymmärrämme tämän armon taivaallisen Isämme mielentilaksi meitä kohtaan, niin saamme yhtyä apostolin sanoihin: Tulkaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan.” (Hepr. 4:16)

    Vielä katsokaamme, mitä tapahtuu tuolla Nainin portin luona: Jumalan Poika on koskettanut ja sanallaan pyhittänyt nuo paarit! Ei siellä enää makaa kuollut poika, vaan istuva, elävä ja puhuva poika! Se minkä oli kuoleman kautta saastuttanut paarit ja kantajat on Jumalan elävän ja voimallisen sanan kautta tullut eläväksi, ja missä on silloin epäpuhtaus? Missä saastaisuus? Kantajatkin saavat huomata, että tuo sanan puhdistava voima on ihan heidätkin puhdistanut. Näin suuri on Jumalan rakkaus Kristuksessa Jumala antoi ainosyntyisen poikansa, että hän tulisi synniksi meidän edestämme. Jumala tahtoi ottaa tuon lesken paikan ja antaa oman Poikansa alttiiksi kuolemaan kaikkien edestä, jotta tuo leski saisi ainoan poikansa takaisin, ei vain tässä ajassa, vaan uskon kautta Kristukseen Jeesukseen myös iankaikkisesti. Kiittäkäämme siis Jumalaa, taivaallista Isäämme, että meidän ei tarvitse tyytyä epäuskoisina kuolemaan, kun saamme sen pienen tytön ja tämän Nainin nuorukaisen todistuksee liittyä ja lausua: Kun minä kerran kuolen, niin minä pääsen Jeesuksen luokse! Aamen.

  • Kun suru koskettaa

    16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Sen jälkeen hän vaelsi Nain nimiseen kaupunkiin, ja hänen kanssaan vaelsivat hänen opetuslapsensa ynnä suuri kansanjoukko. Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen kanssaan kulki paljon kaupungin kansaa. Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä itke." Ja hän meni ja kosketti paareja; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse." Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi hänet hänen äidillensä. Ja heidät kaikki valtasi pelko, ja he ylistivät Jumalaa sanoen: "Suuri profeetta on noussut meidän keskellemme", ja: "Jumala on katsonut kansansa puoleen." Ja tämä puhe hänestä levisi koko Juudeaan ja kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin. Luuk. 7:11–17.

    1. Elämä koettelee

    Millainen käsitys sinulla on elämästä? Ajatteletko, että huominen päivä on aina parempi kuin eilinen? Ajatteletko, että kun itsenäistyt kodin ja vanhempien holhouksesta ja saat itse päättää elämästäsi, kaikki on nykyistä paremmin? Tekstimme ja usein myös elämänkohtalot opettavat meille kuitenkin, että kaikki riippuu Jumalan siunauksesta ja varjeluksesta ja siitä, mitä hän suo. Elämä ei ole meidän varassamme.

    Nain oli pieni kaupunki halveksitussa Galilean maakunnassa. Siellä eli tekstimme nainen. Hän oli tuolloin verrattain nuori, varmaankin vielä alle neljänkymmenen, ehkä vai siinä kolmenkymmenen. Hän oli aikoinaan mennyt avioliittoon, mutta jäänyt leskeksi. Israelissa tytöt naitettiin hyvin nuorina, usein reilusti alle parikymppisinä. Nyt tämän tekstimme naisen ainoa poika oli kuollut. Syvä suru rakkaan omaisen menetyksestä oli kohdannut häntä kaksi kertaa. Menetykset olivat myös kodin turvaa ja elatusta koskevia. Kun poika oli varttumassa mieheksi, hän olisi lähivuosina voinut ottaa äitinsä hoiviinsa tulevaan kotiinsa, kuten oli tapana. Mutta nyt leskiäiti oli yksin.

    2. Tarvitsemme uskon kestäväisyyttä

    Elämässä voi tapahtua ikäviä yllätyksiä. Osaammeko ottaa ne Jumalan kädestä, hänen salliminaan? Miten on? Luotammeko koettelemustenkin keskellä Jumalan rakkauteen? Olemmeko oppineet Raamatun totuuden: ”Sitä, jota Herra rakastaa, hän kurittaa.” (Hebr. 12:6) Nämä ovat vaikeasti opittavia asioita. Tarvitsemme koettelemuksia, mutta emme saa katkeroitua.

    Kuulkaa, kuinka apostoli Pietari kirjoittaa uskoville tästä aiheesta: Te ”Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana. Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla.” (1 Piet. 1:5-8).

    Tarvitsemme koetuksissa uskon kestäväisyyttä. Meidän on pidettävä kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Ja kun tunnemme hänen rakkautensa meitä kohtaan, silloin mekin rakastamme häntä ja osoitamme sen koettelemusten keskellä säilyttäen uskon ja etsien sitä, mikä ylhäällä on.

     3. Jeesus näkee hätämme

    Nainin leskivaimosta ei kerrota, että hän olisi pyytänyt apua Jeesukselta. Se johtui varmaan siitä, että tämä tapahtui Jeesuksen toiminnan alkuaikoina eikä maine Jeesuksesta ollut vielä levinnyt. Meille vain kerrotaan tekstissämme, että Jeesus näki hänet ja armahti häntä. Jeesus näkee myös meidän hätämme, ja ennen kuin ehdimme mitään häneltä pyytää, hän on jo meitä auttamassa, vaikka ehkä meistä ei siltä tuntuisikaan. Jeesuksen halu auttaa kannustaa meitä anomaan häneltä apua. Onpa hän nimenomaan sanonut: ”Anokaa, niin teille annetaan.”

    Vaikka meille ei kerrota, että Nainin leski olisi rukoillut, voimme pitää sitä varmana. Uskoivathan israelilaiset Jumalaan ja olivat varmasti selvillä Psalmin 50 sanasta: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, ja minä tahdon auttaa sinua ja sinä olet kunnioittava minua.” Ja varmaankin hätä oli häntä siihen pakottanut, jo miehensä kuoltua ja nyt vielä enemmän, kun myös poika oli kuollut.

    Jeesus näki naisen hädän. Hän tahtoi auttaa ja hän auttoi. Hän herätti pojan kuolleista.

    Aika, jona Jeesus kulki täällä ihmisten keskellä, oli lyhyt. Hänen julkinen toimintansa kesti noin kolme vuotta. Mutta sinä aikana moni kärsivä sai avun. Nainin lesken pojan herättäminen osui, kuten jo puhuimme, hänen toimintansa alkupuoleen. Tämänkin ihmeteon kautta maine Jeesuksesta levisi ja moni sen jälkeen osasi hakea häneltä apua.

    Meille kerrotaan myös useista tapauksista, kun Jeesus näki ihmisten omantunnon hädän ja auttoi antamalla synnit anteeksi. Näissä tapauksissa Raamattu ei kerro, että syntien anteeksi antaminen olisi lisännyt hänen mainettaan samalla tavalla kuin parannusihmeet. Tästä huomaamme, etteivät ihmiset osaa arvostaa iankaikkista paranemista ja pelastusta, mutta ajallisen terveyden he ovat valmiita ottamaan vastaan. Kuitenkin sairaus on vain kuoleman oire, mutta synti langettaa ihmiselle iankaikkisen kuoleman rangaistuksen ja tuskan. Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Siinä on ensisijalla synnin sovittaminen ja sen anteeksiantaminen. Sairaus kuuluu sekin niihin samoihin kiusaajan Jumalan hyvien tekojen turmelemisiin kuten kuolema ja synti, mutta se ei ole pääasia. Synti sen sijaan on se, mikä toi Jumalan vihan sekä ajallisen ja iankaikkisen kuoleman. Sairaus on taas oire kuolevaisuudestamme. Kun Vapahtajamme on hankkinut meille pääsyn synneistä, sen seurauksena saamme lahjana iankaikkisen elämän, eikä taivaassa ole kipua eikä tuskaa. Syntien anteeksisaaminen on siis kaikkein tärkein asia. Se rakentaa uudelleen Jumala-suhteemme. Se uudestisynnyttää ja tuo meille iankaikkisen elämän. Se pelastaa. Se hävittää aikanaan ylösnousemuksessa kuoleman ja sairauden, kivun ja tuskan.

    Jos etsimme apua vain sairauksiimme, mutta emme syntisairauteen, emme anna sitä arvoa Jeesuksen lunastustyölle kuin meidän tulisi. Jos käsitämme Jeesuksen vain parantajaksi, mutta emme lunastajaksi, etsimme häneltä apua vain tätä elämää varten ja olemme kaikkia muita surkuteltavammat.

    Jeesus näkee meidän syntihätämme, ja hänellä on apu siihen. Mikä tämä apu on, sen kertoo meille Jeesuksen risti. Hän on kantanut Jumalan vihan meidän edestämme. Maailman synti on sovitettu. Rauha on rakennettu Jumalan ja ihmiskunnan välille Kristuksessa, niin että jokainen joka häneen turvaa, pelastuu. Sairauksienkin keskellä voimme iloita syntiemme anteeksisaamisesta. Siihen Jumala antakoon meille Pyhän Henkensä.

    Ja kun suru koskettaa, olemme onnellisessa asemassa, jos poisnukkuneella on ollut turva Jeesuksessa. Kaipaamme poisnukkunutta, mutta jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Saamme uskossa Kristukseen odottaa toivomme täyttymistä tietäen, että taivaassa ”Jumala itse on… pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." (Ilm. 21:3-4)

    Amen.

     Markku Särelä

  • Ruumiin ylösnousemus

    Pastori Vesa Hautalan saarna 6.10.2019 Tampereella