III lopp. jälk. sunn. II vsk, epistola.

Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, "eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois." Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee. Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala. Hebr. 11:1-10.

Johdantoa

Mitä usko on? Mistä tiedämme, että meillä on oikea usko? Voisiko sen jollakin tavoin määritellä? Tekstimme sanoo meille, mitä usko on. Se lausuu: "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Usko on siis luottamusta, vieläpä lujaa luottamusta. Toiseksi se on "ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Se kohdistuu siis näkymättömiin. Ja nämä näkymättömät asiat antavat sitten suunnan koko uskovan elämälle, niin että ojentaudumme niiden mukaan. Ja ne ovat niin varmoja, pettämättömiä ja luotettavia asioita, että niiden varaan voi rakentaa uskonsa ja elämänsä.

Tässähän olikin jo joukko tärkeitä asioita.

Tekstimme avulla haluamme kuitenkin mennä syvemmälle asiaan ja ottaa siitä esille kolme perusasiaa: ensiksikin uskon Jumalan olemassaoloon ja luomiseen, toiseksi uskon syntien anteeksisaamiseen ja kolmanneksi sen, että usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle.

1. Uskon kautta ymmärrämme, että Jumala on ja että maailma on syntynyt tyhjästä Jumalan sanan kautta.

Tekstimme sanoo: "Sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on."

Tarvitsemmeko siis uskoa siihen, että Jumala on? Eikö se ole itsestään selvä asia, joka on kirjoitettu jokaisen ihmisen omaantuntoon? Eikö maailman olemassaolo jo sinänsä todista siitä, että sillä on luoja? Varmasti näin on. Sanotaanhan tässä samassa Hebrealaiskirjeessä, mistä tekstimme on: "Sillä jokainen huone on jonkun rakentama, mutta kaiken rakentaja on Jumala." (Hebr. 3:4.) Ja Psalmien kirjassa on lausuttu: "Hullu sanoo sydämessään: 'Ei ole Jumalaa.'" (Ps. 14:1) Psalmeissa myös selitetään, miksi jotkut noin sanovat. "Jumalaton sanoo ylvästellen: 'Ei hän kosta.' 'Ei Jumalaa ole.'" Jumalankielteisyys johtuu ihmisen ylvästelystä, kapinasta, itsensä tärkeäksi ja riippumattomaksi tekemisestä. Raamattu kuitenkin sanoo, ettei ihminen voi millään itseään puolustaa jumalattomuudessaan ja vääryydessään. Se lausuu näin: "Sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa." (Room. 1:19-20.) Jumalan luomisteot todistavat suuren Majesteetin olemassaolosta.

Ateistisella kasvatuksella voidaan himmentää tietoisuutta Jumalan olemassaolosta ja vaikuttaa siihen, että ihminen suostuisi uskomaan Jumalan olemassaolon vain, jos se todistetaan hänelle hänen ehdoillaan. Tapahtuu siis paatumista Jumalan antaman ilmoituksen edessä. Tätä paatumuksen tilaansa ihminen sitten erehtyy luulemaan oikeutetuksi edellytykseksi. On kuitenkin turha luulla, että ihmisellä olisi oikeus vaatia Jumalaa, joka on jo ilmoittanut olemassaolonsa teoissaan, tekemään sama asia uudestaan jollakin toisella tavalla vain siksi, ettei ylpeälle ihmiselle kelpaa Majesteetin alkuperäinen ilmoitus. Välistä Jumala kuitenkin hyvyydessään suo esimerkiksi jonkin hyvin puhuttelevan onnettomuuden ja ihmeellisen varjeltumisen kautta ihmisen tulla toisiin ajatuksiin Jumalan olemassaolosta.

Vaikka Jumalan olemassaolo on jokaisen ihmisen omaantuntoon kirjoitettu Jumalan ilmoitus ja vaikka sitä voidaan perustella järkisyin, on kysymys kuitenkin uskosta siinä merkityksessä, että me emme voi nähdä Jumalaa, ainoastaan hänen tekonsa. Kristillinen usko Jumalan olemassaoloon on myös paljon syvempää kuin vain hänen olemassaolonsa tunnustaminen. Jaakob kirjoittaa: "Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat." (Jaak. 2:19.) Uskomme Jumalan olemassaoloon antaa meille elämänsisältöä ja turvallisuutta. Emme elä kohtalon oikusta, vaan olemme Jumalan luomia. Hän on Isämme, joka huolehtii meistä: varjelee ja siunaa. Hän on antanut elämällemme tarkoituksen.

Raamattu ilmoittaa myös meille selvin sanoin, millä tavoin tämä maailma on syntynyt. Tekstimme sanoo: "Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." Kun järjellä yritetään selvittää ottamatta Jumalan olemassaoloa huomioon, mitenkä maailma on syntynyt, päädytään umpikujaan. Aina on tarvinnut olla jotakin, mistä kaikki olisi saanut alkunsa. Mutta vastauksia kysymyksiin, mistä se sitten tuli, mistä kaikki sai alkunsa, tai mistä se oli tullut, mikä räjähti, ei ole. Raamattu sen sijaan ilmoittaa meille kaiken synnyn perimmäiset asiat. Maailma on saanut syntynsä Jumalan sanan kautta tyhjästä, ei näkyväisestä. "Jumala kutsuu olemattomat olemaan" (Room. 4:17 alkukielen mukainen käännös). Luominen on Jumalan kaikkivallan teko. Usko ottaa vastaan tämän Jumalan ilmoituksen ja niin me ymmärrämme tämän asian uskon kautta, vaikka järjellemme se on käsittämättömän korkea viisaus. Emmehän itse pysty samaan. Sitä ymmärrystä ja valtaa meillä ei ole. Luomisvoima on Jumalan sanassa. Se myös pitää kaiken pystyssä. Hebrealaiskirjeessä sanotaan: "Hän kantaa kaikki voimansa sanalla" (Hebr. 1:3) eli "Hän kantaa kaikkeuden sanalla, jossa on hänen voimansa."

2. Usko tekee otolliseksi Jumalalle

Tekstimme sanoo: "Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois.' Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen." Eenok eli Haanok eli ennen vedenpaisumusta. Jumala otti hänet tykönsä, niin ettei hän nähnyt kuolemaa. Tämä tapahtui uskon kautta. Hän oli saanut todistuksen, että hän oli Jumalalle otollinen.

Usko tekee meidät Jumalalle otolliseksi. Usko antaa meille voiton kuolemasta ja se tuo meille iankaikkisen elämän. Mitenkä usko voi saada tällaisia aikaan, siitä Raamattu puhuu paljon. Uskolla on näet selvä kohteensa. Tämä kohde on Kristus ja hänen sovitustyönsä. Kristus on kärsinyt meidän syyllisyytemme ja kantanut meidän syntiemme rangaistuksen. Tämän Kristuksen teon nojalla Jumalan viha on sovitettu, synnin valta murrettu ja kuolema kukistettu, niin että kuka ikinä uskoo Poikaan, hänellä on syntien anteeksisaaminen Jumalan armon rikkauden mukaan ja hän on siirtynyt kuolemasta elämään eikä hän joudu tuomittavaksi.

Kristuksessa kelpaamme siis Jumalalle eli olemme hänelle otollisia. Meitä Jumala ei ota pois niin kuin hän otti Eenokin, vaan meidän pitää kuolla, mutta hän on luvannut herättää meidät viimeisenä päivänä ja ottaa meidät silloin tykönsä kirkastettuina. Usko omistaa tämän lupauksen ja odottaa sen täyttymistä. Lopputuloksen kannalta meidänkin uskomme kautta toteutuu sama kuin Haanokin uskon kautta eli tulemme perille taivaan autuuteen.

Tekstimme lausuu sekä Aabelista että Nooasta, että he tulivat uskon kautta vanhurskaiksi.

Aabelista tekstimme sanoo: "Uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas." ja Nooasta: "Uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee." Vanhurskas on se, jonka synnit on anteeksiannettu. Usko ottaa vastaan valmiin, jo olemassaolevan armon Kristuksessa. Sitä meidän ei tarvitse ansaita omilla teoillamme emmekä saa sitä yrittääkään. Se häpäisisi sitä työtä, minkä Kristus on jo sijassamme tehnyt. Kun syntimme ovat anteeksi annetut, olemme otollisia Jumalalle. Olemme yhtä kelvollisia kuin hänen oma rakas Poikansa Jeesus Kristus, sillä meidän hyväksemme luetaan Kristuksen vanhurskaus ja pyhyys.

Jos mieleesi nousee kysymys: kelpaanko Jumalalle, mitä silloin sinun pitäisi tehdä, löytääksesi oikean vastauksen. Tee vastakysymys: Kelpasiko Kristus taivaalliselle Isälle? Isä itse antoi siihen vastauksen sekä silloin, kun Jeesus kastettiin, että silloin, kun hän nousi ylös kuolleista. Kastettaessa taivaasta kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt." Kristuksen ylösnousemuksesta todisti apostoli Pietari helluntaina: "Daavid sanoo hänestä: Sinä... et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta... Te miehet, veljet, on lupa teille rohkeasti sanoa, mitä kantaisäämme Daavidiin tulee, että hän on sekä kuollut että haudattu; onhan hänen hautansa meidän keskellämme vielä tänäkin päivänä. Koska hän nyt oli profeetta ja tiesi, että Jumala oli valalla vannoen hänelle luvannut asettavansa hänen kupeittensa hedelmän hänen valtaistuimelleen, niin hän edeltä nähden puhui Kristuksen ylösnousemuksesta, sanoen, ettei Kristus ollut jäävä hyljätyksi tuonelaan eikä hänen ruumiinsa näkevä katoavaisuutta. Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme." (Apt. 2:25-32.) Tässä on kaksi tärkeätä asiaa. Raamattu kutsuu häntä tässä Jumalan Pyhäksi ja sanoo Isän herättäneen hänet kuolleista. Todistaahan tämä sen, että Jeesus oli otollinen ja että hänen uhrinsa oli riittävä. Olihan hänen päälleen sälytetty maailman syntitaakka kannettavaksi ja hän kärsi sen rangaistuksen, minkä Jumala oli määrännyt syntisille. Kun nyt Jumala herätti hänet, se oli merkki siitä, että Kristuksen uhri oli täysin lepyttänyt Jumalan vanhurskaan vihan. Kristus oli siis otollinen Jumalalle. Ja kun meillä on Kristus vanhurskautemme pukuna, mekin olemme otollisia, yhtä otollisia kuin Kristus. Kristukseen uskovina olemme Jumalan edessä, emme omaan vanhurskauteemme pukeutuneita, vaan Kristuksen vanhurskauteen pukeutuneita.

Uskossa Kristukseen kelpaamme Jumalalle. Persoonamme on hänelle otollinen. Mutta miten on uskossa tehtyjen tekojemme laita?

3. Usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle ja johdattaa uskon tekoihin

Aabelin uhri oli Jumalalle otollinen, Kainin uhri ei ollut. Aabel uhrasi uskossa ilman ansiotavoittelua. Kain uhrasi epäuskossa päästäkseen Jumalan suosioon. Aabel pani turvansa tulevaan Lunastajaan, Kain nojasi omaan uskonnollisuuteensa. Siinä ero. Aabel uskoi näkymättömiin. Hänellä oli se sana, jonka hänen isänsä Aadam oli hänelle kertonut, lupaus vaimon siemenestä, lupaus, joka odotti täyttymystään kaukana tulevaisuudessa. Sen sanan varaan hän rakensi uskonsa eikä pettynyt, vaan oli Jumalalle otollinen.

Nooa oli saanut Jumalalta ilmoituksen tulevasta vedenpaisumuksesta. Kuuliaisena Jumalan tahdolle hän rakensi arkin pyhässä pelossa perhekuntansa pelastukseksi. Nooallakin oli vain Jumalan sana, ei mitään näkyvää, toimintansa lähtökohtana. Se, mitä Jumala oli sanonut ja luvannut, johti hänet toimintaan.

Aabraham sai käskyn jättää kotimaansa ja muuttaa vieraalle maalle. Hän sai myös lupauksen siemenestä, Kristuksesta. Hän siirtyi vakinaisista oloista kierteleväksi paimentolaiseksi asuen teltoissa. Talvella kävi kylmä viima, kesällä oli kuuma, olosuhteet olivat alkeelliset. Siinä Aabraham ja Saara vanhenivat, eikä perillistä, jonka tulosta heidän uskonsa oli riippuvainen, kuulunut. Ajalliset asiat olivat huonommin kuin heidän lähtiessään. Pelastuksen asia edellytti järjenvastaista tapahtumaa. Kuitenkin Aabraham pysyi oikeassa uskossa ja oikealla tiellä. "Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala."

Usko katsoo näkymättömiin kaikkina aikoina. Sellainen usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle, sillä se ei odota palkkaa eikä tarvitse näkyviä tukirakenteita. Kun persoona on otollinen Kristuksen tähden uskon kautta, ovat teotkin otollisia, sillä sama armo, joka puhdistaa persoonan, saa teot aikaan ja puhdistaa ne vanhan aadamin saastutuksesta.

Kun omatunto löytää levon Kristuksessa, ihminen on vapaa tekemään hyviä tekoja ja olemaan kuuliainen. Silloin ihminen on päässyt siitä ahdistusta aiheuttavasta kierteestä, jossa hän yhä uudestaan ja uudestaan elämän epäonnistumisten jälkeen ponnistelee tullakseen otolliseksi. Kyllähän uskon kautta otollinenkin ihminen erehtyy ja hairahtuu monenlaisiin vääriin asioihin heikkoudessaan, mutta hän ei yritä ansaita itselleen armoa itseänsä parantamalla, vaan turvaa sellaisena kuin on Vapahtajaansa ja palaa kasteen liittoonsa päivittäisessä parannuksessa.

Usko johdattaa uskon tekoihin. Mitä oikeisiin tekoihin tulee, ne ovat uskovilla uskon hedelmää. Jonkun uskoa voidaan luonnehtia heikoksi uskoksi, jonkun toisen uskoa vahvaksi uskoksi ja jonkun jopa sankarilliseksi uskoksi. Teot ovat heillä sitten heidän uskonsa laadun mukaisia. Mutta niillä on yhteisiä tuntomerkkejä. Ensiksikin ne eivät ole ansiollisia, vaan ne lähtevät armon saaneen kiitollisesta mielenlaadusta ja luottamuksesta Jumalaan ja hänen lupauksiinsa. Toiseksi ne ovat kuuliaisuutta Jumalan tahtoa kohtaan. Kolmanneksi ne ovat Jumalalle otollisia uskon kautta Kristuksen tähden. Neljänneksi ne tehdään hyvällä omallatunnolla, sydämellä, joka on jo löytänyt levon Kristuksessa. Usko näkymättömiin saa ne aikaan.

Lopuksi

Jos sinulla on tällainen näkymättömiin pitäytyvä usko, josta olemme tänään puhuneet, sinulla on oikea, pelastava usko, on se sitten heikko, vahva tai sankarillinen. Jos tunnet, ettei sinun uskosi ole sellainen, kuin Raamattu meille kuvaa pelastavan uskon, ota asia esille pastorisi kanssa löytääksesi tarvitsemasi avun. Usko on luottamusta varmoihin, jumalallisiin asioihin. Usko pelastaa. Usko antaa pelastusvarmuuden. "Se on Jumalan teko, että te uskotte." Usko on kallis lahja.

Amen.

Markku Särelä

Helatorstaina, I vuosikerran evankeliumiteksti

Apt. 1:1-11: ”Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilus, kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa, hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, sittenkuin hän Pyhän Hengen kautta oli antanut käskynsä apostoleille, jotka hän oli valinnut, ja joille hän myös kärsimisensä jälkeen moninaisten epäämättömien todistusten kautta osoitti elävänsä, ilmestyen heille neljänkymmenen päivän aikana ja puhuen Jumalan valtakunnasta. Ja kun hän oli yhdessä heidän kanssansa, käski hän heitä ja sanoi: "Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan odottakaa Isältä sen lupauksen täyttymistä, jonka te olette minulta kuulleet. Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näitten päivien jälkeen." Niin he ollessansa koolla kysyivät häneltä sanoen: "Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan?" Hän sanoi heille: "Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut, vaan, kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka." Kun hän oli tämän sanonut, kohotettiin hänet ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänet pois heidän näkyvistään. Ja kun he katselivat taivaalle hänen mennessään, niin katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa vaatteissa; ja nämä sanoivat: "Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän."

Kalliit kristityt Vapahtajassa Jeesuksessa Kristuksessa! Tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan? Näin kysyivät opetuslapset Jeesukselta vain hieman ennen hänen taivaaseen astumistaan. Tämä kysymys nousee ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta ja lihallisesta mielestä. Opetuslapset vielä, tällä aivan erityisen suurella hetkellä, olivat kiinnostuneita maallisesta valtakunnasta.

     Kysymys siitä, miten maallisten valtakuntien käy, on ihmiselle hyvin tavallinen. Sitä kysytään, kun on pienempi tai varsinkin isompi taloudellinen kriisi. Mutta sitä kysyvät monet myös siitä syystä, että kuvittelevat maan päälle tulevaksi jotain hienoa valtakuntaa. Vapahtaja kuitenkin ohjasi omiensa ajatukset pois tällaisista asioista: ”Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut.”

     Opetuslasten tehtävä oli aivan toinen kuin arvella maallisia asioita. Niin on meidänkin asiamme aivan toinen. Tekstimme tuo esiin kaksi asiaa, joihin meidän on kiinnitettävä erityinen huomiomme: ensiksi: ”Kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” toiseksi: ”Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.”

Jumalan valtakunta kasvaa evankeliumin saarnasta

Kun maallinen kuningas kuolee, hänen merkityksensä vähitellen pienenee ja lakkaa. Häntä tosin voidaan muistella. Hyvän hallitsijan esimerkkiä voivat toiset seurata. Kuitenkaan hän ei voi enää kuolemansa jälkeen auttaa ketään. Näin oli myös Israelin merkkihenkilöiden laita. Daavidin hauta oli ihmisten keskuudessa. Kantaisiä muisteltiin. Kuitenkin piti paikkansa sana: ”Aabraham ei meistä tiedä eikä Israel meitä tunne.” (Jes. 63:16)

     Kristuksen taivaaseen astuminen oli kuitenkin aivan erilainen asia kuin maallisen kuninkaan pois meneminen. Hän astui ylös taivaaseen, Isän oikealle puolelle. Nyt hän hallitsee kaikkea ja erityisesti seurakuntaansa maan päällä. Tämä on tärkeä asia, sillä tunnustammehan tämän asian apostolisessa uskontunnustuksessa. Kristuksen taivaaseen astuminen on erityisen tärkeä asia ajatellessamme hänen valtakuntansa luonnetta.

     Jumalan valtakunta kasvaa evankeliumin saarnasta. Apostolien tehtäväksi tuli julistaa Kristuksesta. Vapahtaja sanoi ensiksi: Jerusalemissa. Evankeliumia piti julistaa niille, jotka olivat vaatineet Kristusta ristiinnaulittavaksi. Sitä piti julistaa Jerusalemiin muuttaneille pakanoille, jotka elivät omien tapojensa mukaan. Kristuksen valtakunta oli kasvava juuri näin: hänen vihollisilleen ja niille, joita juutalaiset olivat tottuneet halveksimaan, koska he eivät noudattaneet Vanhan liiton sääntöjä.

     Evankeliumia piti julistaa Samariassa. Tuo kansa oli sekakansaa. Tiedämme, että juutalaiset eivät yleensä seurustelleet heidän kanssaan. Jumalan valtakunta kasvoi siten, että evankeliumi saatettiin tällaisten tietoon.

     Evankeliumi piti saattaa kaikkeen maailmaan, maan ääriin saakka. Kaikkia kansoja koski lähetyskäsky, jonka opetuslapset olivat saaneet vain vähän aikaisemmin. Tähän liittyi Vapahtajan lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”

     Näetkö nyt, sinä joka olet huolissasi maailman menosta, kuinka kansojen vaiheet etenevät, kuinka oma elämäsi täällä sujuu, mikä on todella tärkeää? Se on evankeliumin eteneminen. Sillä tavoin Jumalan valtakunta kasvaa.

     Kuinka usein joudutkaan huomaamaan, kuinka maalliset asiat ovat mielessäsi tärkeämpiä kuin hengelliset! Opetuslapset miettivät Israelin maallista osaa. Sinun mielessäsi voi olla monenlaisia asioita, jotka liittyvät maalliseen hyvinvointiin tai muuten ulkonaisiin asioihin, niin kuin aikanaan Martalla. Ne asiat eivät voi sinua pelastaa, vaan päinvastoin, joka maallisiin kiinnittää sydämensä, on matkalla kadotukseen niiden asioiden kanssa. Ne kaikki häviävät eivätkä anna pysyvää turvaa.

     Vapahtaja kiinnittää huomiosi todella tärkeään asiaan: hänen evankeliuminsa saarna leviää ja näin hänen valtakuntansa kasvaa. Tämä sana on tullut sinullekin. Sinut on lähetyskäskyn mukaisesti kastettu. Olet saanut ja jatkuvasti saat Jumalan sanan opetusta. Vapahtaja on kutsunut sinut todistamaan hänen armollisista teoistaan toisillekin.

     Näin se Vapahtaja, joka on kantanut syntisi ruumiissaan ristinpuuhun ja on noussut kuolleista, on noussut myös taivaaseen ja hallitsee kaikkea. Olet yksin armosta tullut hänen valtakuntansa jäseneksi. Se valtakunta, jonka kuningas Kristus on ja jota hän hallitsee taivaassa ja omiensa luona aina läsnä ollen, on kasvanut ja kasvaa. Vapahtajan valtaistuin on Isän oikealla puolella ja hän kaikkivaltiudessaan pitää valtakuntaansa yllä. Tämä hänen kaikkivaltiutensa on tullut sinun autuudeksesi, kun uskossa turvaat häneen. Näin Vapahtajan astuminen ylös taivaaseen saattaa asiat sydämessämme oikeaan järjestykseen. Hänen valtakuntansa on kaikkein tärkein asia. Se kasvaa hengellisesti sanan voimasta, mutta ei maallisin keinoin.

Odotamme Kristus toivomme täyttäjäksi

Opetuslapset saivat myös tiedon siitä, että Kristus on kerran tuleva takaisin. Näillä sanoilla heille ja koko Uuden liiton seurakunnalle opetettiin odottamaan Vapahtajan paluuta. Tiedämme jo, että yksi osa tätä odottamista on, että uskossa turvaamme Kristuksen sanaan ja annamme hänestä todistuksen toisillekin.

     Vapahtajan odottaminen on toivon täyttymisen odottamista. Tästäkin meitä vakuuttaa Kristuksen taivaaseen astuminen. Kun hänellä nyt on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, se tarkoittaa sitä, että kaikki vihollisen valta on hänelle alistettu. Tämä on todellisuutta jo nyt. Kun Vapahtaja palaa, tämä todellisuus ja autuus tulevat näkyväksi.

     Näin Jumalan valtakunnassa oleminen on todellisessa rauhan ja ilon valtakunnassa olemista täällä ja toivon täyttymisen odotusta. Hyvä on Jumalan lapsen osa!

     C.F.W. Walther puhuu neljästä asiasta, joista Kristus on jo saanut voiton. Nyt tarkastelemme näitä asioita, kuinka Jumalan sanan kautta nyt omistamme Vapahtajan saaman voiton ja kuinka odotamme lopullista voittoa hänen tullessaan.

     Ensiksi Vapahtaja on saanut voiton synnistä. Hän on sovittanut synnit niin, että voimme sanoa, synti, missä on sinun otasi. Se ei voi uskovaa kadottaa. Täällä ajassa synti tosin vaivaa, houkuttelee ja saattaa jopa lankeemukseen. Mutta uskossa Kristukseen omistat anteeksiantamuksen ja voiton taistelussasi. Kun Vapahtaja palaa, ei mikään synti enää sinua vaivaa.

     Toiseksi Vapahtaja voitti kuoleman. Uskon kautta Vapahtajaan omistat nyt voiton kuolemasta. Voit lausua apostolin kanssa: ”Halu minulla on täältä eritä ja olla aina Kristuksen kanssa. Kuolema on minulle voitto.” Koska synti on voitettu, on voitettu myös kuolema. Näin Kristuksen valtakunnassa nautit autuaallista voittoa kuolemasta ja ajallisen kuoleman kautta siirryt iankaikkiseen elämään.

     Kolmanneksi Kristuksen taivaaseen astuminen merkitsee voittoa laista. Laki ei enää voi tuomita uskovaa. Syytöksillään se kyllä näyttää todeksi synnin ja näin ajaa entistä lujemmin turvaamaan Kristukseen. Hänessä on voitto kaikesta lain syytöksestä.

     Vieläpä Kristuksen taivaaseen astuminen merkitsee voittoa saatanasta. Kyllä kiusaaja vielä raivoaa ja uskovia kiusaa. Mutta Kristuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Niinpä hänen armolupauksessaan on voima niin, että yksi sana kaataa kiusaajan syytöksineen.

Näin Kristuksen taivaaseen astuminen tuo uskovalle pysyvän lohdun. Hänen sanansa antaa sielulle varmuuden syntien anteeksiantamuksesta. Se, että Vapahtaja on nyt taivaassa, on varma vakuus siitä, että hän on voittanut viholliset, antaa turvan uskovalle ja vie perille autuuteen. Amen.

Kirkkovuoden lähinnä viimeisenä sunnuntaina, III vuosikerran evankeliumiteksti

Sillä tapahtuu, niinkuin tapahtui, kun mies matkusti muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa; yhdelle hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykynsä mukaan, ja lähti muille maille. Se, joka oli saanut viisi leiviskää, meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää. Samoin kaksi leiviskää saanut voitti toiset kaksi. Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan. Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa. Silloin tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja sanoi: 'Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi leiviskää minä olen voittanut'. Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.' Myös se, joka oli saanut kaksi leiviskää, tuli ja sanoi: 'Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut'. Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.' Sitten myös se, joka oli saanut yhden leiviskän, tuli ja sanoi: 'Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi; sinä leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, missä et ole eloa viskannut. Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun leiviskäsi maahan; katso, tässä on omasi.'  Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi hänelle: 'Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut. Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen. Ottakaa sentähden leiviskä häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on. Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.' (Matt. 25:14–30)

I.

Rakkaat kristityt! Kirkkovuoden lopulla ajatuksemme suuntautuvat kohti tämän maailman loppua ja tulevan alkua Jeesuksen palatessa. Tämä vertaus puhuu siitä, miten meidän on käytettävä aikamme ennen Herran paluuta. Vertauksen isäntä, joka matkustaa muille maille ja palaa pitkän ajan kuluttua, kuvaa Jeesusta, joka tulee tuomitsemaan maailman. Palvelijoille uskotut leiviskät ovat lahjoja, joita kristityille on annettu, että he käyttäisivät niitä uskollisesti Herransa paluuta odottaessaan.

Leiviskät ovat erilaisia kykyjä, voimavaroja ja mahdollisuuksia, joita olemme saaneet Jumalalta. Ne ovat kaikkea sitä, mitä voimme käyttää lähimmäisen palvelemiseen ja Kris­tuk­sen valtakunnan hyväksi. Jumala antaa jokaiselle hänen oman osansa. Hän antaa kul­lekin niin kuin tahtoo, toiselle enemmän, toiselle vähemmän, mutta aina juuri sen verran kuin on ihmiselle sopivaa ja Kirkolle tarpeen. Eikä hän vaadi meiltä sellaista, mihin hän ei ole antanut meille kykyä, eikä sellaista, mitä tekemään hän ei ole meitä kutsunut. Mutta uskol­lisuutta hän edellyttää, sitä, että käytämme hänen tahton­sa mukaan sen, mitä olemme saaneet.

Kristitty käyttää leiviskänsä oikein, kun hän toimii Jumalan tahdon mukaan siinä toimintapiirissä, johon Jumala on hänet asettanut. Se tarkoittaa uskollisuutta niissä kutsumuksissa, jotka Jumala on anta­nut, sekä maallisissa että hengellisissä. Monet selittäjät näkevät tekstimme painopisteenä kykyjen käytön Jumalan valtakunnan työssä. Voimme ajatella myös uskollisuutta Jumalan sanan, kirkon yhteisen aarteen, käytössä ja tarjolla pitämisessä. Sen kauttahan Jumalan valtakunta leviää.

Kun kristitty elää uskonsa mukaan, hän edistää Jumalan valtakunnan asiaa maallisissakin toimissaan. Toteuttaahan hän Jumalan hyvää tahtoa maailmassa ja todistaa vaelluksellaan Herrastaan. Mutta kristityllä on erityinen kutsumuksensa Kristuksen Kirkossa. Meidät on kutsuttu työhön Herran viini­tarhaan. Töitä on tarjolla yhden­teen­toista hetkeen saakka, mutta se ei ole syy viivytellä, vaan päinvastoin rientää juuri nyt armollisen ja hyvän Jumalan palvelukseen, että tuot­taisimme hänelle voittoa.

Jumalan valtakunnan asiaa voi palvella monin tavoin. Seura­kunta­ruumiissa on monta jäsentä ja jokaisella oma tehtävänsä. On monen­laisia töitä ja toimia, joita seurakunta tarvitsee. Kukin voi käyttää omaa aikaansa, osaamistaan ja voimiaan niihin sen mukaan kuin kykenee ja seurakunta tarvitsee. Omaisuudesta voi uhrata. Kukin voi suullaan todistaa Kristuksesta, lohduttaa, ojentaa ja rakentaa Jumalan sanan mukaan. On monia eri tapoja osoittaa rakkautta Jumalan perheväelle ja muille. Tulemalla seura­kunnan tilaisuuksiin kristitty tunnustaa uskoaan ja on rohkaisuksi toisille uskoville, kun he näkevät, etteivät ole yksin. Ja vaikka mitään muuta ei voisi tehdä, niin uskova saa aina Kristuksen kuninkaallisen papiston jäsenenä lähestyä Jumalaa rukouksessa ja anoa häneltä kaikkea, mitä ihmisten pelastukseen tarvitaan. Näin hän taistelee Jumalan valtakunnan puolesta.

Vertauksen yksikin leiviskä on valtava summa: puhutaan suuruusluokaltaan työmiehen viidentoista vuoden palkkaa vastaavasta rahamäärästä. Meillä on mah­dollisuus tehdä paljon hyvää! Mutta Jumala arvostelee mahdolli­suutemme eri tavalla kuin ihminen – ja samoin tuloksemme. Moni meistä vähäiseltä näyttävä asia on hänen silmissään suuri. Jumala edellyttää meiltä ennen muuta uskollisuutta. Työmme tulos on hänen kädessään.

II.

Vertauksen palvelija, joka kaivoi leiviskänsä maahan, heitettiin ulos pimeyteen. Tämä on vakava varoitus, ettemme jättäisi Jumalalta saa­maamme käyttämättä. Jumalan laki tuomitsee ankarasti pahojen tekojen lisäksi myös tekemättä jättämiset. Lähimmäisenrakkauden käsky edellyttää paitsi sitä, ettemme vahingoita toista, myös sitä, että edis­tämme hänen parastaan. Viidennen käskyn selitys katekismuks­essa käskee auttamaan ja hoivaamaan lähimmäistä kaikissa elämän tarpeis­sa, ja seitsemännen käskyn selitys auttamaan häntä enentä­mään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan. Lisäksi Raamatussa on monia kehotuksia toimia evankeliumin työn hyväksi seura­kunnas­sa uhreilla, töillä ja rukouksilla. Lahjaksi olemme saaneet, ja lahjaksi meidän tulee myös antaa.

Se, joka jättää lahjansa käyttämättä, halveksii Herraansa. Evankeli­umi­tekstin vertaus on ankara lain saarna niille, joilla ei ole todellista uskoa, mut­ta jotka kuvittelevat olevansa kristittyjä. Se, joka ei tee hyvää hedelmää, on kuiva ja kuollut oksa, joka hakataan irti ja heitetään tuleen. (Joh. 15:2,6) Hyvät teot ovat merkki pelastuksesta, jonka kristitty omistaa uskon kautta. Teot eivät ansaitse pelastusta. Mei­dät on pelastettu armosta, uskon kautta, Jumalan lahjana, ei te­ko­jen kautta, kuten Paavali kirjoittaa. Mutta hän jatkaa: meidät on luotu Kristuk­sessa hyviä tekoja varten, että me niissä vaeltai­sim­me. (Ef. 2:8–10) Tekstimme on uskoville vakava va­roi­tus ja kehotus aina valvoa uskossa ja Jumalan armossa, etteivät he tulisi pen­seik­si ja menettäisi pelas­tus­taan synnissä elämällä.

Kun tutkimme itseämme, näemme paljon puutteita. Olemmeko aina olleet innokkaita käyttämään kykyjämme ja omaisuuttamme hyvään? Onko meillä ollut aina halu palvella Jumalaa ja lähimmäistä sillä, mi­tä meillä on, vai olemmeko hukanneet tai käyttäneet väärin sitä, min­kä Jumala on antanut? Onko meillä ollut itsekkäitä pyrkimyksiä toimissamme? Olemmeko käyttäneet aikaamme väärin ja voimiamme asioihin, jotka eivät ole hyviä eivätkä rakentavia? Jumalan laki näyt­tää, että paha palvelija on meidän kaikkien sydämessä. Kristitty tah­toi­si olla hyvä ja uskollinen palvelija, joka tekee voittoa isännäl­leen, mutta hän näkee, että paha riippuu vielä hänessä kiinni. (Room. 7:21) Niinpä rukoilemme: ”Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi” (Ps. 143:2) Jos Ju­ma­la tuomitsee meidät ankaruutensa mukaan, ei kukaan voi kestää, sillä olemme kaikki tehneet syntiä.

Jeesus käytti oikein sitä, mitä hän oli ihmisenä Isältä saanut. Hänen kuuliaisuutensa on meille vanhurskaudeksi. Hän hankki omallaan voittoa, ei kaksin­kertaisesti eikä edes kymmenkertaisesti, vaan suorastaan äärettömän paljon: kuuliaisuudellaan ja uhrillaan hän hankki pelastuksen kaikille ihmisille. Hän voitti Isänsä omiksi meidät syntiset, jotka olimme perkeleen vallan alla. Ja hän kärsi myös laimin­lyöntiemme rangaistuksen. Ristillä Jeesus sovitti kaik­ki syn­tim­me, siis paitsi pahat tekomme myös tekemättä jättämi­sem­me. Näin pahim­mallekin palvelijalle on anteeksiantamus. Mikään laiminlyönti ei ole niin suuri, ettei sitä olisi hyvitetty, eikä mikään synnin haava niin syvä, ettei Jeesus sitä parantaisi. Kymmenen tuhannen leiviskän velkakin annetaan anteeksi.

Usko siis sinäkin kaikki syntisi anteeksi! Älä jää pelkäämään Herrasi tuomiota, kun tarjolla on ehdoton armahdus Kristuksen tähden! Ja kun siihen tartut, saat Jumalan armosta myös voimaa käyttää leiviskäsi oikein. Jumalan rakkaus vaikuttaa sinussa rakkautta niin, että tahdot palvella isäntääsi ja tuottaa hänelle voittoa, sillä hän on sinulle hyvä. Etkä palvele yksin, omalla voimallasi, vaan Jeesus on kanssasi, elää sinussa ja tekee työtään kauttasi.

Kristuksen vanhurskaus on täydellinen. Kun omistamme sen sanasta ja sakramenteista uskon kautta omak­semme, olemme Jeesuksessa täydellisen vanhurskaita. Olemme Jumalan silmissä pyhiä ja puhtaita niin kuin hänen Poikansa. Isä katsoo meitä niin kuin häntä ja sanoo: ”Tämä on minun rakas poikani, rakas tyttäreni, johon minä olen mielistynyt.” Olemmehan jo kasteessa häneen puettuja ja häneen liitettyjä. (Gal. 3:27)

Mutta meidän oma uusi kuuliaisuutemme, uusi elämän vanhurskaus, jonka Jumala on laittanut uskovissa alulle, on vielä vajavaista. Siinä meillä on jatkuvasti kasvun varaa. Sen suhteen emme ole vielä täy­del­lisen pyhiä, vaan vasta tulossa pyhiksi, emme ole vielä saavutta­neet täydellisyyttä, vaan olemme matkalla siihen. Kristuksen armon aarteisiin emme voi lisätä mitään, mutta omia leivisköjämme voimme käyttää paremmin.

Käytön myötä lahja enentyvät. Yksilötasolla se ilmenee siten, että käyttämällä kykyjään ihminen kehittää niitä ja oppii käyttä­mään paremmin sitä, mitä hänellä on – kaikki tämä Jumalan armosta ja johdatuksesta. Kun ihminen kasvaa uskossa ja pyhityksessä, Hengen hedelmät (Gal. 5:22) lisääntyvät hänessä. Toisaalta lahjojemme käytön kautta Jumala tekee työtään ja tuo ihmisiä valtakuntaansa. Näillä ihmisillä on vuorostaan omat kykynsä ja lahjansa, jotka tulevat Kristuksen Kirkon käyttöön.

III.

Isännän uskolliset palvelijat saavat käydä Herransa iloon. Ne, jotka ovat pysyneet uskollisina Jeesukselle, säilyttäneet uskon evankeli­umiin, saavat tulla autuuteen Kristuksen luona. Heidän silmistään pyyhitään viimeinenkin kyynel ja kaikki entinen on vihdoin mennyt. Elämän rasitukset, vaivat ja kipuilut, yksinäisyys, ikävä ja kaipuu hälvenevät kuin pieni puronen, joka laskee ikuisen rauhan valta­mereen. Sielumme löytävät viimein levon Jumalassa. Jo täällä saamme jättää kaikki murheet Jumalan huomaan. Siellä vapaudumme niistä lopullisesti ja täydellisesti. Sinä päivänä näemme, miten kaikki on Jumalan armosta ollut johta­massa meitä siihen siunattuun hetkeen. Näemme sen, mitä nyt uskom­me: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ja jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)

”Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi.” Herra nimittää ”vähäksi” meidän mielestämme suuria ja vaikeitakin tekoja ja tehtäviämme: koko elämämme kilvoi­tus­ta ja kaikkea vaivan­näköämme hänen valtakuntansa hyväksi. Hänelle ne ovat pientä, sillä vaikka hyvät tekomme olisivat kuinka lukuisat, ne ovat silti vähäiset palkkaamme verrattuna. Emme ansaitse pelastusta teoillamme, vaan pääsemme autuuteen armosta. Mutta Herra on luvannut mak­saa omilleen runsaan armopalkan heidän vaivoistaan. Tullessaan hän korvaa moninkertaisesti täällä kärsimämme vaivan. Hän kruunaa meissä omat tekonsa, jotka hän itse on meissä vaikuttanut, kuten kirkkoisä Augustinus sanoi.

Pian Herra palaa. Silloin kilvoituksemme päättyy ja saamme aina olla hänen kanssaan. Saamme armosta tulla hänen ikuiseen iloonsa. Nyt on aika valvoa ja odottaa häntä uskossa. Teh­kääm­me uskollisesti työtä hänen valtakuntansa hyväksi, kun vielä on aikaa, kutsuen kaikkia tulemaan hänen valtakuntaansa.

Pastori Vesa Hautalan saarna 15.11.2015 Tampereella

Seksageesimasunnuntain II vuosikerran epistola

Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat, koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset. 1 Kor. 1:20-25.

Kysyin kerran nuoruudessani eräältä mieheltä: "Uskotko Jumalaan." Hän vastasi: "En ole oppinut häntä tuntemaan." Tunnetko sinä Jumalan? Voitko auttaa toisia häntä tuntemaan. Tekstimme osoittaa meille toisaalta sen, minkä avulla Jumalaa ei opita tuntemaan, ja toisaalta sen, miten hänet tullaan tuntemaan.

1. Mistä Jumalaa ei opita tuntemaan

Tekstimme sanoo meille aluksi: "Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?" Näillä sanoilla se osoittaa, ettei Jumalaa opita tuntemaan järjen ja siihen pohjautuvan viisauden avulla, ei edes kirjanoppineisuuden eli teologisen tieteen avulla. Päinvastoin uskovat ovat havainneet, että pahimmat eksyttäjät tulevat joko niin sanotun tieteen piiristä tai sieltä, missä tavoitellaan merkkejä. Sanoohan tekstimme: "Juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta." Ihminen ei voi omasta järjestään Jeesukseen Kristukseen uskoa eikä hänen tykönsä tulla. Se tie on tukossa.

Jumala on kuitenkin antanut tietoa itsestään. Hän on kirjoittanut jokaisen ihmiseen sydämeen jo luomisessa sen, että hän on, ja myös tahtonsa eli yleisen siveyslain. Tätä tietoa on vielä jossain määrin - joskin himmentyneenä, mutta kuitenkin todella olemassa olevana - syntiinlankeemuksen jälkeenkin jäljellä. Lisäksi Jumalan olemassaolo on pääteltävissä ja tiedettävissä hänen luomisteoistaan, jotka kertovat hänen ihmeellisestä viisaudestaan ja suuresta voimastaan. Tekstimme sanoo: "Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa." Tämä Jumalan viisaus on nähtävissä, ja kuitenkaan ihminen ei siitä oppinut tuntemaan Jumalaa.

Nyt meidän pitäisi osata tehdä tästä kaikesta oikeat johtopäätökset. Kun tuomme esiin luonnon todistuksia Jumalan luomisteoista ja hänen olemassaolostaan, hänen suuresta viisaudestaan ja voimastaan, voimme herätellä omaatuntoa toimintaan. Sellaisella tiedolla voimme myös varjella uskovia, etteivät he mene tämän maailman viisauden mukana harhaan. Mutta se ei sinänsä saata vielä ketään Jumalan tuntemiseen.

Vain Jumala itse voi saattaa meidät tuntemaan itsensä. Hän sanoo: "Minä olen Herra, eikä toista ole, paitsi minua ei ole yhtään jumalaa. Minä vyötän sinut, vaikka sinä et minua tunne, jotta tiedettäisiin auringon noususta sen laskemille asti, että paitsi minua ei ole yhtäkään: minä olen Herra, eikä toista ole, minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden; minä, Herra, teen kaiken tämän." Jes. 45:5-7.

Perisynnin turmelemassa ihmisessä on merkillinen väärä taipumus etsiä todistusta Jumalasta ja hänen suosiostaan merkeistä ja ihmeellisistä kokemuksista. Vieläpä se tapahtuu siten, että ihmiselle eivät kelpaa Jumalan antamat merkit ja kokemukset, vaan hän tivaa sellaisia merkkejä, jotka vastaavat hänen toiveitaan. Miten paljon Kristus tekikään merkkejä. Ne herättivät kuitenkin juutalaisissa närkästystä. Milloin hän paransi sapattina tai milloin seurusteli syntisten kanssa. Aina oli jotakin vikaa. He kysyivät: "Minkä merkin sinä näytät meille" (Joh. 2:18) ja "Minkä tunnusteon sinä teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet?" (Joh. 6:30). Ja Jeesus lupasi heille merkin, sen, että hän nousee ruumiillisesti kuolleista. Siitä oli todistuksena heille tyhjä hauta käärinliinoineen ja hänen uskoviensa silminnäkijätodistus, mutta ennen muuta apostolinen Kristus-saarna. Merkin tämä maailma on saanut, mutta ei sellaista merkkiä, mitä se itse pyysi.

Merkkejä tavoittelevan ihmisen suuri erehdys on siinä, että hän sulkee sydämensä siltä todistukselta, jonka Jumala hänelle antaa. Jumalan sanassa ja Kristus-saarnassa on läsnä Pyhän Hengen todistus. Jeesus sanoi Pyhästä Hengestä: Isä antaa teille "totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva." Joh. 14:17. Maailma hyväksyisi sellaisen Pyhän Hengen, jonka se voisi nähdä ja aisteillaan tuntea. Tätä maailmallisuutta ruokkivat hurmoksellinen kristillisyys ja ihmeparantajat. Sellaisen avulla Jumalaa ei opita tuntemaan.

Haluamme tehdä Jumalan valtakunnan työtä ja voittaa ihmisiä Kristukselle. Sitä varten meidän on hyvä tietää, millä tavoin tätä työtä on tehtävä, niin että voimme myös saada tuloksia. Raamattu osoittaa selvästi, että maailman viisauden ja ihmemerkkien tavoittelu eivät ole oikea tie eikä niiden avulla tulla Jumalaa tuntemaan. Tekstimme sanoo, että Jumala on "tehnyt maailman viisauden hullutukseksi". Tarvitsemme siis toisenlaisen viisauden.

2. Miten tulemme Jumalan tuntemaan

Tekstimme sanoo: "Niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat." Raamattu nimittää Kristus-saarnaa hullutukseksi, koska maailma ei arvosta sitä, vaan pitää sitä hullutuksena, siis sellaisena mielettömänä asiana, jolle ei kannata korviansa loksauttaa. Tästä näemme, ettei Jumala pyri mielistelemään maailmaa eikä viemään evankeliumia eteenpäin maailman ehdoilla. Emme mekään saa sellaiseen sortua. Vaan mitä meidän on tehtävä?

On saarnattava, ei siis kyseltävä eikä neuvoteltava, ei mukautettava sanomaa sellaiseksi, että se kelpaisi, vaan julistettava evankeliumia sellaisena kuin Jumala on sen meille antanut. Sellaisessa saarnassa on tehoa. Vanhan testamentin profeetat julistivat: "Kuulkaa, kaikki kansat; ota korviisi, maa, ja kaikki, mitä maassa on." Miika 1:2. Jumala puhuu. Avaa siis korvasi kuulemaan ja sydämesi kätkemään Jumalan voimasta, mitä Herralla on sinulle asiaa. Hänellä on sinulle pelastuksen sanoma.

Tekstimme sanoo: "Me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus."

Järkeisopilla synnytetään epäilijöitä ja vastaansanojia, mutta ei uskovia. Merkkien tavoittelulla saadaan aikaan levottomia ihmisiä, joilla ei ole sielunrauhaa eikä varmuutta syntien anteeksisaamisesta, ihmisiä, jotka tavoittelevat kokemusta kokemuksen perään ja joiden on vaikeata tyytyä siihen elämänosaan, jonka Jumala on heille antanut, ja joiden toivo ei suuntaudu taivaaseen, vaan tänne alas toivoen saavansa täällä paremman osan. Kristus-saarna taas pelastaa ja antaa rauhan Jumalan kanssa. Meitä vahvistaa Raamatun sana: "Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä" (Room. 8:25). Raamattu myös varoittaa väärästä toivosta: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat." 1 Kor. 15:19.

Paavali sanoo: "Me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta." Kun apostoli sanoo näin, hän tietää, että hänellä on sellainen sanoma, jossa on voima, joka todella pelastaa ja auttaa ihmistä hengellisesti Jumalan tahtomalla tavalla. Paavalin sanoissa on jotakin hyvin määrätietoista. Koko apostolisella kirkolla oli selvä, horjumaton työnäky julistaa evankeliumia pelastukseksi koko maailmalle. He julistivat, että "kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus" ja uskottava evankeliumi (Apt. 17:30).

Galatalaiskirjeessä apostoli Paavali lausuu niille galatalaisille, jotka olivat alkaneet etsiä autuutta juhlapäivien vietosta ja muista teoistaan: "Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?" (Gal. 3:1). Seurakunnat olivat syntyneet, kun Paavali oli julistanut ristiinnaulittua Kristusta. Hän oli saarnallaan aivan kuvannut heidän silmiensä eteen Kristuksen ristiinnaulittuna. Mutta nyt heiltä oli kadonnut tämä selkeä kuva Golgatalla kärsineestä Jumalan Pojasta. Heidän katseensa oli siirretty toisaalle. Heidät oli lumottu. Juuri tämä on harhan ominaisuus.

Mikä ristiinnaulitussa Kristuksessa oli niin suurenmoista? Sanoma hänestä kertoi monia asioita. Ensiksikin ristillä ei kärsinyt kuka tahansa ihminen, vaan ihmiseksi tullut Jumalan Poika, jolla ei syntiä ollut, ei opissa eikä elämässä, niin kuin Raamattu sanoo: Joka "ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut" (1 Piet. 2:22). Toiseksi Kristus kärsi Jumalan vihan alla, kuten hän sanoi tuskassaan: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!" Hän ei kuitenkaan kärsinyt itsensä tähden, vaan hänelle luetun maailman syntivelan tähden. Hänen kärsimyksensä oli siis sijaiskärsimystä. Kun se oli samalla Jumalan Pojan kärsimys, siitä seurasi myös hyvä tulos: koko maailman syntien sovitus. Kolmanneksi se kertoo siitä, että Kristus tuli syntisiä varten, rakasti heitä kuolemaan saakka ja että hän on syntisten ystävä. Raamattu sanoo: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh. 4:10).

Kun siis pyhä Raamattu kuvaa eteemme Jumalan Pojan ihmiseksi tulleena ja ristin kärsimykseen alistuneena maailman Vapahtajana, se julistaa meille, että syntimme ovat sovitetut ja anteeksiannetut, ei meidän tekonamme, vaan Kristuksen teossa. Kaikki on lahjaa ja armoa. Siinä onkin Kristus-saarnan lohdullisuus. Meille, jotka emme kyenneet itseämme pelastamaan, on pelastus tuotu lahjana ja valmiina.

Sinunkin eteesi on kuvattu Kristus ristiinnaulittuna. Pidä tämä kuva silmiesi edessä aina, elämässä ja kuolemassa, ja sinulla on oleva turva tänään ja tuomiopäivänä.

Jumalan tuntemus perustuu uskoon syntien anteeksiantamiseen. Raamattu sanoo: "Sillä tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa näiden päivien jälkeen, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän mieleensä, ja kirjoitan ne heidän sydämiinsä, ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Ja silloin ei enää kukaan opeta kansalaistaan eikä veli veljeään sanoen: 'Tunne Herra'; sillä he kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut. Sillä minä annan anteeksi heidän vääryytensä enkä enää muista heidän syntejänsä." Hebr. 8:10-11.

Kun uskot ristiinnaulittuun Kristukseen, tunnet Jumalan rakastavana Isänä. Saat lähestyä häntä uskon rukouksessa sekä ajallisissa että ennen muuta hengellisissä tarpeissasi ja tiedät, että hän mielellään kuulee rukouksesi ja antaa sinulle sitä, mitä todella tarvitset ja mikä on hänen hyvän tahtonsa mukaista. Amen.

Markku Särelä

Pastori Markku Särelän saarna 24.1.2021

Pastori Markku Särelän saarna 11.10.2020

TM Dani Puolimatkan saarna 12.1.2014 Tampereella

TM Dani Puolimatkan saarna 8.12.2013 Tampereella

Luuk. 10:17–22: Niin ne seitsemänkymmentä palasivat iloiten ja sanoivat: "Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimessäsi." Hän sanoi heille: "Minä näin saatanan lankeavan taivaasta kuin salaman. Katso, olen antanut teille vallan tallata käärmeitä, skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa." Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. Kaikki minun Isäni on uskonut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne, kuka Poika on, kuin Isä; eikä kukaan muu tunne, kuka Isä on, kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa."

Milloin olet ollut viimeksi oikein iloinen? Mikä tekee sinut iloiseksi? Jos mielessäsi pyörii jokin positiivinen asia, joka lämmittää sydäntäsi, mikä se on?

Usein ilon aiheet eivät ole kohdillaan

Päivän evankeliumissa opetuslapset tulevat Jeesuksen luo iloiten. He ovat riemuissaan ja ihmeissään siitä, kuinka suuri voima Jeesuksen nimellä on. Oli valtavaa nähdä, kuinka pahat henget olivat täysin voimattomia Vapahtajan nimen edessä! Syystäkin he siis iloitsivat. Kun pahuus joutuu väistymään, hyvän tieltä, eikö olisi outoa, jos siitä ei iloitsisi?

Jeesus ei kuitenkaan antanut varauksetonta tukeaan oppilaidensa ilolle. Hän ei sinällään kieltänyt sitä, että riivaajien vallan menetys oli hieno asia. Hänhän aloitti vastauksensa heille sanoen: ”Minä näin saatanan lankeavan taivaasta kuin salaman. Katso, olen antanut teille vallan tallata käärmeitä, skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.” Herra siis myönsi sen, että opetuslapset olivat oikeassa. Hänen nimellään on valtava voima. Sitä on ihan syytä iloiten ihmetellä. Parannusihmeet todistivat saatanan voiman murtumisesta. Mutta sitten Vapahtaja kiinnitti heidän huomionsa paljon tärkeämpään asiaan: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.”

Parannusihmeitä paljon suurempi ilon aihe oli siis se, että opetuslasten nimet olivat taivaissa. Ei riivaajien voittamisesta iloitsemisessa ollut sinällään mitään vikaa, mutta jotain hämärää on siinä, jos tästä on suurempi ilo kuin siitä, että nimi on taivaissa. Jotta tämä näkökulma, tulisi omalle sydämellemme, palataan äsken esittämiini kysymyksiin siitä, mistä iloitsemme.

Nyt, kun olemme jumalanpalveluksessa, moni alkaa miettiä leimallisen hengellisiä ilon aiheita. Vakuutamme itsellemme, että Jeesus on suurin ilomme. Ehkä teemme tämän velvollisuudentunnosta, ehkä emme ole rehellisiä edes itsellemme. No, mitä ne todelliset kilpailijat ovat? Ehkäpä päivä perheen kanssa, lempi tv-ohjelma työpäivän päätteeksi, projektin saaminen valmiiksi, liikuntaharrastus, hyvä elokuva. Voi olla, että sinulla on koko viikko hyvä mieli sen takia, että tiedät, että jotain mukavaa on tulossa!

Siinä ei ole mitään pahaa iloita lahjoista, joita Jumala antaa. Mutta usein meillä on oikea perspektiivi hukassa. Lahjat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Odotamme esimerkiksi viikonlopun vapaa-aikaa enemmän kuin lepopäivän pyhittämistä. Olemme riemuissamme saadessamme lempiruokaamme, mutta Herran ehtoollinen jättää sydämemme kylmäksi. Olemme iloisempia ystävän kauniista sanoista kuin Jumalan lupauksista, jotka vakuuttavat, että nimemme ovat kirjoitettuina taivaissa. Ehkä voi olla, että olet kokenut jonkin yliluonnollisen kokemuksen ja se on sinulle suurempi asia kuin se, mitä Jeesus antaa sinulle viikoittain.

Oikeaa iloa syntyy oikeihin asioihin keskittymällä

Jos sinulle jokin on tärkeämpi kuin Jeesus, tee parannus. Käänny pois epäjumalastasi todellisen Jumalan puoleen. Tunnusta syntisi ja usko, että Jumalan Poika antautui kuolemaan sinun puolestasi. Äläkä enää iloitse mistään niin kuin siitä, että nimesi on taivaissa.

Ymmärrän toki, että kehotus Kristuksesta iloitsemiseen voi aiheuttaa vastarintaa, vaikka ilosta ei tehtäisikään pelastuksen ehtoa. Ilo ei synny käskemällä. Prioriteetit eivät asetu oikeaan järjestykseen helposti, edes silloin, kun halu siihen olisi. Vaikeus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei muutosta parempaan suuntaan voisi tapahtua. Luukas kertoo evankeliuminsa lopussa samanlaista puhetapaa käyttäen kuin päivän evankeliumissa, että opetuslapset palasivat ylösnousseen Kristuksen luota iloiten Jerusalemiin temppeliin palvelemaan Jumalaa. Eli nyt heidän sydämensä oli täynnä iloa oikean asian tähden. He iloitsivat Jeesuksesta. He iloitsivat siitä, että saivat palvoa Jumalaa.

Miten voimme saada samanlaisen ilon? Sen voi sanoa aluksi, että opetuslapset eivät keskittyneet siihen, että heidän piti iloita. Iloitsemisen vaatimus vetääkin mielen maahan. Opetuslasten ilon taustalla oli kaksi tekijää: Jeesuksen kohtaamista oli edeltänyt synkkyys ja syyllisyys. He luulivat seuranneensa väärää profeettaa. He ajattelivat häpäisseensä Jumalan nimen ja edistäneensä valhetta. Ja niin kristillisen ilon luovuttamattomana taustana on tietynlainen synkkyys; se, että ymmärrämme, miten monenlaisten syntien kietomia olemme. Olemme saaneet jonkinlaisen käsityksen siitä, että syntiemme ansaittu palkka on ikuinen tuli.

Mainio väline elävän synnintunnon kannalta on Vähä katekismuksen ensimmäinen osa, 10 käskyä. Ei niitä rippikoulussa opeteltu tenttien tähden tai julkisen kuulustelun takia, vaan elämää varten. Katekismuksen on hyvä olla jokaisen päivittäinen hartauskirja. Jumalan yksinkertaiset käskyt puhuttelevat vaihtuvissa elämäntilanteissa eri tavoin. Niiden edessä voimme herätä näkemään syntisiä tottumuksiamme ja taipumuksiamme, joille muuten olemme sokeita. Käskyjä vasten piirtyvä syntiemme määrä kertoo meille lohdutonta kieltään sydämemme tilasta: se on niin mätä, että ulkoiset korjausliikkeet voivat pitää sen pahoja ilmentymismuotoja kurissa, mutta me emme saa tehtyä sydämestämme tervettä.

Tietoisuus synnistä vie pimeyteen. Mutta synnin yöhön ilmestyy Jeesus. Murhe vaihtuu iloon, kun ylösnousemus julistaa Jumalan voittoa pahasta. Opetuslapset täyttyivät riemusta, ja samoin mekin täytymme ilolla, kun syntiemme tunnossa kuulemme ihanan sanoman: meillä on ylösnoussut Vapahtaja. Synnin ei tarvitse nyt masentaa eikä ahdistaa, kun se on voitettu. Se on naulittu ristiin. Se on unohdettu. Se on heitetty pois Jumalan kasvojen edestä. Siksi me voimme yhdessä profeetta Miikan kanssa hämmästellen ja onnellisina sanoa joka päivä: ”Kuka on Jumala niin kuin sinä, joka annat pahat teot anteeksi ja käyt ohi perintösi jäännöksen rikosten? Ei hän pidä vihaa iäti, sillä hänellä on mielihalu laupeuteen. Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan pahat tekomme ja kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.” (Miika 7:18,19)

Armo on ehdotonta. Sen lähteenä on Jumalan suunnaton ihmisrakkaus ja se perustuu yksin siihen, mitä Jeesus teki. Sen juuret menevät jo iankaikkisuuteen, jolloin Jumala kirjoitti omiensa nimet taivaisiin. Jo iankaikkisuudessa hän rakasti meitä ennen kuin ehdimme iloita tai olla iloitsematta.

Tässä meidän kristittyjen huomion tulee olla. Kristillinen ilo syntyy levosta käsin. Se syntyy Jumalan tekojen ihmettelemisestä. Syntisyys on hyvä muistaa, jotta mielessä pysyy, miksi Jumalan armo on luovuttamatonta. Mutta toisaalta ajatustemme varsinaisena paikkana pitää olla se, millainen Jumala on, mitä Kristus on tehnyt ja minkälainen tulevaisuus meillä on edessä taivaan Isän lapsina. Mieltämme ei hallitse se, millaisia me olemme, mitä olemme tehneet, millaista tämä elämä on, vaan se, että nimemme on kirjoitettuina taivaissa. Todellisuus voi alkaa pikkuhiljaa aueta meille tästä näkökulmasta. Asiat voivat alkaa mennä oikeaan tärkeysjärjestykseen. Elämää voi alkaa värittää ilo Jumalan ansaitsemattomasta rakkaudesta, siitä, että sinulle on ilmoitettu ihmeellisiä taivaan salaisuuksia. Iloitset yhdessä Kristuksen kanssa siitä, että Isä on nämä ilmoittanut sinulle.

Mutta toisaalta älä syyllistä itseäsi sen takia, jos et ole juuri nyt ole iloinen. Älä kuormita omaatuntoasi vielä sillä, että olet alakuloinen. Lepää Jeesuksessa. Hiljenny sen ääreen, mitä hän teki edestäsi kärsimällä ja kuolemalla puolestasi. Hän riittää sinulle, olit sitten iloinen tai surullinen. Tämä on se luovuttamaton armon perusta, jolla kaiken kasvumme täytyy tapahtua. Muista vielä, että hän tänäkin hetkenä hän rukoilee edestäsi, jotta varjeltuisit iankaikkiseen elämään. Hän ei ole jättänyt sinua yksin. Hän kulkee rinnallasi varjellen sinua kaikista vaaroista. Hän saattaa loppuun alkamansa työn. Siksi saat odottaa luottavaisesti sitä, että pääset kerran tästä murheen laaksosta uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, sinne, jossa kaikuu ikuinen kiitosvirsi Jumalan Karitsalle.

Pastori Markku Särelän saarna 12.4.2020

Loppiaisena, Vanhan testamentin teksti

Sana, jonka Jesaja Aamoksen poika näki Juudasta ja Jerusalemista: Aikojen lopussa on Herran temppelin vuori seisova vahvana, ylimmäisenä vuorista, kukkuloista korkeimpana, ja kaikki pakanakansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: 'Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan temppeliin, että hän opettaisi meille teitänsä ja me vaeltaisimme hänen polkujansa. Sillä Siionista lähtee laki, Jerusalemista Herran sana.' Ja hän tuomitsee pakanakansojen kesken, säätää oikeutta monille kansoille. Niin he takovat miekkansa vantaiksi (aurankärjiksi) ja keihäänsä vesureiksi (viinivesoimiksi); kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan eivätkä he enää opettele sotimaan. Jaakobin heimo, tulkaa, vaeltakaamme HERRAN valkeudessa.'  Jes. 2:1-5.

Kalliit luterilaiset kristityt!

Varmasti olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että kristikunnassa eletään luopumuksen aikaa ja että Raamatun ennustamat Kristuksen toisen tulemisen merkit esiintyvät yhä tiheämpinä. Tällaisena aikana kristityt tarvitsevat erityisesti tukea, kannustusta ja Jumalan sanan lohdutusta. Profeetta Jesaja mainitsee tekstissämme erityisesti neljä lopun ajan tunnusmerkkiä: 1. Siionin vuori on korkein. 2. Pakanoita tulee suurin joukoin Jumalan valtakuntaan. 3. He kutsuvat sinne kaikkia muitakin, myös juutalaisia. 4. Tässä valtakunnassa vallitsevat rauha ja rauhantyöt. Etsimme nyt näistä asioista tukea, kannustusta ja lohdutusta.

1. Siionin vuori on korkein

Millaisessa arvossa meille on Kristuksen kirkko, se kirkko, jonka Kristus-Ylkä vie Karitsan iäisiin häihin ja johon täällä pitäydymme kirkon puhtaiden tuntomerkkien mukaan? Jos emme sitä arvosta emmekä sitä rakasta, helppoahan silloin on siitä luopua. Jos se ei merkitse meille paljoakaan, miksi silloin olisimme Jumalan työtovereina sitä edistämässä ja miksi siihen muita kutsuisimme? Jos ymmärrämme Kristuksen kirkon korkean arvon, silloin emme halua mistään hinnasta sitä jättää. Jumalan seurakunta saa arvonsa Jumalalta eikä ihmisiltä. Sen arvo ei ole sen jäsenissä, vaan sen päässä, Kristuksessa, ja siinä suuressa aarteessa, joka siihen kätkeytyy ja joka aarre Kristus on syntiselle. Katsokaamme siis, mitä Jumala itse lausuu seurakunnastaan tekstissämme.

Hän sanoo näin: "Aikojen lopussa on Herran temppelin vuori seisova vahvana, ylimmäisenä vuorista, kukkuloista korkeimpana." Tässä puhutaan aikojen lopusta. Voisimme tämän kohdan kääntää selvemmin: "Näin tapahtuu aikojen lopulla: HERRAN huoneen vuori on vahvasti perustettu, ylimmäisenä (kaikista) vuorista, kukkuloista korkeimpana."

Juudan pääkaupunki, Jerusalem, temppeleineen oli Siionin vuorella. Israelissa oli muitakin vuoria ja kukkuloita, joille oli rakennettu temppeleitä ja uhripaikkoja, mutta HERRA ei ollut niitä käskenyt eikä hyväksynyt niiden menoja. Ne olivat synnin harjoituksen paikkoja, sillä kaikki, mihin ryhdytään hengellisissä asioissa ilman Jumalan sanaa, on syntiä. Juuda sen sijaan edusti Vanhan liiton aikana oikeata kirkkoa ja Jerusalem oikeata jumalanpalvelusta. Vieläpä Jerusalem oli ainoa paikka, jonne Jumala oli säätänyt uhrijumalanpalveluksen. Sen temppelivuori oli Jumalan silmissä muita uhrikukkuloita verrattomasti ylempänä, niin kuin taivas on korkeampi Gehennan, helvetin, kuiluja. Metreissä mitattuna Siion ei ole kuitenkaan edes Palestiinan, saati sitten koko maailman korkein vuori. Pakanat eivät antaneet arvoa Siionin vuoren jumalanpalvelusmenoille eikä Herralle. Jopa Juudassakin syyllistyttiin epäjumalanpalvelukseen, jolloinka Siion ei ollut korkea edes israelilaisten omissa silmissä. Lopulta Herra karkotti Juudan Babyloniin (v. 598 eKr. ja v. 586 eKr.), temppeli hävitettiin (v. 586 eKr.) ja jumalanpalvelus Jerusalemissa lakkasi. Temppelin kohtalo oli uskoville suuri murhe karkotuksessa.

Nyt Jesaja ennustaa tulevien polvien lohdutukseksi, että kerran kaikki on toisin kuin heidän aikanaan. Herran huoneen eli temppelin vuori on silloin luja. Sitä eivät maanjäristykset järkytä eikä sota tuhoa. Se on myös korkein - ei enää halveksittu. Kun ennen pakanat valloittivat sen ja hävittivät sitä, he nyt aivan suurena virtana rientävät sinne Herraa palvelemaan. He kutsuvat toinen toisiansa nousemaan sinne suuren innostuksen vallassa ja haluavat oppia tuntemaan Jumalan tiet ja Jumalan sanan. Nyt he tunnustavat: "Siionista lähtee laki ja Jerusalemista HERRAN sana."

Vapahtajamme lausui tästä ajasta: "Tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella (Samariassa) ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sitä, mitä ette tunne; me kumarramme sitä, minkä tunnemme. Sillä pelastus on juutalaisista. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää Hengessä ja totuudessa" (Joh. 4:21-23).

Jumalan seurakunta, Uuden liiton Siion, on Kristus?kalliolla eivätkä helvetin portitkaan sitä voita (Matt. 16:18). Kristus on seurakunnan kallioperustus. Hän on sitä koko viimeisten päivien ajan, vielä viimeisenäkin päivänä ja iäisesti. Miten lujan turvan tämä antaakaan meille kaiken luopumuksen keskellä. Kristus-kallio ei murru. Se kestää, ja tämän mukana pysyy voimassa, lujana ja varmana koko Kristuksen lunastustyö ja toivo, joka sen varaan rakentuu.

Siionin vuori on kaikkia muita vuoria korkeampi, verrattomasti ylempänä kaikkia ihmisajatuksia ja uskontoja. 1 Kor. 2:7-9: "Me puhumme salattua Jumalan viisautta... sitä... mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat." Jes. 55:8,9: "Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne."

Siionin vuori on muita ylempänä - riippumatta saamastaan arvostuksesta - todellisen arvonsa tähden. Armonevankeliumi on asia, jota eivät pakanauskonnot eivätkä ideologiat tunne. Ne voivat parhaimmillaankin opettaa vain tekoja ja ihmiseltä vaadittavaa rakkautta. Ne ovat kylmiä ja lohduttomia. Kristus sen sijaan on täynnä rakkautta - uhrautunutta rakkautta, ja tämä rakkaus antaa lohtua, lämpöä, toivoa ja kestäväisyyttä.

2. Pakanoita tulee suurin joukoin Jumalan valtakuntaan

Profeetta Jesaja lausuu: "Ja kaikki pakanakansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: 'Tulkaa nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan temppeliin, että hän opettaisi meille teitänsä ja me vaeltaisimme hänen polkujansa, sillä Siionista lähtee laki, Jerusalemista Herran sana.'"

Muistamme, että Jesaja tähyää näyssään Uuteen liittoon. Silloin pakanat tulevat kuin valtavana virtana HERRAN temppelin vuorelle. Alhaalta, laaksoista, syövereistä, pohjamudista, maailman merestä nöyryytettyjen mahtava virta kulkee ylös korkeimman vuoren huipulle. "Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö ja kymmenientuhansien enkelien tykö", Hebrealaiskirje sanoo uskovista (Hebr. 12:22). Saman vuoren tykö tulevat uskovat, ovat he sitten juutalaisia tai pakanoita. Kysymyksessä ei ole fyysinen siirtyminen ja muuttoliike Palestiinaan, vaan usko, joka tuo Siionin vuoren meille sinne, missä olemme, sillä Kristus ei ole vain yhdessä paikassa, vaan kaikkialla ja hänen tykönsä tullaan sanan ja sakramenttien kautta. Usko nostaa syntisen ylös perisynnin upottavista syövereistä ja pahojen tekojen pohjamudista ja tekee hänet pyhien kansalaiseksi ja Jumalan perheen jäseneksi. Ja sen se tekee yksin Kristuksen tähden tuomalla meille anteeksiantamuksen, ilman meidän ansioitamme tai kykyjämme. Se on Jumalan lahja.

Tämä päivä, loppiainen on pakanain joulu, meidän juhlapäivämme Jumalan armon kiitokseksi. Itämaan tietäjät olivat ensimmäiset pakanat, jotka tulivat Jeesusta kumartamaan. Sen jälkeen on käynyt paisuva virta kaikkialta maailmasta hänen tykönsä ja yhä käy viimeiseen päivään asti, kunnes viimeinenkin valituista on koottu. Jesaja näkee näyssään tämän kuin yhtenä jatkuvana suurena virtana. Me ehkä tuijotamme liikaa siihen, mitä juuri nyt tapahtuu meidän seurakunnassamme ja ajassamme. Jesaja kehottaa meitä katsomaan, miten Uuden liiton aikana kaikista kansoista tullaan pyhään temppeliin Herraa kumartamaan. Innostunut kansain virta nousee Herran vuorelle. Omantunnon taakat on jätetty. Päällimmäisenä on autuuden ilo.

3. Pakanakristityt kutsuvat sinne kaikkia muitakin, myös juutalaisia.

Tekstimme sanoo: "Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: 'Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan temppeliin, että hän opettaisi meille teitänsä ja me vaeltaisimme hänen polkujansa. Sillä Siionista lähtee laki, Jerusalemista Herran sana. Jaakobin heimo, tulkaamme, vaeltakaamme Herran valkeudessa.'"

Mikä saa innostuksen nousemaan, niin että kansat liikehtivät ja ihmiset sanovat toisilleen: Tulkaa mukaan! Innostus johtuu tärkeästä löydöstä. On löydetty Jumalan sana, tuo omistamisen arvoinen aarrearkku, joka pitää sisällään syntisten Vapahtajan Kristuksen, tuo sana, joka neuvoo tien iankaikkiseen elämään, Herran sana, joka varjelee eksymyksiltä ja perkeleen petokselta. Omantunnon taakasta vapautunut sanoo toisillekin: Tulkaa mukaan!

Armon osaksensa saanut tietää, ettei perimmäisten kysymysten äärellä auta filosofia, tiede, ihmisäly eivätkä suurimmatkaan uhraukset, vaan yksin Herra. Ja hänen apunsa on siellä, missä on hänen sanansa. Herran oma tunnustautuu Jumalan sanaan sellaisena kuin se on lähtenyt Siionista ja Jerusalemista, toisin sanoen apostolis?profeetalliseen Raamatun sanaan. Ja siellä missä on hänen sanansa käytössä, siellä on hänen seurakuntansakin, se armahdettujen joukko, joka kuuluttaa: Tulkaa mukaan!

Jumalamme on kärsivällinen. Yhä uudestaan ja uudestaan, sukupolvi toisensa jälkeen, monasti samallekin ihmiselle useita kertoja Jumala uudistaa kutsunsa. Näin hän tekee pakanakansojen keskellä, niin hän tekee myös juutalaisille, joille tekstimme sanoo: "Jaakobin heimo, tulkaamme, vaeltakaamme Herran valkeudessa." Sillekin sanotaan: Tulkaa mukaan!

Pakanat kutsuvat Jaakobin heimoa liittymään lopun ajan seurakuntaan ja vaeltamaan Herran valossa. Aluksi juutalaiset apostolit kutsuivat pakanoita liittymään hengelliseen Israeliin, mutta pian osat vaihtuivat. Toteutui Jumalan sana: "Minä herätän heidän kiivautensa kansalla, joka ei ole kansa, vihoitan heidät houkalla pakanakansalla" (5 Moos. 32:21). Uuden liiton seurakunta seuraa Herraansa Kristusta ja kutsuu myös juutalaisia uskomaan häneen.

Tässä Herra kuvataan säteileväksi valoksi, joka näyttää tietä vaeltajalle edellä kulkien. Kuva oli israelilaisille tuttu jo autiomaavaelluksen ajoilta, kun Herra kulki yöllä tulenpatsaassa kansan edellä (2 Moos. 13:21). Jesaja puhuu muuallakin kirjassaan Herrasta valona: Jes. 42:6: "Minä, Herra, olen... pannut sinut kansoille liitoksi, pakanoille valkeudeksi." Jes. 49:6: "Minä panen sinut pakanain valkeudeksi." Jes. 60:3: "Kansat vaeltavat sinun valkeuttasi kohti, kuninkaat sinun koitteesi kirkkautta kohti." Johannes puhuu Sanasta, joka tuli lihaksi ja telttamajaili meidän keskellämme ja joka on valo (Joh. 1:1?14; 8:12). Pakanat kutsuvat siis juutalaisia seuraamaan Jeesusta, Valoa. Emme siis vaella pimeässä, haparoiden tietä tuntematta, vaan kuljemme turvallisesti Herramme askelissa, Sanan valossa.

Kutsu esitetään "Jaakobin heimolle". Sananvalinta korostaa Israelin lankeemusta. Jaakob oli Israelin kantaisän alkuperäinen nimi. Sitä hän ei ollut saanut uskonsa mukaan, vaan se kuvasi häntä petturina. "Oikeinpa häntä kutsutaankin Jaakobiksi, sillä hän on minut kahdesti pettänyt", Eesau sanoi (1 Moos. 27:36). Kutsu osoittaa, ettei lihallinen Israel vaella totuudessa, vaan sen tulee kääntyä Herran valoon. Nimi Israel olisi kuvannut Jaakobia uskon taistelijana, mikä ei sovi lihalliseen Israeliin.

Niin siis meillekin kaiku kutsu: Tulkaa mukaan! Ja me kutsumme edelleen toisia: Tulkaa mukaan! Tulkaa mukaan tekemään lähetystyötä - omassa maassa, vierailla mailla, sen mukaan kuin Jumala avaa ovia ja antaa voimia. Maahan kylvetään pieni siemen, mitätön. Mutta jos se tuottaa 30 jyvää, ja nämä kylvetään seuraavana kesänä, ja jatketaan kylväen joka kesä edellisen kesän sato, niin viidentenä kesänä jyviä on niin paljon kuin ihmisiä Pohjoismaissa ja seitsemäntenä kesänä neljä kertaa niin paljon kuin ihmisiä on maailmassa. Turhaan Jumalan sana ei sano: "Kuka pitää halpana pienten alkujen päivän" (Sak. 4:10). Evankeliumi lähti kaikkialle maailmaan 12 apostolin viemänä, ja levisi nopeasti hyvin laajalle. Tänään kylvetty sanan siemen, voi tuottaa suuren sadon, vaikka me emme tiedä, milloin ja missä. Toisin paikoin sanaa vastustetaan ja se hylätään, mutta aina jostakin löytyy sydämiä, joissa se itää, kasvaa ja tuottaa runsaan hedelmän. "Olkaa aina innokkaat Herran työssä, sillä teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa." (1 Kor. 15:58)

4. Kristuksen valtakunnassa vallitsevat rauha ja rauhantyöt

HERRA on opettaja. Mutta hän on myös tuomari, oikeuden jakaja. Tekstimme sanoo: "Ja hän tuomitsee pakanakansojen kesken, säätää oikeutta monille kansoille. Niin he takovat miekkansa vantaiksi (aurankärjiksi) ja keihäänsä vesureiksi (viinivesoimiksi); kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan eivätkä he enää opettele sotimaan." Mooseksella samoin kuin Israelin tuomareilla ja kuninkailla oli tehtävänä oikeuden jakaminen. Nyt tämä esikuva toteutuu hengellisesti. Jeesus sanoutui irti maallisesta oikeuden jakamisesta, kun hän sanoi eräälle miehelle, joka pyysi häntä hoitamaan perinnönjakoa: "Ihminen, kuka on asettanut minut teille tuomariksi tai jakomieheksi" (Luuk. 12:14), mutta Jeesus on luvannut olla joka päivä seurakuntansa kanssa, kun se harjoittaa avaintenvaltaa päästäen katuvat synneistä ja sitoen katumattomat synteihinsä, kunnes katuvat. Vihan ja koston mieliala kaikkoaa ja tilalle tulevat esirukous, siunausta toivottava mieli ja rakentava työ. Auralla muokataan maa hedelmälliseksi ja viinivesoimella pidetään köynnös tuottavana. Tämä tapahtuu oikean lain ja evankeliumin saarnan ja sen mukaisen sielunhoidon kautta seurakunnassa.

Vanhassa liitossa Israel joutui maallisin sodin puolustamaan maata, jonka Herra oli sille antanut ja jossa Vapahtajan oli määrä syntyä ja toimittaa lunastustyönsä. Väärät profeetat piti Mooseksen lain mukaan tappaa, kuten profeetta Elia teki. Myös julkijumalattomille oli säädetty kuolemanrangaistus. Mutta Uuteen liittoon Jeesus asetti uuden toimintatavan (ks. esim. Matt. 13:28?30: nisu ja valhevehnä; 18:15?20: veljen ojentaminen; Joh. 8:3?11: syntinen nainen; Tiit. 3:10: harhaoppisen karttaminen). Rikkojia tuli ojentaa Jumalan sanalla, ei ulkonaisilla rangaistuksilla. Nyt on "maassa rauha", kuten enkelit jo jouluyönä lauloivat, - rauha Kristuksessa. Tätä hengellistä rauhaa ilmentävät myös Jumalan sanan mukaiset seurakunnan toimintatavat. Niihin ei sovi maallinen valtapolitiikka eikä miekkalähetys. Jesajan ennustus on käsitettävä hengellisesti eikä ulkonaiseksi maailman rauhaksi.

Saamme olla mukana rauhan työssä, - omassa sydämessä Jumalan rauha ja Hänen rauhan ajatuksensa.

Saamme sanoa Lina Sandellin kanssa:

            Sun sanas', Jeesus, säilyy vain, Sun valtakuntas kestää,
            Vaikk' valheen valta raivokkain Sen voiman tahtoo estää.
            Sun valtakuntas', voittava vanhurskaudella, rauhalla,
            Ain' halki aikain säilyy.

            Oi joskus näyttää kuin se sais' Jo turman kerrassansa
            Kuin myrskyn puuska puhaltais Sen maahan mahdillansa.
            Se näyttää sellaiselta vaan, Mut järkkyessä taivaan, maan,
            Se kestää järkkymättä.

            Ja maailma jos raivoissaan Sun istuintasi uhkaa,
            Se turhaan syytää valheitaan, On kaikki vastus tuhkaa.
            On valtas' iankaikkinen; Jo jonkun vuoden jälkehen

            Muut valtakunnat hukkuu.
            Sun, Jeesus, olkoon kiitos ain', Sä kuninkaista parhain,
            Kun valtakuntas' nähdä sain Mä kurja jälkeen harhain
            Ja vihdoin kansalaisna sen Saan siihen aina kuuluen
            Vain ihmeistäsi laulaa. SK 1967 128:1-3,6.

Amen.

Markku Särelä

1. adv. sunn. Psalmiteksti.

Nostakaa päänne te, portit, nostakaa päänne te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle. Kuka on se kunnian kuningas. Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra, voimallinen sodassa. Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle! Kuka on se kunnian kuningas? Hän on Herra Sebaot, hän on kunnian kuningas. Ps. 24:7-10.

I

Olemme kirkkovuoden alussa. Kristityn elämä on aina alusta alkamista, ei koskaan täällä ajassa valmiiksi tulemista. Syntisinä synnymme, syntisinä elämme, syntisinä kuolemme. Mutta se, joka uskoo Kristukseen ja panee häneen koko turvansa, on vapaa synnin kirouksesta. Ollessaan armon alla hän ei ole vihan lapsi eikä vihan alla. Vaikka päivämme kuluvat Jumalan vihan alla, niin sielumme saa kuitenkin elää armon alla (Ps. 90:9,14). Jo täällä eläessämme olemme Jumalalle Kristuksessa otollisia, ja Jumalan sana kutsuu meitä pyhiksi, ei itsemme tähden, vaan sen armon tähden, joka meidät pyhittää. Niinpä Jumalan lapsi ei voi kerskata muusta kuin Jumalan suuresta armosta. Niin tänäänkin saamme käydä uuteen kirkkovuoteen armon alla, kun Herramme Kristus on Paimenemme ja Ystävämme.

Tänä aikana kaikuu Jumalan seurakunnassa kehotus: "Nostakaa päänne te, portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet!" Ennen aikaan Jerusalemia ympäröivät vahvat muurit. Kaupunkiin tultiin sisään porteista, joita oli rakennettu muuriin. Pahoissa aikeissa tulevia ei laskettu sisään. Mutta kaupungin asukkailla oli esteetön pääsy. Myös hengelliseen Jerusalemiin käydään sisälle portista, Jeesus-ovesta. Kaupungin portilla oli oikeuspaikka, niin myös hengellisen Jerusalemin portilla. Siinä Jumala haastaa kulkijan käräjille kanssaan. Katuvalle hän sanoo: "Käykäämme oikeutta keskenämme: Vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi, vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi." Oikeuden käynnin tuloksena syntinen vapautetaan tuomiosta, synnit annetaan anteeksi ja hänet lasketaan sisälle pyhien kaupunkiin. Katumaton sen sijaan jätetään ulkopuolelle, jotta hän katuisi ja tulisi uskoon.

Kirkkovuoden alkaessa Jumalan sana ei julista ainoastaan, että Jeesus on ovi syntiselle käydä sisälle, vaan se sanoo: "Nostakaa päänne... kunnian kuninkaan käydä sisälle." Kun Herra Kristus ratsasti aasilla Jerusalemiin, tämä sana toteutui. Hän tuli kiitosvirtten keskellä, mutta poistui ristiä, kirouksen puuta kantaen pilkkahuutojen saattamana. Hän ratsasti sisään Messiaana, hänet työnnettiin ulos pilkkaajana. "Nostakaa päänne te portit, nostakaa päänne te, ikuiset ovet" on kehotus antaa kunnia Kristukselle. Mikään portti ei ole kyllin korkea hänen astua siitä sisälle. Mutta myöskään ei ole niin matalaa sydämen ovea, etteikö Messias nöyrtyisi käymään siitä sisälle. Sillä hän, joka ratsasti sisään, antoi myös viedä itsensä ulos, Golgatan kummulle.

On kuitenkin tarpeen kysyä tekstimme kysymys: "Kuka on se kunnian kuningas." On yhtä tarpeellista saada siihen myös vastaus, sillä meidän pimeä sydämemme ei voisi koskaan keksiä siihen vastausta. Sen vuoksi Jumala itse kysyy ja itse vastaa: "Kuka on se kunnian kuningas?... Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra voimallinen sodassa... Hän on Herra Sebaot."

Alamme kirkkovuoden muistaen, että kerran kirkkauden Herra ratsasti sisään Jerusalemin porteista, muistaen, että tämä sama Herra Sebaot kolkuttaa sydämesi ovelle, joka kerta kun kuulet hänet armokutsunsa. Herra Sebaot on taivaan ja maan luoja, kaikkivaltias. Hän on se, joka itse on sanonut itsestään: "Minä olen kiivas Jumala" ja: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin." Kenelläkään, joka pysyy hänen vihollisenaan, ei ole toivoa, vaan hän on joutuva häviölle ja saava iankaikkisesti katua vastustustaan ja epäuskoaan. "Herra on väkevä ja voimallinen sodassa." Kristus voitiin ristiinnaulita, kirkkauden Herra voitiin tappaa, mutta heikoimmillaankin hän oli kaikkia vihollisiaan väkevämpi, kuollessaankin hän ajoi asiansa voittoon. Hänen asianaan oli evankeliumi. Ylösnousemuksellaan hän näytti voittonsa. Totta on sekin, kun Raamattu sanoo: "Emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta." Ja kaikki, mitä Raamattu sanoo, on totta.

Jerusalemiin ratsasti itsestään ääntä pitämättä kaikkeuden Herra. Niin hän, "nöyrä, hiljainen, sävyisä, suloinen" (VK 1938/1943 1:3), antoi meille esikuvan.

Veisaamme:

      Nöyryyttä, hiljaisuutta, Jumala rakastaa,
      Ei kärsi kopeutta ylpeitä vastustaa." (VK 1938/1943 7:3).

Muistamme kokeneen Pietarin sanan: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon", 1 Piet. 5:5. Ja: "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallaan teidät korottaisi", 1 Piet. 5:6. Nöyrä alistuu Jumalan sanan alle eikä nouse vastustamaan sitä. Nöyrä kunnioittaa ja noudattaa Jumalan asettamia ihmiselämän järjestyksiä. Nöyrä on nöyrä Jumalan edessä, sitten myös ihmisten edessä. Hän tietää ja tunnustaa, että vain armosta hän, suuri syntinen, saa syntinsä anteeksi ja pääsee elämään. Ja huonoutensa tuntiessaan hän ei aseta mielessään itseään muiden yläpuolelle.

Kun Kristus ratsasti Jerusalemiin, kivien ei tarvinnut huutaa, sillä hän oli valmistanut itselleen kiitoksen imeväisten ja lasten suusta. He veisasivat hoosiannaa Jeesukselle. Saakoon Herra Sebaot kiitoksen meidänkin suustamme, ja antakoon hän meille sen armon, että se kiitos ei pysähtyisi tähän päivään, niin että huomenna kieltäisimme hänen asiansa, vaan jatkukoon se joka päivä, niin että uskollisesti seuraamme hänen ääntänsä.

II

Eikö ole jotakin erikoista siinä, että kunnian kuningas, Herra Sebaot, käy ovista sisälle, jotka eivät ole kyllin korkeat Hänelle, josta Raamattu sanoo: "Katso, taivasten taivaisiin sinä et mahdu." Eikö vielä oudompaa siinä, että hän sallii heitettävän itsensä ulos kaupungistaan? Eikö vielä kummallisempaa siinä, että hän sallii itsensä ristiinnaulittavan rikollisten keskelle Pääkallon paikalle, häpeällisimmälle paikalle muurin ulkopuolelle? Eikö vielä monin verroin ihmeellisempää, että hän ei kiivastu vihaan ristiinnaulitsijoitaan kohtaan, vaan Hyvänä Paimenena etsii heidän sielujensa pelastusta ja rukoilee heidän edestään. Kaupungista heitettiin ulos ikuinen Rakkaus, Totuus, Lempeys, Hänet ristiinnaulittiin. Viha, panettelu, raakuus, valhe, ne saivat jäädä ja pääsivät valtaan pyhässä maassa. Sama toistuu kaikkialla maailmassa silloin, kun on kysymys Kristuksesta ja hänen evankeliumistaan. Mutta Jumalan seurakunnassa niin ei saa olla. On kohotettava portit kunnian kuninkaan käydä sisälle. Ja miksi emme kohottaisi. Hän saapuu armollaan. Hän nostaa syntisen kadotuksen kuopasta, jopa päästää hänen osalliseksi kunniastaan ja valtakuntansa perilliseksi.

Ajattele sitä, että sinut vanhurskauttaa ja päästää synneistäsi kirkkauden Herra ja taivaan valtias antamalla sinulle työnsä hedelmän, pyhän kärsimyksensä ja kuolemansa.

Miten autuasta onkaan viettää kirkkovuotta hänen nimessään. Sillä kun hän julistaa meidät synneistä vapaiksi, ei kenelläkään ole valtaa sitä peruuttaa. Kun Kristus on käynyt kärsimyksensä jälkeen sisälle taivaalliseen kaupunkiinsa kaiken Herrana ja tullut meille eläväksi tieksi, mekin saamme kulkea sitä samaa Kristus-tietä sinne, missä hän on.

 Golgatalla ilmeni vanhurskauden ja synnin sovittamaton vastakohtaisuus. Entä miten se on meidän sydämissämme? Hallitseeko siellä uusi ihminen?

Kun Jumalan rakkaus kutsuu kääntymykseen, se kutsuu eheään kääntymykseen. Jumalalle ei kelpaa sellainen kääntymys, jossa onnutaan kahtaalle, jossa ihminen antaa itselleen synnillisiä vapauksia, jossa väärä evankeliumi saa elää yhdessä oikean rinnalla, jossa palvellaan maailmaa ja mammonaa ja suulla annetaan jotakin tunnusta Kristuksellekin. Ei, vaan Kristus kolkuttaa sydämen ovelle tullakseen sisään ja puhdistaakseen sydämen kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa.

Jos on ihmeellistä siinä, että Kristus kulki sisään Jerusalemin porteista, vielä ihmeellisempää on se, että hän käy sisälle sydämen ovesta ja puhdistaa saastaisen sydämen aivan puhtoiseksi, valaisee ihmismielen pimeyden evankeliuminsa ihanalla valolla, antaa lain ahdistamalle sielulle rauhan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, ja rakentaa yhteyden taivaan ja maan, Jumalan ja syntisen välille. Ihmeellisintä kaikesta on jokaiselle Jumalan lapselle, että tämä Herra on käynyt sisälle hänen sydämeensä. Niin, onhan hän sinunkin sydämessäsi?

Kirkkovuodesta tekee otollisen vuoden Herran Sebaotin voitto ja rakkaus. Hän tuli todelliseksi ihmiseksi ja samalla vielä sen lisäksi lain alaiseksi, niin kuin Raamattu sanoo: "Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan." Gal. 4:4. Kun meiltä kysytään: miten voit päästä taivaaseen, kun pyhä laki on sinulta täyttämättä, voit sanoa: Totta, se on minulta täyttämättä, mutta se Herra, joka lain antoi, täytti sen itse minun hyväkseni ja minun sijassani, niin että se ei voi nyt minua tuomita. Sanoohan Raamattu: Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Kun meille sanotaan: Sinun on kuolemalla kuoltava ja mentävä ikuiseen kuolemaan, saat sanoa: Hän, joka on lain antanut, on minun sijassani käynyt kuolemaan, ja nyt olen hänessä vapaa kaikesta lain kirouksesta. Kun kiusaaja sanoo: Katso elämääsi, etkö huomaa syntejäsi, etkö käsitä, ettet sinä voi mennä sisälle taivasten valtakuntaan, saat sanoa; itse erehdyt ja puhut valhetta. Elämäni toki on puutteellista ja vaikka ahkeroinkin elää Jumalan tahdon mukaan se sellaiseksi jää, mutta en pane turvaani omaan elämääni, vaan yksin tähän Herraan Sebaotiin, joka on väkevä ja voimallinen sodassa. Olet hävinnyt, Kristus on minun ja minä olen hänen, ja uskossa häneen olen osallinen hänen voitostaan. Raamattu julistaa minullekin: Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä.

Siispä saamme sanoa:

      (Siion,) rauha muuriesi sisäpuolla,Onni huoneessasi olkohon!
      Seurakuntaas, Herra itse puolla,
      Silloin taattu lasten rauha on. SK 1967 132:3.

Markku Särelä

Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 25.6.2017

Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 14.10.2012 Tampereella

Luuk. 10:25-37Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: "Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?" Niin hän sanoi hänelle: "Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?" Hän vastasi ja sanoi: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Hän sanoi hänelle: "Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää". Mutta hän tahtoi näyttää olevansa vanhurskas ja sanoi Jeesukselle: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" Jeesus vastasi ja sanoi: "Eräs mies vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, jotka riisuivat hänet alasti ja löivät haavoille ja menivät pois jättäen hänet puolikuolleeksi. Niin vaelsi sattumalta eräs pappi sitä tietä ja näki hänet ja meni ohitse. Samoin leeviläinenkin: kun hän tuli sille paikalle ja näki hänet, meni hän ohitse. Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä. Ja seuraavana aamuna hän otti esiin kaksi denaria ja antoi majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä, ja mitä sinulta lisää kuluu, sen minä palatessani sinulle maksan'. Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?" Hän sanoi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta". Niin Jeesus sanoi hänelle: "Mene ja tee sinä samoin".

On erilaisia tapoja tehdä katuevankeliointityötä. Netissä surffatessani törmäsin miehen, joka ottaa rohkeasti ja suoraan ihmisiin kontaktia kertoessaan Jeesuksesta. Hän yleensä kysyy aluksi tapaamaltaan henkilöltä, onko tämä hyvä ihminen. Usein vastaaja sanoo olevansa ihan kelvollinen, koska pyrkii tekemään parhaansa ja yrittää olla satuttamatta ketään. Julistaja alkaa sitten vyöryttää kysymyksiä, kuten ”oletko koskaan valehdellut?”, ”oletko katsonut naista himoiten?”, ”oletko vihastunut toiseen ihmiseen?”, ja niin edelleen. Sitten hän tuo esille sen, että Raamatun mukaan valehtelijat, haureelliset ja murhaajat joutuvat helvettiin – siis ne, jotka ovat edes ajatuksissaan syyllistyneet näihin synteihin. Tämän perään hän kertoo lyhyesti Jeesuksesta.

Tietyllä tavalla kaikkein mielenkiintoisin on se hetki, kun kadulla kohdattu selittää, millainen ihminen hän on. Usein videolla käy vielä niin, että lain edessä ihminen haluaa selitellä parhain päin sitä, miksi hän on esimerkiksi valehdellut.

Syntiselle sopiva laki

Päivän evankeliumissa näemme myös syntisen, jolla on suuri tarve antaa itsestään hyvä kuva. Evankelista kertoo, että lainoppinut lähestyi Jeesusta ja kiusasi tätä kysyen: ”Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Hän koettelee Jeesusta ja katsoo, vastaako Jeesus kysymykseen oikein. Jeesus kysyi vastakysymyksen. Hän tiesi lainoppineen tuntevan oppineisuutensa perusteella oikean vastauksen: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi” Vastaus oli aivan oikea: iankaikkisen elämän saa, jos täyttää kaksi käskyä, joihin tiivistyy koko Jumalan laki. Siksi Jeesus sanoikin: ”Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”.

Olisi voinut olettaa, että lainoppinut olisi jatkanut matkaansa saatuaan oikean vastauksen. Mutta hän ei tehnyt niin, koska halusi osoittaa olevansa vanhurskas. Hän ilmeisesti ajatteli rakastavansa Jumalaa täydellisesti, koska ei kysynyt siihen liittyen tarkennuksia. Lähimmäisen rakkauden käskyn suhteen häntä kuitenkin askarrutti se, kuka oli hänen lähimmäisensä. Siksi hän tiedusteli tätä Jeesukselta.

Huomaatteko, mitä lainoppinut haluaa tehdä! Hän haluaa kuulla Jeesuksen suusta sellaisen lähimmäisen määritelmän, jonka perusteella hän voisi täyttää käskyn. Hän varmaankin odottaa kuulevansa, että juuri lainoppineet ja fariseukset ovat todellisia lähimmäisiä. Eihän julkisyntisille ja pakanoille rakkaus varmasti kuuluu. Silloinhan käsky ei olisi edes vaikea noudattaa! Olisihan helppo rakastaa samanlaisia ihmisiä kuin itse on.

No, itseasiassa on aivan varmaa, ettei tuo lainoppinut edes tuollaisella määritelmällä täyttäisi käskyä. Mutta tällaisia me ihmiset olemme Jumalan lain edessä. Haluamme pistää lain täyttämisen riman niin matalaksi, että kuvittelemme selviytyvämme sen tuomasta haasteesta.

Jumalan vaatimukset lähimmäisen rakkaudesta

Nyt Jeesus kuitenkin kertomuksen kautta paljastaa, millaista rakkautta lähimmäiseen Jumala vaatii laissaan. Hän kertoo juutalaismiehestä, joka oli matkalla Jerusalemista kohti Jerikoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaarallinen. Mutkiin piiloutui usein rosvolaumoja, jotka kävivät pahaa-aavistamattomien matkalaisten kimppuun. Näin kävi myös vertauksen miehelle, jonka omaisuus vietiin ja joka jätettiin puolikuolleena makaamaan tien varteen.

Paikalle tuli pappi. Hän oli todennäköisesti matkalla juhdan kanssa. Papit olivat tuolloin erittäin varakkaita ja hänellä olisi ollut mahdollisuus auttaa haavoittunutta, mutta hän päätti jatkaa matkaa auttamatta pahoinpideltyä miestä. Voi hyvin olla, että pappi pohti mielessään sitä, että hänellä olisi ollut pitkä paluumatka Jerusalemiin, jos olisi tullut saastutetuksi ruumista. Hän ei halunnut ottaa riskejä ja päätti siksi hylätä hädässä olevan. Seuraavaksi paikalle saapui leeviläinen, mies, joka siis auttoi pappeja temppelipalveluksessa. Häneltäkään ei saatu apua. Ehkä leeviläinen näki, miten pappi oli ohittanut hakatun miehen ja päätti ottaa mallia arvovaltaisemmasta miehestä.

Mutta sitten paikalle tuli samarialainen, halveksitun sekakansan jäsen. Kaikista viimeiseksi lainoppinut, jolle vertaus esitettiin, olisi samaistunut häneen. Olihan samarialaisten veressä pakanallista verta. Lisäksi heillä oli omalaatuiset jumalanpalvelustavat, jotka eivät olleet Mooseksen lain mukaisia. Samarialainen on kuitenkin Jeesuksen vertauksessa se, joka osoittaa Jumalan lain mukaista rakkautta: ensiksi hän tekee paikan päällä kaiken mahdollisen auttaakseen miestä, eli sitoo ja puhdistaa haavat. Sitten hän nostaa haavoittuneen juhtansa selkään ja vie tämän todennäköisesti Jerikoon. Ei ole näet arkeologisia todisteita siitä, että tuolloin olisi ollut majataloja kaupunkien ulkopuolella ja lähin kaupunki oli todennäköisesti Jeriko. Majatalossa hän aluksi itse hoiti miestä yön yli ja sitten, kun hän ei enää pystynyt siihen, hän piti huolta siitä, että pahoinpidelty kuitenkin sai tarvitsemansa hoidon. Samarialainen lupasi maksaa siitä kaikki kulut.

Millaisia tekosyitä meillä on, että toimimme niin kuin pappi ja leeviläinen emmekä niin kuin samarialainen? Aina on helppo keksiä selityksiä sille, miksi ei tarvitsisi auttaa. Olisihan samarialainenkin voinut perustella päinvastaista käytöstä, esimerkiksi ajattelemalla: ”En tunne häntä ollenkaan ja hän on viholliskansan jäsen. Hän ei edes tunnusta samaa uskoa kanssani! Miksi minun pitäisi piitata hänestä?” tai: ”Jos käytän öljyni ja siteeni tämän tuntemattoman auttamiseen, minulle itselleni ei riitä. Vieläpä rosvot voivat yllättää minut, jos kiinnitän huomioni täysin hänen hoitamiseensa. En vain voi auttaa häntä.” tai: ”Mitä jos juutalaiset luulisivat minun pahoinpidelleen hänet, jos veisin hänet kaupunkiin hoidettavaksi? Siitä en selviä elossa.” Samarialaisella olisi siis ollut liuta vallan järkevän oloisia syitä olla auttamatta, mutta rakkaus pakotti hänet laittamaan oman henkensäkin alttiiksi tuntemattoman edestä.

Kun kertomus oli kerrottu, Jeesus kysyi lainoppineelta: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?” Huomatkaa, että Jeesus ei tässä suoranaisesti toista alkuperäistä kysymystä, vaan hän ohittaa sen. Hän ei halua, että huomio on sen määritellyssä, kuka on lähimmäinen, vaan siinä, millaista todellisen rakkauden tulee olla. Jeesuksen kysymykseen lainoppinut sanoi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta”. Ja niin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene ja tee sinä samoin”. Kohtaus päättyy tähän käskyyn, joka osoittaa, millaista rakkautta lähimmäiseen Jumala laissaan vaatii.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä lainoppineen mielessä liikkui Jeesuksen sanojen jälkeen. Miten hän päätti käytännössä toimia? Ottiko hän Jeesuksen sanasta vaarin ja yritti rakastaa täydellisesti lähimmäistä? Ja jos hän näin teki, veikö avuttomuus käskyn edessä ja siitä syntynyt synnintunto hänet turvaamaan Jeesukseen, vai fariseusten selityksiin, jotka tekivät lainkäskyt turhiksi.

Rakas ystävä, jos sinä tänään luulet periväsi iankaikkisen elämän sen perusteella, että rakastat Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, niin ei ole muuta sanottavaa kuin: mene ja täytä laki. Ole täydellinen rakkaudessa. Ja jos epäonnistunut rakastamisessa, älä syytä lakia, vaan itseäsi. Ei laissa ole mitään vikaa. Se lupaa elämän jokaiselle sen täyttävälle. Vika on sinussa ja minussa.

Jeesus on lähimmäisen rakkauden ruumiillistuma

Ei olekaan mitenkään ihmeellistä, että varhaiskirkosta asti vertauksemme samarialainen on nähty Jeesuksena. Onhan Jeesus ainoa, johon sopii täysin samarialaisen kuvaus. Hän osoitti maanpäällisen vaelluksensa aikana täydellistä rakkautta lähimmäistä kohtaan. Hän täytti Jumalan lain kokonaan. Hän täytti nuo kaksi meille mahdotonta käskyä: täydellisen Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakkauden.

Kun perkele ja pahan vallat olivat runnelleet meidät ja jättäneet meidät hengelliseen kuolemaan eikä laista ja vajavaisista uhreista ollut apua, Jumalan Poika alentui ja tuli pelastamaan meidät. Hän ei laittanut henkeään vain alttiiksi, vaan hän antoi sen edestämme. Hänet leimattiin samarialaiseksi (Joh. 8:48) ja tuomittiin kuolemaan. Ja hän kärsi kivuliaan, kirotun kuoleman, jotta me synteihimme kuolleet voisimme elää. Hän on vieläpä kantanut meidät majataloon, jossa meistä pidetään huolta, kunnes hän tulee takaisin. Hän on jo suorittanut kaikki maksut. Meidän ei tarvitse maksaa hoidostamme yhtään mitään. Me emme saa maksaa siitä mitään, koska se olisi Samarialaisemme armon halveksimista.

Kalliit kristityt, me olemme tänään tuossa majatalossa. Emme ole vieläkään täysin terveitä, vaikka Jeesus on löytänyt meidät. Olemme syntisten sairaalassa. Meitä vaivaa kauhea tauti, mutta sanan ja sakramenttien kautta me saamme sitä hoitoa, jota sielumme tarvitsee. Ja toisin kuin vertauksessa Herra Jeesus on itse täällä läsnä, vaikka hän ei ole tullut vielä kunniassaan takaisin. Hän ei ole jättänyt meitä, vaan hoitaa omiatuntojamme vakuuttamalla, että meidän kaikki syntimme on annettu anteeksi. Hän katkoo perkeleen siteet meihin. Hän lohduttaa meitä ihanalla armollaan.

Muista, ettei sinun tarvitse pinnistellä ollaksesi terve. Sinä et saa parannettua itseäsi. Mutta sinulla on taivaallinen lääkäri, joka saa. Hän löysi sinut aivan kuolleena. Täysin kykenemättömänä auttamaan itseäsi. Viruit synneissäsi saatanan vankina. Yhä tänä päivänäkin oirehdit niin, että sydämessäsi on pahoja haluja, ajatuksissasi hirveitä mielikuvia ja teoissasi julmuutta. Mutta Herra Jeesus tietää juuri sen hoidon, jota tarvitset. Hän löysi sinut, kun olit matkalla helvettiin. Hän otti sinut omakseen. Peitti sinun haavasi vanhurskautensa vaatteella ja vuodatti niihin ihanaa evankeliumin lohdutusta. Nytkin hän hoitaa sinua noilla kahdella denaarilla, hänen pyhällä sanallaan ja sakramenteilla. Lepää vain hänen armossaan ja omista omaksesi se pelastus, jonka hän on sinulle hankkinut. Silloin voit olla varma siitä, että nouset kerran haudastasi täysin parantuneena. Silloin synti on poissa, tämän ajan vaivat ovat poissa ja meidän ryövärimme on täysin kukistettu.

Menemme ja teemme samoin

Kun olet tänään taas saanut olla Vapahtajasi hoidettavana, hän lähettää sinut uuteen viikkoon sanoen: ”Mene ja tee sinä samoin”. Hän haluaa, että osoitat lähellä olevillesi samanlaista rakkautta kuin hän on osoittanut sinua kohtaan. Hän ei halua, että keksit tekosyitä olla auttamatta, vaan hän haluaa meiltä uhrautuvaisuutta. Esikuvanamme on Jeesus, joka antoi kaikkensa edestämme. Eikö meiltä siis riittäisi aikaa, voimia ja varojakin niille, jotka ovat hädässä? Älkäämme kuitenkaan, auttako jotta voisimme periä taivasten valtakunnan lakia täyttämällä, vaan siksi, että meillä on varma perintö, koska olemme Isän lapsia Jeesuksen tähden. Älkäämme myöskään olko rakastamatta ajatellen, että evankeliumin tähden ei tarvitsisi rakastaa. Jumalan tahto se on silti, vaikka sillä ei ansaitakaan pelastusta. Me saamme heijastaa maailmalle sitä ehdotonta rakkautta, jota olemme itse saaneet kokea.

Pastori Vesa Hautalan saarna 14.2.2016 Porissa

Pastori Markku Särelän saarna 1.1.2021

Vikaari Dani Puolimatkan saarna 2.8.2015 Siitamajalla

Pastori Vesa Hautalan saarna 24.7.2016 Siitamajalla

Pastori Vesa Hautalan saarna 29.7.2018 Orivedellä

1. paastonaikainen sunnuntai. III vsk:n epistola.

Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri. Katsokaa, ettette torju luotanne häntä, joka puhuu; sillä jos nuo, jotka torjuivat luotaan hänet, joka ilmoitti Jumalan tahdon maan päällä, eivät voineet päästä pakoon, niin paljoa vähemmän me, jos käännymme pois hänestä, joka ilmoittaa sen taivaista. Hebr. 12:22-25.

Tämä on eräs Raamatun riemullisimpia tekstejä. Siinä tuodaan mitä lohduttavimmalla tavalla esille, minne ja millaiseen seuraan itse asiassa uskovat ovat jo täällä ajassa tulleet, kun he ovat saaneet panna sielunsa turvan Herraan Kristukseen.

Usein olemme arkoja ajatellessamme omaa syntisyyttämme ja Jumalan ankaraa vihaa, koska olemme kokeneet jotakin siitä, minkä Israelin kansa sai kokea, kun Jumala antoi sille lakinsa. Silloin Siinain vuori järkkyi, maa tärisi jalkojen alla, vuori syöksi tulta ja omatunto todisti ihmisen syylliseksi Jumalan edessä. Kansa pyysi järkyttyneenä, ettei Jumala enää puhuisi heille vihassaan. Kun Jumalan laki koskettaa ihmissydäntä, se voi ilman ulkonaisia tehosteitakin näyttää meille mitä olemme. Välistä siihen liittyy elämän kovia kokemuksia. Mutta tekstimme tulee aran ja pelästyneen omantunnon avuksi ja kertoo, ettemme ole tulleet Siinain vuorelle, vaan Siionin vuoren tykö.

Sen ohella, että meillä on vaara jäädä pelästyneinä Siinain vuorelle, meillä on myös aivan toisenlainen vaara, nimittäin vaara unohtaa se ihmeellinen asema, jonka olemme armosta Jumalalta saaneet, ja kääntyä kohti maailmaa ja sen ajatustapoja. Maailmalla on omat arvostuksensa siitä, mikä on tavoittelemisen arvoista. Kristityillä on alituinen vaara muokata arvostuksensa maailman mukaisiksi ja etsiä sitä, mikä alhaalla on. Tekstimme tulee meille avuksi ja sanoo: Katsopa, mikä on todella tavoittelemisen arvoista. Katsopa, mitä sinä olet jo saanut. Katsohan, missä seurassa olet. Katso, mikä sinua odottaa.

Olemme käyneet Siionin vuoren tykö

Siitä minne olemme tulleet, kun olemme saaneet kasteen ja uskon kautta syntimme anteeksi, tekstimme sanoo ensiksi: "Te olette käyneet Siionin vuoren tykö." Siionin vuorella uskon isä, Aabraham, uhrasi poikansa Iisakin sijasta oinaan esikuvana siitä uhrista, jonka taivaallinen Isä toimitti, kun hän uhrasi ainoan Poikansa maailman syntien edestä. Siinain vuorella jyrisi Israelin kansalle lain tuomio, mutta Siionin vuorella Jumalan viha oli Karitsan päällä. Jumala oli pannut hänet vastaamaan lakinsa edessä meidän rikoksistamme ja häntä rangaistiin meidän sijastamme, jotta me vapautuisimme syntiemme rangaistuksesta. Siionin vuori on sekin oikeudenkäynnin ja tuomion vuori. Mutta siellä tuomio kohdistui meidän edesvastaajaamme Kristukseen ja siellä meidät julistettiin tuomiosta vapaiksi. Sillä vuorella sijaiskärsijämme rukoili meidän edestämme: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." Sillä vuorella ryöväri kaikkien lain rikkojien tyyppiesimerkkinä sai kuulla nuo ihanat sanat: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:43) Mekin, jotka uskomme, olemme käyneet tälle vuorelle ja myös me saamme kuulla nuo lohdulliset sanat. Miten moni onkaan lähtenyt täältä ajan alhosta noiden sanojen turvissa katsomaan sitä, minkä nuo sanat lupasivat, ja miten monille nuo sanat ovat antaneet lohdutusta, kun synti on painanut ja tunto soimannut. Siionin vuorelle käyminen on samaa kuin tulla hengessä sovituksen paikalle kuulemaan Jumalan armahduspäätös ja saamaan silmiensä eteen kuvatuksi Ristiinnaulittu ja kuulla pyhät Raamatun sanat: "Hänen haavainsa kautta me olemme paratut."

Olemme käyneet elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö

Tekstimme sanoo toiseksi, että olemme käyneet "elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö". Jerusalemin kaupungilla oli erityinen merkitys Vanhan liiton Israelille. Se oli Jumalan kaupunki, mitä mistään muusta kaupungista ei sanota. Siellä näet oli temppeli, jossa Jumala asui ja johon koko Israelin jumalanpalveluselämä oli keskitetty. Niinpä Jeesuskin, kun oli täyttänyt kaksitoista vuotta, tuli kaukaa Nasaretista Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, ja hänen vanhemmistaan mainitaan, että he kävivät näillä juhlilla joka vuosi (Luuk. 2:41). Kun Jeesus poikasena oli siellä temppelissä, hän lausui häntä etsiville: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?" (Luuk. 2:49) Jumala asui Jerusalemissa, koska siellä oli hänen säätämänsä jumalanpalvelus, joka esikuvan tavoin kertoi siitä uhrista, jonka Kristus oli antava. Nyt Uuden liiton aikana olemme tulleet taivaallisen Jerusalemin tykö, siis Jumalan seurakuntaan. Siinä on näet evankeliumin saarna, saarna ristiinnaulitusta Herrasta Kristuksesta. Tässä saarnassa Jumala lähestyy meitä, puhuu meille, ilmoittaa meille itsensä, antaa armonsa ja päästää synneistä. Siinä on Jumalan huone ja taivaan portti. Siinä on meidän äitimme, joka kasteella ja evankeliumin sanalla on uudestisynnyttänyt meidät elävän Jumalan lapsiksi elävään toivoon, kuten on kirjoitettu: "Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme." (Gal. 4:26) Emme elä lain orjuudessa, vaan kuten Raamattu sanoo: "sillä laki ei tehnyt mitään täydelliseksi, mutta sijaan tulee parempi toivo, jonka kautta me lähestymme Jumalaa" (Hebr. 7:19). Olemme vapaita armolapsia, niin kuin taivaallinen äitimmekin on vapaa. Koska olemme tulleet Jumalan kaupungin tykö, olemme tulleet itsensä elävän Jumalan tykö. Hän lähestyy meitä verhoutuneena sanaan ja sakramentteihin, niin että hänen läsnäolonsa on meille - ei pelottava - vaan kaikin tavoin hyvä ja myönteinen asia.

Olemme tulleet kymmenien tuhansien enkelien tykö

Kolmanneksi Raamattu sanoo, että olemme tulleet "kymmenien tuhansien enkelien tykö". Enkelit ovat Jumalan lähettiläitä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä. Raamattu kertoo pyhistä enkeleistä, heiden suuresta lukumäärästään ja voimastaan ja siitä, kuinka he ovat olleet Jumalan lasten suojana ja turvana ja pelastaneet heidät monesta vaarasta. Kun Jumalan kansa oli suuressa vaarassa vihollisten ahdistamana profeetta Elisan aikana, hänen palvelijansa kysyi: "Voi, herrani, mitä me nyt teemme?" Elisa sanoi: "Älä pelkää, sillä niitä, jotka ovat meidän kanssamme, on enemmän kuin niitä, jotka ovat heidän kanssansa." Ja Elisa rukoili ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi." Ja Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja Elisan ympärillä.(2 Kun. 6:15-16). Rakkaat ystävät, olemme tulleet kymmenien tuhansien enkelien tykö. He ovat sinunkin turvanasi. Jumalan käskystä he suojelevat sinua sillä tiellä, jolle Jumala on jalkasi asettanut. Kun tunnet yksinäisyyttä ja voimattomuutta, kun maailma pilkkaa ja ahdistaa, muista tämä tukalimmassakin paikassa.

Olemme tulleet taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon tykö

Neljänneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö". He ovat niitä, jotka paikkakunnillaan ensiksi omistivat Jumalan armon. Nyt he ovat jo perillä. Taivaassa on jo armosta autuaitten joukko. Taivas on siellä, missä Jumala on. Täällä ajassa se on uskon varassa. Siellä ylhäällä se on näkemisessä. Se on samaa kuin olla Kristuksen kanssa paratiisissa. Siellä on ristin ryöväri, siellä ovat monet muut. He ovat juhlajoukko, Karitsan morsian ja hänen häävieraitansa ja aterioivat Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Ihminen etsii ja arvostaa sitä, mikä on suurta, kuuluisaa, viisasta ja kunnioitettua. Sinä, joka uskot, kuulut siihen joukkoon, vaikka et esikoisena, kuitenkin heidän jälkeensä. Tosin tämä joukko ei ole suurta maailman mittapuun mukaan, mutta kylläkin sen mittapuun mukaan, jolla kaikki loppujen lopuksi arvioidaan. Mikään ole minkään arvoista, ellei jumalallinen Majesteetti anna sille edes ripausta omaa kunniaansa. Mutta Kristuksen omille on luvattu kirkkauden kuihtumaton seppele (1 Piet. 5:4). Tähän juhlajoukkoon sinäkin kuulut, joka uskot, oletpa miten halpa tahansa tämän maailman silmissä. Sinutkin kruunataan. Silloin ylistät täysin rinnoin Jumalan armoa ja rakkautta, hänen viisauttaan ja pelastussuunnitelmaansa. Pilkatkoon onneton maailma Jumalaa ja hänen evankeliumiaan todetakseen kerran, että alhaisinkin uskova oli suurempi, viisaampi ja kunniakkaampi kuin yksikään maailman mahtavista, sillä uskovat ovat tulleet "taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö".

Olemme tulleet "tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala"

Viidenneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala". Näillä sanoilla tekstimme muistuttaa siitä, että uskovat ovat tulleet Jumalan luo, joka on kaikki tuomitseva. Se tapahtuu ennalta ilmoitetulla perusteella: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16) Kristuksessa olemme saaneet käydä koko maan Tuomarin tykö, jota syntinen ei saa eikä voi lähestyä ilman Kristuksen lahjavanhurskautta. Jos on jo suuri ja ihmeellinen asia, että olemme tulleet Jumalan pyhien luo ja itsekin saamme heihin lukeutua, niin vielä enemmän on se, että olemme saaneet tulla Jumalan tykö, joka on kaikkien tuomari. Jumala, joka on kuluttavainen tuli, ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa, joka ei kulunut tulen voimasta. Mekin olemme tulleet Jumalan, kuluttavaisen tulen, luo, ja katso me elämme, eikä kuitenkaan liekki meitä polta. Niin meillä on myös varmuus siitä, etteivät vihan liekit koskaan meihin yllä, vaan että Kristuksen vanhurskaus suojaa meitä, sillä syntimme ovat jo poisotetut.

Olemme tulleet "täydellisiksi tulleitten henkien tykö"

Viidenneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "täydellisiksi tulleitten henkien tykö". Nämä ovat niitä, jotka jo ovat päättäneet onnellisesti uskon kilvoituksensa Jumalan kutsuttua heidät luoksensa. Taivaan juhlajoukon ja maan päällä taistelevan seurakunnan välillä ei ole erottavaa juopaa. On yksi Kristuksen seurakunta. Mutta koska olemme tulleet niiden tykö, joiden usko on jo osoittautunut voimaksi viemällä heidät perille, täytyy meidänkin uskomme, koska se on sama kuin heillä, tuottaa saman tuloksen. Muista poisnukkuneita. Uskosi ei ole turha. Älä siis heitä pois uskallustasi äläkä toivoasi, vaan kilvoittele hyvä uskon kilvoitus.

Olemme tulleet "uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö"

Kuudenneksi tekstimme muistuttaa meitä siitä, että olemme tulleet "uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö". Jumalan luo ei ole astumista omissa synnin ryysyissä. Tarvitsemme syntien sovittajan, välimiehen ja puolestapuhujan. Jeesus on tämä välimies. Täällä opettaessaan hän kutsui syntisiä tykönsä ja sanoi: "Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." (Joh. 6:37) Taivaallinen Isämme on antanut meidätkin Jeesukselle eikä Jeesus ole meitä hyljännyt, vaan hän on pukenut meidät vanhurskaudellaan ja ottanut meidät vastaan omaan laumaansa. Niin hän teki jo silloin, kun saimme kasteen, ja niin hän tekee yhä uudestaan joka päivä kasteen liiton ja sanansa nojalla. Hänen luonaan saamme jatkuvasti kokea, kuinka hän kuljettaa meitä viheriäisille niityille ja johdattaa meitä paimenäänellään. Jeesus, Välimiehemme, on hyvä paimenemme, joka on antanut henkensä lammasten edestä.

Samalla olemme tulleet vihmontaveren tykö

Seitsemänneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri".

Se veri, joka kerran vuosi koko maailman syntien edestä, on päivittäinen vihmontaveri. Se vihmoi meidät puhtaiksi silloin, kun meidät kastettiin, ja se vihmoo yhä, niin että joka ilta ja aamu saamme puhdistautua tämän veren voimalla. Sillä tämä veri on puhdistava, synneistä päästävä, laupeuden ja armon veri. Kun Kain vuodatti Aabelin veren, se huusi kostoa taivaaseen asti. Kun me teemme syntiä lähimmäisiämme vastaan, kärsimys, jota tuotamme lähimmäisillemme, huutaa kostoa. Mutta Kristuksessa kaikki pyhän lain vaatimukset ovat tulleet täytetyiksi. Kristus on kärsinyt sen vaatiman koston. Ja niin Kristuksen veri huutaa kaikkialle: "se on täytetty". Se kutsuu meitä uskomaan ja omistamaan pääsyn kaikista synneistämme.

Loppukehotus

Kun olemme saaneet kuulla nämä riemulliset asiat, niin ottakaamme vastaan myös kirjeemme vakava kehotus, joka päättää tämän päivän tekstimme: "Katsokaa, ettette torju luotanne häntä, joka puhuu; sillä jos nuo, jotka torjuivat luotaan hänet, joka ilmoitti Jumalan tahdon maan päällä, eivät voineet päästä pakoon, niin paljoa vähemmän me, jos käännymme pois hänestä, joka ilmoittaa sen taivaista."

Hebrealaiskirje alkaa sanoilla: "Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös on maailman luonut." (Hebr. 1:1-2) Se muistuttaa edelleen Jumalan sanan mahdista, jolla Jumalan Poika pitää yllä maailmankaikkeutta. Se varoittaa sanan torjumisesta: "Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat." (Hebr. 4:2) Ja taas: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän." (Hebr. 10:25) Ja tässä tekstissämme hän osoittaa, että se, joka hylkää Jumalan sanan, hylkää Jumalan.

Jumala on alentunut ja tullut meidän luoksemme ja puhunut meille. Älkäämme me ylpeydessämme ylentäkö itseämme hänen tasalleen tai yläpuolelleen, vaan kuulkaamme, kun hän saarnaa meille autuuden sanaa, ja iloitkaamme siitä, että olemme saaneet käydä hänen ja hänen pyhiensä tykö. Amen.

Markku Särelä

Pastori Markku Särelän saarna 2.8.2020

Kolmantena sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, III vuosikerran epistolateksti

Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin; mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa - armosta te olette pelastetut - ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa, osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. Ef. 2:1-10.

Jumalan sanan kuuleminen on lohdullinen, mutta myös vakava asia. Se on lohdullinen silloin, kun meille seurakunnassa kaikuu Hyvän Paimenen kutsuva, hoitava ja ravitseva ääni sieluja ruokkivana, omiatuntoja lääkitsevänä ja taivaaseen johdattavana. Se on vakava asia ensiksikin siitä syystä, että on kysymys meidän iankaikkisesta kohtalostamme, ja toiseksi siitä syystä, että seurakunnan pastorin eli paimenen on tehtävä tili siitä, kuinka hän on hoitanut hänelle uskotut sielut, siis siitä, onko hän totuudessa julistanut heille pelastuksen evankeliumin.

Tekstissämme apostoli Paavali lohduttaa uskovia sillä tosiasialla, että Jumala on tehnyt heidät hengellisesti eläviksi ja että he ovat pelastetut uskon kautta. Tämä esittää meille tärkeän kysymyksen: Olemmeko me hengellisesti eläviä vai kuolleita? Olemmeko osallisia pelastuksesta vai kuljemmeko kohti iankaikkista kadotusta?

Elämällämme on ajallinen tarkoitus ja iankaikkinen päämäärä. Ajallisen elämämme tarkoitus riippuu ajallisesta kutsumuksestamme. Sen avulla emme saavuta iankaikkista määränpäätämme. Vaikka sekin on tärkeä ja omantunnon mukaan hyvin hoidettava ja vaikka uskossa eläessämme palvelemme sillä Jumalaa, se ei kuitenkaan pelasta meitä eikä vie meitä Jumalaa lähemmäksi eikä anna meille hengellistä elämää. Toisin on asianlaita Jumalan meille antaman taivaskutsun. Tarkastelemme sitä nyt tekstimme valossa.

1. Jumala tekee eläväksi

Jokainen ihminen on luonnostaan hengellisesti kuollut. Tätä ihminen ei tahdo ymmärtää, vaan sen käsittämiseen tarvitaan Pyhän Hengen valaiseminen. Pakanauskonnot lähtevät siitä, että ihminen voi omilla pyrkimyksillään päästä Jumalan yhteyteen tai saavuttaa jonkinlaisen onnellisuuden tilan. Sekä roomalaiskatolinen että kreikkalaiskatolinen kirkko ovat hyvin kiihkeästi sillä kannalla, että ihminen ei ole luonnostaan hengellisesti kuollut ja että ihminen voi myötävaikuttaa kääntymisessään, koska hänellä on vapaa tahto. Reformoidut uudestikastajapiirit korostavat ihmisen vapaata tahtoa ja ratkaisua eivätkä pidä luonnollista ihmistä perisynnin alaisena eikä hengellisesti kuolleena. Raamatun todistus on kuitenkin selvä: "Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan." Tämä on tekstimme todistus. Se on lukemattomien raamatunkohtien todistus. Ja sen vahvistaa oikea kristillinen kokemuskin.

Miten paljon tuskaa monet ovatkaan kokeneet sen tähden, että julistajat ovat panneet heidät tekemään omaa ratkaisua, jota he eivät ole voineet tehdä. Kristuksesta ja hänen armostaan he ovat hyvinkin voineet puhua, mutta ovat panneet sen ihmisen oman ratkaisun taakse eivätkä ole saarnanneet sitä vapaasti uskolla omistettavaksi.

Muista, rakas kuulijani, Jumala tekee eläväksi. Kuollut ei herätä itseään henkiin. Se on evankeliumia, että Jumala kääntää ihmisen. Se, että ihmisen olisi itse itsensä käännettävä, on vääristynyttä lakia eikä lainkaan evankeliumia. Jumala lähetti kirkkonsa julistamaan sellaista sanomaa, jossa ihminen löytää levon sielulleen.

Jos olet joutunut painimaan tämän asian kanssa, niin selvitä itsellesi Raamatun oppi perisynnistä ja usko, ettet sinä itse voi itseäsi kääntää. Tekstimme lausuu: "Me olimme vihan lapsia niinkuin muutkin." Siis kaikki ovat suljetut saman tuomion alle. Kaikki olivat luonnostaan synteihinsä kuolleita ja sen tähden vihan lapsia. Pelastuksemme ei ole siinä, että me itse käännämme itsemme, vaan tässä: "Mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa." Jumala tekee eläväksi. Hän kääntää ihmisen. Hän antaa uskon. Hän säilyttää uskossa. Hän vie perille. Tästä löytää rauhan, kuten laulussa sanotaan:

Se tieto sielun rauhoittaa Ja rinnan tuskat lientää;

Hän yksin lohdun varman saa, Ken Sanan luokse rientää. SK 1967 98:4.

Apostoli ylistää Jumalan armoa siksi vaikuttavaksi syyksi, jonka ansiosta uskovat ovat tulleet eläviksi ja pelastuneet. Hän sanoo: "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi."

Ihmeellinen on Jumalan armo. Se antaa rauhan. Se tekee eläväksi. Se ei vaadi. Se vain lahjoittaa sen, minkä Kristus on meille hankkinut.

2. Eläväksi tekeminen tapahtuu armonvälineiden vaikutuksesta

Jumala on asettanut erityisen järjestelmän, jolla hän tekee hengellisesti kuolleista hengellisesti eläviä. Tämä järjestelmä on armonvälineet, evankeliumin sana ja sakramentit. Missä ne ovat käytössä, siellä Pyhä Henki toimii, saa hengellisesti kuolleet virkoamaan ja säilyttää heitä hengissä. Se on hyvin erikoinen järjestelmä. Ihminen voi paaduttaessaan sydämensä elämän sanalta jäädä hengelliseen kuolemaansa ja epäuskoonsa ja joutua omasta syystään kadotukseen. Mutta evankeliumi voi tunkeutua ihmeellisiä teitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin ja Jumalalla voi olla omia sielläkin, mistä me emme ehkä voi odottaa heitä löytyvän. Kuitenkin Jumala haluaa, että hänen ilosanomaansa julistetaan avoimesti ja julkisesti kaikkialla kaikkien uskottavaksi ja että sitä varten Jumalan lapset kokoontuvat seurakuntina ja ylläpitävät julkista saarnavirkaa, todistavat itse uskostaan ja kutsuvat toisiakin kuulemaan eläväksi tekevää sanaa.

Mitäpä kristikunta olisi ilman kastetta? Mitä ilman rippiä ja ehtoollista? Mitä ilman säännöllisiä jumalanpalveluksia ja sananjulistusta? Ja kun nämä käyvät vähiin tai vääristyvät, häämöttää loppu. Silloin ei vanhurskauden aurinkoa, Kristusta, näy taivaalla, silloin kuu, Kristus-valoa heijastava evankeliumi valaise yötä ja tähdet, sananjulistajat, tippuvat taivaalta eivätkä siis tee sitä mitä pitäisi, vaan häärivät maallisissa ja puhuvat omiaan. Herätäksemme kuolleista ja pysyäksemme elossa tarvitsemme sanan ja sakramentit. Luterilainen kristitty on oppinut antamaan niille arvon.

Saarnatekstissämme apostoli Paavali ei varsinaisesti käsittele sanaa ja sakramentteja. Mutta hän puhuu siitä erityisesti kirjeensä neljännessä luvussa. Hän todistaa siinä, että niin kuin Jumala on yksi, kastekin on yksi. Hän puhuu apostoleista, profeetoista, evankelistoista, paimenista ja opettajista, jotka Jumala on antanut seurakunnan rakentamiseen. Ja monin muinkin sanoin hän tuo tässäkin kirjeessään tämän esiin.

Kun Jumala tekee eläväksi, tarvitaan sitä varten Jumalan toiminta ja hän toimii lupauksensa mukaan sanassa ja sakramenteissa. Kun seurakunnan toiminta tapahtuu niiden alla, silloin olemme Pyhän Hengen vaikutuspiirissä. Jumalan sanalla on se lupaus, ettei tule takaisin Jumalan tykö tyhjänä, vaan se menestymään sen, mitä varten Jumala sen lähetti. Näin profeetta Jesaja todistaa kirjansa 55. luvussa.

Ne, jotka halveksivat sanaa ja sakramentteja, ja ne, jotka muuttavat niitä joksikin toiseksi, eivät voi toivoa pelastuvansa. Kristus sanoo: "Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä." (Joh. 6:63). Ja kun tämä ei kaikille kelpaa ja Vapahtaja kysyy meiltä: "Tahdotteko tekin mennä pois", tähän me ja koko Jumalan seurakunta vastaa uskovan Pietarin kanssa: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." (Joh. 6:68-69). Amen.

Markku Särelä

Pastori Vesa Hautalan saarna 22.7.2018 Orivedellä

Matt. 25:1-13 "Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtäväistä. Tyhmät ottivat lamppunsa, mutta eivät ottaneet öljyä mukaansa. Mutta ymmärtäväiset ottivat öljyä astioihinsa ynnä lamppunsa. Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat. Mutta yösydännä kuului huuto: 'Katso, ylkä tulee! Menkää häntä vastaan.' Silloin kaikki nämä neitsyet nousivat ja laittoivat lamppunsa kuntoon. Ja tyhmät sanoivat ymmärtäväisille: 'Antakaa meille öljyänne, sillä meidän lamppumme sammuvat'. Mutta ymmärtäväiset vastasivat ja sanoivat: 'Emme voi, se ei riitä meille ja teille. Menkää ennemmin myyjäin luo ostamaan itsellenne.' Mutta heidän lähdettyään ostamaan ylkä tuli; ja ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssansa häihin, ja ovi suljettiin. Ja myöhemmin toisetkin neitsyet tulivat ja sanoivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä'. Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.

On melko hullunkurista, että valvomisen sunnuntaina on evankeliumiteksti, jossa kaikki nukahtavat. Niin viisaat kuin tyhmät neitsyet odottavat ylkää, mutta tämän viipyessä vaipuvat uneen. Kun lopulta kuului huuto, joka ilmoitti sulhasen tulevan, silloin vasta tapahtui erotus: toiset pääsivät häihin, toiset jäivät ulkopuolelle.

Kun ylkä tulee, öljy ratkaisee kohtalon

Jeesus kertoo vertauksen, jonka asetelma rakentuu hänen aikansa hääkäytännön varaan. 10 neitsyttä ovat morsiamen ystävättäriä, jotka on kutsuttu kantamaan lamppuja häissä. He lähtivät ylkää vastaan. Tarkoituksena oli ilmeisesti mennä yhdessä yljän kanssa morsiamen luo. Mutta ennen lähtöään ymmärtäväiset ottivat kukin mukaan astiallisen öljyä lampussa olevan öljyn lisäksi. He varautuivat siihen, että häiden alkamisessa voisi kestää eivätkä ottaneet riskejä asian kanssa. Tyhmät neitsyt eivät taas tehneet näin, vaan he luottivat siihen, että lampussa valmiiksi oleva öljy riittäisi juhlintaan. Varmasti kaikki neitsyet olettivat, että juhla alkaisi pian, mutta lopulta ylkä viipyi niin kauan, että kaikki vaipuivat uneen.

Mutta sitten neitsyet heräävät huutoon. Viisaat laittavat lamppunsa kuntoon, mutta tyhmät eivät voi tehdä niin, koska heillä ei ole öljyä. Vain ne, joiden lamput palavat pääsevät häihin. Viisaat neitseet eivät voi antaa omaa öljyään toisille, koska sen tulee riittää heille itselleen. Tyhmät lähtevät ostamaan öljyä, mutta juuri sillä aikaa ylkä tulee. Viisaat menevät häihin. Ovi menee kiinni. Tyhmät jäävät ulkopuolelle ja saavat kuulla lohduttoman lausahduksen oven toiselta puolelta: ”Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä”. Vapahtaja päättää sanoen, että meidän tulee aina valvoa, koska emme tiedä hetkeä, jolloin ylkä tulee.

Koska kaikki nukahtavat, on ilmeistä, ettei valvominen liity vertauksessa siihen, kuka pysyy kirjaimellisesti hereillä. Valvominen liittyy siihen, että kun uni tulee, on öljyä, jotta voi ottaa kelvollisesti vastaan yljän tämän tullessa. Vaikuttaa siltä, että nukahtamisella kuvataan kuolemaa. Näin ollen vertaus sanoisi, että me kaikki kuolemme kerran. Ratkaisevaa on se, onko meillä tuolloin kuollessamme tarpeeksi öljyä, koska käskyhuudon kuuluessa on liian myöhäistä hankkia sitä lisää. Kohtalomme on siinä vaiheessa lyöty lukkoon, kun vaivumme täällä ajassa uneen. Meillä on vain tämä elämä aikaa pitää huolta siitä, että olemme valmiit, kun Herra saapuu.

Mutta mitä tämä öljy on? Sitä ei suoraan vertauksessa sanota. Raamatussa öljy liittyy voitelemiseen, muun muassa kuninkaiden ja pappien voiteluun. Muistamme myös sen, että Jumala oli luvannut lähettää Voideltunsa pelastamaan kansansa sen synneistä. Messias, eli Kristus, tarkoittaa voideltua. Mutta mikä on se öljy, jolla Messias on voideltu? Jeesus todisti Nasaretin synagogassa itsestään: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille” (Luuk. 4:18) Pietari julisti aikoinaan: ”te tiedätte, kuinka Jumala Pyhällä Hengellä ja voimalla oli voidellut Jeesuksen Nasaretilaisen” (Apt. 10:38). Jeesuksen ihmisyys voideltiin Pyhällä Hengellä. Näin Jeesuksessa ihmisyys tuli jälleen voidelluksi Pyhällä Hengellä. Osallisina Vapahtajasta mekin tulemme Pyhällä Hengellä voidelluiksi. Silloin meidän sydämissämme on todellista öljyä, joka pitää uskon liekkiä yllä. Paavali kirjoittaa: ”Mutta se, joka lujittaa meidät yhdessä teidän kanssanne Kristukseen ja joka on voidellut meidät, on Jumala, joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme.” (2 Kor. 1:21-22) ja Johannes julistaa: ”Teillä on voitelu Pyhältä, ja kaikilla teillä on tieto.” (1 Joh. 2:20)

Öljyä pitää olla lampussa yljän tullessa

Päivän evankeliumin vertaus on suunnattu nimenomaan meille, kristityille. Me kaikki olemme neitsyitä, jotka on kutsuttu häihin. Kaikki me odotamme ylkää tulevaksi. Kaikilla meillä on voitelu, mutta kysymys on: kenellä meistä on vielä silloin öljyä, kun ylkä tulee? Kenen lamppu yhä palaa, kun sulhanen saapuu?

Kuinka lukuisat ovatkaan ne, jotka ovat lähteneet uskon tielle, mutta Herran viipyessä, öljy on loppunut. Kuinka moni onkaan päätellyt, että koska Jeesuksen oletetusta taivaaseen astumisesta on jo melkein 2000 vuotta, on aivan turha odottaa, että hän tulisi enää takaisin. Pelkkää satua koko juttu. Kuinka monen taivaallinen toivo on unohtunut, kun tämä maailma on tukahduttanut sen. Epäiletkö sinä Jeesuksen takaisin tulemista? Onko se sinulle elävää todellisuutta? Rakastatko Herrasi tulemusta vai tätä ajallista maailmaa?

Jeesus piirtää eteemme hyvin jyrkän ajallisen rajan ja lopullisen jaon kahteen ryhmään. Sen sijaan ennen sitä, kun neitsyet lähtevät kohti ylkää ja nukahtavat, tilanne vaikuttaa olevan kaikilla sama: kaikilla on mahdollisuus saada öljyä. Kaikilla on mahdollisuus varautua siihen, että ylkä viipyy. Kukaan ei ole etukäteen syrjityssä asemassa. Herrahan viipyy juuri sen vuoksi, että mahdollisimman moni voisi olla valmis hänen tuloonsa. Pietari kirjoittaa päivän epistolassa: ”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2 Piet. 3:9). Olkoon tämä Jumalan sana mielessäsi, jos Kristuksen viipyminen aiheuttaa sydämessäsi epäilyksiä. Älä vaivu uneen, vaan pidä huoli siitä, että sinulla on varmasti öljyä, sillä nyt on öljyn aika. Juuri nyt on se hetki, kun meidän tulee olla ymmärtäväisiä ja varautua siihen, että ylkä voi viipyä.

Öljyä on tarjolla kaikille

Rakkaat ystävät, tänään öljyä on yllin kyllin tarjolla! Tänäänkin tämä kirkkosali suorastaan tulvii öljyä, kun Pyhä Henki tulee sanassa ja ehtoollisen sakramentissa luoksemme. Meillä on tilaisuus täyttää astiamme ja odottaa innolla Vapahtajamme tuloa luottaen siihen, että olemme tervetulleita häihin. Suitsevat kynttilät voivat nyt syttyä nyt ilmiliekkiin.

Mutta voi sitä, joka suhtautuu penseästi tähän Pyhän Hengen öljyyn! Hän on öljyn äärellä, muttei täytä astiaansa. Hän on siellä, missä on kaikki mahdollisuudet varautua sulhasen saapumiseen, muttei ymmärrä, että astia pitäisi todella täyttää. On helppo nähdä, että ne, jotka eivät tule sanankuuloon, ovat tällaisia ihmisiä. Heitä ei liikuta se, onko heillä varmasti tarpeeksi öljyä. Tärkeämpää on nukkua pitempään, käydä harrastuksissa, viettää perheen kanssa vapaapäivää. On helppo nähdä, että ne, jotka eivät koe tarvetta nauttia ehtoollista, suhtautuvat penseästi Hengen öljyyn. Onhan ilmeistä, etteivät he näe ehtoollisen arvoa. Mutta kysy myös ennen kaikkea itseltäsi: olenko minä tänään täällä öljyn äärellä, mutta itsetyytyväisyydessäni en täytä astiaani? Olenko minä täällä esittämässä, etten jaksa valvoa ilman Pyhää Henkeä, mutta sydämessäni olen penseä sanankuulija? Onko minulle kirkko vain suurta teatteria?

Kolmannen käskyn selityksessään Luther lausuu: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä. Mielellämme sitä kuulemme ja opimme.” Luonnehtiiko tämän käskyn positiivinen kuvaus sinun suhdettasi Jumalan sanan öljyyn?

Mutta kuten jo sanoin: täällä on öljyä. Sitä on täällä täysin meidän kelvollisuudestamme riippumatta. Onhan Jumalan Henki sitoutunut sanaansa. Astiamme täyttyvät, kun otamme uskoen vastaan sen sanan, jota varten Kristus lähetti Henkensä. Nyt on tärkeää uskoa, jotta meillä on öljyä. Se ei hyödytä, että käyt vain ulkoisesti kirkossa. Se ei hyödytä, että kuulet muodon vuoksi sanaa. Siitä ei ole mitään apua, että polvistut tavan takia ehtoollispöytään. Usko pelastaa. Uskon kautta saamme Pyhän Hengen, mutta toisaalta Pyhä Henki juuri pitää uskon liekin yllä.

Johannes korostaa tätä, kun hän kirjoittaa siitä, miten voitelu pysyy meissä: ”En minä ole kirjoittanut teille sentähden, ettette totuutta tiedä, vaan sentähden, että te tiedätte sen ja ettei mikään valhe ole totuudesta. Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan. Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä. Minkä te olette alusta asti kuulleet, se pysyköön teissä. Jos teissä pysyy se, minkä olette alusta asti kuulleet, niin tekin pysytte Pojassa ja Isässä. Ja tämä on se lupaus, minkä hän on meille luvannut: iankaikkinen elämä. Tämän minä olen kirjoittanut teille niistä, jotka teitä eksyttävät. Mutta te-teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä.” (1 Joh. 2:21-27).

Uskoen Kristukseen meillä on Jumalan Hengen voitelu. Tunnustamalla, että Jeesus on Kristus, Voideltu, voimme olla varmoja siitä, että öljy riittää. Tämä iloinen sanoma koskee myös sinua, jonka öljy on vähissä ja lamppu ehtinyt jo moneen kertaan sammua. Sinullakin on vielä aikaa! Usko nyt siihen, että Jeesuksen tähden olet saanut kaikki syntisi anteeksi. Niin sinun lamppusi sekä sydämen astiasi tulee täyteen öljyä ja voit odottaa Herrasi tulemista riemuiten. Vaikka ylkäsi vaikuttaisi viipyvän, pidä kiinni siitä tunnustuksesta, joka sinulla on. Käy aina uudestaan täyttämässä astiaasi, jotta uskosi tulee Pyhän Hengen vahvistamaksi. Niin voit olla varma siitä, että pääset kerran ikuisiin häihin.

Neljäntenä sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen. Älkääkä tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin." Hän sanoi heille myös vertauksen: "Eihän sokea voi sokeaa taluttaa? Eivätkö molemmat lankea kuoppaan? Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi; täysin oppineena jokainen on oleva niinkuin hänen opettajansa. Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Veljeni, annas, minä otan pois rikan, joka on silmässäsi', sinä, joka et näe malkaa omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten sinä näet ottaa pois rikan, joka on veljesi silmässä. Luuk. 6:36 – 42.

Ihminen, joka ei tunne evankeliumia ja Jumalan armoa, on lain alla ja katselee lähimmäisiään lain kautta. Joko hän on tuomitsevainen tai suvaitsevainen tai jotakin siltä väliltä. Mutta kaikessa hänen mittansa on laki.

Se taas, jolle Jumala on kirkastanut evankeliumin ja suuren armonsa, katselee lähimmäisiään evankeliumin valossa. Hän toivoo kaikesta sydämestään, että hänen lähimmäisensä uskoisivat Jeesukseen ja omistaisivat hänessä syntien anteeksiantamuksen. Hän ei hyväksy lähimmäistensä epäuskoista elämää eikä heidän syntejään. Mutta hän käsittää, etteivät epäuskoiset voi ajatella asioita muuta kuin lain kannalta. He eivät näet tunne armoa. Ja kun he eivät elä armon alla, he elävät ja toimivat parhaillaan niin kuin mihin kunniallinen ihminen omin voimin pystyy ja edellyttävät tietysti samaa lähimmäiseltään.

Nämä kaksi suhtautumistapaa ovat toistensa vastakohtia. Nyt Vapahtaja opettaa meille tekstissämme oikeata suhtautumistapaa lähimmäisiimme.

1. Uskovatkin tarvitsevat opetusta armahtavaisuudesta

Tekisimme suuren erehdyksen, jos ajattelisimme, etteivät uskovat tarvitse opetusta armahtavaisuudesta. Jeesus puhui näistä asioista opetuslapsilleen. He olivat uskovia. Lisäksi he olivat Kirkon tulevia opettajia. Erityisesti Kirkon opettajien tulee tuntea nämä asiat. Sanoohan Jeesus tekstissämme: "Eihän sokea voi sokeaa taluttaa? Eivätkö molemmat lankea kuoppaan? Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi; täysin oppineena jokainen on oleva niinkuin hänen opettajansa.” Pastoreiden tulee siis olla elämässään tässä hyviä esikuvia, ja sen lisäksi heidän tulee oikein opettaa toisia. Jos Jeesuksen opetus armahtavaisuudesta ei ohjaa seurakunnassa sen jäsenten sydämiä, seurakunta ajautuu lakimaiseen ajatteluun.

Kun Vapahtaja puhui armahtamisesta, hän asetti ratkaisevaksi asiaksi aivan jonkin muun asian kuin mihin oli totuttu. Opetuslapset kyselivät, kuinka monta kertaa tulee antaa anteeksi, ihanko seitsemän kertaa. Heillä oli jokin käsitys siitä, että heidän tulee antaa anteeksi. Mutta he halusivat jotenkin rajoittaa sen määrää. He ajattelivat, ettei voi antaa anteeksi loputtomiin. He kai varmaan pelkäsivät, että sillä olisi huonot seuraukset.

Jeesus taas ei laskenut kertoja, vaan hän kiinnitti huomionsa aivan toisaalle, syntiä tehneen ihmisen sydämeen. Hän sanoi: ”Ja jos hän seitsemän kertaa päivässä tekee syntiä sinua vastaan ja seitsemän kertaa kääntyy sinun puoleesi ja sanoo: 'Minä kadun', niin anna hänelle anteeksi." (Luuk. 17:4). Ja toisella kerralla hän vastasi kysymykseen, kuinka monta kertaa on annettava anteeksi: "Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.” (Matt. 18:22) Siis ratkaisevaa ei ole anteeksi antamisen lukumäärä, vaan syntiä tehneen ihmisen sydämen tila. Jos hän katuu, hänelle on aina annettava anteeksi.

Katumus ei ole teko, jolla Jumalan armo ansaitaan. Armoa ei voi ihminen itse ansaita. Jeesus yksin on sen meille ansainnut. Mutta jos ihminen ei kadu syntejään, hän ei voi uskoa. Vain sillä, joka katuu, on todellinen armon tarve. Armon soveltaminen katumattomalle, omahyväiselle, itsetyytyväiselle ihmiselle on samaa kuin helmien heittäminen sikojen eteen. Jos katumattomalle julistetaan synnit anteeksi, hän kysyy: ’Mitkä synnit?’ ja ajattelee: ’En ole tehnyt mitään niin pahaa. Olen tehnyt hyvääkin. Jos nyt jossakin olen vähän hairahtunut, kyllä se sen pahan korvaa.’ Katumaton ei parahda Jumalan edessä syntiensä tähden omassatunnossaan. Hänellekään emme saa julistaa kadotustuomiota, sillä vaikka hän siinä tilassa on lavealla tiellä, meidän tulee rukoilla hänelle kääntymystä. Mutta heti kun Jumalan laki on vaikuttanut hänessä omantunnon kauhuja ja kadotuksen pelkoa, häneen tulee soveltaa lohdullista evankeliumia.

On niitä, jotka syntiensä tähden ovat murheellisia Jumalan edessä. Heidät tulee auttaa pois taakan alta Jumalan lasten iloon. Jeesus on jo ottanut pois heidän syntinsä ristinsä veren kautta. Heille tulee julistaa synninpäästö. Siinä emme saa ajatella sitä, kuinka monta kertaa niin on jo tapahtunut, vaan vain noudattaa Jeesuksen käskyä ja iloita siitä, että Jumala ei laske kertoja.

2. Jos emme anna anteeksi,  meillekään ei anneta anteeksi

Jeesus sanoo: ”Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin." Tällä Jeesus haluaa muistuttaa meille, että jos olemme anteeksi antamattomia, meidän käy huonosti. Jos annamme anteeksi, meillekin annetaan anteeksi. Tässäkään ei ole kysymys ansiosta Jumalan edessä, vaan vain tietystä lainalaisuudesta. Jos en armahda, ei minuakaan armahdeta. Jos armahdan, saan minäkin armon. Tätä opettelemme päivittäin Isä meidän rukouksessa, kun pyydämme: ”Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Tätä opetusta tarvitsemme kipeästi. Sillä kovin usein helposti vihastumme, mutta hitaasti lepymme. Kun mielemme katkeroituu, on vaikeata ja lopulta mahdotonta antaa anteeksi. Sen vuoksi Raamattu muistuttaa: ”Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ’ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä’, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi”, Hebr. 12:15. On Pyhän Hengen vaikuttama suuri ihme saada armahtava sydän.

3. Millainen asenne meillä tulee olla uskonveljiimme, jos he rikkovat

Lopuksi Jeesus vielä muistuttaa oikeasta asenteesta uskonveljiimme, jos he rikkovat meitä vastaan. Hän sanoo: ”Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Veljeni, annas, minä otan pois rikan, joka on silmässäsi', sinä, joka et näe malkaa omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten sinä näet ottaa pois rikan, joka on veljesi silmässä.”

Näillä sanoilla Jeesus osoittaa selvästi, ettemme näe rikkaa veljemme silmässä, jos meillä on iso puu omassa silmässämme. Jos me itse emme elä armosta, vaan ylpeydessämme elättelemme hurskaudestamme suuria luuloja, erehdymme ryhtyessämme ojentamaan veljeämme. Voimme silloin erehtyä ensiksikin vian määrittelyssä. Saatamme suurennella toisen vikaa. Voimme pitää häntä epäuskoisena, vaikka hän ei sitä ole. Emme arvioi tapahtumia ja asioita Jumalan sanalla, vaan järjellämme ja tunteillamme. Toiseksi voimme erehtyä asenteessamme. Asetumme veljemme yläpuolelle ja niin lähestymme häntä. Kolmanneksi voimme erehtyä tavoitteissa. Emme pyri voittamaan häntä Jeesukselle, vaan vain syyttämään ja tuomitsemaan. Neljänneksi voimme erehtyä työtavoissa. Emme paranna asiaa, vaan pahennamme sitä. Silmä on arka elin ja tarvitsee sille sopivan hoidon.

Kun Jeesus puhuu meille näistä asioista, hän tuo esille sen, että vain ne, jotka tuntevat oikealla tavalla Jumalan armon, voivat auttaa erehtyvää ja rikkovaa. Vain heillä on edellytykset ymmärtää uskovan ihmisen heikkoutta ja ajatella asioita evankeliumin kannalta. Se ei tarkoita sitä, että Jumalan sana saisi tehonsa julistajan uskosta. Sana on tehoisa julistajan uskosta riippumatta. Jos epäuskoinen vain julistaa oikein Jumalan sanaa ja jakaa asetuksen mukaan sakramentteja, se kaikki on tehoisaa eikä meidän tarvitse emmekä me saa epäillä sen voimaa. Mutta sielun lääkärinä epäuskoinen tekee vääriä diagnooseja ja käyttää vääriä hoitomenetelmiä. Jos hän soveltaisi oikein Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia, se vaikuttaisi hänen epäuskostaan huolimatta. Tilanne on sama, jos joku kouluttamaton ryhtyisi tekemään silmäleikkausta.

4. On kysymys seurakunnassa myös meistä itsestämme

On suuri Jumalan hyvä teko, kun hän suo seurakuntaamme sellaiset olosuhteet, joissa tämä Jeesuksen opetus toteutuu. Sehän tarkoittaa myös sitä, että me jokainen saamme Jeesuksen tahtoman sielunhoidon. Kun lankeamme, meitä autetaan nousemaan. Kun erehdymme, meitä ohjataan oikeaan. Emme elä yksin erämaassa, vaan toisten kanssa Jumalan seurakunnassa. Meillä on esirukoilijoita. Meillä on lohduttajia ja rohkaisijoita. Meillä on myös lihamme heikkouden ymmärtäjiä. On näkeviä taluttajia. On saman tien kulkijoita. On toisiakin armahdettuja.

On suuri Jumalan siunaus, kun sydämessämme ymmärrämme lain ja evankeliumin eron ja kun se tulee esiin seurakunnan elämässä ja opetuksessa.

Markku Särelä 19.6. 2005

Pastori Markku Särelän saarna 21.7.2013 Siitamajalla

2. adv. sunn. III vsk:n epistola.

Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti. Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen. Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä. Älkää huokailko, veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella. Ottakaa, veljet, vaivankestämisen ja kärsivällisyyden esikuvaksi profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä. Katso, me ylistämme autuaiksi niitä, jotka ovat kestäneet; Jobin kärsivällisyyden te olette kuulleet, ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen. Jaak. 5:7-11.

Elämä kysyy kärsivällisyyttä ja kestäväisyyttä, ja uskonelämä kysyy sitä aivan erityisesti. Me ihmiset, uskovatkin, olemme niin kovin lyhytjännitteisiä, ja nykyaikana olemme sitä aivan erityisesti. Jumala näki jo apostoli Jaakobin kautta tarpeelliseksi kehottaa uskovia kärsivällisyyteen. Tämän kehotuksen haluamme laskea tänään sydämillemme.

1. Kuinka kauan tulee olla kärsivällisiä

"Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti", sanoo tekstimme.

Joulun edellä lapset kyselevät, milloin joulu tulee. Kyselemmekö me, milloin Kristus tulee. Jos käsittäisimme, kuinka valtava asia seurakunnan Yljän ilmestyminen on, odottaisimme innolla hänen tuloaan. Alkuseurakunta odotti Kristuksen tuloa paljon palavammin kuin myöhemmät polvet, sillä he olivat eläneet hänen kanssaan, kuulleet hänen opetuksensa, uskoneet hänet luvatuksi Messiaaksi ja nähneet hänet ylösnousseena. He, jos ketkä, tiesivät, miten hyvä oli olla Herran kanssa. He olivat tottuneet odottamaan häneltä vain hyvää. Ja jos he hänen seurassaan joutuivatkin vaarain teille, koskaan Jeesus ei jättänyt heitä pulaan. Kuolemankin edessä heillä oli Vapahtajan lupaus: "Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen." Joh. 14:2.

Apostoli Paavali muistuttaakin meitä valvomisen tärkeydestä sanoen: "Sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme", Room. 13:11. Ja apostoli Johannes lausuu Ilmestyskirjansa lopussa kuvattuaan sitä ennen Jumalan lasten kärsimyksiä, taisteluita ja lopullisen voiton: "Amen, tule, Herra Jeesus!" (Ilm. 21: 20). Siihen asti on siis meidän oltava kärsivällisiä. Se ei ole kuitenkaan kaukana, sillä Karitsa lausuu nuo lohduttavat sanat: "Totisesti, minä tulen pian" (Ilm. 21:20).

Kokemuksesta tiedämme, että odottavan aika on pitkä; muilla aika rientää nopeaan. Tiedämme myös, että kärsivän aika on pitkä. Mutta tekstimme haluaa vahvistaa meitä, ettemme kävisi kärsimättömiksi, vaan että meillä olisi selvä päämäärä: Jumalan armon avulla kestämme Herran tulemukseen asti. Katsokaamme nyt tekstistämme,

2. Millä tavoin meidän tulee varustautua, jotta voisimme pysyä niin kauan kärsivällisinä

Ensiksikin apostoli Jaakob ottaa kärsivällisyyden esikuvaksi maanviljelijän. Hän tietää, ettei satoa voi korjata ennen kuin on aika. Hän tietää myös, että maatyöt ja sato ovat riippuvaisia säistä. "Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen." Kuinka paljoa ennemmin näin on Jumalan valtakunnassa. Olemme täysin riippuvaisia Jumalan hyvyydestä, hänen armostaan Kristuksessa, hänen lahjoistaan sanassa ja sakramenteissa. Tässä ajassa Jumala kokoaa lyhteet taivaan aittoihin sanansa kylvöllä. Ja kun pakanain täysi luku on sisälle tullut (Room. 11:25), silloin tulee loppu. Ei yhtään aikaisemmin. Ja se päivä on yksin Jumalan tiedossa, ja kaikilta meiltä salassa.

Kuitenkin on totta se, mitä apostoli Pietari sanoo uskovista: Te "odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista" (2 Piet. 3:12). Tämä auttaa meitä pysymään kärsivällisinä, onhan meillä paljon tekemistä. Meidän on samalla, kun odotamme Herran päivän tulemista, joudutettava sen tulemista. Miten se tapahtuu? Koska Kristuksen tulo riippuu pelastuvien joukon täyttymisestä, uskovat jouduttavat Kristuksen päivän tulemista julistamalla evankeliumia.

Niin kuin lapselle, joka ei tiedä mitä tekisi, joulun odotus on pitkää, mutta äidille moninaisten puuhien keskellä se tulee niin kovin äkkiä, niin samoin on uskovien viimeisen päivän odotuksen laita. Ne, jotka ovat hyvässä ja oikeassa toimettomia, piankin kyllästyvät odottamiseen ja keksivät jotakin kiellettyä, minkä parissa pian aika kuluu, mutta myös menettävät otollisen armonajan. Ne taas, jotka Jumalan armon voimin ahkeroivat toimia evankeliumin asian edistämiseksi, löytävät niin paljon kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä kuin vain ehtivät ja jaksavat tehdä.

Tässä odottamisessa on kuitenkin tärkeintä se, että sydän on kunnossa. Tekstimme sanoo: "Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä." Jos sydän ei ole oikeassa suhteessa Jumalaan, kaikki puuhamme on väärällä pohjalla. Tässä on muistettava, mitä Raamattu sanoo: "Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä; sillä on hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta eikä ruuista, joista ne, jotka niitä menoja ovat noudattaneet, eivät ole mitään hyötyneet" (Hebr. 13:9). Sydän saa vahvistusta armosta. Siitähän me elämme. Armosta olemme saaneet syntimme anteeksi ja joka päivä saamme. Armosta pelastumme. Armolla tulee siis meidän sydämemme vahvistaa kestäväksi, loppuun asti kestäväksi.

Kun siis odotamme Kristuksen tulemusta, on tarpeen, että olemme aivan varmoja Jumalan armosta ja pelastuksen tiestä emmekä lainkaan epäröi, vaan rohkeasti panemme turvamme Kristukseen. Kun tämä asia on meille kirkas ja selvä, silloin voimme myös toimia Herran vainiolla. Emme tee työtä taivasta ansaitaksemme, vaan armosta pelastettuina, armon voimin ja Jumalan armon kiitokseksi.

Silloin otamme vastaan ilolla ja rohkaisuksemme myös tekstimme sanat: "Ottakaa, veljet, vaivankestämisen ja kärsivällisyyden esikuvaksi profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä. Katso, me ylistämme autuaiksi niitä, jotka ovat kestäneet; Jobin kärsivällisyyden te olette kuulleet, ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen." Raamatun pyhien esikuva on rohkaiseva.

3. Koska Tuomari on ovella, on säilytettävä keskinäinen rakkaus

Tekstimme sanoo: "Älkää huokailko, veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella."

Aikamme on kasvattanut meistä ylpeitä, itsetietoisia, arvonsatuntevia ja arvostamme arkoja ihmisiä. Korostamme yksilön oikeuksia, mutta emme näe riippuvuuttamme toisiin ihmisiin, emme tiedosta velvollisuuksiamme perhettä, seurakuntaa ja yhteiskuntaa kohtaan.

Tekstimme kirjoittajalla on huoli siitä, että Jumalan lapset täällä ajassa rakastaisivat oikealla tavalla toisiansa. Seurakuntaelämä on yhteisöelämää. Seurakunta on kuin ruumis, jossa on monta jäsentä ja jossa jäsenet tarvitsevat toisiansa. Vaikka uskovat ovat pyhiä Kristuksessa, jonka vanhurskauteen heidät on kasteessa puettu ja johon he ovat panneet sielunsa turvan, heillä on kuitenkin heidän syntinen lihansa ja paha luontonsa. Emme suinkaan aina muista Raamatun kehotusta: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne" (Room. 12:10). Tai tätä apostoli Paavalin kehotusta: "Niin tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne" (Fil. 2:2-3). Ja apostoli Pietari lausuu: "Pankaa siis pois kaikki pahuus ja kaikki vilppi ja ulkokultaisuus ja kateus ja kaikki panettelu" (1 Piet. 2:1).

Koska tämä pahuus on meissä luonnostamme, meidän vanhassa ihmisessämme, se on jatkuvasti pois pantava. Raamattu ei anna lupaa minkäänlaiselle pahan hellimiselle. "Pois kaikki pahuus ja kaikki vilppi ja ulkokultaisuus ja kateus ja kaikki panettelu." On meillä tässä vanhassa aatussamme kuolettamista!

Tekstimme tekee asian vielä hyvin vakavaksi. Se sanoo: "Sillä tuomari on ovella." Koska Kristuksen tulemus on lähellä, meidän on kärsivällisesti elettävä uskon elämää. Toisin sanoen, syntiselle lihallemme kuuluu laki, kuolettaminen, kasteen veteen hautaaminen, pois riisuminen.

Mutta saamme toki myös pukeutua. Jumalan seurakunnasta sanotaan: "Hänen annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus." (Ilm. 19:8)

Näin kärsivällisesti joka päivä, Kristuksen tulemukseen asti, muistaen apostolin sanan: "Katso, me ylistämme autuaiksi niitä, jotka ovat kestäneet."

Amen.

Markku Särelä

4. adventtisunnuntaina III vsk:n epistola.

Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. Sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta, ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta. Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet; ja siihen enkelitkin halajavat katsahtaa. Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä. Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte, vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi. Sillä kirjoitettu on: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä." 1 Piet. 1:8-16.

Kaikkina aikoina on ollut tarpeen opettaa kristityille hurskasta ja jumalista elämää. Niin tekivät Mooses ja profeetat Vanhan liiton aikana, niin tekivät Vapahtajamme ja hänen apostolinsa ja niin on tehnyt Kristuksen kirkko sen jälkeen. Myös Kristuksen kirkon ulkopuolella on kiinnitetty huomiota tapoihin ja moraaliin, ja jopa pakanoiden ulkonainen elämä on saattanut olla moraalisempaa kuin tämän päivän niin sanottujen kristittyjen esimerkiksi vanhempien kunnioittamisessa, aviouskollisuudessa ja yleisessä häveliäisyydessä. Elämme aikaa, jolloin ihmisten moraali on muuttumassa omalaatuisella tavalla. Kun ennen tuomittiin tietyntyyppinen elämä moraalittomana, niin nyt sen tuomitsemista Jumalan sanalla pidetään vääränä, jopa rikoksena. Tarvitsemme oikean moraalin ja tiedämme, että se pitää yhtä Jumalan kymmenen käskyn kanssa.

Elämämme ei kuitenkaan ole vielä sillä oikeissa uomissa, että meillä on tieto oikeasta ja väärästä. Ei meitä auta vielä sekään, että meillä on halu elää oikein ja että vakavasti ja vilpittömästi sitä yritämme. Moraalisimmatkaan pakanat eivät pelastu moraalisella elämällään eikä kukaan muukaan hyvillä teoillaan. Oikeaan kristillisyyteen tarvitaan näet usko Kristukseen ja uudestisyntyminen. Usko asettaa elämän ja moraalin oikealle, sille kuuluvalle paikalle. Usko antaa halun ja voimaa Jumalan mielen mukaiseen elämään ja varjelee meidät joutumasta teko-opin salakavaliin syövereihin. Se varjelee meitä myös vetämästä evankeliumia pahuuden peitteeksi, jonka suojassa harjoittaisimme kuka mitäkin kauhistusta. Otamme siis tänään sydämellemme Herran sanan: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä."

Otamme sen sydämellemme sen tähden, että

1. Olemme jo pyhitetyt

Adventtiajan sanoma on: Kristus tulee, pitää tuomion ja vie seurakuntansa taivaan iloon. Odottaessamme hänen pikaista ilmestymistään, vaellamme täällä uskossa. Tekstimme sanoo: "... häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." Olemme asettaneet sielumme turvan häneen. Olemme oppineet tuntemaan evankeliumin ja uskoneet, että pelastus on yksin armosta ilman lain tekoja. Siitä sanomasta olemme saaneet turvan Jumalan edessä. Kirkkoisä Polykarpos lainaa mainittuja apostoli Pietarin sanoja ja sanoo: "Tehän tiedätte, että armosta te olette pelastetut, ette teoista, vaan Jumalan tahdosta Jeesuksen Kristuksen kautta." (Apostoliset isät, sivu 120). Usko armosta pitää silmiemme edessä Kristuksen meidän edestämme ristiinnaulittuna ja tuo eteemme myös uskon päämäärän, sielumme iankaikkisen pelastuksen, ja niin se antaa meille sanomattoman ilon. Eläessämme täällä uskossa turvamme on Kristuksessa, hänen sovitustyössään, hänen armossaan, ja samalla odottaessamme hänen ilmestymistään iloitsemme autuudesta ja siitä mikä tuleva on. Näin meillä on puhdistettu omatunto, Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus ja aivan turvallinen olo, jopa iloa ja riemua odottaessamme Kristuksen ilmestymistä. Onhan tämä kaikki sinulle tuttua ja sinun uskosi mukaista?

Jos sen sijaan turvamme olisi siinä, mitä itse teemme ja kuinka pyhitymme, emme voisi koskaan olla levollisia, sillä emme voi milloinkaan tehdä kylliksi emmekä kyllin hyvin. Sen tähden ne, jotka opettavat, että ihminen ei pelastu yksin uskosta, vaan myös teoista, eivät voi milloinkaan päästää syntistä varmuuteen pelastuksestaan. He, kuten paavilaiset, julistavatkin epävarmuuden oppia. Siitä seuraa myös se, että heillä on eri motiivit hyville teoille ja pyhitykselle kuin raamatullisesti uskovilla. Heidän motiivinsa on ansion tavoittelu. Uskovien motiivi on kiitollisuus siitä, että ovat jo saaneet armon.

Keille Jumala sanoo: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä."? Hän sanoo sen omalle kansalleen, kutsumilleen, rakkaille lapsilleen, jotka hän on uudestisynnyttänyt elävään toivoon. Luemme tekstistämme: "Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte, vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi. Sillä kirjoitettu on: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä." Jeesus sanoi: "Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan." (Matt. 12:33) Ja: "Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä." (Matt. 7:17-18.) Tuottaaksemme hyviä hedelmiä eli vaeltaaksemme pyhästi ja hurskaasti, meidän täytyy ensiksi olla kasteen ja uskon kautta uudestisyntyneitä, olla taivaallisen Isämme lapsia, muuten oikea elämä ei ole mahdollista.

Jos sanomme epäuskoiselle: "tee hyviä tekoja, ole pyhä" ja jos hän ryhtyy noudattamaan kehotustamme, hän toimii väärin motiivein. Häntä ei vedä ja kannusta siihen Jumalan rakkaus Kristuksessa, vaan hän etsii itselleen siitä ansiota Jumalan ja ihmisten edessä. Hän toivoo Jumalan ottavan sen huomioon kuolemansa jälkeen ja palkitsevan häntä niin, ettei hän joudu tuomittavaksi. Tai hän toivoo, että hän saa siitä ihmisiltä kiitosta, kunniaa ja tunnustusta tai itselleen hyvää mieltä ja omantunnon puhdistusta. Sellainen on ihmisluonto, tuo vanha ihminen. Se on uskovissakin, hurskaimmissakin, mutta se ei ole uskovilla päällimmäisenä, hallitsevana, vaan joka päivä kasteen veteen upotettuna ja kuoletettavana, mutta aina henkiin virkoamassa, ylös nousemassa ja valtaan pyrkimässä.

Muistakaamme siis kuullessamme käskyn: "Olkaa pyhät", että olemme jo Isän lapsia, ja että olemme sitä lahjana, armosta, uskon kautta Jeesukseen, ilman lain tekoja, vanhurskaiksi ja pyhiksi luettuja Jeesuksen nimessä. Pitäkäämme samalla mielessämme pelastuksemme autuas päämäärä, Herramme ilmestyminen viimeisenä päivänä ja se riemullinen osa, minkä Kristus on ansainnut ja varannut meille omalla työllään ilman meidän tekojamme.

On aivan mahdotonta, että ihminen voisi pyhittyä elämässään ilman, että hän uskoo Jeesukseen ja omistaa syntien anteeksisaamisen hänessä.

Toiseksi ottakaamme sydämellemme Herran sana: "Olkaa pyhät"

2. halukkaasti, palkkaa pyytämättä ja toivomatta

Kun lapset osallistuvat tavanomaisiin kodin töihin, vanhemmilla ei ole velvollisuutta maksaa heille siitä. He kuuluvat perheeseen myös riippumatta siitä mitä he kykenevät tekemään. Lapseutta kodissa ei lunasteta teoilla. Samaan tapaan on Jumalan perheväessä.

Jos asiat ovat oikealla tolalla, perheessä puolisot rakastavat toisiaan ja lapsiaan sekä lapset vanhempiaan ja sisaruksiaan. Jumala taas on rakkaudessaan synnyttänyt meidät lapsikseen ja yhä osoittaa meille suurta rakkautta. Ja me hänen lapsensa rakastamme häntä sekä myös toisiamme. Tämä on selviö eli luonnollinen olotila Jumalan lapsilla. Tekstimme sanoo: "Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet."

Raamattu sanoo: "Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole raskaat" (1 Joh. 5:3). Siten oikea rakkaus on sekä oikea sydämen asenne Jumalaan että sitä seuraavat oikeat teot. Koska Jumalan käskyt eivät ole raskaat, Jumalan lapsi noudattaa niitä mielellään ja hyvällä omallatunnolla. Ne olisivat raskaat, jos hänen täytyisi ansaita niillä jotakin ja jos hänen päästäkseen Jumalan suosioon tarvitsisi saavuttaa täydellisyys ja päästä irti vanhasta ihmisestään. Mutta kun käskyjen täyttäminen lähtee armon saaneesta sydämestä ja kiitollisuudesta, palkkaa pyytämättä ja vaatimatta, Jumalan käskyjen tiellä kulkeminen ei ole raskasta puurtamista. Tosin katsoessamme itseämme lain peilistä, parahdamme Paavalin kanssa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24). Mutta saamme hänen kanssaan myös vastata tähän kysymykseemme: "Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!" ja lisätä: "Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia." (Room. 7:25). Mielen tasapaino löytyy armon varassa. Miten lohdullista tämä onkaan! Olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä, kuten uskonpuhdistaja Martti Luther usein korosti. Olemme vanhurskaita Kristuksessa, syntisiä itsessämme. Olemme vanhurskaita vanhurskaiksi luettuina, syntisiä lihamme puolesta. Lihalle luemme lain ja siten kuoletamme sitä. Raamattu sanoo: "Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla. Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!" (Room. 6:12-15). Sielullemme luemme siis Kristuksen armon, ja siitä se löytää elämän.

Kun pyrimme pyhitykseen Jumalan mielen mukaan, on tärkeätä, suorastaan aivan välttämätöntä, että se tapahtuu omatunto puhtaaksi pestynä Karitsan viattomalla verellä. Sillä huonolla omallatunnolla se on raskasta ja aivan toivotonta puurtamista. On lain ja evankeliumin sekoittamista, kun ihmisiä syyllistetään Jumalan lailla ja heidät heti sen jälkeen ohjataan hyviin tekoihin. Ei niin, vaan ensiksi on rauhoitettava sydän Jumalan armolla ja vasta sitten se tulee ohjata hyviin tekoihin. Kun Jumala on päästänyt meidät synneistämme antamalla ne anteeksi Jeesuksen nimessä, silloin meillä on aito halu pyhityselämään ja meillä on siihen myös voimaa ja jopa saavutamme jonkinmoista tulostakin vaikka inhimillisessä vajavuudessa ja heikkoudessa. Sen, että tulosta syntyy, näemme mm. siitä, että Raamattu kertoo uskovien hyvistä teoista ja esittää niitä meille seurattavaksi. On parempi katsella toisten hyviä tekoja ja iloita niistä kuin kiinnittää huomiota omiin tekoihinsa, ettemme masentuisi, kun tekomme ovat synnin tahrimia ja niitä on vähän, tai ettemme myöskään paisuisi ja ajattelisi itsestämme liikaa, kun unohdamme, että Jumala on pyhä ja että hänen lakinsa vaatii täydellisyyttä. Itse asiassa uskova näkee itsensä aina vain syntisempänä, mutta Jumalan armon sitä suurempana. "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi." Pyhitys ei ole sitä, että pyhyytemme olisi jossakin 0 ja 100 %:n välillä, vaan syntisyytemme on 100 % ja armo on myös 100 %. Vanha ihmisemme ei pyhity.

Elääksemme oikeata pyhityselämää tarvitsemme ensiksi uskon, sitten sen myötä rakkauden Jumalaan ja halun elää hurskaasti ja jumalisesti Jumalan ja ihmisten edessä. Samalla meidän tulee rajata pois uskonelämästämme kaikki ansion tavoittelu ja huolehtia siitä, että motiivina teoillemme on kiitollinen rakkaus Jumalaan, joka ei pyydä palkkaa eikä kiitosta.

Apostoli Pietari antaa meille tällaisen elämän ohjeen: "Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä." Olkaamme siis aina lähtövalmiita turvanamme ja toivonamme Jumalan armo ja yksin se. Amen.

Markku Särelä

Pastori Rupert Efraimsonin saarna 2.7.2008 Helsingissä

Kuudentena sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, Vanhan testamentin teksti

Silloin Samuel sanoi: "Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta. Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana." Saul sanoi Samuelille: "Minä olen tehnyt syntiä, kun olen rikkonut Herran käskyn ja sinun sanasi; sillä minä pelkäsin kansaa ja kuulin heidän ääntänsä. Anna nyt minulle syntini anteeksi ja palaja minun kanssani, niin minä kumartaen rukoilen Herraa." Samuel sanoi Saulille: "Minä en palaja sinun kanssasi; sillä sinä olet hyljännyt Herran sanan, ja Herra on myös hyljännyt sinut, niin että et enää saa olla Israelin kuninkaana." Kun sitten Samuel kääntyi menemään pois, tarttui Saul hänen viittansa liepeeseen, niin että se repesi. Ja Samuel sanoi hänelle: "Herra on tänä päivänä reväissyt Israelin kuninkuuden sinulta ja antanut sen toiselle, joka on sinua parempi. Ja hän, joka on Israelin kunnia, ei valhettele eikä kadu; sillä hän ei ole ihminen, että hän katuisi." 1 Sam. 15:22-29.

Jumalanpalveluun ei sovi vilppi

Tämän päivän tekstimme varoittaa meitä vilpillisestä jumalanpalveluksesta, johon kuningas Saul syyllistyi. Se ei ole ainoa tämänkaltainen varoitus Jumalan sanassa. Puhuuhan Raamattu Kainista ja Eesausta; puhuuhan se Ahabista, Iisebelistä ja monista muista Juudan ja Israelin mahtavista; se puhuu Herodeksesta, Juudaasta, Aleksanderista ja Hymeneuksesta; se puhuu lukemattomista vääristä profeetoista ja harhaopettajista. Jeesus kuvasi monin vertauksin, etteivät kaikki ne, jotka ulkonaisesti ovat mukana seurakuntaelämässä, tule kuitenkaan epäuskonsa tähden perille taivaan autuuteen, vaan menevät vaivan paikkaan. Maailma on täynnä kaikenlaista uskonnollisuutta, mutta vähän on sitä uskoa, joka pelastaa.

Miksi Raamattu varoittaa vilpistä

Raamattu puhuu näistä asioista monestakin syystä. Ensiksikin Jumala etsii sanallansa ja elämänkohtaloilla kadonneita ja haluaa palauttaa heidät takaisin oikeaan, pelastavaan uskoon. Toiseksi Jumala opettaa uskoville, millaisia kiusauksia on ja millaisiin tekoihin ei saa ryhtyä. Kolmanneksi Jumala varoittaa uskovia, että nämä osaisivat varoa kiusauksia ja lihansa heikkoutta. Neljänneksi Jumala opettaa meitä tunnistamaan vilpillisen jumalanpalveluksen, ettemme joutuisi sen viettelemäksi. Viidenneksi Jumala osoittaa, että hän rankaisee väärän jumalanpalveluksen.

Usein vilpilliseen jumalanpalvelukseen ajautunut ihminen on uskonnollisesti hyvin aktiivinen. Hänen on kaiken aikaa osoitettava itselleen ja muille, että hänen vilppinsä kannatti. Häntä ei kuljeta Jumalan Henki, vaan jokin muu henki.

Jumalan kärsivällisyydellä on loppunsa

Oli kulunut lähes 400 vuotta siitä, kun Israel oli taistellut amalekilaisia vastaan Refidimissä. Nämä olivat asettuneet estämään Jumalan kansan kulkua kohti luvattua maata, vaikka Herra valtavin ihmein oli osoittanut olevansa tosi Jumala ja valinneensa Israelin kansan. Jumala oli silloin säätänyt tuomion amalekilaisille. Hän oli sanonut: "Minä pyyhin pois amalekilaisten muiston taivaan alta" (2 Moos. 17:14). Kauan Jumala oli ollut kärsivällinen tuota jumalatonta kansaa kohtaan, mutta kun se ei tehnyt parannusta, sille tuli perikato (4 Moos. 24:20). Kuningas Saulin oli nyt määrä se toteuttaa.

On olemassa Jumalan vanhurskaita tuomioita. Hän ei siedä epäuskoa. Hän kostaa niille, jotka vastustavat evankeliumia ja sen kulkua. Tässä armonajassa hän on pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta silläkin on päätepisteensä. Jumalan rangaistustuomiot ovat ennekuvia viimeisen päivän kadotustuomiosta, joka saavuttaa jokaisen epäuskossa kuolleen. Raamattu sanoo: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin" (Hebr. 10:31).

Jumalan tuomio ei kohtaa vain ilmeisiä pakanoita, vaan myös niitä, jotka ulkonaisesti tunnustautuvat uskoviksi, mutta jotka ovat uskossaan vilpillisiä ja hylkäävät Jumalan sanan. Usein näyttää siltä, ettähe hylkäävät sen vain osaksi, mutta sydämessään he hylkäävät sen kokonaan. Kuningas Saul on tästä esimerkki.

Saul ja Herran käsky

Jumala oli antanut Saulille käskyn tuhota amalekilaiset. Siitä Raamattu kertoo näin: "Mutta Samuel sanoi Saulille: "Minut Herra lähetti voitelemaan sinut kansansa Israelin kuninkaaksi. Kuule siis Herran ääntä. Näin sanoo Herra Sebaot: Minä kostan Amalekille sen, mitä hän teki Israelille asettumalla hänen tielleen, kun hän tuli Egyptistä. Mene siis ja voita amalekilaiset, ja vihkikää tuhon omaksi kaikki, mitä heillä on; äläkä säästä heitä, vaan surmaa miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, raavaat ja lampaat, kamelit ja aasit." (1 Sam. 15:1-3.) Raamattu kertoo tämän jälkeen, kuinka Saul toteutti Herran käskyä. Se sanoo: "Ja hän otti Agagin, Amalekin kuninkaan, elävänä vangiksi, mutta kaiken kansan hän vihki tuhon omaksi miekan terällä. Mutta Saul ja väki säästivät Agagin sekä parhaimmat lampaat, lihavimmat raavaat ja karitsat, kaiken, mikä oli arvokasta; sitä he eivät tahtoneet vihkiä tuhon omaksi. Mutta kaiken karjan, mikä oli halpaa ja arvotonta, he vihkivät tuhon omaksi." (1 Sam. 15:8-9.)

Saul katsoi täyttäneensä Herran käskyn. Hän sanoi Samuelille: "Herra siunatkoon sinua! Minä olen täyttänyt Herran käskyn." (1 Sam. 15:13.) Totta olikin, että amalekilaiset olivat kärsineet murskaavan tuhon. Vain kuningas oli jäljellä ja karjastakin vain osa, joskin paras osa. Kuitenkin noissa Saulin sanoissa on mielistelyn ja itsekehun maku. Hän mielistelee Samuelia, koska hän tietää hänet Herran profeetaksi, jonka kätten kautta hän on saanut kuninkuuden, jota kansa kunnioittaa ja jolla on Jumalalta saatua valtaa. Hän ei kiitä Jumalaa saadusta voitosta, vaan korostaa sitä, mitä hän itse on tehnyt. Olihan Saul pystyttänyt itselleen voiton johdosta muistomerkin Gilgaliin. Samalla Saul haluaa salata sen, minkä hän on jättänyt tekemättä. Niinpä Samuel kysyy häneltä: "Mitä tämä lammasten määkiminen sitten on, joka kuuluu minun korviini, ja tämä raavaiden ammuminen, jonka kuulen?" (1 Sam. 15:14.)

Saul piti kiinni siitä, että hän oli täyttänyt Herran käskyn, vaikka Jumalan edessä asia oli toisin. Säästetyt eläimet olivat tarkoitetut uhreiksi Herralle. Jumalan tuomio oli kuitenkin selkeä. Herra sanoi: "Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana." Jumala oli ilmoittanut profeetan kautta tahtonsa Saulille. Nyt Saulin asia oli noudattaa sitä eikä tulkita uudelleen Herran sanaa tilanteeseen sopivaksi.

Paremmat toimintamahdollisuudet?

Nykyäänkin toimitaan paljon Saulin tapaan? Uhrataan, pidetään jumalanpalveluksia, toimitaan, mutta samalla luovutaan Jumalan sanasta, milloin mistäkin kohdasta. Eräs "luterilainen" kirkon johtomies oli sanonut tähän tapaan: "Kyllä minä tiedän, ettei kristillisessä kirkossa ole ollut ennen viime aikoja naispappeutta, mutta nykyään sitä ei voida välttää. Uskon, että Jumala antaa meille tämän anteeksi." Ehkä samaan tapaan ajattelevat monet niistä, jotka jäävät luopiokirkkoihin olettamiensa parempien toimintamahdollisuuksien tähden ja mukautuvat kirkkonsa luopumukseen ja haluavat muidenkin mukautuvan.

Jumala ei antanut anteeksi Saulille eikä hän anna anteeksi muillekaan, jotka toimivat samoin perustein ja hylkäävät Herran sanan. Heitä ei auta heidän ulkonainen hurskautensa eikä näennäistunnustuksellisuutensa. Herra sanoo: "Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta. Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana." Tuollaisen niskoittelijan Herra poistaa kuninkaallisesta papistostaan eli seurakunnastaan. Eikä sellaista tule pitää myöskään saarnavirassa.

Ihmispelko on väärä motiivi

Kun Saul sai kuulla Herran tuomion, hän hätääntyi. Silloin paljastui myös eräs hänen motiiveistaan. Hän sanoi: "Minä pelkäsin kansaa ja kuulin heidän ääntänsä." Hänen tekojaan ei ohjannut Herran pelko, vaan ihmispelko; ei Herran sana, vaan ihmissana.

Miten suuri siunaus onkaan Jumalan kansalle se, kun Herra puuttuu asioihin ja poistaa tällaiset paatuneet jumalattomat Herran seurakunnasta ja varsinkin saarnavirasta. Se ei kuitenkaan ole aina aivan yksinkertaista, sillä ne, jotka ovat olleet pitkään seurakunnan yhteydessä, osaavat tehdä temppujaan ja johtaa harhaan. Eivätkä kaikki seurakunnan jäsenet osaa koetella henkiä eivätkä tehdä oikeita johtopäätöksiä.

Saul sanoi Samuelille: "Minä olen tehnyt syntiä, kun olen rikkonut Herran käskyn ja sinun sanasi; sillä minä pelkäsin kansaa ja kuulin heidän ääntänsä. Anna nyt minulle syntini anteeksi ja palaja minun kanssani, niin minä kumartaen rukoilen Herraa." Tämä on kauniilta kuulostava synnintunnustus, mutta se ei ole kuitenkaan aito. Saul ei todella katunut syntiään, vaan vain sen seurauksia haluten säilyttää valtansa ja asemansa. Siihen hän tarvitsi Samuelin seuraa ja uskonnollisuutta. Jos Saul olisi todella katunut, se olisi näkynyt hänen teoissaan; hän olisi määrännyt tuhottaviksi kaiken sen, mikä oli jäänyt tuhoamatta.

Uskovat eivät ole maailmasta

Kun Jumala johtaa ihmisen katumukseen ja uskoon, hänen koko elämäntyylinsä muuttuu. Syntielämä ja lihalliset harrastukset saavat jäädä. Alkaa uskossa kilvoittelu. Pyhän kasteen tarkoituksen mukaisesti vanha ihminen riisutaan ja kuoletetaan päivittäin ja uusi ihminen nousee esiin. Uskova ei elä maailman tapaan. Olemme tässä maailmassa, mutta emme maailmasta. Apostoli Johannes sanoo epäuskoisista, vääristä opettajista: "He ovat maailmasta; sentähden he puhuvat, niinkuin maailma puhuu, ja maailma kuulee heitä" (1 Joh. 4:5). Mutta apostoleista ja oikeista uskovista hän sanoo: "Me olemme Jumalasta. Joka tuntee Jumalan, se kuulee meitä; joka ei ole Jumalasta, se ei kuule meitä. Siitä me tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen." (1 Joh. 4:6.) Ja Jeesus itse sanoo apostoleistaan ja uskovistaan: "Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole." (Joh. 14:14-16.)

Tuhlaajapoika ei palaa kuninkaantietä

Samuel oli voidellut Saulin kuninkaaksi. Kun hän sai tietää Saulin tottelemattomuudesta ja Herran tuomiosta, hän murehtui sielussaan ja rukoili Herraa koko yön. Kun Herra lähetti hänet viemään tuomion sanan Saulille, hän teki sen, vaikka se oli hänen sydämelleen raskas asia.

Mikä onkaan sen raskaampaa kuin menettää uskonveli tai -sisar! Mikä sen tuskallisempaa kuin nähdä kaikki ne peittelyt ja kuulla kaikki ne verukkeet, joilla entinen rakas uskonveli yrittää salata epäuskon tilansa. Se, joka tulee oikeaan parannukseen, tunnustaa reilusti syntinsä ja erehtymisensä eikä yritä neuvotella ehdoista, joilla hän palaa. Tuhlaajapojan paluu ei kulje kuninkaantietä eikä hän saavu kotiin kuninkaana tai opettajana, vaan näin hän sanoo: "Minä en ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan."

Ihana armo

Mutta miten ihana onkaan taivaallisen Isän armo katuvalle syntiselle. Hän ottaa hänet armoihinsa lapsena, joka oli kuollut, mutta joka virkosi eloon, Kristuksen täytetyn työn tähden. Hän ei ota häntä vastaan orjana, jonka on työllään hankittava paikka itsellensä pyhien seurakunnassa.

Saulin seuraaja Daavidkin erehtyi laskelmointiin ja karkeisiin synteihin. Miten tuskaista olikaan hänen elämänsä sinä aikana, kun hän yritti peitellä syntiään. Siitä ajasta hän sanoo: "Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani." Ps. 31:3. Ja hän lausuu: "Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä!" Ps. 31:2. Autuus saadaan siten, että Herra jättää lukematta meille syyksi pahat tekomme Kristuksen sovitustyön tähden. Autuutta ei saada siten, että yritämme selittää, ettemme me niin kovin pahoja olekaan, tai että se, mitä olemme väärin tehneet, olisi meille sallittua.

Kiusaaja ja ihmisen oma paha henki vievät ihmisen liukkaille poluille ja turmioon. Pyhä Henki antaa oikean parannuksen hengen, ja hän asettaa meidän jalkamme käymään suoraan totuuden tietä. Amen.

Markku Särelä

17. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Ja kun hän sapattina tuli erään fariseusten johtomiehen taloon aterialle, pitivät he häntä silmällä. Ja katso, siellä oli vesitautinen mies hänen edessään. Niin Jeesus rupesi puhumaan lainoppineille ja fariseuksille ja sanoi: "Onko luvallista parantaa sapattina, vai eikö?" Mutta he olivat vaiti. Ja hän koski mieheen, paransi hänet ja laski menemään. Ja hän sanoi heille: "Jos joltakin teistä putoaa poika tai härkä kaivoon, eikö hän heti vedä sitä ylös sapatinpäivänäkin?" Eivätkä he kyenneet vastaamaan tähän. Ja huomatessaan, kuinka kutsutut valitsivat itselleen ensimmäisiä sijoja, hän puhui heille vertauksen ja sanoi heille: "Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan ensimmäiselle sijalle; sillä, jos hän on kutsunut jonkun sinua arvollisemman, niin hän, joka on sinut ja hänet kutsunut, ehkä tulee ja sanoo sinulle: 'Anna tälle sija', ja silloin sinä saat häveten siirtyä viimeiselle paikalle. Vaan kun olet kutsuttu, mene ja asetu viimeiselle sijalle, ja niin on se, joka on sinut kutsunut, sisään tullessaan sanova sinulle: 'Ystäväni, astu ylemmäksi.' Silloin tulee sinulle kunnia kaikkien pöytäkumppaniesi edessä. Sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään." Ja hän sanoi myös sille, joka oli hänet kutsunut: "Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa." Luuk. 14:1-14.

Tekstimme asettaa meille tänään kysymyksen: Onko uskollasi hedelmiä? Toisin sanoen, vaikuttaako uskosi siihen, mitä teet ja mitenkä käyttäydyt? Osaammeko soveltaa kristillisen opin tuntemustamme elämään?

1.

Ensiksi tekstimme kertoo meille Jeesuksesta, fariseuksista ja vesitautisesta miehestä eräänä sapatinpäivänä. Mies sairasti tautia, jossa nestettä kertyi kohtuuttomasti hänen ruumiiseensa, mutta joka ei merkinnyt välitöntä hengenvaaraa. Fariseukset pitivät Jeesusta silmällä, parantaisiko hän sapattina vai siirtäisikö hän ehkä parantamisen tuonnemmaksi. Tässä tapaamme farisealaisen uskonnollisuuden. Sille on tunnusomaista, että he etsivät muista vikoja voidaksensa syyttää ja tuomita heitä ja vastaavasti voidaksensa ylpeillen sanoa: minä en ole niin kuin tuo. He ajattelevat, että oikea elämä on käskyjen ulkonaista pitämistä. He eivät ole päästäneet Jumalan pyhää lakia tuomitsemaan itseään eivätkä omavanhurskauttaan. He eivät tunne syntisyyttään eivätkä syynalaisuuttaan. Jos he sen tuntisivat, he eivät pitäisi itseään eturivin uskovina ja teoissaan Jumalalle otollisina. Tästä asenteesta nousee tarve olla toisten paimenia. He eivät tunne myöskään lain oikeata, todellista sisältöä. Heidän mielestään riittää, kun noudattaa lakia ulkonaisesti. Tällä asenteella ei mennä itse sisälle Jumalan valtakuntaan eikä anneta sinne muidenkaan mennä. Sillä asenteella ei voida nostaa langennutta, ei voittaa sieluja eikä tehdä lähetystyötä syntisten parissa. Tämä asenne julistaa ulospäin synnintekijöille: teillä ei ole mitään toivoa. Tämä asenne ei osaa tehdä eroa sallitun ja kielletyn välillä, ei käsketyn eikä ehdonvallan asian välillä. Jumalan sana ei ratkaise, vaan oma käsitys siitä, mikä on hurskasta ja jumalista.

Jeesus ilmentää sen sijaan aivan päinvastaista asennetta. Erään toisen kerran Jeesus torjui fariseusten sapattikäsityksiä sanoen: "Kuka teistä on se mies, joka ei, jos hänen ainoa lampaansa putoaa sapattina kuoppaan, tartu siihen ja nosta sitä ylös? Kuinka paljon suurempiarvoinen onkaan ihminen kuin lammas! Sentähden on lupa tehdä sapattina hyvää." (Matt. 12:11-12) Tällä sanalla Jeesus osoitti, että sapattina sai tehdä "hyvää", ei siis ainoastaan sitä, mikä myöhemmin olisi mahdotonta. Ja niin Jeesus paransi kärsivän. Jeesus ymmärsi lain tarkoituksen siten, kuin meidänkin tulisi se ymmärtää. Laki ei ole ulkokohtaisia määräyksiä ja pykäliä, vaan sillä on sisältönä rakkaus. Niinhän myös Herramme apostoli, pyhä Paavali kirjoittaa: "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt. Sillä nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse', ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.' Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys. Ja tehkää tämä, koska tunnette tämän ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme." (Room. 13:8-11) Kun Jeesus paransi sairaan sapattina, hän ei tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Kristillistä rakkautta ei tosin aina ymmärretä oikein. Tiukkuus, jyrkkyys, ehdottomuus ja nuhde voivat olla rakkautta oikeassa paikassa oikeisiin asioihin sovellettuna. Rakkaus voi sitä edellyttää. Lepsuus, kaiken hyväksyminen, pään silitys, kun tehdään pahaa, sen sijaan eivät ole rakkautta. Rakkauteen kuuluvat myös lempeys, armahtavaisuus ja ymmärtämys inhimillistä heikkoutta kohtaan. Jos emme ole armahtavia muita kohtaan, kuinka voimme itseämme armahtaa, kuinka voimme rukoilla: "Isä, anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"? On siis tarpeen olla aralla tunnolla, ettemme käy toisaalta välinpitämättömiksi Jumalan tahdosta ja toisaalta tylyiksi, koviksi ja anteeksiantamattomiksi. On tarpeen pitää silmiensä edessä ristiinnaulittu Herra Kristus, joka kovien kärsimystensä alla rukoili meidänkin edestämme: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

2.

Toinen tekstimme sisältämä opetus koskee meidän tyhmää omanarvontuntoamme. Jeesus oli saanut kutsun fariseusten johtomiehen kotiin, jossa vieraanvaraisesti tarjoiltiin ateria. Se oli huomattava tapahtuma. Kutsutut katsoivat, minne sijoittuivat ja pyrkivät pääsemään parhaille, arvostetuimmille paikoille. Tekstimme kertoo: "Ja huomatessaan, kuinka kutsutut valitsivat itselleen ensimmäisiä sijoja, hän puhui heille vertauksen ja sanoi heille: 'Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan ensimmäiselle sijalle; sillä, jos hän on kutsunut jonkun sinua arvollisemman, niin hän, joka on sinut ja hänet kutsunut, ehkä tulee ja sanoo sinulle: 'Anna tälle sija', ja silloin sinä saat häveten siirtyä viimeiselle paikalle. Vaan kun olet kutsuttu, mene ja asetu viimeiselle sijalle, ja niin on se, joka on sinut kutsunut, sisään tullessaan sanova sinulle: 'Ystäväni, astu ylemmäksi.' Silloin tulee sinulle kunnia kaikkien pöytäkumppaniesi edessä. Sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään."

Oikeaan kristillisyyteen kuuluu aina tiettyä vaatimattomuutta. Kunniankipeys, turhamaisuus, itsensä toisen yläpuolelle asettaminen, kopeus ja tärkeily ovat sille vieraita. Kun niihin syyllistymme, on syytä hätkähtää, ja kysyä, mikä on sydämemme tila. Paitsi sitä, että olemme saman Jumalan luomia ja lunastamia, olemme myös saman syntisen Aadamin jälkeläisiä, emme Jumalan edessä toinen toistamme parempia. Ja kun olemme saaneet omistaa Jumalan armon Kristuksessa, ei se ole tehnyt meistä muita parempia, vaan vain parempiosaisia, jotta voisimme auttaa toisiakin saman armon osallisuuteen.

Vaikka yhteiskunnassa on omat tapansa ja protokollansa ja vaikka kristitty kunnioittaa niitä maallisessa regimentissä, se ei saa merkitä toisten halveksuntaa tai aliarvioimista. Raamattu sanoo: "Kenelle kunnia, sille kunnia." Jokaisella on oma arvonsa. Muistakaamme, että Kristus nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. Niin hän sääli ja rakasti meitä syntisiä. Rakastakaamme mekin lähimmäistämme pannen pois vanhan ihmisemme kopeus ja diivailu.

Muistakaamme myös, että se nöyryys, jota pyhä Raamattu meille opettaa, ei ole nöyristelyä. Se ei ole ylikorostunutta vaatimattomuutta sitä varten, että muutkin sen huomaisivat, vaan sydämen toista kunnioittava asenne. Raamattu sanoo: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." Tätä ilmentäköön käytöksemme.

3.

Kolmanneksi tekstimme kiinnittää huomiomme siihen, kuinka harjoitamme hyväntekeväisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Se sanoo: "Ja hän (Jeesus) sanoi myös sille, joka oli hänet kutsunut: "Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa." Tällä puheella Jeesus ei rajoita normaalia sosiaalista kanssakäymistä ystävien, sukulaisten ja tuttavien kanssa, vaan hän tähtää siihen, että kun harjoitamme hyvän tekemistä, emme tee sitä silmän lumeeksi omaa etuamme ajaen, emme vastavuoroisuusperiaatteella emmekä palkitsemisen toivossa. Hyvän tekemisellä emme ansaitse itsellemme taivasosuutta. Onhan se aivan mahdotonta jo siitä syystä, että olemme velvolliset tekemään hyvää, ja jos sitä teemme, emme ole siis mitään ansainneet Jumalan edessä. Jeesus sanoo: "Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään." (Luuk. 17:10) Toiseksi ansio on mahdotonta myös siitä syystä, ettemme uskovinakaan pysty tekemään täydellisiä tekoja ja monasti emme ymmärrä tehdä mitään, vaikka tarvetta olisi. Olemme siis - emme ansiollisia - vaan velallisia, emme saamassa, vaan maksamassa. Mutta kun Herra Kristus on hoitanut maksupuolen, tehkäämme hyvää kiitollisin mielin palkkaa toivomatta tai pyytämättä.

Oikeat uskovat eivät pyydä Jumalan edessä töistään palkkaa, vaan kauhistuvat jo sellaista ajatustakin ja kuolettavat sen vanhan ihmisen turmeltuneena tekona. Kun Kristus ottaa uskovien teot esille viimeisellä tuomiolla ja osoittaa heidät niistä armon saaneiksi, he ovat ymmällä ja kyselevät: Missä me näimme sinut nälkäisenä, koska me kävimme sinua katsomassa jne. On totta, että hyvistä teoista Kristus maksaa palkan vanhurskasten ylösnousemuksessa, siis vain vanhurskaille ja siis vain vanhurskailla on hyviä tekoja, koska ne ovat Kristuksen verellä puhdistetut uskon kautta, mutta se on palkka armosta, ei ansiosta.

Sanomme laulun tekijän sanoilla: "Armoon, armoon ainoastaan, suojaan suuren sovinnon." Tämä usko tuottaa hedelmää ja asettaa asiat oikeaan järjestykseen. Amen.

Markku Särelä

Joh. 15:1–9: "Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän. Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä. Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niinkuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat. Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkastetaan, että te kannatte paljon hedelmää ja tulette minun opetuslapsikseni. Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani.

Kolminaisuusoppia käsitellään usein pinnallisesti, suorastaan laiskasti. Sanotaan, että Jumalassa on yksi olemus ja kolme persoonaa, muttei tämän enempää. Toki on niin, että kyseessä on suuri salaisuus, ja inhimillisen ymmärryksen rajat tulevat vastaan, mutta toisaalta on niin, että mitä syvemmin opimme tuntemaan kolminaisuusoppia, sitä rakkaammaksi se tulee meille. Oppi ei näyttäydy meille enää teoreettisina korulauseina, vaan näemme sen kauneuden ja syvyyden. Kyseessä on ihana ihme, suoranainen aarre.

Viime viikkojen saarnoissa olen pitänyt esillä sitä, miten syvempi Kristuksen tuntemiseen kasvaminen vaikuttaa hedelmää. Siksi ohitan tänään viinipuuvertauksen ja keskityn evankeliumitekstimme viimeiseen jakeeseen: ”Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani.” Nämä sanat vievät meidät syvälle kolminaisuusoppiin.

Risti paljastaa Jumalan rakkauden luonteen

Jeesus tuo ilmi yhteyden, joka on Isän rakkaudella häneen ja hänen rakkaudellaan opetuslapsiin. Kun haluamme tunkeutua Jumalan salaisuuksiin, on luontevaa aloittaa siitä, mikä meille on tuttua: Jeesuksen rakkaudesta meitä kohtaan. Hänen rakkautensa luonne avautuu oikein vain, kun huomioimme ihmiskunnan langenneen tilan. Lankeemuksen seurauksena koko ihmiskunta oli joutunut eroon Jumalasta. Me olimme päätyneet Jumalan oikeudenmukaisen vihan alle. Me kaikki olimme kuolleita synteihimme ja rikoksiimme eikä kukaan edes halunnut tuntea elävää Jumalaa. Vallitsi lohduton, hengellinen pimeys ja ihmiskunnan määränpäänä oli iankaikkinen kadotus.

Kun meistä ei ollut pelastamaan itseämme, Jumalan Poika alentui. Hän tuli ihmiseksi, otti orjan muodon, täytti Jumalan lain puolestamme ja kärsi ristillä syntiemme rangaistuksen. Me emme olleet niin ihmeellisiä ja ihania, että Jeesuksen oli pakko tehdä tämä, vaan hän uhrasi itsensä edestämme suunnattoman rakkautensa tähden. Hänen rakkautensa meihin on ehdotonta. Se on itsensä uhraavaa. Se on täydellistä itsestään luopumista meidän hyväksemme.

Tekstimme sanoo, että niin kuin Isä on rakastanut Poikaa, niin Poika on rakastanut meitä. Jeesuksen rakkaudessa näemme näin ollen sen, miten Isä on rakastanut Poikaansa iankaikkisesti. Jeesuksen uhrautuva rakkaus paljastaa meille, että Jumalan persoonien keskinäisessä rakkaudessa on kyse samankaltaisesta itsensä antamisesta. Mutta mitä tämä tarkoittaa?

Kolmiyhteisen Jumalan persoonat lahjoittavat itsensä toisilleen rakkaudessa

Kolminaisuusopin mukaan Poika syntyy Isästä iankaikkisuudessa. Pojan syntymisessä on kyse siitä, että Isä antaa kaikkensa Pojalle. Kaiken, mitä Isällä on, Poika saa. Isä lahjoittaa itsensä kokonaan Pojalle kuitenkin säilyttäen kaiken omansa. Isän ja Pojan erottaa toisistaan vain se, että Isä on Isä ja Poika on Poika. Isä synnyttää Pojan, mutta Poika syntyy Isästä. Muuten he jakavat aivan kaiken, kuten hyvyyden, viisauden, kaikkitietävyyden, kaikkivaltiuden ja kaikkialla läsnä olemisen. Se, mitä Jeesus teki ajassa rakastaessaan meitä hamaan ristinkuolemaan asti, avaa meille ikään kuin ikkunan nähdä se, miten Isä on antanut itsensä Pojan elämäksi iankaikkisuudessa.

Pojan syntyminen Isästä ei tarkoita Pojan alamaisuutta Isälle, ikään kuin Poika olisi jokin puolijumala. Isä ja Poika jakavat saman kunnian, vallan ja majesteetin. Vielä on niin, ettei Isää voisi olla ilman Poikaa. Sanoilla ”Isä” ja ”Poika” kuvataan kahden eri persoonan välistä suhdetta: eihän ole lapsetonta isää. Näin ollen Isän ja Pojan olemassaolo on sidoksissa toisiinsa.

Päivän evankeliumiteksti ei puhu Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä ja Pojasta, mutta siinäkin on kyse samasta kuin Isän ja Pojan suhteessa. Ero on vain se, että sekä Isä että Poika antavat kaikkensa Pyhälle Hengelle. He luopuvat kaikesta, mitä heillä on, ja näin Pyhä Henki lähtee heistä.

Isän ja Pojan suhteen hahmottaminen Pyhään Henkeen oli pitkään ongelma teologien keskuudessa. On helppo nähdä, ettei Isää ole ilman Poikaa, mutta miten Isän tai Pojan olemassaolo olisi sidoksissa Pyhän Hengen olemassaoloon? Vasta keskiajalla löydettiin ratkaisu: Pyhän Hengen lähteminen Isästä ja Pojasta on kuin hengittämistä. Siihenhän sana Henki viittaa. Näin ollen Isä ja Poika ymmärretään Pyhän Hengen hengittäjiksi tai henkäyttäjiksi ja he eivät voi olla tätä ilman Pyhää Henkeä.

Jeesuksen sanat: ”Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä”, paljastavat meille sen, että kolmiyhteinen Jumalamme on rakkauden ”yhteisö”; iankaikkiset jumalalliset persoonat lahjoittavat itsensä toisilleen ikuisessa rakkaudessa. Isä on jumaluuden perimmäinen lähde, mutta jokaisen Jumalan persoonan olemassaolo on sidoksissa toisten persoonien olemassaoloon. Joskus sanotaan, ettei Koraanissa Allahia voida määritellä rakkaudeksi sen takia, että hän on vain yksi persoona. Tämän takia hän ei ole voinut rakastaa iankaikkisesti ketään toista persoonaa. Koska oikea Jumala on kuitenkin kolme toisiaan rakastavaa persoonaa, hän on iankaikkinen, itsensä uhraava rakkaus, joka on ilmoittanut ristillä luonteensa meille.

Meidän tulee pysyä siinä ihmeellisessä rakkaudessa, josta olemme osallisia

Tästä kolmiyhteisen Jumalan sisäisestä rakkaudesta meidät on tehty osallisiksi pyhässä kasteessa. Kun kasteessa meille annettiin uskon lahja, meistä tuli Jumalan adoptiolapsia. Saimme syntimme anteeksi, menneisyytemme pyyhittiin pois ja meidät otettiin perheeseen, johon emme luonnostamme kuulu. Jumalan lapsina olemme osallisia taivaallisen Isän rakkauteen, joka on myös Pojan ja Pyhän Hengen rakkautta.

Nyt Jeesus sanoo meille: ”pysykää minun rakkaudessani”. Kristillinen elämä on sitä, että pysymme tässä rakkaudessa, jonka osallisuuteen olemme päässeet Jumalan armotekojen kautta. Meidän ei tarvitse puurtaa ja nähdä vaivaa, jotta Jumala katsoisi armollisesti meidän puoleemme, vaan hän on jo osoittanut ehdotonta rakkauttaan meitä kohtaan tehden meidät siitä osallisiksi.

Pysymme Jumalan rakkaudessa tulemalla siitä aina uudestaan osallisiksi. Jumalan sanan tutkimisen, kasteen muistamisen ja ehtoollisen nauttimisen kautta yhteytemme Jumalan rakkauteen vahvistuu, koska Jumala on läsnä armonvälineissä lahjoittamassa itsensä aina uudestaan meille. Tänään meillä on juhlapäivä, koska emme saa ainoastaan kuulla uskomme pelastavista salaisuuksista, vaan tulemme niistä omakohtaisesti osallisiksi. Jumala, jonka edessä inhimillinen järki joutuu kohtaamaan rajansa, tulee luoksemme ja yhdistää Poikansa ruumiin ja veren kautta meidät rakkauteensa.

Pastori Markku Särelän saarna 23.10.2010 Tampereella

Pastori Markku Särelän saarna Pääsiäisjuhlassa 4.4.2010 Lahdessa

Pastori Kimmo Närhin saarna 22.4.2012 Tampereella

1 Moos. 32:24–31 Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa". Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua". Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob". Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut". Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi". Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut". Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.

Toivon, että tämänvuotinen pääasiaisaika on teille suurta juhlaa. Toivon, että sydämenne riemuitsee siitä, että teillä on Vapahtaja, joka on noussut kuolleista. Onko elämässä mitään, mistä iloita enemmän kuin tyhjän haudan sanomasta?

Painiskelua nykyään, painiskelua Jaakobin aikana

Kaikille pääsiäisaika ei kuitenkaan ole juhlaa. Ehkä nytkin joukossamme on niitä, joita vaivaavat murheet, ahdistukset ja suru. Miten yksinäistä ja kolkkoa on, kun ympärillä riemuitaan, mutta omassa sydämessä iloa ei ole. Ehkä synti murehduttaa omaatuntoa. Ehkä epäilykset eivät jätä rauhaan. Ehkä omainen on kuollut, sairaus vaivaa tai perheessä on vaikeuksia. Pääsiäistervehdykset eivät ilahduta, vaan ne syyllistävät. Ne eivät kaiu korviin ilosanomana, vaan moitteina, että nyt pitäisi iloita etkä iloitse. Jumala tuntuu kaukaiselta ja Kristuksen ylösnousemus etäiseltä. Mutta Jumala ei halua jättää meitä yksin murheidemme kanssa.

Tämän päivän Vanhan testamentin teksti on puhuttu juuri meille, jotka joudumme painiskelemaan tänä ilon aikana. Siinä kuvataan merkillinen kohtaaminen Jaakobin ja Jumalan kanssa. Tapaaminen edeltää Jaakobin ja Eesaun kohtaamista. Jaakob oli aiemmin vienyt vanhemman veljen esikoisoikeuden, ja Eesaun mielen olivat vallanneet murha-aikeet. Nyt oli heidän ensimmäisen kohtaamisensa aika kavalluksen jälkeen.

Jaakob oli syvästi ahdistunut ja varautunut kaikin mahdollisin tavoin veljensä tapaamiseen. Hän päätti viettää viimeisen yön yksin varmaankin kootakseen ajatuksiaan ja rukoillakseen. Tuona yönä ihmeellinen mies, joka paljastuu Jumalaksi, saapuu kamppailemaan Jaakobin kanssa. Jaakob sai kokea sekä ruumiin että sielun kamppailua. Hän joutuu painimaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Hän loukkaantuu painissa ja joutuu sen seurauksena ontumaan lopun elämäänsä. Kamppailun tuloksena hän saa kuitenkin kuulla ihmeellisiä Jumalan sanoja: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut”. Vielä mies siunasi Jaakobin. Ahdistunut Jaakob ymmärsi kamppailun päätyttyä, että hän oli nähnyt Jumalan ja selvinnyt hengissä.

Jaakobin paini on kirjoitettu meille lohdutukseksi. Tässä on mies, joka joutui painimaan sekä maallisten että hengellisten murheiden kanssa. Hän ei päästänyt Jumalasta irti ennen kuin sai siunauksen. Niin Jaakobin kamppailu todistaa meille, että kun maalliset ja hengelliset murheet ahdistavat, kun olemme rauhattomia ja uupuneita, meidän ei pidä luovuttaa. Meidän tulee sanoa Jumalalle: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”.

Rukous voi vaikuttaa röyhkeältä. Mitä me olemme Jumalalta vaatimaan siunausta? Mutta juuri tällaiseen röyhkeyteen raamatunkertomus meitä patistaa. Jumala on tarkoituksella laittanut sen Raamattuun. Ja koska se on Raamatussa, voimme olla luottavaisia, että uskalias Jumalan varaan heittäytyminen, on hänen mieleensä. Hän haluaa, että suurimmissakin kamppailuissa uskomme hänen hyvyyteensä ja hellittämättä huudamme häneltä apua. Kun näin teemme, voimme olla varmoja siitä, että vaikka ontuisimme tämän ajallisen elämän kamppailujen haavoittamana, meidät kerran siunataan ja saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.

Luther kirjoittaa Jaakobin painista: ”Tätä kohtaa pidetään kaikista hämärimpänä Vanhan Testamentin paikkana. Se ei olekaan ihme, koska siinä on kysymys huikeasta koettelemuksesta, jossa kantaisä Jaakob ei joutunut taistelemaan lihaa ja verta tai Perkelettä, vaan itse Jumalaa vastaan. Se onkin hirvittävä taistelu, kun Jumala itse taistelee ja käy päin vihamielisesti taistellen kuin tahtoisi viedä hengen. Sen, joka tässä kamppailussa tahtoo kestää ja voittaa, täytyy varmastikin olla pyhä mies ja tosi kristitty.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32–40, s.43. Luther-säätiö 2007).

Painiskelua salattua Jumalaa vastaan Jumalan lupausten varassa

Vanhan testamentin tekstimme antaa meille ihanan lohdutuksen painiskeluumme kertomalla, mikä onnellinen lopputulos sillä on, kun emme päästä Jumalasta irti. Silti voi tuntua, ettei voima riitä. Luottamus Jumalaan ei ole samanlainen kuin Jaakobilla ja paini tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Jos kaikki, mitä meillä olisi, olisi vain esikuva siitä, miten painia oikein, se ei vielä kantaisi ahdistunutta ihmistä.

Mutta meillä on enemmän: meillä on Israel, joka paini meidän edestämme. Jaakobin paini viittaa esikuvallisesti siihen taisteluun, jonka Herramme Jeesus kävi sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Se viittaa siihen painiin, jonka seurauksena tämä todellinen Israel ei vain ontunut, vaan hänen kätensä lävistettiin, hänen kylkensä puhkaistiin ja hän joutui kuolemaan Jumalan hylkäämänä. Hänen luottamuksensa Jumalaan ei kuitenkaan loppunut. Hän taisteli voitollisesti viimeisen hengenvetoonsa asti. Hänen paininsa ainoa päämäärä oli se, että me voisimme saada syntimme anteeksi, omantunnon rauhan ja luottamuksen Jumalaan.

Meidän elinikäinen kilvoituksemme on siinä, että näemme Jumalan Kristuksen kautta. Kun Raamatun sanat syyttävät, kun elämän ahdingot painavat, kun on jäänyt yksin, silloin meitä kehotetaan nostamaan katseemme Jumalan rakkauteen, joka näkyy ristillä. Tämän rakkauden näkeminen murtaa kaikki ne kahleet, jotka sitovat meitä. Se antaa ilon, vapauden ja onnen. Kristukseen ulkopuolella on vain tuomiota, helvettiä ja ahdistusta, mutta hänessä meillä on kaiken ymmärryksen ylittävä rauha.

Meillä on Jumala, joka kätkeytyy, Jumala, joka painii kanssamme. Kristityn suuri kamppailu on siinä, että kun itse Jumala ahdistaa häntä, hän ei anna kokemustensa sanella, millainen Jumala todella on. Hän ei yritä ymmärtää Jumalan salattua toimintaa ja Jumalaa sellaisena kuin tämä on Jumalan lupausten ulkopuolella. Painimme on siinä, että pidämme kiinni Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä meille, vastoin kaikkea sitä, mikä todistaa tuota ilmoitusta vastaan. Tällä tavoin Jumala haluaa johdattaa meidät itsensä luo. Hän haluaa, että riipumme hänen sanassaan, vastoin kaikkea, mikä todistaa sitä vastaan. Hän haluaa, että ahdistukset johtavat meitä etsimään häntä sieltä, missä hän on luvannut olla armollisesti läsnä.

Luther neuvoo meitä lohduttautumaan monissa paineissamme sanomalla itsellemme: ”olen kastettu Jumalan Pojan verellä, syönyt ruoakseni Kristuksen ruumiin ja veren. Tästä pidän lujasti kiinni, tässä lohdutuksessa löydän levon, vaikka itse Jumalakin muuta sanoisi.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32-40, s. 50)

Tänään Jumala on löydettävissä. Tänään saat tulla kaikkine taakkoinesi, joita kannat hänen luokseen, joka on luvannut antaa levon työtätekeville ja raskautetuille. Tule rauhassa, tule iloiten, tule kaikista ahdistuksistasi huolimatta ottamaan vastaan pelastajasi vedoten hänen sanaansa: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Niin tämä pääsiäisaika voi olla sinulle syvän ilon aikaa, vaikka olisitkin monella tavalla ahdistettu.

14. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Ja kun hän oli matkalla Jerusalemiin, kulki hän Samarian ja Galilean välistä rajaa. Ja hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi; ja he korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" Ja heidät nähdessään hän sanoi heille: "Menkää ja näyttäkää itsenne papeille". Ja tapahtui heidän mennessään, että he puhdistuivat. Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä; ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?" Ja hän sanoi hänelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut".  Luuk. 17:11-19

 Luopumus on meitä kaikkia uhkaava asia, luopumus kristillisestä uskosta. Monet niistä, jotka ovat saaneet kokea Herran hyvyyttä, eivät ole palanneet kiittämään häntä, vaan ovat lähteneet maailman teille. Ihminen unohtaa nopeasti kaiken hyvän, mitä hänelle on osoitettu. Olemme myös taipuvaisia panemaan meitä kohdanneet hyvät asiat omiksi ansioiksemme tai jollakin muulla tavalla unohtamaan sen, että Jumalahan on se, joka päivittäin antaa meille lukemattomia lahjoja.

Sairautensa tuntevat saavat parannuksen sanasta

Kymmenen spitaalia sairastavaa miestä jäi seisomaan loitommalle ja he huusivat Jeesusta avukseen. He jäivät loitommalle, koska he tiesivät olevansa sairaita. Heidän sairautensa teki heistä Mooseksen lain mukaan rituaalisesti epäpuhtaita ja siksi he visusti varoivat lähestymästä puhdasta ja pyhää Jeesusta. He olivat sairaita ja kaikkien ihmisten hylkimiä, mutta samalla he uskoivat, että Messias olisi kykeneväinen parantamaan heidät ja he lujasti luottivat siihen, että Parantaja olisi heitä kohtaan armollinen. Siksi he huusivat ja rukoilivat uskon varmuudessa: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" (j. 13).

Tässä kohden tämä spitaalisten joukko on aivan valtavan hieno esikuva meille. Meidän tulisi tuntea syntisairautemme ja toivottavasti teemmekin niin myös ajatuksissamme emmekä vain huulillamme. Oletteko huomanneet, että spitaalisten armon pyyntö on päässyt jumalanpalvelukseemme? Kun synnintunnustuksessa olemme pohtineet sitä, kuinka olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan ja olemme mielissämme käyneet läpi omia pahoja ajatuksia, sanoja ja tekojamme, jotka todistavat meille siitä, että meillä on sairaus, perisynti, sen jälkeen pyydämme Jeesukselta armoa. Laulamme: ”Herra armahda meitä, Kristus armahda meitä, Herra armahda meitä”.

Spitaalisten rukoiltua Jeesus antoi heille parantavan sanan ja matkalla pappien luokse kaikki paranivat. ”Herra armahda”- hymnin jälkeen pastori julistaa meille Kristuksen valtuuttamana lähettiläänä synneistä päästön. Hän välittää meille parantavan sanan sairauttamme vastaan. Sana lahjoittaa meille Jeesuksen valmistaman sovitustyön, Hänen kärsimyksensä ja kuuliaisuutensa meidän puolestamme, ja tuo Jumalan asumaan meihin, niin että meissä alkaa taistelu meissä vaikuttavaa sairautta vastaan. Saamme jo nyt lievitystä tautiimme ja saamme Kristuksen turvassa lähestyä pyhää Jumalaa, vaikka olemmekin vielä sairaita. Kristuksessa puettuina Jumala näkee meidät terveinä ja synneistä puhtaana. Kuoltuamme, me uskovat, pääsemme vihdoinkin vaivaamastamme taudista täysin eroon ja saamme täysin terveenä palvoa Herraamme iankaikkisesti.

Kiittämään palaaminen ja uskossa pysyminen

Kun spitaalisten joukko oli parantunut vain yksi heistä palasi Jeesuksen luokse ja ylisti Jumalaa. Vain yksi! Eikö meidän kaikkien murheellinen kysymys ole, minne ne muut jäivät! Tekstimme ei anna meille mitään selvää vastausta, mutta jos tutkimme seurakuntiemme tai läheistemme elämää, ehkä jopa omaa elämäämme, voimme saada vastauksen kysymykseemme. Huomaamme, että monet jäsenemme ovat tulleet uskoon ja ovat saaneet hyvää hengellistä opetusta, he ovat saaneet kuulla Jeesuksen parantavia sanoja, mutta ovat lopulta luopuneet eivätkä ole palanneet kiittämään Jumalaa siitä, että Hän oli parantanut heidät. He eivät ole palanneet kuulemaan Jumalan sanaa, jotta Jumala voisi ylläpitää parantavaa työtään. Minullekin kävi rippikouluni jälkeen niin, että vaikka olin tullut uskoon, luovuin siitä, koska en palannut Jeesuksen luokse. Onneksi Jumala kutsui minut kuitenkin sanansa kautta takaisiin omakseen samoin kuin monet muutkin. Mekin, jotka olemme luopuneet, voimme turvallisin mielin luottaa siihen, että Jeesus ei luopunut ja vain sillä on väliä. Jeesus on elämällään valmistanut meille täydellisen pelastuksen. Tämä pelastus riittää peittämään kaikki meidän syntimme oli kyse mistä tahansa. Minulle tapahtuneen takia uskon tietäväni ainakin jotain siitä, kuinka tärkeää on osallistua jumalanpalveluksiin ja muuhun seurakunnan toimintaan. Tiedän, että jos en niin tee tai jos sinä et tee niin, olemme pian kuin ne yhdeksän spitaalista, jotka olivat unohtaneet mestarinsa luullessaan pärjäävänsä ilman Häntä.

On valtavan hienoa, että olette täällä tänään! Se ei ole teidän omaa ansiotanne, vaan Jumala on sen vaikuttanut. On todella ihanaa nähdä, kuinka jotkut jotka ovat luopuneet palaavat takaisin taistelemaan meidän rinnallemme! Maailma yrittää koko ajan vetää meitä matkaansa. Meillä voi usein olla syntisiä haluja elää maailman mukaan. Jumalanpalvelus voi tuntua joskus vähän kuivalta. Ehkä joskus voi tuntua siltä, että sunnuntain voisi paremminkin viettää. Meillä ei ole uusinta musiikkia, ei bändiä eikä täällä ole niin vauhdikasta menoa kuin muualla voi ehkä olla. Meillä on kuitenkin jotakin paljon arvokkaampaa: Jumalan sana ja ehtoollinen. Jeesus on aivan yhtä todellisella tavalla läsnä täällä meidän kanssamme kuin hän oli niiden spitaalisten kanssa, jotka Hän kohtasi. Hänen sanansa on aivan yhtä vahva ja vaikuttava kuin Luukkaan kuvailemassa tapahtumassa. Jos me tekisimme kyltin, jossa lukisi ”Jumala on täällä” ja pistäisimme sen tuohon pihalle, se ei olisi missään mielessä liioittelua tai valehtelua.

Sekään ei näyttänyt mitenkään ihmeelliseltä kun Jeesus paransi spitaaliset. Hänhän sanoi vain, että menkää näyttäytymään papeille. Jumala toimii tässä maailmassa meistä usein oudolta vaikuttavalla tavalla. Jeesuksesta ei lähtenyt parantavia säteitä eikä maa järissyt. Hän ei kaatanut sairaita ”Jeesuksen nimessä” ja vaivuttanut väkeä hurmioon vaan Hän antoi vain kehotuksen ja tämä vaatimattomalta vaikuttanut kehotus teki kaiken. Tämä voi vahvistaa meitä siinä, jos epäilemme, voiko Jumala todella olla täällä meidän kanssamme sanansa välityksellä. Voimme nähdä kaikkialla Raamatussa sen, että Jumala toimii tässä maailmassa yleensä hyvin vaatimattomilta vaikuttavien asioiden kautta.

Lain ja evankeliumin ääreen

Eräs yksityiskohta tekstissä kertoo meille siitä, miksi vain yksi palasi ja miksi juuri hän oli ainoa kymmenestä, joka palasi. Palannut oli tekstimme mukaan samarialainen. Oletettavaa on, että muut eivät olleet, koska Luukas erikseen mainitsee tämän asian. Tämä huomio on tärkeä sen tähden, että samarialainen sai varmasti kuulla usein, että hän saastainen ja roskakansaa. Juutalaiset halveksivat ja inhosivat samarialaisia. Jotkut jopa rukoilivat, että samarialaiset eivät pelastuisi. Kun yhdeksän juutalaista oli unohtanut, että spitaalin parantumisesta huolimatta, he tarvitsevat Jeesusta pelastuakseen, koska he olivat syntisiä, samarialaisen oli helppo muistaa oma syntisyytensä juutalaisten muistuttaessa häntä jatkuvasti siitä.

Laki on meidän syyttäjämme. Se osaa kertoa hyvin, miksi olemme saastaista roskasakkia. Tulemme jumalanpalvelukseen, jotta pääsisimme vapaiksi lain syytösten alta ja jotta Jumala voisi hoitaa meitä. Tulemme vahvistumaan siinä anteeksiannossa, jonka jo uskon kautta omistamme. Tulemme kiittämään Jumalaa Hänen ihmeellisestä armostaan. Suurimman kiitoksen Jumala saa, kun me syntejämme katuvina tulemme tänne, jotta saisimme vahvistusta uskollemme. Jumala synnyttäköön meissä sellaista mieltä, että meistä tuntuu siltä, että emme jaksa kohdata tulevaa viikkoa ellemme saa ensin olla Hänen hoidettavanaan jumalanpalveluksessa! Silloin meillä on edes vähän ymmärrystä sen suhteen, millainen aarre meillä täällä on. Jeesus sanoi takaisin palanneelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut". Tämän saman Hän sanoo meille jumalanpalveluksen lopuksi. Hän antaa kaikki synnit anteeksi työnsä tähden ja vakuuttaa, että kun uskossa omistamme Hänet olemme pelastuneet ja lähettää meidät siunauksen kanssa matkaan.

 Mika Bergman, Siitamaja 5.9.2010

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä, Vanhan testamentin teksti

Tulkaa, palatkaamme Herran tykö, sillä hän on raadellut meitä, ja parantaa meidät, hän on lyönyt meitä, ja sitoo meidät. Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä. Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra: hänen nousunsa on varma kuin aamurusko, hän tulee meille kuin sade, kuin kevätsade, joka kostuttaa maan. Hoos. 6:1-3.

Kallis ja autuas Jumalan seurakunta Herramme Kristuksen ylösnousemuksen muistopäivänä!

Tekstimme on lohdutussaarna, jonka Hoosea piti Samarian valloituksen jälkeen hävitetylle Israelille. Kansa oli ollut jumalaton ja Jumala oli rangaissut sitä ankarasti. Mutta vielä kaikui Jumalan armollinen kutsu palata Herran tykö. Mutta tulkaamme lähes kolmen vuosituhannen takaa omaan aikaamme ja nähkäämme, kuinka autioitunut on tämän päivän Herran Israel. Viholliset ovat hävittäneet ja tuhonneet sen? Missä ovat Herran temppelit, joissa puhdas evankeliumi kaikuu ja lohduttaa ahdistuneita sydämiä? Missä annetaan kunnia Jumalalle ja uskotaan, että hän ei ole sanassaan puhunut perättömiä? Missä veisataan ylistystä sen armon kiitokseksi, jonka Herramme Kristus meille hankki katkeralla kärsimyksellään, kuolemallaan ja veren vuodatuksellaan? Missä ovat nuoret, jotka kulkevat uskon kaitaa tietä? Missä ovat lapset, joita vanhemmat tuovat Jeesuksen siunattaviksi hänen tuntemuksellaan? Missä ovat aikuiset, joille hyvä, Kristuksen verellä puhdistettu omatunto on tärkeämpi kuin ura ja raha? Missä on Herran seurakunta, joka tuntee Raamatun ja katekismuksen sekä uskoo ja elää Herran opettamana? Missä ovat niiden joukot, jotka päivittäin elävät Ylösnousseen seurassa ja odottavat Hänen tuloaan? Emme elä seurakunnan kukoistuksen aikoja, vaan vihoviimeisiä lakastumisen ja kuivuuden aikoja. Olemme raunioilla. Herra on lyönyt ja rangaissut tottelemattomuuden ja epäuskon tähden.

Jumalan sana pysyy kuitenkin samana, niin kuin Jumala on muuttumaton. Hänen luonaan ei ole vaihteen varjoa. Niin kuin Jumala löi Hoosean aikana, hän lyö nytkin. Niin kuin hän kutsui silloin palaamaan tykönsä, hän kutsuu nytkin. Niin kuin hän lohdutti silloin, hän lohduttaa nytkin. Yli sata vuotta Hoosean jälkeen profeetta Jeremia itki Jerusalemin raunioilla, mutta käänsi uskon katseensa ylös Jumalan puoleen ja sanoi: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:22-23)

Tästä mekin kiitämme Jumalaa ja uskomme, että hänen seurakuntansa on oleva täällä ajassa, vaikka tosin vähäisenä ja ristinalaisena, hänen tulemukseensa asti.

Tekstimme sisältää suuren vastakohdan Jumalan kurituksen ja hänen armotekojensa välillä. Onhan suuri vastakohtaisuus lain ja evankeliumin saarnojen välillä. Hän kurittaa meitä, jotta me näkisimme syntimme ja kurjuutemme. Hän tekee sen sitä varten, että hän armahtaisi meitä. Miten palavasti Jeesus halusikaan aikansa fariseusten kääntyvän. Mutta he sanoivat: "Me näemme." Sen johdosta Jeesus sanoi heille: "Niin myös teidän syntinne pysyy." Kunpa oppisimme tunnustamaan: olemme sokeita, tarvitsemme sinulta, Jeesus, silmävoidetta, nähdäksemme. Kunpa parahtaisimme publikaanin rukouksen: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Tähän Herra tähtää, kun hän kurittaa meitä. Hän haluaa meidän palaavan, kääntyvän, tulevan parannukseen ja sitä, että turvaudumme hänen armoonsa.

Raunioilla ihmissilmä näkee sitä, mitä kiusaaja on saanut aikaan vimmassaan ja mihin paha ihmissydän on taipunut ja osallistunut. Näiltä raunioilta emme pääse pois, niin kauan kuin maailmassa elämme. Raunioiden näkymät ovat lohduttomia. Kuitenkaan emme saa sulkea silmiämme, mutta ne on suunnattava raunioista Jumalan sanan osoittamiin asioihin, niihin asioihin, mitä Jumala on tehnyt. Näin profeetta tekee ja sanoo: "Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä."

Golgatalla näemme kiusaajan raivon ja tihutyön suuruuden. Koko ihmiskunta oli synnin turmelema, vain yksi oli puhdas. Hänen kimppuunsa kiusaaja kävi kaikella voimallaan ja kavaluudellaan. Mutta toteutui Jeesuksen sana: "Minussa hänellä ei ole mitään." Kuitenkin tämä ainoa viaton, ainoa olemukseltaan ja sydämen syvimmiltäkin sopukoilta pyhä häväistiin, runneltiin ja tapettiin.

Mutta katso pääsiäispäivän aamunkoittoa! Edustajamme eli se, joka teki kaiken mitä teki sikiämisestään Isän Jumalan oikealle puolelle astumiseen saakka meidän sijassamme ja meidän hyväksemme, on noussut ylös kuolleista. Hän elää. Ihmisruumis, jonka hän oli saanut neitsyt Marian kautta maasta, ei tullut maaksi jälleen, ja hän seisoo ensimmäisenä ja viimeisenä multien päällä!

Kiinnitä katseesi tähän näkyyn. Katso ylösnousseeseen Kristukseen, häneen, jota mitkään pimeyden mahdit eivät voineet voittaa eivätkä ikinä voi voittaa! Ratkaisutaistelu on jo käyty ja voitto saatu. Meidän taistelumme on jo käyty, voitto on jo meille hankittu. Nyt on evankeliumin, voiton ja rauhan sanoman aika. Sitten tulee tilinteon ja Jumalan seurakunnalle lopullisen vapautuksen päivä, kun hän ilmestyy kunniassaan ja hänen voittonsa tulee silminnähtäväksi.

Jumalan sanasta tulee eteemme katseltavaksi mahtava näky, nimittäin itse ylösnoussut Herra Kristus, kirkkauden Herra, tämän maailman raunioilla. Mutta näky on vieläkin mahtavampi.

Raamatun mukaan silloin, kun Jeesus kuoli, kaikki kuolivat, ja kun hän nousi haudasta, kaikki nousivat. Jeesuksen osalta se on jo tapahtunut näkemisessä, meidän osaltamme sen näkeminen vielä odottaa. Mutta katso Sanasta pyhien suurta joukkoa ylösnousseen Jeesuksen ympärillä. Siinä on koko Jumalan seurakunta, patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit sekä me, jotka vielä täällä kilvoittelemme että ne, jotka meidän jälkeemme tulevat uskomaan. Tässä seurakunnassa ei ole tahraa eikä ryppyä, ei vikaa eikä moitetta, vaan kaikkien synnit on otettu pois Kristuksen kuolemassa ja anteeksi annettu. Kristuksen seurakunta Kristuksen pyhyydessä ja puhtaudessa on se, minkä Jumala on rakentanut ja mitä kiusaaja ei voinut eikä voi tuhota. Usko näkee iankaikkisen elämän ja sanomattoman kirkkauden Jumalan pyhissä Kristuksen ympärillä silloinkin, kun epäuskon tuhovoimat täällä myllertävät ja oma syntisyytemme painaa meitä tomuun. Raamatun mukaan meidän elämämme on kätkettynä Kristuksessa. Ja Kristusta sanotaan "meidän elämäksemme", joka on ilmestyvä. Olemme siis Kristuksen kanssa ylösnousseet, vaikka se ei ole vielä käynyt ilmi, kuten Luther tästä huomauttaa. Tämän ihmeellisen voiton profeetta kuvaa meille sanoillaan: "Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä."

Olemme päässeet osallisiksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta jo pyhässä kasteessa.

Kuinka sitten Kristuksen ylösnousemus voi olla niin merkitsevä? Sen tähden, että Kristus otti pois synnin ja sen nojalla Jumala vanhurskautti maailman herättämällä Kristuksen kuolleista. Kuolema on synnin palkka, mutta kun syntivelka on maksettu, ei synti voi enää kahlita kuolemaan. Joka uskoo ja on kastettu, se pelastuu. On siis olemassa sekä yleinen sovitus että yleinen vanhurskautus, ja silloin, kuka tahansa uskoo Jeesukseen, pelastuu eikä joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.

Profeetta ei puhu vain kolmesta päivästä, vaan myös kahdesta. Luther selittää sen siten, että se sisältäisi Kristuksen astumisen alas helvettiin julistamaan voittonsa vihollisvoimille. Onkin suuri lohdutus tämän elämän raunioilla, että helvetin voimat ovat kukistetut eivätkä ne voi kukistaa Kristusta ja hänen seurakuntaansa.

Näitä iloisia asioita kuvattuaan profeetta kehottaa: "Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra: hänen nousunsa on varma kuin aamurusko, hän tulee meille kuin sade, kuin kevätsade, joka kostuttaa maan." "Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra", toisin sanoen, koska Jumala on tehnyt näin suuria asioita meidän hyväksemme, niin olkaamme innokkaita tuntemaan hänet. Älkäämme jääkö oman viisautemme varaan. Sillä meidän käsityskykymme ei yllä lakia korkeammalle ja on lainkin tuntemisessa vajavainen. Katsokaamme sen sijaan pyhään Kristuksen evankeliumiin, josta meille aukenee Isän rakastava sydän ja uskokaamme, ihmetelkäämme ja riemuitkaamme. Jumala on armollinen ja aivan erilainen, mitä ihminen pahan omantunnon vallassa kuvittelee. Hän on armollinen ja laupias suurimmallekin syntiselle, sinullekin. Sen saat uskoa.

Iloiten saamme sanoa: Kristus on totisesti ylösnoussut!

      Ah, kun mä kerran saan herätä kuvanansa
      ja kirkastetuin silmin nähdä Jumalan!
      Ei sitten milloinkaan oo sielu janoissansa,
      Kun häissä valmis morsian on Karitsan.
      Saan kruunun siellä ja puvun vielä,
      Tuon pyhäin vaatteen, Kristuksen vanhurskauden.
      Mun syntisyyteni, syyn kyyneleihini,
      saan siellä vaihtaa kunniaan ja pyhyyteen
      ja kyyneleeni kiitosvirteen iäiseen. VK 1938 623:2

Amen.

 Lopuksi tervehdän ja siunaan teitä Ps. 118 sanoilla kolmiyhteisen Jumalan nimessä:

      "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt;
      riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä.
      Oi Herra, auta, oi Herra, anna menestys!
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen;
      me siunaamme teitä Herran huoneesta." Ps. 118:24-26.

Amen.

Markku Särelä Siitamajalla 27.3.2005 pääsiäisenä

Pastori Markku Särelän saarna 5.4.2020

Teol. yo. Vesa Hautalan saarna 19.2.2012 Tampereella

Pastori Dani Puolimatkan saarna 7.8.2016 Siitamajalla

Pastori Marko Kailasmaan saarna
lastenleirin päätösjumalanpalveluksessa Siitamajalla 30.7.2023

Pastori Dani Puolimatkan saarna Nuortenpäivillä 22.5.2016 Siitamajalla

Pastori Markku Särelän Pitkäperjantain saarna 2.4.2010 Tampereella

Pastori Kimmo Närhin saarna 6.4.2008 Helsingissä

Pastori Kimmo Närhin saarna 14. Kolminaisuudenpäivän jälkeisenä sunnuntaina

Pastori Markku Särelän saarna 15.3.2020

Pastori Markku Särelän saarna 9.11.2014 Tampereella