Notice: Undefined offset: 1 in /var/www/luterilaicom/public_html/components/com_content/router.php on line 338
Peilailua

Eevi ja peili

”Silmä, silmä, nenä suu…” Eevi seisoi vanhempiensa makuuhuoneessa suuren peilin edessä. Hänellä oli tapana leikkiä peilikuvansa kanssa silloin, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä. Mutta nyt hän tunsi itsensä jo niin isoksi, että piti huolen siitä, ettei kukaan olisi näkemässä. Olisi liian noloa, jos joku yllättäisi hänet juuri kun hän olisi syventyneenä peilimaailmaansa.

Peilin kanssa Eevi oli keksinyt vaikka minkälaisia kokeiluja. Yksi vanhimpia oli oikeakätisyys-leikki. Eevi oli vasenkätinen, joten häntä toisinaan kiehtoi ajatus, miltä hän näyttäisi, jos tekisikin asiat oikealla kädellä. Ihan kaikkeen ei siinä leikissäkään pystynyt, kuten kokeilemaan oikealla kädellä kirjoittamista. Sen sijaan hän välillä kirjoitteli kirjeitä peilin kautta, jolloin kaverit joutuivat lukemaan takaperin hänen terveisensä – paitsi jos älysivät hekin käyttää peiliä. Eevi jäi hetken miettimään asiaa. Hän ei muistanut, oliko hän koskaan tiedustellut asiasta kavereiltaan. Hän päätti, että joskus kysyisi asiasta.

Samalla hän muisti, että oli pienempänä toivonut, että hänellekin kasvaisi siivet selkään niin kuin enkelille. Aluksi hän oli halunnut olla lintu, mutta oli sitten päättänyt, että kädet olisi kuitenkin kiva pitää. Silloin hän oli pyörähdellyt peilin edessä ja yrittänyt katsoa, olisiko hän nähnyt ehkä vilausta pienistä siivenaluista. Eeviä hymyilytti. Tietenkin hän nyt jo tiesi, ettei ihmisille siipiä kasva. Mutta yltäisikö hän näkemään peilistä selkänsä olkansa yli? Hän päätti kokeilla. Samallahan sitten tulisi varmistettua päivän siipitilanne, Eevi hymähti itsekseen. Käännähti ympäri… ja melkein kiljaisi yllätyksestä.

Äiti makasi sängyllä ja katsoi häntä hymyillen takaisin. Äiti oli ollut päiväunilla, kun Eevi oli tullut huoneeseen ja jostain syystä hän ei ollut lainkaan huomannut tätä. – No hei Eevi, äiti sanoi, Toivottavasti en häirinnyt sinua pahasti. Heräsin juuri. – Eevi pudisti vain päätään, eikä saanut sanottua mitään. Hän oli juuri säikähtänyt pahan kerran ja sitä paitsi tilanne oli hänen mielestään aivan liian nolo! – Ei sinun tarvitse häpeillä peilin kanssa tutkimista, äiti aavisti Eevin ajatukset. – Minäkin teen sitä aika usein, vaikka olenkin jo aikuinen. Sinulla kuitenkin on vielä enemmän mielikuvitusta kuin minulla, luulisin. Eevi kohautti olkapäitään. – Mitä sä sitten teet? hän kysyi. Äiti nauroi. – Kai minä useimmiten lasken otsapoimuja! Olen siinä aika hyvä. Äiti nosti kulmiaan ja hänen otsalleen ilmestyi kolme poikittaista juovaa. Eevi oli toki äidin otsapoimut nähnyt, mutta nyt hän laski ne ensimmäisen kerran. – Oletko sinä laskenut omasi? äiti kysyi. Eevi kääntyi katsomaan peilikuvaansa ja nosti kulmansa niin ylös kuin pystyi. Otsalle ilmestyi haalea aalto, joka kulki hieman kulmakarvojen yläpuolella. – Aijai, sinun täytyy hämmästellä luomakunnan ihmeitä ja Jeesuksen rakkautta vielä pitkään, ennen kuin pääset kunnolla poimuilemaan, äiti tuli Eevin viereen peilailemaan.

– Käyttiköhän Jumala peiliä, kun hän loi ihmisen omaksi kuvakseen? Eevi pohti ääneen. Äiti hymyili Eevin ajatukselle ja vastasi hellästi: – Jumalan kuva ihmisessä ei tarkoita, että Jumala on meidän näköisemme. Jumala ei siis varmastikaan käyttänyt peiliä, vaan niin kuin Raamattu sanoo, maan tomua ja antamaansa elämän henkeä. Aadam ja Eeva tunsivat Jumalan ja elivät hänen yhteydessään ihan puhuen hänen kanssaan. Sitä Jumalan kuvana oleminen oikeastaan on. – Mutta emmehän me näe Jumalaa ja teemme syntiäkin? Eevi ihmetteli. – Niin. Sen jälkeen, kun Aadam ja Eeva lankesivat syntiin, Jumalan kuva meissä turmeltui. Se on hämärtynyt niin, että emme enää synnin vuoksi pysty käsittämään Jumalaa kuin alussa paratiisissa.

Eevi katsoi kuvaansa peilissä: – Harmi, hän mietti. Olisi niin paljon kysyttävää taivaan Isältä. – Mutta tiedätkö Eevi, Jumalan tahto ei ole, että me olisimme hänestä erossa. Tulehan, niin näytän.

Äiti vei Eevin olohuoneeseen ja näytti seinällä olevaa ristiä, johon oli kuvattu Jeesus ristiinnaulittuna. – Katsos, Jumala tuli Jeesuksessa myös tosi ihmiseksi ja koska hänessä ei ole syntiä, niin hän on myös tosi Jumalan kuva. Eevi katsoi ristiä: – Ja kuitenkin ihmiset rikkoivat hänetkin. – Totta, äiti sanoi, mutta se oli Jumalan tahto, että Jeesuksen kuolema sovittaa meidän syntimme. Jeesuksen kautta Jumala meissä alkaa palautua se kuva joka kauan sitten meni rikki paratiisissa. – Niinkö? Eevi hämmästeli. – Kyllä, äiti vakuutti, kun sinut kastettiin, niin Jumala loi silloin sinuunkin uuden elämän uskon kautta.

Eevi katseli seinällä riippuvaa ristiinnaulitun Jeesuksen kuvaa ja mietti äidin sanoja siitä, että Jeesuksen kuolema ristillä on tullut hänelle ja muillekin ihmisille elämäksi. Äiti ajatteli, että heidän juttutuokionsa oli päättynyt ja hän oli jo aikeissa lähteä muihin askareisiin, kun Eevi sanoi: – Jos minä teen jotain Miron puolesta, niin silloinhan Miron ei tarvitse sitä tehdä? – Niin on, äiti vahvisti ja mietti mitä tytöllä mahtoi olla mielessään. – Meille aina opetetaan, että Jeesus kuoli meidän puolestamme. Tarkoittaako se sitä, että jos Jeesus ei olisi kuollut ristillä, niin silloin meidän olisi pitänyt kuolla ristillä? Eevi katsoi äitiä kysyvästi. Äiti oli jo vastaamaisillaan, mutta pysähtyi sitten miettimään. – Niin se on. Kuolema on seuraus ihmisen synnistä. Meidän kuolemamme on kuitenkin vain oikeudenmukainen tuomio ja ajallinen. Se ei olisi riittänyt antamaan ikuista elämää, vaan rangaistus ihmisen synnistä olisi jatkunut sen jälkeenkin. – Kauheaa! Eevi puuskahti. Hän koetti ajatella, mitä äidin sanat tarkoittivat. Mieleen palautui monta pahaa asiaa, joista monet hän oli ihan tahallaan tehnyt. Hän ei ollut lainkaan ymmärtänyt, miten vakavasta asiasta oli kysymys. Hänestä tuntui, että se oli niin kamalaa, että Eevin päätä aivan kuumotti. Äiti näki tyttärensä ajatukset ja sanoi: – Juuri sen vuoksi Jeesus tuli. Vain Jeesuksen, Jumalan Pojan kuolema pystyi sovittamaan meidän syntimme. Sen juuri hän tekikin: hän kantoi koko maailman syntitaakan ristille. Sinunkin kaikki syntisi. Ne ovat anteeksiannetut. Siitä kertoo meille Jeesuksen tyhjä hauta. Se on myös lupaus siitä, että meidänkin hautamme tulee kerran jäämään tyhjäksi.

Miten helpottavalta nuo sanat Eevistä kuuluivatkaan! Kyllähän hän tuon oli kuullut niin monta kertaa aiemminkin, mutta taaskin hän kuuli Jeesuksen armotyöstä kuin ensimmäistä kertaa. – Huomaatko, Eevi miten tärkeää on, että kuulemme Jumalan sanaa? Jumalan sana nimittäin näyttää meille, että me olemme syntisiä, sanomme siitä että se on Jumalan laki. Taisit huomata sen, kun puhuin rangaistuksesta? Eevi nyökkäsi ja lisäsi: – Mutta kun kerroit Jeesuksesta, niin se oli ihanaa! – Kyllä vain. Evankeliumi on ihana asia, se saa meidät uskomaan. – Se on kuin peili. – Peili? äiti ihmetteli. – Niin, Jumalan sana, Eevi sanoi. – Siitä näkee oman kuvan, jota ei ole kiva katsoa, mutta sitten evankeliumi kääntääkin sen peilin niin, että näkee Jeesuksen. – No niinpä tekee, äiti myönsi.

Ovi kävi. – Terve! huikkasi isä ja kurkisti olohuoneeseen, missä Eevi ja äiti olivat ristin luona. – Mitäs te olette tekemässä? hän kysyi. – Me peilaillaan, vastaus kuului meikein kuin yhdestä suusta. Eeviä ja äitiä alkoi naurattaa. – Mitä kummaa täällä oikein tapahtuu, kun minä olen töissä? isä ihmetteli.

Teksti pastori Markus Mäkinen, kuva Kimmo Pälikkö.
Julkaistu Luterilainen-lehden numerossa 1 ja 2-3/2019