Mikkelinpäivä
  • Lapsenuskosta ja viettelyksistä

    Sillä hetkellä opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: "Kuka sitten on suurin taivasten valtakunnassa?" Hän kutsui luokseen lapsen, asetti sen heidän keskelleen ja sanoi: "Totisesti sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette tule taivasten valtakuntaan. Sen tähden, se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Se, joka ottaa luokseen yhden tällaisen lapsen minun nimeeni, ottaa luokseen minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! Mutta jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se pois ja heitä luotasi. Parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena tulet elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat kädet tai molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen tuleen. Jos silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; parempi on sinun silmäpuolena mennä elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvetin tuleen. Katsokaa, ettette halveksi yhtään näistä pienistä; sillä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina Isäni kasvot, joka on taivaissa. Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut. (Matt. 18:1-11)

     

    Kun Vapahtajamme Kristus julisti sanaa maanpäällisen elämänsä aikana, niin Raamattu tästä julistuksesta sanoo monin paikoin, että se oli Jumalan valtakunnan julistamista. (Matt. 6:33, 12:28; Mark. 1:14, 4:26; Luuk. 4:43, 8:1; Joh. 3:3, 5) Tuo valtakunta on siis Jumalan valtakunta. Siitä Jeesus opetti mutta minkä tähden? Jumalahan on luonut kaiken, mitä näemme ja mikä silmiltämme on salassa. Eikö tämä kaikki ole Jumalan valtakuntaa? Miksi siitä pitää saarnata, vai tarkoittaako tämä että Jeesus opetti ihmisiä ymmärtämään näkemäänsä paremmin? On totta, että Jumala on kaiken Luoja ja luomistöittensä alkuperä, sekä hallitsee tämän kaiken suuressa viisaudessaan. Mutta Jumala hallitsee lain ja evankeliumin kautta. Mitä tämä tarkoittaa? Jumala hallitsee kaikkea, mutta hän käyttää hallintaansa eri hallinnantapoja. Maallinen hallitsija käytti valtaansa eri tavoin kuuliaisiin kansalaisiin kuin rikollisiin, eri tavoin palvelijoihin, kuin perheväkeen. Syntiinlankeemuksen tähden ihmisen suhde Jumalaan muuttui. Hän edelleen elää Jumalan maailmassa, mutta luonnostaan hengellisenä heittiönä ja pahantekijänä. Hän pelkää kaikkivaltiasta Jumalaa ja Kuningasta. Elää hengellisenä lainsuojattomana.

     Mutta se Jumalan valtakunta, josta Kristus julistaa, on Jumalan vanhurskauden valtakunta. Valtakunta jossa hän hallitsee armonsa perusteella. Se valtakunta ei ole luomistyön perusteella läsnä tässä ajassa, vaan se luodaan uudesti Jumalan sanalla. Se on hengellinen valtakunta ja Jumalan sana, joka on Henki ja on Elämä, saa sen aikaan. Sen vuoksi Kristus sitä saarnasi, hänessä tuo valtakunta jo oli läsnä maailmassa, nyt hänen tehtävänsä oli täyttää se niin, että hänen julistuksensa kautta ihmisissä viriäisi usko, joka ottaa vastaan ja omistaa tuon valtakunnan Jeesuksen Kristuksen sovintoveressä. Nimittäin usko ei ole avain tuohon valtakuntaan, vaan se on Jumalan Pojan veri. Sovituskuolema ristinpuulla. Usko omistaa tuon avaimen, jonka kautta hänellä on pääsy Jumalan, tuon valtakunnan kuninkaan ja hallitsijan luokse.

     

    Kuka on suurin?

    Kun puhutaan valtakunnasta niin siellä kuten sanottu on kuningas, joka hallitsee. Mutta sitten nousee helposti kysymys mieleen, että keitä muita siellä on? Onhan kuninkaalla ystävät, neuvonantajat, lähimmät palvelijat ja ruhtinaat ja päälliköt jne. Opetuslapset halusivat tietää, miten nämä paikat jaetaan. Siihen varmasti liittyi myös se, että jeesus oli valinnut kaksitoista opetuslastaan apostoleiksi. (Luuk. 6:13) Muitakin opetuslapsia oli. Näiden kahdentoista keskuudessakin oli arvojärjestystä. Pietari, Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen valitsemina pyhällä vuorella ja lähinnä häntä Getsemanen puutarhassa. Tähän valintaan Kristuksella oli syynsä. Vielä oli tiettyä inhimillistä arvojärjestystä opetuslasten keskuudessa. He siis halusivat tietää mihin he sijoittuvat siinä valtakunnassa, jossa ovat mukana kaikki pyhät uskovat: profeetat ja kuninkaat. Vai millä tavoin tämä järjestys toteutetaan.

    Jeesuksen vastaus on hyvin painokas. Hän ei anna vain vastaustaan vaan asettaa aivan näkyville pienokaisen, lapsen. Ei mitään varttunutta koululaista, vaan tuollaisen hentoisen ja autettavan lapsukaisen. Tästä aiheesta moni on varmasti nähnyt monta kaunista taideteosta. Jeesuksen viesti opetuslapsilleen on kuitenkin hyvin vakava. Kysymys on nimittäin ei ole siitä, että ihminen lapsena olisi kallisarvoisempi ja sitten iän myötä menettäisi arvoaan Jumalan silmissä. Jokainen ihminen on Jumalalle äärettömän kallisarvoinen aina ja Jumala haluaa jokaisen pelastaa.

    Mutta Jeesuksen sanat olivat ensinnäkin lain saarnaa näille kysyjille sen tähden, että he tavoittelivat suuria arvopaikkoja ja muistamme opetuslasten aivan estäneet lasten pääsemistä Jeesuksen luokse. (Luuk. 18:15) Jumala ei nimittäin pidä hänen edessään ikää ja ihmisviisautta minkään arvoisena, jos se ei ole lapsenomaisen uskon pyhittämä. Järki ei saata ymmärtää Jumalan asioita, ne aukenevat vain uskolle. Pieni lapsi ei ymmärrä luomakunnan lainalaisuuksia ja järjestyksiä, mutta minkä pieni lapsi parhaiten taitaa, on Jumalan sanan vastaanottaminen. Hänkin on luonnostaan epäuskoinen ja synnin saastuttama, mutta miten ihanasti aivan pieni vauva uskon kautta tulee Jumalan lapseksi. – Miten se on mahdollista, kun kristinoppiin kuuluu niin paljon, ja meillä on tunnustukset ja sakramentit ja hengelliset vaarat ja kiusaukset? – Vastaus on, että niin se onkin mahdotonta ihmiselle ja tässä juuri tulee esille se varttuneen ihmisen ja aikuisen mieli sekä järki, johon aikuinen kompastuu. Se on aikuinen joka vastustelee, mutta lapsi ottaa vastaan Jumalan sanan!

    Sana tekee ja on vaikuttava. Se on niin vaikuttava, että se tyhjästä aivan ei-yhtään-mistään ja sinne tyhjyyteen l u o maailmankaikkeuden ja sen kaikkine voimineen ja yksityiskohtineen. Ja tämä sama tapahtuu ihmissydämessä, kun sinne Jumala sanansa kautta l u o hengellisen elämän. Uskon maailman, jossa asuu ja hallitsee itse Vapahtaja, Kristus Jeesus. Ja meidän aikuisten, rakkaat ystävät, on ymmärrettävä se että tuo usko on sama jolla me omistamme taivaanvaltakunnan. Ei meidän uskossamme ole järjen ja kokemuksen kautta sisällöllisesti ja olemuksellisesti mitään enempää, kuin lapsenuskossa. Päinvastoin lapsi on meille uskon esikuva, koska Kristus itse on sen niin sanonut ja asettanut aivan nähtäväksi.

     

    Kuka on pienin?

    Nöyrtyä siis opetuslastenkin piti, sillä Jeesus sanoo että: se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” Pitää unohtaa omat järjen päätelmät ja uskoa se, mitä sana sanoo.

    Mutta sitten on se asian toinen laita, että kuka sitten on pienin taivastenvaltakunnassa? Vastaus on, että ei kukaanja että jokainen on. Nimittäin uskon kautta me kaikki olemme Jumalan lapsia ja omistamme saman pelastuksen. Tämä on tosiasia. Synnin tähden me kaikki olemme luonnostamme kuolleet – Jumalan vihan alaisia ja kadotuksen lapsia. Mutta uskon kautta me kaikki olemme hänen perheväkeään ja samasta pelastuksesta osallisia. Ehtoollispöytä julistaa tätä autuasta sanomaa: kaikki samalla viivalla, kaikki ovat osallisia samasta leivästä ja kaikkia palvelee sama Herra, rakas Vapahtaja, Jeesus Kristus. Kukaan ei siis ole toista pienempi Jumalan valtakunnassa, mutta jokainen – aivan kaikki – ovat pienempiä kuin Kristus Jeesus. Hän on Jumalan valtakunnan Kuningas ja Pää.

    Mutta sitten: On olemassa vähäpätöinen, joka ei ole autuas pienuudessaan. Siitä pienuudesta Jeesus lausuu mitä ankaramman varoituksen niin, että hän jo valmiiksi tuomitsee sellaisen sanoen, että myllynkivi kaulassa ja meressä on parempi. Se on siinä, että joku viettelee uskosta pois tuollaisen uskovan Jumalan lapsen. Ja vielä erityisen Jumalan vihan alla on sellainen ihminen, joka puheillaan ja toimillaan tahallaan sammuttaa pienen lapsen uskon. Ja tätä rakkaat ystävät on tapahtunut ja meidän aikanamme tapahtuu p a l j o n.

    Lapsenusko nimittäin aito, oikea ja voimallinen usko. Mutta se on heikko ja hentoinen usko. Niin kuin perhosen siivet ovat kauniit ja voimalliset nostamaan sen lentoon ja kukkiin ja korkeisiin puihinkin, mutta jos sinä menet niihin siipiin koskemaan, niin ne menevät rikki ennen kuin huomaatkaan. Sellaiset siivet eivät enää nosta perhosta kukkiin, vaan se nääntyy maassa ja murskaantuu ihmisten jaloissa ja tulee petojen ruuaksi. Samoin lapsenusko, joka omistaa taivaanvaltakunnan, helposti turmeltuu jos sitä vastaan hyökätään. Tosin suoran hyökkäyksen lapsenuskokin voi voittaa. Moni lapsi on puolustanut uskossa evankeliumia röyhkeää Vapahtajan vähättelyä vastaan. Mutta pahinta on se jos lasta ohjaillaan väärään suuntaan. Laitetaan epäilyksen siemen sydämeen sellaisella puheella, ettei Raamatussa kaikki olisikaan Jumalan sinne kirjoittamaa ja Pyhän Hengen siinä vaikuttamaa. Kun sellainen tahra kerran saadaan mieleen tarttumaan, niin se ei helpolla lähde pois ja sitä ennen se voi ja aiheuttaakin paljon surua ja murhetta ja monelle se on aiheuttanut sen että usko on lopulta hiipunut ja kylmentynyt.

    Mutta vielä on petollisempi ja yleisempi ja siksi vaarallinen tie, jonka kautta tuhansia ja tuhansia kertoja on lapsenuskosta pienokaiset vietelty ja usko sammutettu. Se on siinä, kun vanhemmat eivät tuo lasta Jeesuksen luokse. Siis ei kasvateta lasta Jumalan sanan kuuloon. Ei lueta Raamattua lapselle, ei rukoilla yhdessä, ei puhuta Jeesuksesta, ei käydä jumalanpalveluksessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät edes tuo kasteelle lastaan. Näin ehkäistään jo alusta se että lapsi saisi uskon lahjan – ja minkä tähden? Sen tähden, että itse ei uskota, tai itse ollaan niin kylmiä ja kaunaisia. Mutta kun ihmisen oma epäusko tulee toisen uskon kuolemaksi, kun se sammuttaa lapsenuskon, niin Jumala itse vetää vastuuseen sellaisen aikuisen ja vanhemman.

    Kyseessä on siis ä ä r i m m ä i s e n  vakava asia. Tässä tulee esiin myös, miten vakava ja pyhä asia isän ja äidin kutsumus on. Lapset nimittäin eivät suinkaan ole ensisijaisesti heidän omia lapsiaan. Huomaa: ensisijaisesti. Lapset jotka ovat vanhemmille syntyneet tai heille kasvatettavaksi uskottu ovat kyllä tämän kutsumuksen kautta heidän ja heille varmasti rakkaat ja kallisarvoiset, mutta ensisijaisesti ja  p e r i m m i l t ä ä n  lapset ovat Jumalan ja hänen omaisuuttaan.

    Huomatkaa siis, lapset, miten suuri ja pyhä on se tehtävä, jota teidän vanhempanne toimittavat isänä ja äitinä. Jumalan silmissä se on arvokas. Isän ja äidin kautta Jumala on luonut teidät, pitää teistä huolta ja kasvattaa teitä ja suojelee ja rakastaa. Pitäkää lapset tekin äiti ja isä kalleimpana ja rakkaimpana aarteenanne, joka teille on tässä ajassa annettu – se on Jumalan tahto. Sillä tavoin te osoitatte myös rakkautta ja kuuliaisuutta taivaallista Isää kohtaan, joka teitä odottaa perillä taivaan kodissa.

    Kun te sitten kasvatte Jumalan lapsina aikuisuuteen ja vahvistutte Jeesuksen, hänen armonsa ja totuutensa tuntemisessa, te saatte myös kohdata viettelyksiä maailman taholta. Moni asia pyrkii ottamaan elämässänne tärkeimmän paikan. Siis sen paikan, mikä kuuluu Jeesukselle ja Raamatun sanalle – sanahan meille juuri tuo Jeesuksen. Niin silloin ottakaa todesta ja vakavasti Jeesuksen sanat: jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se pois ja heitä luotasi. Parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena tulet elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat kädet tai molemmat jalat tallella, heitetään iankaikkiseen tuleen. Jos silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; parempi on sinun silmäpuolena mennä elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvetin tuleen.

    Kädellä tarkoitetaan mahdollisuutta toimia. Mehän teemme suurimman osan kaikista toimistamme, varsinkin kaikki tarkkuutta vaativat asiat, koulutehtävät ja piirroksetkin yleensä käsillä ja sormilla. Sen vuoksi Jeesus kehottaa meitä, että jos jokin asia käy meitä viettelemään niin että haluamme tehdä jotain mikä on Jumalan tahdon vastaista, niin aivan riuhtaisemme itsemme irti siitä. Viettelys voi olla niin voimakas, että sellaisesta täyttyy aivan Jeesusta avuksi huutaen repäistä itsensä irti. Tätä kättä ei siis ruumista leikata, mutta sellainen synnistä erottautuminen kyllä voi sattua. Ystävät voivat suuttua ja sellaiset monet kivoilta tuntuvat asiat jäädä saamatta. Mutta onhan paljon parempi, että jäät ilman sellaista ajallista ja katoavaa mukavuutta, kuin että jäät ilman taivaan autuutta, jonka Jeesus sinulle on valmistanut ja ihan lahjaksi antaa.

    Nyt sinun mieleesi voi tulla moniakin kertoja, kun olet tehnyt juuri niin, että olet lähtenyt kiusausten viettelemänä, ehkä kaverin pyynnöstä tai ihan itse synnin tielle ja langennut. Kun sinä tätä pelästyt ja ajattelet, että oletko menettänyt taivaan autuuden ja Jeesuksen, niin muista, että Jeesus on sinun kaikki syntisi sovittanut ristinpuulla. Hän on maksanut täyden hinnan, että saat tunnustaa syntisi ja uskoa että sinun syntisi annetaan anteeksi. Jeesus tahtoo armahtaa sinua ja sulkea sinut syliisi. Käy siis tänään turvallisin mielin omistamaan rakastavan Vapahtajasi hellä isänsyli. Uskon kautta Jeesukseen sinä pääset varmasti taivaaseen.

    Aamen.

  • Lapsenuskosta ja viettelyksistä

    Pastori Markus Mäkisen saarna syysjuhlan päätösjumalanpalveluksessa Orivedellä 29.9.2019

  • Lapset kuuluvat kirkonpenkkiin

    Mikkelinpäivänä, II:n vuosikerran evankeliumiteksti

    Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä. Mark. 10:13-16

    Lapset ovat rakkaita vanhemmille ja isovanhemmille sekä kummeille, tädeille, sedille ja muille läheisille, mutta aivan erityisesti Jeesukselle. Omaisilla ja muilla läheisillä on erityinen syy tuoda lapset Jeesuksen luo ja auttaa, että lapset pienestä pitäen olisivat kuulemassa Jeesuksen puhetta ja ottamassa uskolla vastaan hänen siunauksensa. Lapset kuuluvat kirkonpenkkiin. Tämä on tämänkertaisen saarnamme aiheena.

    1. Lapset tulee tuoda Jeesuksen luo?

    Evankeliumimme kertoo: "He toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin" ja Luukas sanoo: "He toivat hänen tykönsä myös pieniä lapsia" (Luuk. 18:15). Ihmisiä oli kokoontunut Jeesuksen ympärille kuulemaan hänen opetustaan. Aikuiset saattoivat tulla kuulemaan häntä useimmiten vain, jos he ottivat vastuullaan olevat lapset mukaansa. Nyt he olivat itse saaneet kuulla Jeesuksen opetusta, mm. avioliittoon kuuluvista kysymyksistä (Mark. 10:2-12). Mutta oli aikuisia, jotka eivät tyytyneet siihen, että he itse saivat opetusta, vaan myös lapset olivat heidän sydämellään. Olivathan avioasiat, joista jeesus oli puhunut, vielä etäällä pienen lapsen ajatusmaailmasta. He toivat lapsiaan Jeesuksen luo, että hän koskisi heihin ja siunaisi heitä.

    Huomaamme, että Jeesus täysin hyväksyy tuojien toiminnan. Hän nuhtelee ankarasti estelijöitä ja ottaa lapset vastaan ja antaa heille siunauksensa. Tästä havaitsemme, että ihminen tarvitsee Jeesuksen siunauksen jo pienenä lapsena, jo ennen kuin hän itse voi päättää tulemisestaan Jeesuksen luo. Tarkoituksena on saattaa lapsi sisälle Jumalan valtakuntaan, eli kuten Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut... Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen." (Matt. 18:11,14) Kysymys on siitä, että lapset välttäisivät kadotuksen ja tulisivat taivaan iloon, sinne, missä heidän enkelinsäkin ovat. On kysymys Jeesuksen rakkaudesta kaikkia meitä ihmisiä kohtaan. Jeesus haluaa, että me tulemme osallisiksi hänen rakkaudestaan jo elämämme ensi päivistä alkaen. Silloin on siihen kaikkein otollisin aika.

    Lapsella on perisynti ja siksi hän tarvitsee anteeksiantamusta. Nyt kun Jeesus ei ole enää täällä kävelemässä keskellämme ja ottamassa syliinsä, meidän on tuotava lapset Jeesuksen luo siellä, minne hän on säätänyt nimensä muiston ja luvannut siunata meitä. Tämä tapahtuu pyhässä kasteessa. Siinä Jeesus tekee saman, mitä hän teki tuolloin välittömästi. Siinä hän ottaa lapsen syliinsä, laskee kätensä hänen päälleen ja siunaa häntä.

    Meidän on hyvä palauttaa mieliimme, että me itsekin olimme noita Jeesuksen pieniä, kun meidät lapsena tuotiin pyhässä kasteessa Jeesuksen siunattaviksi. Meitäkin, jotka nyt olemme isoja, koskee yhä Jeesuksen sana: "Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut... Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen." Ja jotta siunaus ei jäisi vain lyhyeksi aikaa lapsuutemme ensí vuosiin, vaan tuottaisi satoa iankaikkiseen elämään ja säilyttäisi meidät uskossa loppuun asti, Jeesus käski opettaa meille Jumalan sanaa, niin että hänen hoitava ja ruokkiva paimenäänensä veisi meitä päivällä viheriäille niityille ja yöksi suojaan lammastarhaan ja pitäisi meidät myös tietoisina siitä siunauksesta, jonka kasteessamme kerran saimme.. Sitä varten hän on antanut meille seurakunnan ja pastorin. Kun meille opetetaan, että kasteessa olemme uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi ja päässeet Jumalan kanssamme tekemään lujaan armoliittoon, kasteemme lohduttaa meitä. Ja kun se on Jumalan puolelta vahva, sitä ei voida meiltä riistää koko elämämme aikana, vaan saamme siihen parannuksessa aina palata.

    On kuitenkin oma taistelunsa lasten tuomisessa Jeesuksen tykö. Estelijöitä on, koska juuri tähän asiaan kiusaaja haluaa puuttua ja estää sen. On murheellista nähdä, että on vaikeata saada pyhäkoulunopettajia, että lapsia ei tuoda mukaan, vaikka heille järjestetään opetusta ja että heidät jätetään pois, kun seurakunta kokoontuu jumalanpalvelukseen. Sillä, joka estää lapsia tulemasta, on oleva kova tilinteko. Onhan Jeesus sanonut: "Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen." (Matt. 18:6) Viettelemisen ei tarvitse olla aktiivista ollakseen tehokasta. Passiivisuus tekee aivan saman. Lapsi nääntyy nälkään, vaikka muu perhe söisi kuinka, jos lapselle ei anneta ruokaa. Lapsen paikka on kirkonpenkissä, oman seurakunnan pyhäkoulussa, leireillä ja muissa tilaisuuksissa.

    Niillä, joiden kotiin tai lähipiiriin Jumala on uskonut lapsia, on oivallinen tilaisuus olla Jeesuksen työtovereita viedessään lapsia Jeesuksen siunattaviksi, ei vain kasteessa, vaan myös sen jälkeen Jumalan sanalla. Se on paljon iloa antava tilaisuus.

    Vanhuudessa tulee mieleen lapsuus. Kun sen paljon puhuviin mielikuviin kuuluvat kauniit, turvalliset muistot Jeesuksesta, hänen rakkauttaan julistavat Raamatun kertomukset, sitä ylistävät herkät, puhuttelevat laulut ja virret, vanhus voi kokea turvallisuutta, rauhaa ja autuuden iloa Jeesuksen tähden, joka antoi henkensä hänen edestään ja sovitti hänenkin syntinsä.

    Jos Jeesus puuttuu lapsuuden muistoista, puuttuu jotakin hyvin tärkeätä.

    2. Mitä tapahtuu, jos lapsia ei tuoda Jeesuksen luo

    Jos lapsia ei tuoda kirkonpenkkiin, sillä on omat vaaralliset seurauksensa. Sen näemme Jeesuksen sanasta: "Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Taivaaseen pääsemme vain, jos meillä on lapsenomainen usko. Jeesus osoittaa, että taivas on suljettu niiltä, jotka järkeilevät uskonasioissa. Usko, joka pelastaa ja jonka Pyhä Henki vaikuttaa, on lapsenomainen. Se ottaa vastaan Jumalan lahjan sellaisena kuin se on. Jos emme kanna huolta lastemme hengellisestä hyvinvoinnista ja jos torjumme lapset kirkonpenkistä, emme ole lapsenomaisia Jeesuksen opetuslapsia. Korkeitten apostoleittenkin oli palattava lasten tasolle uskon asioissa ja sallittava lasten tuominen Jeesuksen tykö. Emme ole poikkeus.

    Jos kuitenkin jäämme järkeilymme vangeiksi, meiltä häviää lapsenomainen luottamus Jumalan armoon Kristuksessa ja me itse olemme suuressa vaarassa menettää ne vähäisetkin uskon rippeet, mitä vielä ehkä on jäljellä, ja jos emme tee parannusta, usko häviää ja jäljelle jää jokin merkityksetön aivousko. Lapset ja nuoret kirkonpenkissä on merkki seurakunnasta, jolla on vielä näinä luopumuksenkin aikoina tulevaisuutta. Heidän puuttumisensa on lähestyvän lopun merkki.

    Seurakunnalle on annettu iankaikkisen elämän sana, tuo lohdullinen anteeksiantamuksen evankeliumi. Jokainen Jumalan lapsi tarvitsee sitä. Jokainen saa sen itselleen uskolla omistaa. Jumalan kunnian ja armon evankeliumi on kirkon korkein aarre, kuten Luther lausui 62. teesissään. Pitäkäämme se käytössä ja samalla arvossa ja kunniassa. Tarjotkaamme ja välittäkäämme se lapsille, nuorille ja keille hyvänsä saamme tilaisuuden sitä julistaa. Muistakaamme, että Jumala on pitkämielinen, armollinen ja laupias Jumala, joka ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat tuntemaan totuuden ja pelastuvat. Pitäkäämme samalla mielissämme, että Jumalan kärsivällisyydellä on rajansa, joiden määrittäminen ei ole meidän vallassamme.

    Markku Särelä 5.10.2003

  • Mikä on suurinta Jumalan valtakunnassa

    Mikkelinpäivänä, III vuosikerran evankeliumiteksti

    Ja he saapuivat Kapernaumiin. Ja kotiin tultuaan hän kysyi heiltä: "Mistä te tiellä keskustelitte?" Mutta he olivat vaiti; sillä he olivat tiellä keskustelleet toistensa kanssa siitä, kuka oli suurin. Ja hän istuutui, kutsui ne kaksitoista ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava kaikista viimeinen ja kaikkien palvelija." Ja hän otti lapsen ja asetti sen heidän keskellensä; ja otettuaan sen syliinsä hän sanoi heille: "Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt." Johannes sanoi hänelle: "Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme häntä, koska hän ei seurannut meitä." Mutta Jeesus sanoi: "Älkää häntä kieltäkö; sillä ei kukaan, joka tekee voimallisen teon minun nimeeni, voi kohta sen jälkeen puhua minusta pahaa. Sillä joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme. Mark. 9:33-40

    Mikä on suurinta Jumalan valtakunnassa, Kristuksen kirkossa? Mitä asioita sinä arvostat? Ihailetko paaveja, metropoliittoja, piispoja heidän komeissa virkapuvuissaan ja ajatteletko, että juuri sellainen edustaa sitä, mikä on suurta ja korkeasti pyhää? Vai onko sinulla ehkä jokin toinen malli mitä ajattelet? Jeesus ohjaa meidät tekstissämme katsomaan, mikä on ainoa tärkeä asia siinä, mitä pelastukseen tulee, ja mikä on tärkeintä siinä, mitä tulee kirkon tekoihin ja meidän elämäämme.

    1. Lapsenomainen usko omistaa sen pelastuksen, minkä Kristus on meitä varten valmistanut

    Pelastuksessamme on perustavan tärkeä asia se palvelus, jonka Herramme Kristus suoritti meidän hyväksemme ja meidän edestämme, ja sen vastaanottaminen uskolla. Sen vuoksi siinä palvelustoimessa, jonka Jeesus oli uskonut apostoleilleen, oli tärkeätä ymmärtää lasten arvo, noiden pienten karitsaisten, jotka uskovat Jeesukseen. Jeesus asetti apostoliensa eteen pienen lapsen ja sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa." (Matt. 18:3-4). Hän sanoi myös: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." (Mark. 10:14 -15). Pieni, pyhässä kasteessa Jeesuksen luo tuotu lapsi uskoo ja on puhdas Jumalan edessä Jeesuksen vanhurskauteen pukeutuneena. Se on Pyhän Hengen työ. Siihen ei liity mitään lapsen omaa tekoa. Se vuoksi se on pyhää ja Jumalalle otollista, ja sen suuremmaksi ei kukaan meistä voi tulla taivasten valtakunnassa. Tämä suuruus on Kristuksen vanhurskautta, pyhyyttä ja puhtautta. Siinä Kristuksen kärsimys ja kuolema, sovitus ja verenvuodatus ovat kaikki kaikessa ja Kristus saa kiitoksen työstään ja Jumala kunnian armostaan ja rakkaudestaan.

    Muistamme Jeesuksen sanat: "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monen edestä." (Mark. 10:45) Tällä sanalla hän osoitti maailmaan tulonsa tarkoituksen. Tämän ottaa vastaan usko, sellainen usko, joka on lapsella ja jollainen meilläkin tulee olla, jos mielimme pelastua. Haluathan sinäkin päästä taivaaseen? Sinne tullaan armosta, yksin Jeesuksen sijaissovituksen tähden, ilman meidän tekojamme. Kaikki on armoa, ansaitsematonta Jumalan hyvyyttä meitä suuria syntisiä kohtaan. Ja onkin suuresta, aivan korvaamattomasta merkityksestä, että niin on. Silloin voimme olla varmat pelastuksestamme, kun se perustuu Jeesuksen täytettyyn työhön ja kun uskon vaikuttaa Pyhä Henki sanallaan ja sakramenteilla. Mutta jos se riippuisi meidän teoistamme tai persoonamme suuruudesta ja arvosta, emme koskaan voisi olla varmoja sen riittävyydestä. Ja samalla vielä halveksisimme Kristuksen työtä, kun emme katsoisi sitä riittäväksi. Kulkisimme kuuroina myös ohi Jeesuksen sanan, kun hän sanoi ristillä: "Se on täytetty."

    2. Suurinta elämässämme on palvelu, toimiminen toisten hyväksi, että he pelastuisivat

    Kristus tuli etsimään sitä, mikä on kadonnut. Tässä hän ei halveksinut ketään, ei lasta eikä aikuista. Samalla hän osoitti apostoleilleen, etteivät he saa halveksia pieniä lapsia, vaan heidän tulee sallia heidän tuomisensa Jeesuksen tykö. Matteuksen evankeliumin 18. luvussa Jeesus asettaa ensiksi lapsen opetuslasten eteen uskovan esikuvaksi. Sitten hän kertoo vertauksen kadonneesta lampaasta ja lausuu: "Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa. Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut." (Matt. 18:10-11). Sitten hän puhuu rikkoneen veljen voittamisesta kolmessa asteessa. Sitten hän vastaa kysymykseen: kuinka monta kertaa tulee antaa anteeksi, ja lopuksi kertoo vertauksen armottomasta palvelijasta. Näin hän osoittaa suuren rakkautensa ja armotahtonsa syntisiä kohtaan ja samalla esittää apostoleilleen, mikä on heidän tehtävänsä syntisen etsimisessä ja pelastamisessa. Sen tulee alkaa lapsista ja ulottua kaikkiin. Tämän etsimisen tulee olla palvelemista, itsensä alttiiksi antamista. Lähtökohtana eivät ole suuret massat, vaan yksi ihminen. Huomaa, miten Raamattu korostaa yhtä ihmistä. Näin se sanoo: "Joka viettelee yhden näistä pienimmistä..." "Jollakin ihmisellä on sata lammasta ja yksi eksyy... " "Jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan..." "Tuotiin hänen eteensä eräs, joka oli velkaa kymmenen tuhatta leiviskää..." "Niin eräs hänen kanssapalvelijoistaan..." Toistuvasti on puhe yhdestä, jota etsitään. Evankeliumit sisältävät monen monia kertomuksia siitä, kuinka Jeesus keskusteli yksittäisten ihmisten kanssa ja ohjasi heitä uskon tielle ja uskon tiellä. Niin myös apostolien tuli tehdä eivätkä he saaneet halveksia pientä lasta eikä yksittäistä ihmistä. Se merkitsee sitä, että samoin tulee toimia seurakunnan ja sen palvelijoiden saarnavirassa kaikkina aikoina. Kun jo yksikin on Jeesukselle tärkeä, olet sinä myös. Hän etsii sinua nostaakseen sinut olalleen ja kantaakseen sinut taivaan kotiin pyhien enkeliensä, noiden 99 luo, jotka eivät ole eksyneet.

    Kun Jeesuksen mielen mukainen saarnavirka etsii palvelullaan syntisiä, se etsii heitä sen Jeesuksen tuntemiseen, joka on antanut itsensä alttiiksi kaikkien edestä. Tässä työssä ei ole mitään Jumalan asettamaa järjestystä eri työntekijöiden välillä, vaan Jeesus sanoo: Yksi on teidän Isänne ja te olette kaikki veljiä. Hän on myös sanonut: Jolle on paljon annettu, siltä sitä enemmän vaaditaan. Lahjat voivat olla erilaisia, ja siinä suhteessa on eroa palvelijoiden kesken. Ja kenelle on annettu runsaasti leivisköitä, hänen tulee niillä palvella uskollisesti toisia eikä vaatia niiden vuoksi itselleen palvelua. Jeesus sanoo: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava kaikista viimeinen ja kaikkien palvelija." Tällä Jeesus ei tarkoita antikristillistä matkimista, jolla annetaan se kuva kuin seurattaisiin tätä sanaa, vaikka itse asiassa tehdään päinvastoin. Kun paavi vaatii itselleen johtoasemaa maailman ruhtinaiden joukossa ja määrää asioita, jotka ovat yksin Jumalalle kuuluvia, hän ei ole viimeinen eikä kaikkien palvelija, vaikka käyttääkin itsestään nimeä "Jumalan palvelijain palvelija". Jeesuksen asettama esikuva on ylen korkea, jota yksikään omaava ihminen ei voi saavuttaa. Jäämme siihen, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Tosin olemme monessa asiassa turmeluksemme tähden viimeisiä, mutta siinä, mikä on Jumalan mielen mukaista palvelua, emme ole ensimmäisiä.

    Tekstissämme kerrotaan eräästä miehestä, joka paransi sairaita Jeesuksen nimessä. Hän ei kulkenut opetuslapsijoukon mukana. Niinpä opetuslapset kielsivät häntä toimimasta. Jeesus sanoi silloin: "Älkää häntä kieltäkö; sillä ei kukaan, joka tekee voimallisen teon minun nimeeni, voi kohta sen jälkeen puhua minusta pahaa. Sillä joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme." Tämä on harvinainen ja monessa suhteessa ihmeellinen kohta. Jeesus tunnustaa miehen toiminnan. Millä tavoin mies oli saanut kutsun toimia Jeesuksen asialla, on meille salaisuus. Tuolloin elettiin murrosvaihetta. Jeesus vasta ohjasi opetuslapsiaan kohti Uuden liiton seurakunnallisuutta, jolloin saarnavirkaan kutsuttiin seurakunnan välityksellä. Mies näyttää olleen kuin Vanhan liiton profeetta, joka oli saanut suoran kutsun Jumalalta. Markus kertoo evankeliumissaan tämän tapauksen tässä yhteydessä, jossa on kysymys siitä, kuka on suurin ja jossa Jeesus torjuu antikristillisen hengen. Niin hän osoittaa, ettei pätevään toimintaan kristillisessä kirkossa sen saarnavirassa tarvita ns. apostolista seuraantoa, kuten paavikirkko opettaa. Saarnavirkaan voidaan pätevästi tulla jopa ohi apostolien, kuten Johanneksen ja Pietarin, ja myös ohi ns. Pietarin istuimen eli paavin. Siihen ei kuitenkaan tulla siten, että ollaan Jeesusta ja apostoleja ja heidän perustukselleen rakennettua seurakuntaa vastaan. Kirkolla ei myöskään tarvitse olla yhteistä yli maapallon ulottuvaa organisaatiota, jonka päänä olisi paavi tai joku muu. Silloin, kun toimitaan oikein, palvellaan pyhällä saarnaviralla sieluja niin, että ne tulevat pimeyden vallasta Jumalan sanan valkeuteen ja armon osallisuuteen. Tämä taas tapahtuu paikallisissa seurakunnissa, joita yhdistää Hengen yhteys, kun ne ymmärtävät Jumalan sanan evankeliumin mukaiseti, mutta joilla ei välttämättä tarvitse olla yhteistä ulkonaista organisaatiota.

    Kun Kristus on tullut palvelemaan meitä. mekin haluamme palvella toisiamme Kristuksen armon uskollisina huoneenhaltijoina hänen seurakuntanaan.

    Markku Särelä