He menivät kiiruhtaen ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Luuk. 2:16. Kolmivuotias Liisa tuli eräänä päivänä touhuissaan sisälle ja selitti, että nyt hänen oli saatava ylleen pyhäpuku ja se sininen silkkirusetti, kun hän menee Ullan syntymäpäiville. - Mutta lapsi-kulta, sanoi äiti, - eikö Ullan syntymäpäivä ollut vajaa kolme viikkoa sitten! - Niin, niin mutta kun Ulla on niin kova täyttämään, selitti Liisa. Selvisihän asia sitten, kun oli katsottu almanakkaan ja todettu, että se edellinen päivä olikin ollut nimipäivä ja nyt siis olisi syntymäpäivä. Niinpä Liisa sai pyhäpuvun ja rusetin ja pääsi Ullan syntymäpäiville.

Varmaan olet sinäkin joskus viettänyt syntymäpäiväjuhlia. Ne ovat mieleenpainuvia juhlia. Aikuisetkin viettävät syntymäpäiviä varsinkin, kun täyttävät oikein ison ja pyöreän luvun. Sellaisen kuin 50, 60 tai 70 vuotta. Jotkut elävät hyvin vanhoiksi ja saavat viettää vielä suurempia syntymäpäiviä. Oikein tärkeiden ihmisten syntymäpäivistä puhutaan sanomalehdissäkin. Ja joidenkin syntymäpäiviä vietetään vielä heidän kuolemansakin jälkeen, ja joskus saavat lapset lupaa koulusta sellaisena päivänä.

Mutta onkohan täällä meidän maassamme elänyt yhtään sellaista suurmiestä, jonka tuhatvuotissyntymäpäivää olisi vietetty? Tai melkein kaksituhatvuotissyntymäpäivää? Ei varmaan ole. Mutta on eräs syntymäpäiväsankari, jonka syntymäpäivää on vietetty joka vuosi yli 2000 vuotta ja yhä vietetään. Kukahan hän mahtaa olla?

Kuulen teidän kaikkien vastaavan kuorossa: Jeesus! Oikein vastattu. Hän se on. Hänen syntymäpäivänsä on yhä meille kaikille vuoden suurin juhla.

Ensimmäisen syntymäpäivänsä Jeesus-lapsi vietti pienen Beetlehemin tallissa. Siellä hän lepäsi seimessä olkien ja heinien päällä. Mutta ihmeellisiä asioita tapahtuu. Äkkiä tulee tuohon pimeään talliin joukko syntymäpäivävieraita. He ovat kedon paimenia, joille enkelit ovat ilmoittaneet tämän lapsen syntymästä. Kun he nyt kertovat kaiken näkemänsä ja kuulemansa Marialle ja Joosefille, on tämä kertomus ihmeellinen joululahja. Paimenet, jotka enkelien ilmoituksen mukaan tietävät, että tässä heidän edessään lepää itse taivaan ja maan Herra, Jumalan Poika, syntisten Vapahtaja, ylistävät Jumalaa suurella ilolla.

Nämä hurskaat miehet eivät hetkeäkään epäilleet enkelin ilmoitusta. Kyllä he varmaan olivat kuulleet, millaisissa kartanoissa kuninkaat asuvat, mutta he tiesivät, että tämä Kuningas oli toisenlainen. Tämän Kuninkaan valtakunta ei ollut tästä maailmasta. Ei siis tämä halpa talli, ei tämä seimi, joka nyt oli Kuninkaan valtaistuimena, vähentänyt hänen arvoaan. Paimenille Hän oli Kuningas, itse Jumala. Kuinka he saattoivat olla siitä näin varmat? Pyhä Henki johdatti heidän sydämensä tähän oikeaan uskoon.

Näin tapahtuu yhä vieläkin. Kun me vietämme joulua, Jeesus-lapsen syntymäpäivää, on meillä joka vuosi aihe mennä seimen luo katsomaan, mitä on tapahtunut. Tämän me voimme tehdä uskon silmin lukiessamme ja kuunnellessamme joulun evankeliumia. Paimenten tavoin saamme iloita Jeesuksen syntymästä, siitä suuresta rakkaudesta, joka johdatti hänet syntymään alhaisena ja köyhänä meidän vertaiseksemme. Näin hän aloitti lunastustyönsä maksaakseen meidän syntivelkamme pyhällä elämällään, kärsimisellään ja kuolemallaan.

Suurimmatkin syntymäpäiväjuhlat jäävät varjoon tämän suuren syntymäjuhlan rinnalla. Parhaatkin juhlapuheet ovat köyhiä sanoja niiden sanojen rinnalla, joita kedon köyhät paimenet puhuivat siellä Beetlehemin tallissa.

Jeesuksen syntymäpäivää vietetään koko kristikunnassa yhä, koska niin on Jumalan tahto. Hän tahtoo, että evankeliumia Jeesuksesta julistetaan kaikille ihmisille. Ja kun ihmiset näin oppivat tuntemaan Jeesuksen, he mielellään haluavat viettää joulua, Jeesuksen syntymäpäivää ilon ja valon juhlana.

Kirkastakoon Seimen Lapsi sinunkin joulusi. 

Nähdessään tähden he ilostuivat ylen suuresti. Matt. 2:10.

Lapsuuskotini pihamaalla oli sileä kivi ruohikossa melkein keskellä pihaa. Usein hämärtyvinä kesäiltoina istuin siinä katsellen, miten siniset varjot hiipivät pihan nurkissa, ja samalla syttyivät tähdet tummuvalle taivaalle. Kuvittelin iltatähteä samaksi, joka oli johdattanut tietäjiä kauan sitten. Siinä tähtitaivaan alla oli hyvä mietiskellä kunnes tuli aivan pimeää ja silmät väkisin kääntyivät katsomaan kodin lempeää valoa, joka paistoi ikkunasta pihamaalle.

Jeesuksen syntyessä syttyi taivaalle uusi tähti. Meille ei kerrota siitä muuta, kuin että se ilmoitti Jeesuksen syntymästä kaukana itäisillä mailla asuville tietäjille. He olivat ehkä kuulleet ennustuksia Jeesuksen syntymästä ja kun he näkivät tähden, he totesivat ajan koittaneen ja lähtivät pitkälle, vaivalloiselle matkalle nähdäkseen vastasyntyneen, jota he nimittivät juutalaisten kuninkaaksi.

Ensin tulivat itämaiset vieraat pääkaupunkiin, Jerusalemiin ja tiedustelivat sieltä Jeesusta. Mutta siellä ei tiedettykään asiasta mitään. Maan hallitsija, Herodes, tunsi heti pelkoa oman valtansa vuoksi ja alkoi kysellä tietäjiltä, mitä he lapsesta tiesivät. Hän myös kutsutti luokseen oman maansa oppineet. Tekeytyen lempeäksi hän kehotti tietäjiä kertomaan hänelle, kun olisivat lapsen löytäneet, jotta hänkin voisi mennä kumartamaan tätä lasta. Niin vieraat jatkoivat matkaa Beetlehemiin.

Nyt ilmestyi jälleen esiin tuo ihmeellinen tähti. Se kulki matkamiesten edellä ja pysähtyi sen paikan päälle, jossa Jeesus oli. Ihmeellinen tähti. Ei lainkaan toisten tähtien kaltainen. Matkamiehet olivat nyt löytäneet juutalaisten kuninkaan, Jeesuksen Kristuksen.

Nämä kaukaiset vieraat eivät epäilleet tuon köyhän lapsen syntyperää. He kumarsivat Häntä kuninkaana, kuten kedon paimenetkin. Mahdollisesti nämä vieraat olivat ruhtinaita, koska toivat lapselle ruhtinaallisia lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Kun Jumala unessa kielsi heitä enää palaamasta Herodeksen luo, noudattivat he Jumalan tahtoa ja menivät toista tietä omalle maalleen.

Varmaan sinuakin eniten kiinnostaa tuo tähti, joka kaikkina aikoina on kiinnostanut ihmisiä. Se ei todellakaan ollut tavallinen tähti. Sillä vaikka kaikki tähdet ovat Jumalan luomia ja paikalleen asettamia, ei niistä mikään kulje ihmisen edellä häntä ohjaten. Jumala ohjaa meidän tietämme toisella tavalla. Minkä kautta? Sanansa kautta, Sen hän on antanut meidän valoksemme.

Kenties tietäjät olivat kuulleet tai lukeneet ennustuksia Vapahtajasta, ja Jumala antoi heille ymmärrystä oikein tulkita tähden sanoma. Tuo tähti oli tärkeä todistaja Jeesuksen korkean syntyperän todistamiseksi. Jumala lähetti maailmaan oman Poikansa ja antoi taivaalle ilmestyä uuden tähden viemään tietoa siitä kaukaisiin maihin.

Tietäjät nähdessään tähden Beetlehemin tiellä ilostuivat suuresti. He olivat kulkeneet pitkän matkan. Jerusalemissa he olivat kokeneet pettymyksen. Nyt ilmestyi tuttu tähti jälleen heidän eteensä ja he tiesivät olevansa oikealla tiellä, tiellä Kristuksen luo. Tuskinpa mikään kodin kutsuva valo koskaan on niin ilahduttanut sydäntä kuin tämä taivaallinen valo.

Yhä vieläkin, vaikkemme voikaan tähtitaivaaltamme erottaa tuota Jumalan ihmeellistä tähteä, me voimme löytää saman valon Jumalan pyhästä sanasta. Sieltä säteilee meille kirkkaana tie Jeesuksen luo, kotiin. Ohjatkoon se tähti aina meidän askeleitamme.

… olivat ottaneet vangiksi pienen tytön. 2 Kun.5:2.

Pyhän Raamatun Vanhassa Testamentissa meille kerrotaan pienestä israelilaisesta tytöstä. Syyrialaiset sotilaat olivat tehneet sotaretken Israelin maahan ja ottaneet sieltä pienen tytön vangiksi. Tyttö vietiin sitten Syyrian sotajoukon päällikön, Naemanin luo ja hänestä tehtiin Naemanin vaimon palvelijatar. Sotapäällikkö Naeman oli hyvin korkea-arvoinen herra ja myös kuninkaansa kunnioittama. Tällaiseen korkeaan ja mahtavaan kotiin tuotiin siis tuo pieni vanki. - Miten mahtoikaan hän pelätä siellä! Kyllä sinä ja minä ainakin olisimme olleet kovasti peloissamme ja koti-ikäväkin olisi varmaan vaivannut. Tästä ei Raamattu meille kerro, mutta saatamme sen arvata. Mutta kertomuksesta käy ilmi, että tyttö luotti lujasti Jumalan sanan voimaan. Sotapäällikkö Naemania näet vaivasi hirveä sairaus, johon ei ollut olemassa mitään parannuskeinoa. Sairaus oli spitaali. Tämä oli epäilemättä suuren huolen aiheena tuossa kodissa. Tyttönenkin kuuli siitä ja tahtoi auttaa. Siitä huolimatta, että sotilaat olivat ryöstäneet hänet kodistaan ja tuoneet tänne vieraalle maalle, hän ei ollut katkera, vaan palveli isäntäväkeään luottaen siihen, että Jumala tiesi missä hän oli eikä ollut häntä hyljännyt. Niinpä tyttö sanoikin emännälleen: "Oi, jos minun herrani olisi profeetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän parantaisi hänet spitaalistansa!" Tyttö tiesi, että profeetta Elisa oli Jumalan palvelija. Hän tiesi, että Jumala oli tämän miehen kautta tehnyt suuria ihmetekoja ja nyt hän oli varma, että jos vain Naeman uskoisi hänen sanansa ja menisi profeetan luo, niin hän paranisi.

Tytön yksinkertainen usko Jumalaan, jolle kaikki on mahdollista, hänen vilpitön puheensa saivat uuden toivon syttymään Naemanin kodissa. Kerrotaan, että tuo korkea sotapäällikkö valmistautui kiireesti matkaan. Hänen kuninkaansa itse auttoi häntä lähtemään. Tuolla matkalla hän myös parani taudistaan. Profeetta Elisa oli käskenyt hänen peseytyä seitsemän kertaa Jordanin virrassa. Aluksi Naeman kieltäytyi, koska sellainen tuntui hänestä tyhmältä. Lopulta hän suostui ja tauti lähti hänestä. Näin Jumala salli hänen terveytensä palata. Ihmeellinen tapaus sai Naemanin sydämessä syttymään uskon Jumalaan, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut. Tästä lähtien hän nöyränä syntisenä turvautui Häneen, joka yksin voi parantaa sekä sielun, että ruumiin sairaudet.

Näin suuren asian vaikutti pienen tytön lähetystyö. Naeman olisi halunnut runsaasti palkita profeetan, mutta tämä ei ottanut mitään lahjaa vastaan, koska hän tahtoi antaa kaiken kunnian tapahtuneesta Jumalalle. Ei kerrota, miten kävi tuon pienen tytön. Ei mainita edes hänen nimeäänkään. Varmaan hän kuitenkin kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänen, pienen ja vähäisen tytön olla niin suuren asian välikappaleena.

Usko Jeesukseen ei ole yksin meidän omaisuuttamme. Uskon tulee aina synnyttää meissä rakkautta ja halua auttaa lähimmäisiämme. Näin teemme vain Kristuksen rakkauden vuoksi ja kiitollisuudesta häntä kohtaan. Ei siksi, että meidän nimeämme mainittaisiin ja meitä kiitettäisiin, vaan siksi, että nimemme jo on kirjoitettuna taivaan kirjaan pyhässä kasteessamme. Muistakaamme aina kiitollisuudella myös niitä, jotka ovat opettaneet meille Jumalan sanaa. Parhaiten osoitamme kiitollisuuttamme olemalla uskollisia, kuten tuo pieni israelilainen tyttö, ja kertomalla Jeesuksesta kaikille rohkeasti kuten hänkin teki.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että kun Jeesus oli Galilean Kaanaassa, tuli hänen luoksensa eräs kuninkaanvirkamies Kapernaumista. Tämä pyysi Jeesusta parantamaan hänen poikansa, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus ensin nuhteli häntä ja sanoi: "Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, ette usko." Mutta kuninkaanvirkamies sanoi: "Herra, tule, ennen kuin lapseni kuolee." Jeesus sanoi hänelle: "Mene, poikasi elää". Mies uskoi Jeesuksen sanaan ja meni. Hänen ollessaan paluumatkalla tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja sanoivat, että hänen poikansa eli. Kun hän tiedusteli heiltä, milloin paraneminen oli tapahtunut, niin hän sai kuulla, että juuri sillä hetkellä, kun Jeesus oli sanonut nuo kallisarvoiset sanat: "Poikasi elää", oli kuume lähtenyt pojasta. Se oli valtava tapahtuma. Koko tuon kuninkaanvirkamiehen huonekunta, johon varmaan kuului paljon palveluskuntaa, oli hämmästyksissään, ja kerrotaan, että he kaikki uskoivat Jeesukseen.

Kun sanotaan, että koko huonekunta uskoi, oli siinä mukana myös tuo poika, joka juuri oli ihmeellisesti parantunut. Miksi Jeesus paransi hänet? Juuri siksi, että hän ja koko tuon talon väki tulisivat uskoon. Sillä jos poika olisi kuollut, ennen kuin hänen isänsä tavoitti Jeesuksen, olisi hän varmaan kuollut epäuskossa. Nyt kun Jeesuksen ihmeteko oli muuttanut kovan koettelemuksen moninkertaiseksi iloksi, he kaikki uskon kautta, jonka Pyhä Henki vaikuttaa, voivat rauhallisina odottaa lähtöhetkeä. Sillä uskovia odottaa iankaikkinen koti taivaassa, jonka Jeesus on valmistanut.

Mitä muuta tämä kertomus opettaa? Se opettaa, ettei saa väsyä rukoilemaan Jeesusta. Kuninkaanvirkamies oli korkea herra ja hänellä oli paljon käskettäviä. Kuitenkin hän nöyränä turvautuu Jeesukseen pelastaakseen rakkaan poikansa hengen. Hän ei mene pois, vaikka Jeesus ei näytä häntä kuulevan. Kun Jeesus sitten puhuttelee häntä, hän uskoo Jeesuksen sanat, vaikka koti on kaukana eikä hän voi nähdä, mitä siellä tapahtuu. Kun Jeesus kerran sanoo "poikasi elää", niin se on tapahtuva.

Tällaisella luottamuksella tulee meidänkin rukoilla. Tänään meillä ehkä on hyvä, onnellinen koti. Meillä ovat vanhempamme, koulumme ja monet iloiset leikkimme. Entä jos ei näin olisikaan? Kotona voi olla sairautta. Tai kuolema korjaa pois jonkun rakkaistamme. Sellaiset päivät ovat murheen päiviä. Mutta kun olemme uskossa Jeesukseen, tiedämme, että kaikki tämä on annettu meille meidän parhaaksemme. Eihän kuninkaanvirkamiehenkään perheväki olisi tullut uskoon, ellei ensin olisi tullut taloon ankara koettelemus, sairaus, joka oli vähällä riistää nuoren pojan hengen. Tämä tapahtuma johdatti pojan isän Jeesuksen luo. Näin yhä vieläkin Jeesus tahtoo vetää meitä luokseen. Ja kun emme kuule hänen ääntään, antaa hän tulla sairautta ja murheita, niin että muistaisimme, keneltä apu tulee.

Samalla tavoin kuin tuo kuninkaanvirkamies, mekin voimme jättää Jeesuksen armolliseen huomaan päiviemme luvun. Jos hän tahtoo antaa meille elonpäiviä pitkältäkin, me kiitämme niistä häntä. Mutta kun hän tahtoo korjata meidät luokseen, me ilolla siirrymme taivaan kotiin varmasti luottaen hänen lupauksiinsa.

Täällä on poikanen, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Joh.6:9.

Kerran naapurin täti kysyi pieneltä pojanvesseliltä: "Käytkö sinä pyhäkoulua?" Poika vastasi: "En käy". "Miksi et käy, eikö sinun kotoasi lainkaan lähetetä lapsia pyhäkouluun", kysyi täti edelleen. "Kyllä, kyllä meiltä tytöt käyvät, mutta ei me pojat", oli vastaus.

Mutta jo yli kaksituhatta vuotta sitten oli tapana, että pojatkin olivat kuulemassa Jumalan sanaa. Se tapa on yhä edelleen yhtä hyvä ja uusi tapa kuin sekin, että tytöt käyvät sitä kuulemassa. Raamatussa kerrotaan, että kerran, kun Jeesus opetuslapsineen oli mennyt erämaahan, yksinäisyyteen, seurasi heitä paljon kansaa. Jeesus näki heidät ja hänen kävi heitä sääli. Jeesus tiesi, että kun matka tänne erämaahan oli pitkä, niin varmaan oli kansalla jo nälkä. Hän siis kysyi opetuslapseltaan Filippukselta: "Mistä ostamme leipää näiden syödä?" Tämän hän sanoi koetellakseen opetuslapsiaan. Filippus vastasi, että kahdensadan denarin leipämäärä ei heille riittäisi, niin että kukin heistä saisi edes vähän. Mutta silloin sanoi Andreas, toinen opetuslapsi: "Täällä on poikanen, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa, mutta mihin niistä on näin monelle?" Mutta Jeesus sanoi: "Asettakaa kansa aterioimaan". Kansa asettui siis ruohikkoon ja heitä oli noin viisituhatta miestä. Lisäksi tietysti naisia ja lapsia. Jeesus otti leivät ja kiitti ja jakeli istuville; samoin kaloistakin, niin paljon kuin tahtoivat. He kaikki söivät kylliksensä. Jeesus käski koota tähteeksi jääneet palaset, ja he kokosivat kaksitoista koria palasia.

Tässä meillä on erikoinen kertomus. Luuletko, että poika, joka oli siellä mukana eväineen, olisi koskaan tahtonut matkaansa tekemättömäksi? Enpä luule. Hän oli lähtenyt katsomaan Jeesusta, kuten niin monet muutkin, mutta ehkäpä hänen äitinsä oli huolehtinut, että hän saisi evästä laukkuunsa. Pojathan usein unohtuvat koko päiväksi ulos. Äiti ei tahtonut estää häntä menemästä Jeesusta kuulemaan, hän vain huolehti, ettei poika olisi nälässä. Nyt joutuikin poika näiden eväidensä ansiosta näin suuren ihmetyön todistajaksi. Vaikka ei Raamattu meille tarkemmin asiaa kerrokaan, niin uskonpa pojan tunkeneen itsensä niin lähelle kuin mahdollista ja kuulleen apostolien huolekkaan puheen leivästä. Siispä hän tarjosi mitä hänellä oli. Näin tekee oikea kristitty. Hän on valmis jakamaan siitä, mitä Jumala hänelle on antanut, vähästäänkin tarvitseville. Kun Jeesus siunaa antimme, on se oleva moninkertainen siunaus.

Huomaathan, että ennen kuin Jeesus jakoi leivän, hän kiitti. Toisin sanoen hän siunasi ruuan. Tämä on meille esimerkiksi. Kun siunaamme ruokamme ennen kuin käymme aterioimaan, se on osoituksena siitä, että muistamme, keneltä ruoka tulee. Samalla kun siitä kiitämme, rukoilemme, että se riittäisi meille aina.

Huomaa vielä, että Jeesus käskee koota tähteeksi jääneet palaset. Ei Jumalan antamaa ruokaa saa jättää heitteille. Kaikki on korjattava talteen, ja mikä ei kelpaa ihmisille, kelvannee eläimille. Meidän tulee oppia kunnioittamaan leipää, joka on Jumalan meille lahjoittamaa.

Uskonpa, ettei yksikään poika arvelisi, jos voisi päästä tuon pojan tilalle. Mutta miksi poika oli siellä? Hän tahtoi kuulla Jeesuksen sanoja. Niin yhä vieläkin kerrotaan meille Jeesuksesta, opetetaan hänen sanojaan, etkö siis tahtoisi olla niitä kuulemassa? Jeesus on puhunut sekä pojille että tytöille, kaikille meille ihmisille.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan monista Jeesuksen ihmetöistä. Ihmetöillään Jeesus todisti kansalle, että hän on itse Jumala. Yllä olevassa raamatunkohdassa kerrotaan pojasta, jota pienestä pitäen oli vaivannut onneton sairaus. Pojan isä nimitti sitä nimellä mykkä henki, ja se vaivasi poikaa kauhealla tavalla. Jeesus ajoi pois tuon hengen ja paransi pojan.

Me emme tiedä, millainen oli se riivaaja, joka vaivasi kertomuksemme poikaa. Mutta me kaikki tunnemme sen riivaajan, synnin, joka vaivaa meitä jokaista. Olemme joka päivä tekemisissä tämän pahan sairauden kanssa. Se tekee meistä uppiniskaisia, tottelemattomia, kateellisia, kovasydämisiä ja anteeksiantamattomia. Ei yksikään meistä voi sanoa: minä olen voittanut synnin, minä teen aina vain hyvää. Ei, vaan joka päivä meidän täytyy häveten tunnustaa: minä olen paha ja sydämeni on syntiä täynnä!

Isä toi poikansa Jeesuksen luo ja sanoi: "Opettaja, minä toin sinun luoksesi poikani." Olisikohan maailmassa ollut ainuttakaan paikkaa, joka olisi ollut pojalle parempi, kuin oli paikka Jeesuksen luona. Ei mikään urheilukenttä, ei huvipuisto, ei eläintarha tai uimaranta olisi voinut auttaa häntä tuossa tilassa. Mutta hänen isänsä toi hänet Jeesuksen luo, ja heti hän sai avun. Onnellinen poika, joka on saanut tulla Jeesuksen luo.

Myös meillä on asiaa Jeesuksen luo. Emme me omin voimin voi syntiä voittaa. Sama Jeesus, joka maan päällä ollessaan teki niin suuria ihmeitä ja joka kärsi ja kuoli puolestamme, yksin voi meitäkin auttaa. Milloin me ensi kerran tulimme Jeesuksen luo? Pyhässä kasteessa. Silloin jo pääsimme osallisiksi kaikista niistä lahjoista, joita vain Jeesus antaa. Mitä lahjoja ne ovat? Kertomuksemme pojalle hän antoi terveyden. Mutta hän on antanut sekä tälle pojalle että meille kaikille myös muita lahjoja – suuria lahjoja: syntien anteeksiantamuksen, iankaikkisen elämän ja taivaan kodin. Nämä ovat ne suuret lahjat, jotka saamme uskon kautta omistaa. Ja näiden lahjojen kautta tulee sydämeemme rauha ja ilo. Näin Jeesus voi tehdä meidätkin terveiksi. Tästä me saamme lukea Jumalan pyhästä sanasta. Kun meidät on kerran aivan pieninä tuotu Jeesuksen luo, tahtoo hän, että me myös aina olemme hänen luonaan. Hänen luonaan me olemme, kun kuulemme hänen sanaansa ja joka päivä rukouksessa puhumme hänen kanssaan.

Oi, onnellinen olet sinä, lapsi, joka olet saanut tulla Jeesuksen luo ja jäädä hänen luokseen.

Koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi ... 2.Tm.3:15.

Erään sairaalan seinustalla kukkivat aikaisin keväällä kauniit, taivaansiniset skillat. Kevään aurinko lämmitti niitä suloisesti ja sateet antoivat niille voimaa ja ravintoa. Mutta eräänä aamuna peitti hohtava, valkoinen takatalven lumi koko maan. Skillojen hennot varret olivat painuneet maahan. Ne olivat taittuneet, ja niiden siniset teriöt näkyivät enää vain heikosti lumen alta.

Katsellessani tuota surullista näkyä tulivat mieleeni ne monen monet ihmiset, jotka aivan pieninä lapsina, pyhän kasteen kautta, olivat istutetut Jumalan armon puutarhaan. Kuinka ne olivat kasvaneet Jumalan sanan auringossa ja saaneet lohdutusta ja voimaa evankeliumin rikkaassa sateessa. Jonakin päivänä oli takatalvi tullut, kaikki Jumalan rikkaudet olivat unohtuneet, usko oli kuollut. Kasteen armoliittoon otettu lapsi oli nyt kuollut Jumalalle, hän vaelsi pois Jumalan puutarhasta.

Pyhä Raamattu kertoo meille Timoteus -nimisestä pojasta, joka samoin jo lapsena oli tullut Jumalan omaksi. Hänen äitinsä ja hänen isoäitinsä olivat opettaneet hänelle Jumalan sanaa, niin että hän tiesi pelastuvansa uskon kautta Jeesukseen. Timoteus oli kuuliainen oppilas. Hän painoi sydämeensä saadut opetukset ja vaelsi niiden mukaan. Kun hän kasvoi aikuiseksi, hänestä tuli apostoli Paavalin apulainen, jolle Paavali on kirjoittanut pitkiä opetuskirjeitä. Paavali piti Timoteuksesta kuin omasta pojastaan ja opasti häntä kaikin tavoin sekä hänen omassa elämässään, että hänen tehtävässään seurakunnan piirissä. Kysyt ehkä, kuinka hän saattoi pysyä niin uskollisena. Miksi eivät ihmiselämän takatalvet sammuttaneet hänen uskoaan? Vain siksi, ettei hän hyljännyt Jumalan sanaa. Vaan hän luki ja oppi sitä koko elämänsä ajan.

Sinä ja me kaikki olemme syntisiä. Olemme rikkoneet Jumalan pyhän tahdon ja jatkuvasti rikomme. Ne monet pahat sanat, jotka suustasi lähtevät, sinun kapinoimisesi ja haluttomuutesi kuulla Jeesuksen opetuksia ovat syntiä. Ne ovat sitä hallaa, joka tahtoo tuhota sinun taimesi Jeesuksen puutarhassa. Meissä kaikissa asuu synti jo pienestä pitäen. Me kaikki tarvitsemme anteeksiantoa Jeesuksen kautta. Jumalan sanasta opimme, kuten Timoteus, että olemme syntiset ja kadotukseen tuomitut. Sanasta saamme myös vakuutuksen, että syntimme ovat anteeksiannetut. Tämän anteeksiantamuksen saamme omistaa uskon kautta Jeesukseen ja sen kautta pelastumme iankaikkiseen elämään. Kun näin uskoen tahdomme aina oppia lisää Jumalan sanaa, saamme samanlaisen viisauden, kuin oli Timoteuksellakin ja samalla tavoin voimme välttää kaikki takatalvien hallat ja pysyä Jeesuksen omina.

Niin saamme kerran iankaikkisesti loistaa taivaan puutarhassa, Jeesuksen luona.

Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Matt. 6:20.

Pihamaalla hypähtelee punaturkkinen orava puusta puuhun, laskeutuu sitten nopeasti alas ja juoksee ruohikon poikki. Väliin se äkkiä pysähtyy, kohottautuu takajalkojensa varaan ja nostaa korvat pystyyn. Näin se pysyttelee hiljaa kuin patsas ja kuuntelee. Jos jokin ääni sitä häiritsee tai pelottaa, se äkkiä kiipeää puuhun, mutta jos on hiljaista se jatkaa matkaa paikalle, johon ihmiset ovat jättäneet sille ruokaa. Usein sieltä löytyykin aivan yllättävän hyviä makupaloja. Jopa pähkinöitäkin. Ne se vie puuhun. Ylhäällä se riippuu puun rungossa takajalkojensa varassa, pää alaspäin ja etukäpälillään tunkee aarteensa piiloon puun kuoren rakoon. Kun aarre on jotenkuten kätketty, se juoksee alas hakemaan lisää ja näin se piilottelee löytöjään kaikkiin pihan puihin pitkän talven varalle. Mutta kohtapa saapuu paikalle toinen orava. Ketterästi se kiipeää puuhun ja löytää sieltä edellisen oravan sinne kätkemän pähkinän ja syö sen makeisiin suihinsa. Sen jälkeen tämä ahne lurjus kulkee puusta puuhun etsien veljensä kätköjä ja tyhjentäen ne suuhunsa. Kunnes toinen sen huomaa ja alkaa villi takaa-ajo. Siinä viuhuvat tuuheat hännät ja kaarnat rapisevat alas. Tällaista tapahtuu oravien maailmassa.

Onko sinulla mitään sellaista, mitä tahdot pitää piilossa ja vain aivan yksin siitä iloita? Monella lapsella on sellainen "aarrekätkö". Myöhemminkin me ihmiset keräilemme kaikenlaista, milloin huviksemme, milloin pahan päivän varalle. Myös tietoja me keräämme. Niitä keräävät lapsetkin joka päivä. On hyvä kerätä hyödyllisiä tietoja elämää varten. Mutta on yksi tarpeellinen talletettava yli kaiken muun. Se on Jumalan sana. Tämä on sellainen aarre, joka kestää ja pysyy iankaikkisesti. Mutta vaikka koko elämäsi ajan sitä oppisit ja keräisit, et voi sitä liikaa oppia, et liikaa tallettaa.

Oliko tuo orava viisas opettaja aarteen kätkemisessä? Ei ole, sanot sinä, – toinenhan löysi sen kätköt ja söi pähkinät. Niin voi ihmisellekin käydä, kun hän kerää Jumalan sanaa. Moni kastettu lapsi on saanut oppia Jumalan sanasta, että hän uskon kautta Jeesukseen on taivaan perillinen. Mutta hän on unohtanut tämän. Ja on tullut "toinen orava" ja tyhjentänyt kätkön. Mikä se sellainen orava on? Niitä on monta. Ylpeys ja kunnianhimo on yksi. Sehän helposti asettuu ihmissydämeen ja saa hänet tavoittelemaan omaa katoavaa kunniaansa, niin ettei hän enää tarvitse Vapahtajaa. Monet harrastuksemme ovat toinen orava. Meillähän ei niiden vuoksi usein ole aikaa Jumalan sanaa kuulla ja lukea, ja niin se unohtuu. Tai kolmantena ne toverimme, jotka pitävät pyhäkouluun menoa ja Jumalan sanan kuulemista turhana. He houkuttelevat meitä kaikkialle muualle. Voi, oravia on niin paljon ja ne syövät helposti sen ravinnon, jonka oli määrä auttaa sinua pysymään Jeesuksen lapsena koko elämäsi ajan.

Mutta nyt, kun sinulla on aika kerätä Jumalan sanaa, kerää sitä ja käytä sitä joka päivä. Puhu Jeesuksesta, rukoile häntä joka päivä. Turvaa Jeesuksen ansioon ja pysy kasteesi liitossa. Näin säilytät aarteesi elämäsi loppuun. Ennen kaikkea jaa tästä aarteestasi jokaiselle. Sillä Jumalan sana ei ole vain yksi pähkinä sinua varten, vaan siitä riittää kaikille ystävillesi j a koko maailmalle. Se on niin ihmeellinen pähkinä, että mitä enemmän sitä jaat, sitä enemmän sitä saat.

Eikö siis kannata kerätä tällaista aarretta taivaaseen, iankaikkiseksi iloksemme.

Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Room.13: 10.

Puutarhassa kasvaa kaksi omenapuuta. Ne seisovat siinä rinnakkain ja ovat molemmat suuria ja tuuheita puita. Molemmissa on myös paljon hedelmiä. Jos otat hedelmän ensimmäisestä puusta, on se punertava ja hyvin herkullinen. On hauskaa, jos saat sellaisen koululaukkuunkin evääksi. Mutta jos otat omenan toisesta puusta, on omena vihreä ja kova ja haukattuasi siitä kerran heität sen kiireesti pois niin kitkerä ja hapan se on. Jonakin päivänä, kun äiti päättää keittää omenahilloa talveksi, hän menee sen vihreäomenaisen puun luo ja poimii niitä koriinsa. Siihen punaomenaiseen hän ei vilkaisekaan. Sillä vihreistä omenista hän saa herkullista sosetta, mutta punaisia hän saisi turhaan keittää.

Kumpi näistä kahdesta puusta on arvokkaampi? Makea vai hapan, punainen vai vihreä? Molemmat ovat yhtä arvokkaita. Sillä ensimmäinen puu tuottaa makeita omenoita koko talon väelle syötäväksi moneksi syksyn viikoksi. Toinen puu taas antaa herkullista hilloa koko talveksi. Siis ne molemmat ovat arvokkaita ja tarpeellisia.

Me ihmiset olemme usein kuten nämä omenapuut. Kasvamme siinä vierekkäin, saamme samanlaisen kasvatuksen, samantapaisen koko elämänpiirin ja kuitenkin kasvamme erilaisiksi. Olemme erinäköisiä, kuten nuo omenatkin ja myös luonteemme ovat erilaiset. Toinen on rauhallinen – toinen kiireinen, toinen taitava oppimaan – toinen käytännön asioissa, toinen on vilkas – toinen hiljainen. Aivan samoin, kuin sama maa kasvattaa kaksi erilaista omenapuuta, saattaa sama kotikin kasvattaa aivan erilaiset sisarukset.

Kun nyt kaikki olemme erilaisia, sopeudummeko silti hyvin yhteen? Elämmekö sovussa, kuten nuo puut puutarhassa? Voi, niin kovin valitettavaa on, että syntyy usein riitaa. Eräänä päivänä kolmivuotias Pentti löi sisartaan Pirjoa ja Pirjo itki kovalla äänellä. Miksi Pentti lyö Pirjoa, kysyttiin. "Kun ei Pirjo tahdo istua portailla pärisemässä, kun minä leikin autoa", selitti Pentti. "Mutta minä tahdon hyppiä enkä päristä", itki Pirjo. Miten monta riitaa onkaan syntynyt siksi, että "toinen on vihreä ja toinen punainen". Ensin pieniä, sitten suuria.

Jumalan sana kuitenkin kehottaa meitä rakastamaan toisiamme. Siellä sanotaan: "Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa". Tämä tarkoittaa, että lähimmäisemme etu on yhtä tärkeä kuin meidän oma etummekin. Meidän tulee kunnioittaa toinen toisemme taitoja ja saavutuksia, vaikka ne olisivatkin aivan erilaisia kuin omamme. Meitä kaikkia tarvitaan maailmassa. Juuri siksi olemmekin erilaisia, että täyttäisimme eri tehtäviä täällä Jumalan tahdon mukaisesti. Oppikaamme siis hyväksymään lähimmäisemme sellaisina kuin he ovat. Ainoastaan, jos näemme lähimmäisemme rikkovan Jumalan tahtoa vastaan, emme voi sitä hyväksyä. Meidän tulee auttaa häntä voittamaan pahan. Näin on lähimmäisemme onni ja menestys meille yhtä rakas kuin omamme.

Rukoilkaamme joka päivä, ettemme taitamattomuudellamme vahingoittaisi tovereitamme, vaan oppisimme rakastamaan heitä, kuten on Jumalan tahto. Tätä läksyä meidän tuleekin opetella koko elämämme ajan. Siinä oppimisessa auttaa meitä rakas Vapahtajamme, Jeesus, joka ensin rakasti meitä ja antoi itsensä syntiemme sovitukseksi.