Luuk. 18:31–43 Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: "Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös." Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin. Ja hänen lähestyessään Jerikoa eräs sokea istui tien vieressä kerjäten. Ja kuullessaan, että siitä kulki kansaa ohi, hän kyseli, mitä se oli. He ilmoittivat hänelle Jeesuksen, Nasaretilaisen, menevän ohitse. Niin hän huusi sanoen: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!" Ja edelläkulkijat nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan; mutta hän huusi vielä enemmän: "Daavidin poika, armahda minua!" Silloin Jeesus seisahtui ja käski taluttaa hänet tykönsä. Ja hänen tultuaan lähelle Jeesus kysyi häneltä: "Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?" Hän sanoi: "Herra, että saisin näköni jälleen". Niin Jeesus sanoi hänelle: "Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut". Ja heti hän sai näkönsä ja seurasi häntä ylistäen Jumalaa. Ja sen nähdessään kaikki kansa kiitti Jumalaa.
Jeesuksen tie suuntasi kohti Jerusalemia
Vapahtajan kärsimystie alkaa. Pyhän teema ”Jumalan rakkauden uhritie” paljastaa sen luonteen. Askel askeleelta ja päivä päivältä lähestyy hetki, kun ainoa viaton joutuisi kärsimään kirotun kuoleman. Rakkaudestaan meihin syntisiin Kristus antaa suurimman mahdollisimman uhrin – itsensä. Hän menee Jerusalemiin sitä varten, että hänet annettaisiin pakanoiden käsiin, että häntä pilkattaisiin, häväistäisiin, syljettäisiin ja että he ruoskittuaan tappaisivat hänet.
Tämä on aivan järkyttävän kuuloista – suorastaan hullua! Jeesus toimii päinvastoin kuin ihminen yleensä. Eihän kukaan etsi kuolemaa. Ei kukaan halua kärsimystä. Jo pienet lapset pelkäävät rokotuksia ja aikuiset leikkauksia, koska normaalisti kukaan ei pidä kivusta. Kukaan ei pidä kivusta, vaikka tietäisi, että sillä on tarkoitus, että joutuu hetken kärsimään. Ja nyt Jeesus ei kokenut mitään pientä pistoa ihollaan. Hänen jäseniään ei puudutettu eikä häntä vaivutettu uneen. Hän joutui kokemaan aivan suunnatonta tuskaa, kun ruoskat repivät hänen ihonsa rikki ja naulat tunkeutuivat hänen käsiensä ja jalkojensa läpi. Hän joutui kokemaan henkistä järkytystä, kun kaikki kääntyivät häntä vastaan ja hänen omansa hylkäsivät hänet. Vielä hän joutui kantamaan Jumalan vihan päällään. Hän ei tullut ainoastaan kansan ja opetuslasten hylkäämäksi, vaan itse Jumalan! Hän kuoli aivan yksin.
Ei ole siis ihme, etteivät opetuslapset ymmärtäneet Jeesuksen sanoja. Eivät ne sinällään ole mitenkään vaikeita käsittää, mutta niiden sanoma on niin perin kummallinen, ettei kukaan voikaan uskoa siihen oman järkensä ja ymmärryksenä valossa! Kuka voisikaan ajatella, että Jumala tulisi ihmiseksi ja kärsisi tämän kaiken meidän tähtemme. Ja kun tämä ei opetuslapsille vielä kirkastunut, eivät he voineet käsittää myöskään ylösnousemusta. Vielä sokeina matkansa tarkoitukselle he lähtivät Jeesuksen kanssa tekemään matkaa kohti Jerusalemia.
Bartimeus lähti tielle
Jeesus lähestyi opetuslapsineen Jerikoa. Tien laidalla, jota he kulkivat, istui sokea kerjäläinen nimeltä Bartimeus. Kansaa kulki kerjäläisen ohi, oli meteliä ja hämminkiä. Bartimeusta alkoi kiinnostaa, mistä oli kyse. Kun hän kysyi asiasta, hän sai tietää, että Jeesus Nasaretilainen oli kulkemassa ohi.
Jeesus oli jostain tuttu Bartimeukselle. Sokea kerjäläinen oli varmaankin kuullut nasaretilaisesta parantavasta profeetasta. Ehkä hän oli jopa saanut tietää, että Jeesus oli julistanut Nasaretin synagogassa: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta” (Luuk. 4:18–19). On kuitenkin todennäköistä, että kerjäläinen tiesi vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, mihin nimitys ”nasaretilainen” viittasi, koska hän alkoi huutaa Jeesusta avukseen puhutellen tätä Daavidin poikana. Hän ymmärsi, että Messias oli kulkemassa hänen ohitseen. Hän ymmärsi, että Jesaja viittasi Jeesuksen sanoessaan: ”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa.” (Jes. 11:1). Heprean vesaa tarkoittava sana näet muistuttaa sanaa ”nasaretilainen”.
Jumalan sanan perusteella Bartimeuksella oli varmuus siitä, että Jeesus voisi parantaa hänet. Hän oli tästä varma, vaikka hän oli yhteiskunnallisesti halveksittu ja häntä pidettiin sellaisena, jonka olisi mahdotonta saada syntinsä anteeksi. Hän oli parantumisen mahollisuudesta varma, vaikkei voinut nähdä Jeesusta ja sitä, miten tämä kohteli muita. Hänellä oli vain sana ja sen perusteella hän huusi Messiasta avuksi.
Bartimeusta moitittiin. Kerjäämistä pidettiin yleensä ottaen säälittävänä ja nyt tällainen säälittävä kerjäläinen kerjäsi vierailevan profeetan huomiota! Mutta vaikka häntä nuhdeltiin, hänellä oli otsaa jatkaa sopimatonta käytöstään! Bartimeus tuhlasi vain kaikkien aikaa ja kiristi kaikkien hermoja. Olisihan hänellä pitänyt nyt sentään sen verran olla ymmärrystä, että olisi käsittänyt, että Jeesuksella olisi parempaakin tekemistä kuin vastata hänen pyyntöihinsä! Olihan Jeesuksella varmasti tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella sokean itsekeskeisiä hourailuja. Olihan hänellä varmasti tärkeämpiä ihmisiä tavattavana.
Vaikka väkijoukon seassa olikin ärtyneitä ajatuksia kerjäläistä kohtaan, Jeesus reagoi lempeästi kerjäläisen huutoon. Hän ei sulkenut sydäntään avunpyynnöiltä. Vapahtaja pysähtyi ja kun Bartimeus talutettiin hänen luokseen, hän tiedusteli, mitä voisi tehdä kerjäläiselle. Kuultuaan vastauksen Vapahtaja lausui: ”Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut”. Niin sokea parantui. Mikä riemu täyttikään Bartimeuksen sydämen! Mikä riemu siitä, että hän oli saanut näkönsä takaisin, mutta ennen kaikkea siitä, että Jeesus oli armahtanut! Bartimeukselle tapahtunut ihme ja hänen riemunsa herättivät uskoa muissakin. Ihme julisti, että ne, jotka ovat aivan toivottomassa tilassa, voivat saada avun: ne, jotka ovat sokeita, voivat saada näön. Ne, joiden luullaan olevan Jumalan anteeksiantamuksen ulottumattomissa, voivatkin saada aivan kaiken anteeksi! Messiaan seuraan ja seuraajiksi pääsee kuka tahansa. Ja niin Bartimeus lähti kulkemaan armahtajansa askelissa yhteistä tietä.
Lähdetkö sinäkin samalle tielle Jeesuksen kanssa?
Kun kristillinen Kirkko syntyi, kristityt tunnettiin tien seuraajina. Tämä käy ilmi esimerkiksi Apostolien teoista, jossa Paavalista sanotaan ennen hänen kääntymystään, että hän ”pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.” (Apt. 9:2). Päivän evankeliumissa sekä Jeesus että Bartimeus lähtivät tielle. Jeesus lähti kuolemaan, Bartimeus seuraamaan tätä kohti kuolemaa. Jeesus julisti, että hänen opetuslastensa tulisi kunkin ottaa ristinsä ja seurata häntä. Opetuslasten piti liittyä kuolemaantuomittujen ketjuun. Vielä tänäänkin Jeesus kutsuu joukkoon mukaan. Edelleen kuuluu kutsu: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” (Luuk. 9:23).
Jeesuksen opetuslapsena olemiseen liittyykin suuri paradoksi: se ei maksa mitään, mutta se maksaa kaiken. Jokaiselle Jeesus tarjoaa täyttä anteeksiantamusta. Niin kuin hän auttoi Bartimeusta tämän hädässä, hän haluaa auttaa meitä siinä suurimassa hädässä, joka meillä on: synnin hädässä. Hän ei vaadi mitään syntien anteeksiantamuksen ehtona, vaan hän haluaa lahjoittaa meille aivan ilmaiseksi pyhän kuuliaisuutensa ja katkeran kärsimyksensä. Suurinta pilkkaa olisi se, että yrittäisimme tuoda jotain omaamme näiden pyhien lahjojen rinnalle! Mutta samalla, kun saamme tämän kaiken lahjana, opetuslapseus johtaa itsekieltäymykseen. Se johtaa elämän menettämiseen. Se johtaa itselle kuolemiseen. Kristityn matka on matkaa ristiinnaulittavaksi. Kirjoittaahan Paavali: ”ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.” (Gal. 5:24).
Vaikka tämä kuulostaakin synkältä, voimme kokea tiellämme samanlaista riemua kuin Bartimeus. Silloin matka ei tunnu niin raskaalta. Bartimeuksen riemu syntyi siitä, että oman sairautensa ja syntisyytensä tuntemisen kautta, tilanne vaikutti aivan toivottomalta, mutta juuri tuohon tilanteeseen tuli Jeesuksen armahtava sana. Niin myös meilläkään ei voi olla oikeaa pelastuksen riemua, ellemme näe itseämme ensin oikein. Meillä pitää olla ymmärrys siitä, millaisessa hengellisessä sokeudessa olemme luonnostamme. Meillä pitää olla kirkkaana, kuinka toivoton tilamme on pyhä Jumalan edessä. Meillä tulee olla selkeä käsitys siitä, että vain Jeesus voi auttaa meitä. Ja kun koemme, että olemme näin aivan kadoksissa ja Jumalan armon ulottumattomissa, mikä ilo siitä syntyykään, kun kaikesta huolimatta kuulemme Jeesuksen sanat: ”sinun uskosi on sinut pelastanut”. Usko pelastaa, koska usko ottaa vastaan sen, mitä Jeesus teki edestämme.
Jeesus jatkoi matkaansa Jerikosta kohti Jerusalemia. Jossain vaiheessa Bartimeus jäi pois matkasta. Hengessään hän varmasti seurasi Vapahtajaa, mutta tie Golgatalle Herramme oli kuljettava lopulta yksin. Se tie oli pitkä, lohduton ja raskas. Mutta siksi meille taas kuuluvat Jesajan sanat: ”Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16). Vielä vähemmän kuin Bartimeuksen, meidän tulee epäillä, katsooko Jeesus armahtaen puoleemme. Vielä vähemmän tarvitsee meidän murehtia, kelpaammeko häntä seuraamaan. Hän antaa anteeksi ja kulkee rinnalla, kun hänen omansa tekevät matkaansa ristejään kantaen. Lähdethän sinäkin tällä tielle!
