Aarre arkussa

Aarre

Aarre arkussa

Eevi istui ullakkoluukun vieressä. Hän ja isoveljensä Miro olivat saaneet vaarilta luvan tutkia, mitä kaikkea aarteeksi kelpaavaa he mummolan vintiltä löytäisivät. Vaari oli aikeissa vuotuiseen tapaansa järjestellä siellä paikkoja ja toivoi salaa, että lapset tekisivät löytöjä tavaroista, ennen kuin hän ehtisi heittää niitä pois.

Eevi oli löytänyt joitain hienoja postikortteja. Hän yritti saada vanhasta musteella kirjoitetusta käsialasta selvää. Miro tutki kaverinsa Leevin kanssa suurta mustaa kaappia. Se oli ollut lukossa, mutta he olivat saaneet vaarilta nipun ikivanhoja avaimia, joista heidän suureksi onnekseen yksi oli kuin olikin sopinut lukkoon. Nyt pojat kävivät kaapin sisältöä läpi rikospaikkatutkijan tarkkuudella. Eevi piti poikien aarrejahtia huvittavana, mutta kun he nostivat jännityksestä hykerrellen esiin mustanahkaisen kirstun, heräsi hänenkin mielenkiintonsa.

Kirstu oli sekin lukossa, mutta tällä kertaa avainnipusta ei löytynyt ainuttakaan sopivaa säpinavaajaa. Miro oli haljeta harmista ja uteliaisuudesta. Samassa vaarin askeleet kuuluivat rappusissa. Hänet saatettiin nopeasti auttamaan kirstua auki. – Oho, minkä kapistuksen olettekin löytäneet! vaari päivitteli. – Tämä onkin kuulunut mummosi isälle. Se oli hänellä aikanaan matka-arkkuna, mutta minäkään en muista, mitä sen sisällä on. Vaari vilkaisi Leeviä ja Miroa ja kysyi muka miettien: – Uskaltaisikohan siihen kurkistaa? Pojat olivat innoissaan. Mikä olisikaan jännittävämpää, kuin nähdä jotain, minkä vaarikin oli unohtanut! Eevi kuitenkin muistutti, ettei vaarin avainnipusta ollut hyötyä. – Näinpä, vanhus myönsi. – Mutta joskus apu on lähempänä kuin aavistatkaan. Vaari tunnusteli vakavana kirstun selkämystä ja veti kohta sen raosta esiin siististi taitetun vaaleansinisen pahvinpalan, johon oli pätkällä niiniköyttä solmittu siro musta avain.

– Aika hyvä jemma, vai mitä? kysyi vaari lapsilta, jotka tuskin uskalsivat hengittää, kun isoisä käänsi avainta lukossa ja avasi kirstun kannen. Mutta jos jännitys olikin suuri, niin yhtä suuri oli heidän pettymyksensäkin, kun he näkivät sisustan olevan lähes tyhjä. Kirstun pohjalla oli vain ruskea kangistunut paperi, jonka vaari antoi Eevin avattavaksi. – Näyttäisi olevan nuotteja, tyttö totesi. – Nuotteja? vaari kummasteli. – Joo, mutta sanat on kuluneet ja vaikeaa käsialaa. Eevi antoi paperiarkin isoisälle, joka alkoi tapailla sävelmää. Eevi näki, kuinka vaarin huulet lukivat ääneti sanoja. Sitten tämä katsahti lapsiin. – Tehän teitte löydön! Viedään tämä äidillenne soitettavaksi ja haetaan mummo mukaan.

Pian he olivat kaikki alakerrassa ja äiti koetti löytää sopivia sointuja melodiaan. – Tätä laulua, jonka te löysitte, laulettiin paljon minun lapsuudenkodissani, mummo kertoi heille. – Vaari oppi sen myös silloin, kun kävi ensimmäistä kertaa perhettäni tapaamassa. – Ihanko totta? Niin kauan sitten? Eevi hämmästeli. – Näin on, vaari vahvisti. – Tämän laulun löytyminen on minulle oikea aarre, ei pelkästään muistona, vaan sanomana Jeesuksesta. Sille on aina turvallista rakentaa. Äiti alkoi soittaa ja pian paperilla himmenneet sanat kuuluivat selkeinä vanhan pariskunnan huulilta koululaisille:

”Mun tähteni vain sinut haavoitetaan;
Mun tähteni kuoleman maistat sä vaan;
Mun tähteni ristillä huokailet vain,
Mua muistat, mutt' unhotat itsesi ain.”

Teksti pastori Markus Mäkinen-Taina, julkaistu Luterilainen-lehdessä 6/2017, kuva Kimmo Pälikkö, virsi ASELK VK: 53.