kärsimys
  • Amon valtava voima

    Sitten [Jeesus] astui veneeseen, meni jälleen toiselle rannalle ja tuli omaan kaupunkiinsa. Katso, hänen luokseen tuotiin halvaantunut mies, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut." Katso, muutamat kirjanoppineista sanoivat mielessään: "Tämä pilkkaa." Mutta Jeesus ymmärsi heidän ajatuksensa ja sanoi: "Miksi ajattelette pahaa sydämessänne? Sillä kumpi on helpompaa sanoa: 'Syntisi ovat sinulle anteeksiannetut', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? Mutta tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa synnit anteeksi, niin" – hän sanoi halvaantuneelle – "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Hän nousi ja lähti kotiinsa. Mutta kun kansanjoukot sen näkivät, he ihmettelivät ja ylistivät Jumalaa, joka oli antanut sellaisen vallan ihmisille. (Matt. 9:1 - 8)

     

    Kapernaum oli Jeesuksen kotikaupunki. Tämän sunnuntain evankeliumiteksti kertoo tämän tapauksen Vapahtajamme toiminnassa tapahtuneen juuri tuossa kaupungissa. Kapernaum nimensä puolesta sopi vallan mainiosti Kristuksen kotikaupungiksi, sillä sen nimi tarkoittaa Naahumin kaupunkia, mutta nimi Naahum on hepreaa ja tarkoittaa lohduttajaa. Tänään kuulemassamme tekstissä halvaantunut mies saa lukea itsensä niihin moniin, jotka saivat lohdun kohdatessaan Jeesuksen.

    Tämä sama tapahtuma on kirjoitettuna myös Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. (Mark. 2:1–12; Luuk. 6:17–26) Sieltä luemme, että Jeesus on opettamassa eräässä talossa, johon on kokoontunut paljon ihmisiä häntä kuulemaan. Kaikki eivät mahtuneet sisään, joten ihmisiä oli talon ulkopuolellakin kuuntelemassa. Tuonne paikalle tuotiin myös tätä miestä, joka oli syntymästään asti halvaantunut. Hänen ystävänsä kantoivat häntä paikalle. Mutta he eivät päässeet sisälle väentungoksen tähden, kuten Luukas kertoo. Joku saattaa ihmetellä, miten on mahdollista, etteivät ihmiset voineet sen vertaa väistää että tuo vaivattu mies olisi päässyt Jeesuksen luo. Tuohon aikaan ei ajateltu että sairaalla olisi mitään syytä päästä paikalle. Kaikkea ruumiillista vaivaa pidettiin Jumalan erityisenä rangaistuksena tuollaiselle ihmiselle. Yleinen ajatus siis oli että oli oikeastaan ihmisen omaa syytä, jos oli tuohon tilaan joutunut. Muistamme myös Jeesuksen opetuslasten kysyneen tätä asiaa häneltä erään sokean kohdalla: ”Kuka teki syntiä, tämä vai hänen vanhempansa, että hän syntyi sokeana?” (Joh 9:2) Tämä kysymys on tänäkin päivänä monen mielessä, kun elämässä tapahtuu vastoinkäymisiä esimerkiksi terveyden pettäessä. Ehkä olet itsekin miettinyt omalla kohdallasi, miksi Jumala on antanut sinulle käydä niin että joudut kohtaamaan kärsimystä, ehkä vielä sellaista kuten tekstimme mies, joka oli parantumattomasti sairas. Siksi Jeesuksen vastaus tuohon kysymykseen on merkittävä: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalantekojen piti tulla hänessä julki.” (Joh. 9:3)

    Raamatussa on erityisiä tapauksia, kuten Mooseksen sisaren, Mirjamin, ja profeetta Elisan palvelijan, Geehasin, tapaukset, joissa Jumala erityisesti ilmaisee rankaisevansa jotain tiettyä karkeaa syntiä ruumiillisella rangaistuksella. Mutta Kristuksen sanasta ymmärrämme, että ihmisen ruumiin ja mielen terveyden vaivat eivät ole Jumalan rangaistusta yksittäisistä synneistä, vaan ne ovat perisynnin seurausta. Näiden asioiden välille on tehtävä selkeä erotus. Jeesus itse sanoo, että miehen sokeuden kautta Jumalan tekojen piti tulla julki. Varmasti sokean miehen kokemus vaivastaan oli aivan päinvastainen, mutta Jeesus tiesi paremmin. Raamatussa tuon miehen tarina on meille ruumiillisten kipujemme ja tuskiemme kanssa kilvoitteleville rohkaisuna. Jumalan sana sanoo, että meidän ruumiillisilla vaivoillamme on korkea merkitys, jonka hän on säätänyt. Yksikään sairaus, vaikka se synnin seurausta onkin, ei voi olla tarkoitettu meidän tuomioksemme vaan hyväksi.

    Nyt saatat ajatella, että kovin helppoa tuo on sanoa kun itse pastori hengittää itse ja pysyy omilla jaloillaan ja näkeekin omilla silmillään ja kuulee korvillaan, mutta kovin eri asia on löytää tuollaista lohtua kun joutuu olemaan toisten autettavana ja kärsimään jatkuvaa kipua ja se oma vaiva on joka päivä täyttä todellisuutta. Ja totta se on: kenenkään tuskaa ja kärsimystä ei tule vähätellä. Jumala ei vähättele kenenkään kärsimystä. Sanassaan hän osoittaa, että hän ei väistänyt kärsimystä, vaan tuli ottamaan ne kantaakseen. (Jes. 53) Hän ei tänäänkään sinun luotasi väisty tuskasi hetkellä. Hän sanoo sanassa: ”Olen kuullut rukouksesi, olen nähnyt kyyneleesi.” (2 Kun. 20:5)

    Ja vielä: sinun koettelemuksesi on Jumalan kutsu toisille ihmisille – erityisesti uskonperhekunnalle – palvelemaan. Huomaa, kuinka nuo uskolliset ystävät kantavat tuota halvaantunutta miestä Jeesuksen luokse! Ja kun he eivät pääse suorinta tietä Vapahtajan luokse, niin he purkavat tiilikaton ja aivan pakolla tuovat ystävänsä Jeesuksen luo. Tämä on erittäin kouriintuntuva palvelustyö. Ajatelkaamme sitä esirukouksen kannalta: miten moni ihminen onkaan saanut avun, kun hänen puolestaan on rukoiltu. Tilanne on saattanut olla hyvinkin toivottoman tuntuinen. On rukoiltu paljon ja etsitty lohtua sanasta, mutta siitä huolimatta kokemus on osoittanut, että on aivan kuin Jeesus olisi jossain syvällä toisen huoneen uumenissa ja oven edessä pääsy estetty. Evankeliumissa kohtaamassamme ystävissä näemme kuitenkin uskon itsepintaisuuden. Nähdessään tien tukittuna nuo miehet eivät lähde takaisin samaa tietä, vaan ottavat selvää missä kohdin Jeesus talossa opettaa, kantavat ystävänsä katolle ja purkavat tiilikaton siltä kohdin missä Jeesus on. Heissä näkyy se uskon varmuus, joka oli myös Paavailla ollen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, eivät nykyiset eivätkä tulevaiset, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu erota meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 8:38–39)

    Tällainen toista ihmistä Jumalan eteen kantava usko on Jumalan silmissä hyvin arvokas. Raamattu kertoo että Jeesus tarkasti katsoi noita miehiä ja näki heidän uskonsa. Nämä miehet siis todella toimivat uskon perusteella ja niin tuo halvaantunut saa osakseen sen siunauksen että hänet laskettiin Jeesuksen luokse ja hän saa kuulla nuo valtavat sanat Vapahtajan huulilta: ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut.” Näin siis jokainen ajatuksenrahtukin siitä, että hänen ruumiillinen heikkoutensa tila olisi kadottava, saa väistyä. Voiko suurempaa lohduttajaa tuossa kaupungissa olla koskaan ollutkaan, kuin tämä Jeesus, joka tuo näin rauhan ihmissydämeen.

    Kuulemme kyllä, että paikalla on myös kirjanoppineita jotka kauhistuvat tuollaisia sanoja että synnit olisi ihmiselle anteeksiannetut. Varsinkin sellaiselle jossa kaikki viittaa aivan päinvastaiseen! Mutta vielä että toinen ihminen sen voisi julistaa, niin sitä nämä fariseukset pitivät jumalanpilkkana. Tänäkin päivänä moni on sitä mieltä, että kun Jeesuksen käskystä julistamme katuville sieluille synnit anteeksi, niin siinä olisi jotain ylpeilyn henkeä tai jumalanpilkkaa. Sellainen henki ei usko Jumalan sanaa, jossa Jeesus itse sanoo: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit annatte anteeksi, niille ne ovat anteeksi annetut.”(Joh. 20: 22–23) Ja sellainen evankeliumia vastustava henki on Vapahtajan silmissä paha. ”Miksi ajattelette pahaa sydämessänne?” Jeesus kysyy. Tästä huomaamme, että se henki ja ajatus ihmissydämessä, joka kieltää toisilta katuvilta ihmisiltä evankeliumin ja synninpäästön, on paha henki. Se asettelee esteitä ja vaatimuksia, mutta kun kyseeseen tulee synneistä päästö, niin se ajattelee että nyt pilkataan Jumalaa.

    Mutta se minkä Jeesus tahtoo opettaa onkin juuri päinvastaista, sillä se että Jeesus sanoo tuolle miehelle ”syntisi ovat sinulle anteeksiannetut” tarkoittaa että ne ovat Kristuksen päälle lasketut. Hän on sen syntitaakan ottanut kannettavakseen. Ja mikä on suurin kunnia minkä voimme Jumalalle tästä valtavasta asiasta antaa on se, että u s k o m m e sen. Että otamme vastaan nuo sanat: syntisi ovat sinulle a n t e e k s i a n n e t u t. Nimittäin noilla sanoilla on valtava voima. Se ei ole mikään taikatemppu tai hyvän tunteen toivotus. Vaan se on Jumalan päästösana. Se on voimallinen ja totinen sana, joka antaa kaiken Kristuksen ansion mukanaan. Se luo todellisuuden, joka on vielä todellisempi kuin minkä voimme silmillämme nähdä. Mehän näemme vain sen, mikä on tässä näkyvässä luomakunnassa katseen tavoitettavissa, mutta Jumalan silmä tarkkaa kaikkea ja näkee mikä on salassa. (Ps. 51:8)

    Kun nyt Jeesus lausuu sanansa, jotka parantavat halvatun miehen ruumiillisestikin, hän osoittaa todeksi sen mikä oli jo todellisuutta sitä ennen, nimittäin että uskon kautta Kristuksen armoon ja anteeksiantamukseen tuo mies oli jo hengellisesti terve, terveempi kuin yksikään Jumalan armon halveksija. Olkoon tämä lohtuna jokaiselle, joka kipuilee oman ruumiillisen vajavaisuutensa kanssa. Sinun uskosi Kristukseen Jeesukseen omistaa hänessä voiman, joka säilyy iankaikkiseen elämään, kun taas sinun ruumiilliset vaivasi joutuvat kerran sinut päästämään. Ja sinä, joka lähimmäistäsi palvellen jaat hänen tuskansa, katso miten Jeesus lähettää ennen halvatun miehen kotiinsa kantaen itse vuodettaan. Hän on saanut uskon kautta voiman, jota hänellä ei ennen sitä ollut. Se voima saa hänet tekemään tekoja jotka olivat hänelle mahdottomat. Hänen ystäviensä ei tarvitse enää kantaa häntä vuoteessa, hän kantaa sen itse. Näin heidän itsepintainen uskonsa ja sen kautta vaikuttava rakkautensa on koettelemusten kautta tuonut sanomattoman siunauksen lähimmäiselleen. Aamen.

  • Lohdutuksen Jumala lohduttaa kaikessa ahdistuksessa

    3. lopp. jälk. sunnuntaina. III vsk:n ep.

    Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta. Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä rukouksillanne, että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta, joka on osaksemme tullut. 2 Kor. 1:3-11.

    Jumalan sana kieltää meitä tekemästä Jumalan kuvaa. Meidän asiamme ei ole filosofoida, millainen Jumala on, eikä meidän pidä muovata ajatuksillamme ja kättemme teoilla itsellemme kuvaa Jumalasta. Jumala on ilmoittanut meille itsensä, ja nyt meidän tulee uskoa se, mitä Jumala itse sanoo meille itsestänsä pyhässä Raamatussa. Tosin Jumala on ilmoittanut meille suuren voimansa ja viisautensa luomisteoissaan. Kun tarkkaamme niitä, voimme päätellä jotakin Jumalan majesteetillisesta valtasuuruudesta. Jumala on myös kirjoittanut lakinsa sydämiimme, niin että meillä on jokin käsitys Jumalan tahdosta lain alueella. Mutta tämä tieto on syntiinlankeemuksen tähden himmentynyt. Jos näiden seikkojen nojalla luomme itsellemme kuvan Jumalasta, se ei kerro meille mitään siitä rakkaudesta, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa meidän lunastuksestamme. Emme saa siten oikeata kuvaa Jumalasta. Saadaksemme oikean kuvan Jumalasta ja hänen tahdostaan me tarvitsemme kaksi asiaa. Ensiksikin tarvitsemme Jumalan tuomitsevan lain sen koko ankaruudessa ja terävyydessä käsittääksemme, ettemme voi omilla teoillamme kelvata Jumalalle. Toiseksi tarvitsemme evankeliumin ymmärtääksemme, että Jumala on rakkaus ja että hän on rakastanut tällaista näin kurjaa syntistä ja antanut ainosyntyisen Poikansa koko maailman syntien edestä, ettei yksikään hukkuisi, vaan saisi Kristuksessa syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Ja vasta silloin, kun tulemme tuntemaan evankeliumin, opimme tuntemaan Jumalan oikealla tavalla ja ymmärrämme, että hän on meidän taivaallinen Isämme, joka haluaa antaa meille armonsa ja kaikkea hyvää.

    1. Jumalan lapsen elämässä on ahdistuksia

    Jumalan tarkoituksiin ei kuulu, että hän poistaisi kokonaan ihmisen ajallisesta elämästä vaikeudet ja ahdistukset. Viisaudessaan hän sallii niitä. Ne ovat omiaan estämään meitä valvomattomuudesta. Jos nimittäin meillä menee hyvin, me helposti ajattelemme, että olemme itse saaneet sen aikaan ja itse sen ansainneet. Ja siinä mielentilassa sekä synnintunto että armontunto heikkenevät, Kristus käy tarpeettomaksi ja ihminen ylpistyy. Mutta kun Jumala sallii meille vaikeuksia, ne pakottavat meitä huutamaan Jumalan puoleen, turvaamaan häneen ja panemaan toivomme iankaikkisiin asioihin. Tekstimme puhuu niistä, jotka ovat kaikkinaisessa ahdistuksessa. Se mainitsee erikseen ahdistukset, jotka tulevat Kristuksen tähden, jopa kuoleman vaaran. Ihmistä kohtaavat ahdistukset ovat niin moninaisia, että niitä on mahdotonta yksityiskohtaisesti luetella.

    Apostoli Paavalilla oli ahdistuksia apostolinvirkansa tähden. Itse työ oli raskasta. Oli paljon matkustamista ja siinäkin vaaroja. Hän joutui esimerkiksi haaksirikkoon. Oli monenlaisia olosuhteita, kaikenlaisia ihmisiä, paljon työtä, sekä apostolin viran hoitoon että toimeentuloonkin liittyvää, välistä yöaikaankin (1 Tess. 2:9). Oli terveydellisiä pulmia, suoranaista ruumiillista heikkoutta. Oli huolta seurakunnista, niin että hän saattoi jopa sanoa: "Sentähden olemme teidän uskostanne, veljet, saaneet lohdutusta teihin nähden kaikessa hädässämme ja ahdistuksessamme; sillä nyt me elämme, jos te seisotte lujina Herrassa" (1 Tess. 3:7-8). Oli evankeliumin vastustajia. Heitä oli kaikkialla. Toiset nousivat seurakunnan piiristä, eräät ulkopuolelta. He olivat usein kiihkeitä asiansa puolesta. Toiset olivat lakihenkisiä vaatien pakanakristityiltä juutalaisen seremonialain noudattamista, toiset olivat vapaamielisiä ja suvaitsevaisia, sen ajan liberaaleja, jotka vetivät pyhän armon paheellisen elämänsä peitteeksi, josta eivät halunneet tehdä parannusta. He käyttivät kaikenlaisia keinoja, muun muassa juonia, vääristelyä ja valehtelua, voidaksensa vahingoittaa evankeliumin asiaa. Olen usein ihmetellyt, kuinka apostolinen kirkko jäi seuraamaan apostoleja ja selvisi valheenpuhujista ja juonitteluista. Ihmettelyni on johtunut siitä, että niin monet ovat aikanamme seuranneet valheenpuhujia. Tosin Paavalikin joutui Roomassa valittamaan: "Ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut; älköön sitä heille syyksi luettako" (2 Tim. 4:16). Jumala varjeli kirkkonsa tuolloin; hän varjelee sen myös tänään. Hän yksin sen tekee.

    Tekstissämme apostoli tuo ilmi, että hänen ja muiden julistajien ahdistukset ja heidän saamansa lohdutus palvelevat sitä, että he voivat lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Rakkaat kristityt, älkäämme eksykö! Kristillisyys ei ole nauruherätystä, ei jatkuvaa onnen huumaa, ei hurmoksellista hallelujan huutamista, vaan silloinkin kun anteeksisaamisen rauhaa seuraavat ihanat tunteet, on käsillä syvä oman vajavuuden ja syntisyyden tunto ja lähellä monet ahdistukset, jotka pian kohtaavat itseä tai toisia. Ja kun Jumalan seurakunta veisaa kunniaa ja ylistystä Kolmiykseydelle, se samalla lausuu: "Herra, armahda meitä", ja tunnustaa, ettei ole arvollinen tekemään edes alhaisimman palvelijan palvelusta Herralleen. Autuuden tuntoa ja iloa voivat kokea aidosti vain ne, joilla se on seurausta armon alle pääsemisestä. Olla armon alla on samaa kuin olla syntinen, mutta armahdettu.

    Kun pastori kulkee seurakuntansa parissa, hän tapaa monenlaisia ihmisiä. Toiset ovat onnellisia Jumalan armossa ja odottavat iloisella jännityksellä, milloin pääsevät täältä näkemään sen, minkä ovat uskoneet. Mutta tuskinpa heidän joukossaan on ketään, jolla ei olisi jotakin vaivaa, huolta tai ahdistusta ja jolle ei olisi mieleen Jumalan sanan ja sakramentin antama lohdutus. Olen tavannut myös joitakuita sellaisia, joille kuolinvuoteella tulee kova ahdistus, mutta eivät enää pysty lausumaan asiaansa ymmärrettävästi. Silloin pastori joutuu vain kehottamaan turvautumaan Jumalan armoon ja jättämään huolensa hänelle, oli kysymys mistä tahansa. Olisi hyvä, että kukin selvittäisi mahdolliset asiansa silloin, kun vielä on voimia ja kyky puhua. On myös sellaisia, joiden on vaikeata avautua ja etsiä apua ahdistukseensa. Vaikka sielunhoitaja voi joskus arvatakin, mikä toista vaivaa, niin ei kukaan paitsi Jumala voi tietää mitä toisessa on. "Sillä" Raamattu sanoo, "kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on?... mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan." (1 Kor. 2:11,15)

    Monenlaiset ahdistukset kohtaavat täällä uskovia. Ne koskevat terveyttä, koulunkäyntiä ja opiskelua, työtä, puolison etsimistä ja avioliittoa, vanhempia, lapsia, ystäviä, isänmaata ja seurakuntaa. On ahdistuksia, jotka lähentävät toisiin ihmisiin, ja on ahdistuksia, jotka taas vaikeuttavat lähimmäissuhteita ja eristävät muista. On ahdistuksia, joille toiset osoittavat myötätuntoa, mutta on myös ahdistuksia, joiden tähden odotetun myötätunnon sijaan saa kuulla ivaa ja tuomitsemista.

    2. Jumala on lohdutuksen Jumala

    Tekstimme sanoo Jumalaa "lohdutuksen Jumalaksi". Saarnaviran ihana tehtävä on tuoda Jumalan sanan lohdutus ahdistuneille. Se on paljon enemmän kuin psykologinen ymmärtäminen ja myötäeläminen. Se on Jumalan sana ahdistuneelle, elämän sana kuolevalle ihmiselle.

    Kunpa voisimme sanoa toinen toisestamme: Hän on lohdutuksen uskonveli tai uskonsisar. lohdutuksen isä tai äiti, lohdutuksen ystävä. Tätä taitoa ei kaikilla ole eikä kenelläkään niin kuin Jumalalla. Mutta Jumala sallii kutsua itseään lohdutuksen Jumalaksi. Koskaan ihmistekoinen jumalakuva ei ole sisältänyt tätä Jumalan piirrettä. Jumalan seurakunta saa sanoa Jumalaansa lohdutuksen Jumalaksi, ja tämä lohdutus ei ole kaupan. Se ei ole ostettavissa, vaan se on lahjaa ja sitä yksinomaan. Ja koska se on lahja, se tulee lohdutuksen tarpeessa olevalle, se tulee syntiselle.

    Jeesus tapasi aikanaan niitä, joiden hartioille oli sälytetty paitsi heidän oma syntitaakkansa, niin myös näiden syntien sovittamisen taakka omilla teoilla. Vaadittiin farisealaiseen tapaan, että ihmisen piti ansaita itselleen Jumalan suosio erilaisilla teoilla. Kun Jeesus näki heidän ahdistuksensa, hän sanoi: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon" (Matt. 11:38). Tästä taakasta on helppo päästä. Jeesus on ottanut pois meidän syntimme ja julistaa meille armonsa. Omatunto löytää levon, kun ihminen tulee Jeesuksen luo eli panee häneen sielunsa turvan ja uskoo häneen. Millään muulla tavalla emme pääsekään syntitaakastamme. Sen voi vain Jeesus kirvoittaa. Mutta hän sen tekee. Siitä saat olla varma. Hän on jo vienyt syntisi ruumiissaan ristinpuulle ja kärsinyt niistä Jumalan rangaistuksen. Ilomielin hän näkee, että sinä uskot häneen ja omistat itsellesi armon.

    Ihmisellä on sitten myös muita taakkoja ja ahdistuksia. Ne liittyvät häneen itseensä sekä hänen lähimmäissuhteisiinsa. Näissä saamme menetellä Raamatun ohjeen mukaan: "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi, ja "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen" (1 Piet. 5:6-7). Toiset vaivat Jumala ottaa pois jo täällä eläessämme, toiset vasta ylösnousemuksessa. On ahdistuksia, joista voimme vapautua Jumalan antamin keinoin käyttäessämme hyväksi lääketiedettä ja muuta Jumalan ihmisille antamaa viisautta. On ahdistuksia, joita joudumme sietämään ja joista emme pääse vapaiksi. Mutta kaikissa niissä lohduttaa lohdutuksen Jumalan sana. Erityisesti se, että saamme jättää kaiken Jumalan huomaan. Hän pitää meistä huolen. Kun me emme itse pysty siihen, niin ei tarvitsekaan. Siinä on vahva lohdutus. Saamme sanoa tekstimme sanoin: "Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta."

    Etsiessämme Jumalan lapsina lohdutusta elämämme ahdistuksiin huomaamme tekstistämme, että Jumala, joka antaa ahdistuksia, antaa myös runsasta lohdutusta. Hän antaa sitä erityisesti niille, jotka ovat saarnavirassa, sitä varten, että he sitten osaisivat lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.

    Kun apostoli Paavali oli kuolemanvaarassa, hän jatkoi kaikesta huolimatta kutsumuksensa hoitamista ja lausuu siitä: "Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Ahdistukset varjelivat heitä itseensä luottamiselta. Jumala näytti Paavalille ja hänen tovereilleen, että heitä kohdanneet rasitukset ja ahdistukset olivat suuremmat kuin heidän voimansa. He olivat niiden edessä voimattomia. Mutta he panivat turvansa Jumalaan, jolta apu tulee.

    Tekstissämme on eräs asia, johon haluaisin teidän kiinnittävän tarkan huomionne. Siinä sanotaan: "Ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Kun he olivat mitä ilmeisimmässä kuolemanvaarassa, lohdutus löytyi siitä, että Jumala herättää kuolleet. Joskus me tulemme viimeiselle rajalle. Silloin meiltä ei kysytä asiasta meidän mielipidettämme. Kun päiviemme määrä on tullut täyteen, meidät viedään tuon rajan yli, josta emme enää palaa elämään tätä elämää. Jumalan lapsella on kuitenkin varma, turvallinen ylösnousemustoivo. Löydämme lohdutuksen kuoleman edessä. Jumala herättää kuolleet. Elämä ei pääty kuolemaan, vaan "elimmepä tai kuolimme, olemme Herran omat" (Room. 14:8), ja hänelle emme ole kuolleita, vaan hänelle me elämme.

    Ylösnousemustoivo on lohduttanut marttyyreja, kun heitä vietiin petojen raadeltaviksi tai polttoroviolle. He kävivät kuolemaan siinä lujassa uskossa, että hetken kestävä ahdistus päättyy ja sitten on Jumalan lasten rauha ja ilo Kristuksen, heidän Vapahtajansa, luona. Tässä uskossa kilvoittele sinäkin uskonkilvoittelusi ja kestä Jumalan voimalla. "Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää" (1 Kor. 10:13). Koska Kristus on ottanut pois synnit, taivas on auki meille.

    Amen.

    Markku Särelä

  • Suuri kärsijä Job julistaa: "Minä tiedän lunastajani elävän"

    24. Kolm. jälk. sunn. = 6. lopp. jälk. sunn.

    Oi, jospa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, jospa ne piirrettäisiin kirjaan, rautataltalla ja lyijyllä hakattaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi! Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä [ruumiissani ollen] nähdä Jumalan. Hänet olen minä näkevä apunani; minun silmäni saavat nähdä hänet - eikä vieraana. Munaskuuni hiukeavat sisimmässäni. Job. 19:23.27.

    Jobin kirjan aihe

    Tekstimme on eräästä pyhän Raamatun ehkä kaikkein ihmeellisimmästä kirjasta, Jobin kirjasta. Pyhässä Raamatussa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän, kun sitä tarkastellaan siltä kannalta, mikä on välttämätöntä ja hyödyllistä pelastuksemme kannalta. Jumalalla on antanut meille tämän kirjan erityisellä tarkoituksella. Jobin kirja ei käsittele kärsimyksen ongelmaa yleensä, vaan aivan erityistä kysymystä. Tätä: Kuinka vanhurskas Jumala voi sallia hurskaittensa kärsivän, jopa aivan ylen määrin? Onko Jumala epäoikeudenmukainen, kun hän sen sallii? Tekeekö Jumala väärin?

    Eikö meillekin ole tuttua tuollainen kysely? Kun meitä kohtaa sisimpäämme ravisteleva elämän vaikeus tai onnettomuus, eikö mieleemme nouse kysymys: Miksi? Miksi minulle? Mitä pahaa olen tehnyt, että tämä tapahtuu minulle?

    Nämä kysymykset ovat ikivanhoja. Elihän Job jo patriarkka Jaakobin ja Mooseksen välisenä aikana ja oli nähtävästi Eesaun pojanpojanpoika. Job taistelee ystäviensä kanssa näiden kysymysten parissa.

    Runoasu kärsimystä ilmentämässä

    Kirja saa ahdistusten puserruksessa runollisen asun. Heprealainen runous ei ole muodon runoutta. Sen rytmi ei nojaa mittaan, ei tavujen määrään, ei loppusointuihin, vaan ajatuskulkuun, sanojen painoon ja asioiden toistoon. Kärsivällä ihmisellä ei ole apua ulkonaisesta muodosta. Häntä ei auteta sanahelinällä. Hän tarvitsee vahvemman avun. Sanoohan Raamattu: "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen." 1 Kor. 13:1. Jumalan rakkaus kärsivää kohtaan pukeutuu sanoihin ja asioihin, joihin voi tarttua.

    Menestystä seuraa kärsimys Jobilla

    Job oli mahtava, huomattavassa asemassa oleva mies, jolla oli suuri omaisuus. Monet pitävät häntä Idumean eli Edomin kuninkaana. Hän oli nuhteeton ja rehellinen mies, joka pelkäsi Jumalaa ja karttoi pahaa (Job 1:8). Hän oli hurskaudessaan esikuvallinen, sillä Jumala itse antoi hänestä sen tunnustuksen, ettei ollut hänen vertaistaan maan päällä. Silloin saatana sanoi Jumalalle: "Suottako Job pelkää Jumalaa? Olethan itse kaikilta puolin suojannut hänet, hänen talonsa ja kaiken, mitä hänellä on; olet siunannut hänen kättensä työn, ja hänen karjalaumansa ovat levinneet ympäri maata. Mutta ojennapa kätesi ja koske kaikkeen, mitä hänellä on: varmaan hän kiroaa sinua vasten kasvojasi." (Job 1:9-11) Kiusaajan ajatus oli, ettei Jobin hurskaus ja rakkaus Jumalaan ollut pyyteetöntä ja aitoa. Siis Jobin kannatti pelätä Herraa, ja kiusaajan mielestä saamansa siunauksen tähden Job olisi ollut hurskas.

    Paholainen ei voi sietää hurskaita uskovia, sillä heidän esikuvallaan ja toiminnallaan on suuri merkitys. Sen vuoksi hän ahdistaa heitä monella vaivalla. Usein nämä hyökkäykset saavat muodon kateellisten ihmisten toiminnassa. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen johtuu usein kateudesta, ja se suuntautuu varsinkin uskonsa tunnustavia ihmisiä kohtaan. Ja kun uskovaa kohtaavat onnettomuudet, saatetaan häntä syyttää joko vasten kasvoja tai takanapäin ja tulkita onnettomuudet taikauskoisesti Jumalan rangaistuksiksi.

    Jumalan sallimus

    Jumala salli kiusaajan tehdä pahaa Jobille. Jumala asetti sille kuitenkin rajat. Job menetti omaisuutensa, lapsensa ja terveytensä ja joutui suuriin ahdistuksiin, mutta ahdistustenkin keskellä Job säilytti uskonsa eikä halunnut syyttää Jumalaa siitä, mitä hänelle tapahtui.

    Ylösnousemususko kantaa kärsimyksissä

    Tekstimme on ihana todistus Jobin uskosta ja lohdutus jokaiselle, joka joutuu kärsimyksiin. Job panee turvansa Lunastajaan ja tämän voittoon kuolemasta ja kaikesta pahasta. Job tunnustaa uskonsa: "Minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä."

    Toisin sanoen: Jos Lunastajani elää, hän, joka on minun Lunastajani, silloin minäkin elän hänen kanssaan. Jos hän kerran seisoo multien päällä, kun kaikki muut ovat haudatut, turhaan häntä vastaan nousevat ihmiset. Hän on voittamaton. Jos kerran Lunastajani, joka on ottanut syntini sovittaakseen ja niistä lunnaat maksaakseen, elää, on synnin valta nujerrettu, synnin kirous, tuo sairauttakin kovempi kuolema, voitettu, ja minäkin saan elää. Ovathan silloin syntini anteeksiannetut, ja minäkin nousen ylös Vapahtajani kanssa.

    Mikä ihana lohdutus! Meiltä voidaan viedä kaikki muu, mutta ei Jumalaa. Voidaan viedä koti, perhe, omaiset, ystävät, terveys, maine ja lopulta henkikin. Mutta Jumalaa ei voi tehdä olemattomaksi. Hänen lupauksiaan ja sakramenttejaan eivät ihmiset voi peruuttaa. Niin kuin Jumala on, niin ovat myös hänen lupauksensa niin ja amen. Toivomme ei ole tässä elämässä, vaan tulevassa. Toivomme ei ole maan päällä, vaan taivaassa on kotimaamme. Sinne suuntaamme katseemme. Siellä on perintömme, josta apostoli Pietari sanoo, että se on turmeltumaton ja katoamaton.

    Apostoli Paavali joutui suuriin koettelemuksiin. Saatanan enkeli rusikoi häntä. Valheveljet puhuivat hänestä pahaa. Häntä ruoskittiin, pahoinpideltiin. Hän koki suuria vaaroja. Hänet vangittiin. Häntä syytettiin oikeudessa valheellisesti. Kun Paavalilla oli vaikeata, hänellä oli sama lohdutus kuin Jobilla. Hän sanoi keskellä elämän ahdistuksia: "Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto" (Fil. 1:21) Ja kun lähdön aika oli jo käsillä, hän joutui valittamaan, että monet ystävät jättivät hänet peläten omaa nahkaansa ja että eräs vaskiseppä Aleksanteri oli tehnyt hänelle paljon pahaa. Mutta tietäen tulevansa teloitetuksi, hän käänsi katseensa ylös ja ylisti Jumalaa sanoen: "Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen." (2 Tim. 4:18).

    Usko kaikissa olosuhteissa

    Kärsimystensä keskellä Job nöyrtyi ja tunnusti, että Jumala on vanhurskas, joka ei tee vääryyttä.

    Tekstimme kehottaa meitä kaikissa olosuhteissa säilyttämään uskon, uskon Kristuksen tähden armolliseen Jumalaan, uskon ruumiin ylösnousemukseen ja taivaalliseen iankaikkiseen elämään, jolloinka paha on saanut palkkansa, ja uskon Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Tapahtuu maailmassa mitä tahansa pahuutta ja vääryyttä, kohtaa ketä tahansa millainen kärsimys hyvänsä, syy ei ole Jumalassa. Hän on vanhurskas. Hän tekee aina oikein, ja hän on iankaikkinen rakkaus.

    Sen sijaan kiusaaja on tuonut synnin maailmaan ja villitsee ihmisiä ja kokonaisia kansoja ja valtajärjestelmiä toteuttamaan omaa pahaa tahtoaan.

    Onnettomuudet voivat johtua monista syistä

    Kun yksittäistä ihmistä kohtaavat onnettomuudet, se voi johtua eri syistä. Ahneus voi johtaa taloudellisiin riskeihin ja häviöihin. Paheellinen elämä voi aiheuttaa ansaituksi rangaistukseksi murheellisia seurauksia. On olemassa Jumalan tuomioita, kun hän nousee kiivaudessaan niitä vastaan, jotka hänet hylkäävät. On myös koettelemuksia, joiden kautta Jumala vetää tykönsä, ettemme pysyisi valvomattomina epäuskossa tai liukuisi väärälle tielle. Mutta on myös kärsimyksiä, jotka eivät johdu jostakin erityisestä synnistä, vaan jotka kohtaavat kaikkein vakavimpiakin ja hurskaimpiakin uskovia, kun Jumala sallii kiusaajan heitä ahdistaa. Sellainen oli Job, sellainen sokeana syntynyt mies, sellainen oli se sairas nainen, jossa oli ollut heikkouden henki 18 vuotta, jonka Jeesus paransi ja jota Jeesus kutsui Aabrahamin tyttäreksi, siis uskovaksi. Sellaisia on aina ollut jokaisessa sukupolvessa.

    Kun itse joudumme ahdistuksiin, koetelkaamme itseämme Jumalan sanan valossa. Jos olemme väärin tehneet, ottakaamme Jumalan nuhde vastaan. Jos kuljemme epäuskon tietä, palatkaamme oikealle tielle. Jos kärsimme syyttä Kristuksen tähden, kantakaamme ristimme katsoen sen kunniaksi ja olkaamme osaamme tyytyväiset.

    Jos taas onnettomuudet kohtaavat muita, olkaamme varovaisia, ettemme tulkitse väärin niiden syitä ja aiheuta murhetta niille, joilla jo muutenkin on vaikeata.

    Muista sinäkin: Lunastajasi elää

    Muistakaamme tämän ajan ahdistuksissa tämä: "Minä tiedän Lunastajani elävän." Saamme sanoa pyhän Raamatun sanoilla: "Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: 'Kuolema on nielty ja voitto saatu.' 'Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?' Mutta kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!" 1 Kor. 15:54-57.

    Amen.

    Markku Särelä