MINÄ OLEN HERRA, SINUN JUMALASI.
ÄLKÖÖN SINULLA OLKO
MUITA JUMALIA

Pienessä vuoristokylässä, eräässä kaukaisessa maassa, oli korkean, jyrkkäseinäisen vuoren laella patsas. Kerrottiin, että kylän miehet olivat tehneet patsaan alhaalla ja kuljettaneet sen pienissä osissa suurella vaivalla ylös vuorelle. Siellä he olivat koonneet sen valmiiksi. Patsas kuvasi kylän suojeluspyhimystä, ja kylän väki uskoi, että mitä korkeammalla kuva oli, sitä paremmassa turvassa he olivat.

Patsasta oli katsomassa matkailija, joka oli tullut paikalle omalla autollaan. Hän ihmetteli patsasta, sanoi olevansa iloinen, että oli syntynyt maassa, jossa ei uskottu pyhimyksiin, ja hymyili säälivästi kylänväen tyhmyydelle. Sitten hän kiipesi autoonsa, asetteli hetken tuulilasin edessä riippuvaa nukkea ja sanoi: "Älähän nyt vain putoa, muuten menee koko matkaonni".

Kumpi noista kahdesta oli parempi suojelija, sekö, joka seisoi korkealla vuorella vai se, jonka matkailija oli ostanut halvasta myyntikojusta maantien varrelta? Olen varma, että vastaat: Ei kumpikaan. Siinä sanot aivan oikein. Taikausko hallitsee kuitenkin paljon useampia ihmisiä, kuin osaamme ajatellakaan.

Ensimmäinen käsky kehottaa meitä panemaan turvamme ainoastaan Jumalaan. Emme voi turvautua maskotteihin, emme taikakaluihin tai ihmeitä tekeviin kuviin, emme edes pyhiin ihmisiin, vaan ainoastaan Jumalaan, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan.

Kuinka paljon onkaan asioita, jotka ovat vastoin tätä käskyä. Moni ihminen kyllä uskoo, että Jumala on, mutta käyttää koko elämänsä ja kaiken tarmonsa omiin asioihinsa tässä maailmassa, välittämättä sen enempää Jumalan tahdosta. Monet etsivät näin itselleen rikkautta ja hyviä päiviä. Monen pojan mielessä ovat vain urheilulliset saavutukset ja moni tyttö haaveilee kauniista vaatteista, eikä mikään muu ole tärkeätä. Onpa niitäkin lapsia, joiden ainoana kunnianhimona on saada hyviä numeroita. Se on tietysti hyvä, että aherramme koulutehtävissä, mutta emme saa tehdä siitäkään epäjumalaa.

Olikohan tuo mies, jolla oli nukke autossaan, ainoa, jolla on sellainen onnentuoja? Ei varmaan. Kuulemme tämän tästä ihmisten, aivan huomaamattaankin puhuvan unista, enteistä, onnenapiloista, mustasta kissasta jne. Sellaisiin luottaminen on syntiä.

Me kaikki rikomme tätä käskyä vastaan, sillä ihmisellä on syntisen luontonsa vuoksi taipumus asettaa milloin mikin asia Jumalan edelle. Rikkoessamme tätä käskyä vastaan, me samalla rikomme kaikkia toisiakin vastaan, sillä emme voi noudattaa toisia käskyjä, ellemme yli kaiken pelkää ja rakasta Jumalaa.

Mutta juuri siksi Jumala antoi Poikansa meidän Vapahtajaksemme, että olemme rikkoneet hänen käskyjään vastaan. Jeesuksen kautta saamme anteeksi syntimme ja sen voimme ottaa vastaan uskon kädellä. Siitä voimme oppia lisää Jumalan pyhästä sanasta, jossa Jumala itse ohjaa, neuvoo ja lohduttaa meitä. Tulkoon tämä sana meille rakkaaksi.

ÄLÄ TURHAAN LAUSU HERRAN, SINUN JUMALASI NIMEÄ, SILLÄ HERRA EI
JÄTÄ RANKAISEMATTA SITÄ, JOKA TURHAAN LAUSUU HÄNEN NIMENSÄ

Joukko lapsia leikki pihalla. Leikin tuoksinassa kaksi poikaa riitaantui ja pian he olivat käsikähmässä. Ensimmäinen heistä juoksi pakoon kotiovelleen. Siellä hän kääntyi ja antoi tulla suustaan joukon rumia kirosanoja, myös Jumalan nimeä hän käytti kirotessaan. Joku ohikulkeva aikuinen nuhteli häntä, mutta poika sinkosi vastaan: "Se on sitä miesten kieltä." Toiset lapset tulivat paikalle ja selittivät, että toinen poika oli huomannut, että tämä ensimmäinen teki vääryyttä pallopelissä. "Enpäs tehnyt, vannon, etten tehnyt, panen siitä pääni pantiksi", huusi tuo poika.

Kaikki näemme, että poika rikkoi karkeasti toista käskyä vastaan. Ensin hän häpäisi Jumalan pyhää nimeä ja toiseksi vielä turhalla vannomisella uhmasi Jumalaa. Sitä hän piti miehekkäänä. Oliko se sellaista? Eikö hän olisi osoittanut paljon suurempaa miehekkyyttä myöntämällä leikissä tekemänsä virheen ja sopimalla rehdisti asian.

Jokapäiväisessä elämässä ihmiset usein aivan tavallisten asioiden keskellä väärinkäyttävät Jumalan nimeä suuttuessaan, hämmästellessään ja milloin mitenkin puheensa värittämiseksi. Monet ovat tähän niin tottuneet, etteivät lainkaan osaa pitää sitä syntinä. Mutta toinen käsky sanoo, että Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka turhaan lausuu hänen nimensä. Se ei siis ole ainoastaan kielletty, vaan myös rangaistava teko.

On toisenlaisiakin tapoja rikkoa tätä käskyä vastaan. Kun höpötämme rukouksemme ruokapöydässä tai nukkumaan mennessä ajattelematta lainkaan mitä, ja kenelle puhumme, silloin rikomme toista käskyä vastaan. Tai kun emme kuuntele, kun meille opetetaan Jumalan sanaa koulussa tai pyhäkoulussa. Tai entäpä, kun vaikenemme toverijoukossa kuullessamme toisten pilkkaavan Jumalaa.

Huomaamme, että me helposti ja nopeasti rikomme toisen käskyn. Meidän kielemme, jonka Jumala on antanut hyödyksemme, onkin nyt saattanut meidät lankeemukseen. Kuulimme äskeisen pojan sanovan: Vannon ja panen pääni pantiksi! Usein kuulee tällaista puhetta. Sellaiseen vannomiseen ei meillä ole lupaa. Vala on pyhä ja kallis asia, jonka me annamme vain Jumalalle tai esivallalle.

Luther sanoo toisesta käskystä: Samoin kuin ensimmäinen käsky on neuvonut sydäntä ja opettanut uskoa, johdattaa meitä tämä käsky ulospäin ja suuntaa sekä suun että kielen oikeaan suhteeseen Jumalaan.

Olemme siis saaneet suumme ja kielemme kiittääksemme Jumalaa hänen hyvistä teoistaan. Emme pilkataksemme häntä. Meidän tulee siis karttaa kaikkea sitä, mikä voi johdattaa sydämemme tähän syntiin. Kaikki herjaava puhe Jumalasta, olipa se missä tahansa, on syntiä ja siihen emme saa yhtyä.

Jeesus, joka on maksanut tämänkin syntimme, tahtoo itse auttaa meitä taistelemaan sitä vastaan. Rukoilkaamme siis häneltä voimaa ja rohkeutta niin, että oikein käytämme Jumalan pyhää nimeä.

MUISTA PYHITTÄÄ LEPOPÄIVÄ

Oli lauantaipäivä ja viimeinen tunti koulussa. Äkkiä opettaja teki yllättävän kysymyksen: "Kuka menee sunnuntaina kirkkoon?" Muutamia käsiä nousi. Opettaja jatkoi kyselyään: "Miksi mennään sunnuntaina kirkkoon?"

– Koska se on kaunis, suomalainen tapa, sanoi Kerttu.

– Siellä saa kuulla niin kaunista laulua, sanoi Maija-Liisa, joka oli musikaalinen.

– Kun ei pyhänä saa tehdä työtä, voi mennä kirkkoon, sanoi Veikko.

– Koska sen jälkeen saa hyvällä omallatunnolla laiskotella, sanoi Antero.

– Koska kolmas käsky kehottaa pyhittämään lepopäivän, sanoi Vuokko.

Mitä sinä olisit vastannut? Oletko samaa mieltä, kuin Kerttu. Epäilemättä meillä Suomessa on ennen ollut tapana käydä sunnuntaisin kirkossa, enemmän kuin nykyisin. Valitettavaa on, että niin monet ovat sen jättäneet. Mutta riittääkö se syyksi kirkkomatkaan? Ei riitä. Entä Maija-Liisan vastaus? Varmaan saa kirkossa kuulla kaunista laulua ja onpa tämä laulu säilyttänyt oikean uskon monessa sydämessä. Siispä Maija-Liisalla on kyllä syytä käydä kirkossa, mutta riittääkö se syy? Ei riitä. Entä Veikko, mitä arvelet hänestä? Hänen olisi tullut sanoa asia niin päin, että lepopäivän tarkoitus on kuulla Jumalan sanaa, ja siksi on työt siirrettävä. Antero taas piti kirkossa käyntiä velvollisuuskäyntinä, jonka jälkeen oli lupa laiskotella. Anteron syy oli kovin omahyväinen.

Näin voimme eritellä erilaisia ajatuksia kirkossa käymisestä. Miksi siis meidän tulee mennä kirkkoon? Tähän antoi Vuokko oikean vastauksen. Sunnuntaipäivä on annettu meille siksi, että silloin olisi tilaisuus kuulla Jumalan sanaa.

Vanhan testamentin ihmisille oli Jumala säätänyt sapatinpäivän, jota heidän tuli viettää tarkoin määrätyillä tavoilla. Kun Jeesus syntyi maailmaan, vanha aika lakkasi ja alkoi uusi aika. Vanhat säädökset eivät enää ole voimassa, meillä on lupa tehdä työtä niin kuin elantomme vaatii. Mutta kristityt ovat vapaasta tahdostaan ottaneet käytäntöön yhden päivän viikosta pyhäpäiväksi voidakseen silloin erikoisesti palvella Jumalaa ja kuulla hänen sanaansa. Täksi päiväksi on valittu viikon ensimmäinen päivä, sunnuntai, muistoksi siitä, että Jeesus sinä päivänä nousi ylös kuolleista.

Monen on kuitenkin pakko tehdä työtä sunnuntaisin. Silloin hänen on valittava jokin muu aika, milloin voi kuulla Jumalan sanaa ja palvella häntä. Eihän sunnuntain kirkossakäyntikään meitä auta, jos me heti unohdamme kaiken sen arkipäivän kiireessä. Jumalan sanan tulee säilyä mielissämme aina ja erikoisesti juuri jokapäiväisenä elämässämme, niin että se aina voi johtaa meitä. Sen vuoksi onkin meidän joka päivä pysyttävä rukouksessa ja aina kun voimme, luemme hänen sanaansa.

Emmehän me ole kyenneet täyttämään tätä kolmattakaan käskyä. Usein olemme laiskoja tai pinnallisia. Olemme laiminlyöneet tilaisuudet kuulla tai lukea Jumalan sanaa, ajatuksemme lähtevät niin helposti harharetkilleen. Ja lapset menevät mieluummin ulos kuin pyhäkouluun, tai on aamulla uni heidät voittanut. Meidän on kiireesti pyydettävä anteeksi näitä laiminlyöntejämme rakkaalta Jeesukselta, ja rukoiltava häneltä intoa ja rakkautta, niin että mielellämme tahdomme kuulla ja oppia Jumalan omaa sanaa.

KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,
ETTÄ MENESTYISIT JA KAUAN ELÄISIT MAAN PÄÄLLÄ.

Eräässä kodissa asui isoäiti monta vuotta, aina siihen asti, kun taivaan Isä korjasi hänet luokseen. Isoäiti oli viimeisinä vuosinaan jo hyvin usein sairas ja hänestä oli perheelle paljon huolta ja vaivaa. Mutta kun perheenäidiltä kysyttiin, eikö ole hankalaa pitää kodissaan vanhusta muun perheen lisäksi, perheenäiti vastasi: "Isoäitikö vaivaksi! Ei toki. Hänhän on meidän tärkein perheenjäsenemme. Hän on meille "antenni taivaaseen". Hänellä on enemmän aikaa kuin meillä muilla rukoukseen ja sananviljelyyn. Hän laulaa joka päivä rakkaita hengellisiä lauluja ja rukoilee meidän kaikkien puolesta. Isoäiti on todellinen lahja kodillemme."

Monessa kodissa varmaankin asuu myös isoäiti tai isoisä. Kunpa jokaisessa kodissa voitaisiin pitää heitä tällaisina perheenjäseninä! Jumala antaa joillekin pitkän elämän, ja se on hänen erikoinen siunauksensa, sillä heillähän on kallisarvoinen tehtävä rukoilla sen kodin puolesta, jossa ovat. Monelle kodille on ollut suurena siunauksena tällainen vanhus.

Neljännessä käskyssä meitä kehotetaan kunnioittamaan vanhempiamme. Sen lisäksi, että huolehdimme heistä heidän vanhuudessaan, kuten juuri luimme, kuuluu meidän osoittaa heille kunnioitusta jo lapsina. Äiti ja isä ovat tehneet työtä puolestamme, he ovat valvoneet ja rukoilleet. He ovat jakaneet kanssamme ilomme ja surumme ja ovat aina olleet valmiit meitä auttamaan. Mutta usein emme edes ajattele sitä. Olemme tyytymättömät ja tottelemattomat. Näin rikomme neljättä käskyä vastaan.

On lapsia, joilla ei ole vanhempia. Heilläkin on kuitenkin joku, joka vanhempien sijaisena heistä huolehtii. Erikoisen onnellisia ovat ne lapset, joilla on isoäiti tai isoisä. Miten paljon rakkautta ja neuvoja lapset saavatkaan isovanhemmiltaan, ja kuten tuossa kertomuksessamme juuri luimme, he myös rukoilevat puolestamme. Tästä meidän tulee kiittää taivaallista Isää joka päivä. Mutta olipa se kuka tahansa, joka meistä huolehtii lapsuudessamme, tulee hänen saada rakkauden lisäksi myös kunnioitusta.

Aina eivät vanhempamme osaa toimia, niin kuin heidän tulisi. Hekin ovat vain syntisiä ihmisiä. Mutta vaikka näkisimme heissä virheitä ja puutteita, tulee meidän kuitenkin osoittaa heille kunnioitusta, koska he ovat Jumalan asettamat. Vain silloin, jos he vaativat meitä tekemään jotakin, joka selvästi on vastoin Jumalan käskyjä, silloin emme voi heitä totella.

Neljännen käskyn piiriin kuuluvat myös vanhempien ja holhoojien lisäksi, opettajat, seurakunnan pastorit, työnantajat ja maan hallitusväki. Heille kaikille tulee meidän olla kuuliaisia ja osoittaa heille kunnioitusta.

Neljännessä käskyssä on myös lupaus. Jumala lupaa: "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä". Tällä lupauksella Jumala osoittaa, kuinka tärkeä käsky tämä on ja että sen noudattaminen tuo siunauksen jo tässä elämässä.Mutta me olemme heikot ja syntiset. Emme pysty täyttämään tätä käskyä, vaan sydämessämme näemme pahoja ajatuksia. Jeesus tulee tässäkin avuksemme. Hän joka maan päällä ollessamme oli meille esimerkkinä myös kuuliaisuudessa, hän antaa meillekin voimaa ja tukea. Pyytäkäämme hänen anteeksiantoaan ja siunaustaan neljännenkin käskyn kohdalla.

ÄLÄ TAPA

Lapset leikkivät kadulla. Katua alas tuli kovaa vauhtia auto. Ritva oli juuri riehakkaasti kehunut, ettei pelkäisi mitään ja nyt hän juoksi ajotielle, pysähtyi ja levitti kätensä auton lähetessä. Auto jarrutti kovasti, ja Ritva ehti juuri ja juuri hypätä pois sen alta. Autonkuljettaja työnsi päänsä ulos ikkunasta ja huusi vihaisesti: "Älä leiki elämälläsi, tyttö!" Myös Ritvan äiti oli nähnyt tapauksen ja tuli ulos ja kuritti Ritvaa toisten lasten nähden.

Tämä teki kaikkiin lapsiin järkyttävän vaikutuksen, ja he puhuivat siitä illalla kodeissaan. Kaikkia heitä varoitettiin vakavasti koskaan leikittelemästä sillä tavalla. Eräs lapsista, Heikki, kysyi isältään, eikö ollut väärin, että Ritvan äiti kuritti Ritvaa siinä heidän nähtensä. Tähän vastasi isä, ettei se ollut väärin, sillä olivathan toiset lapset nähneet Ritvan teon ja oli siis oikein, että he tiesivät siitä seuranneen rangaistuksen. Sillä tavoin se olisi heille ja varsinkin pienimmille varoittavana esimerkkinä. Heikin isä selitti edelleen, että sellainen leikki, jossa on vaarassa ihmisen elämä, olipa kysymys omasta tai toisen elämästä, oli synti viidettä käskyä vastaan. Ei kenelläkään ihmisellä, ei lapsella enempää kuin aikuisellakaan, ole oikeutta huolimattomasti ja kevytmielisesti suhtautua elämään, jonka on saanut Jumalalta. Liikenne on kaupungissa kovin vilkas. Kaikkia lapsia on varoitettu ajoteistä. Siispä Ritva ei ollut tietämätön vaarasta. Hän uhmasi sitä tahallaan väärästä rohkeudesta. Se oli hyvin paha teko.

Viides käsky on annettu suojelemaan ihmisen ajallista elämää. Emme saa vahingoittaa, vaan suojella lähimmäisiämme ja samoin myös itseämme. Mutta Raamattu sanoo, että joka vihaa veljeänsä, on murhaaja. Niinpä on myös tuo paha, vihainen ajatus, joka niin helposti tulee sydämeen ja mielellään jää sinne itämään, rikos viidettä käskyä vastaan. Raamatusta luemme, miten Kain vihasi veljeään Abelia ja tämä viha johti lopulta siihen, että Kain tappoi veljensä.

Emme siis saa antaa vihalle sijaa sydämessämme. Meidän tulee opetella rakastamaan kaikkia lähimmäisiämme. Miten voisimme sen oppia? Näemmehän, ettemme ole voineet rakastaa lähimmäisiämme, vaan niin kovin usein olemme nähneet sydämessämme aivan toisenlaisia tunteita. Meidän on kiiruhdettava Jeesuksen luo ja pyydettävä häneltä voimaa voittaaksemme vihan sydämessämme.

Pyytäkäämme myös joka päivä Jeesukselta suojelusta, ettemme varomattomuudella saattaisi vaaraan omaa tai lähimmäisemme elämää. Ettemme kiivastuisi ja rikkoisi lähimmäistämme vastaan, vaan aina osaisimme kaikin tavoin auttaa ja varjella toinen toisemme elämää. Älkäämme koskaan unohtako, että Jumala ei ole luonut meitä vain tätä ajallista elämää varten, vaan että hänen hyvä tahtonsa on johdattaa meidät iankaikkiseen elämään taivaassa. Siihen hän tahtoo meitä varjella.

ÄLÄ TEE AVIORIKOSTA

Jumala itse on asettanut avioliiton, että mies ja vaimo voisivat olla toisilleen avuksi ja että maailmaan syntyvillä lapsilla olisi koti ja turva. Mutta eräällä pienellä pojalla ei ollut vanhempia eikä kotia. Hänet oli jätetty lastenkotiin ja vaikka siellä olikin kaikkea välttämätöntä, ei se kuitenkaan ollut sellainen koti, jossa poika olisi ollut aivan onnellinen. Eräänä päivänä poika kuitenkin haettiin omaan kotiin. Hän sai isän ja äidin. Jumala ei ollut antanut näille omia lapsia ja he tahtoivat nyt pitää omanaan tuon pojan. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että poikaa vaivasi sairaus, jota ei voitu parantaa ja jonka vuoksi pojasta ei koskaan tulisi samanlaista kuin toiset pojat olivat. Eräs vieras täti sanoi silloin äidille: "Onpa se nyt ikävää, että pojalla on tuollainen sairaus, nythän te ette voi häntä pitää, vaan teidän on lähetettävä hänet takaisin." Äiti vastasi: "Mihin sinä lähettäisit lapsesi, jos huomaisit hänen olevan samalla tavoin sairaan?" Nainen sanoi: "Sehän on aivan eri asia, kun hän on omani". Silloin tuo kasvatusäiti sanoi: "Tämä poika on myös minun omani, me olemme ottaneet hänet omaksemme. Hän tulee tarvitsemaan meitä enemmän kuin kukaan muu ja me tulemme tekemään kaikkemme, sehän on Jumalan tahto."

Tällaiseksi Jumala on tarkoittanut kodin, jossa lapset saavat turvan ja hoivan, kunnes ovat tulleet aikuisiksi ja voivat aloittaa oman elämänsä. Synnin seurausta on, että kodit usein särkyvät tai että vanhemmat hylkäävät lapsensa. Miten paljon surua ja murhetta sellainen tuokaan muassaan jo täällä maan päällä. Mutta Jumala johdattaa usein niin, että hyljätytkin lapset löytävät oman kodin, kuten kävi tässä kertomuksessamme. Mikä sitten voi säilyttää kodin eheänä ja turvallisena, niin että lapset voivat siellä olla onnellisia. Vain Jumalan voima voi sen säilyttää. Kun vanhemmat uskossa jättävät koko elämänsä Jumalan johdettavaksi, silloin käy kaikki hyvin ja oikein.

Mutta ihmisen sydän, joka on paha ja turmeltunut. hylkää usein Jumalan tahdon ja lähtee omille teilleen. Silloin käy aina huonosti. Sen vuoksi on tärkeätä jo lapsesta asti varjella sydäntään ja ajatuksiaan kaikelta likaiselta: pahoilta puheilta ja rivoilta sanoilta, huonoilta kuvilta ja kirjoituksilta. Kaikki tällainen saastuttaa ihmisen sydämen, niin että se on valmis pahaan. Miten voimme niitä paeta? Me voimme karttaa sellaisia tovereita, jotka puhuvat rivouksia tai houkuttelevat meitä pahaan. Lasten on parempi olla terveissä ja reippaissa harrastuksissa, ja rukouksessa pyytää Jumalaa varjelemaan meitä sellaisesta pahasta. Myös meidän tulee aina muistaa, että äiti ja isä ovat Jumalan asettamia tähän tehtävään, että kotimme on Jumalan lahja meille, ja ettei meidän tule sitä koskaan halveksia. Kiitollisuudella ja kunnioituksella tulee meidän pyytää Jumalan varjelusta vanhemmillemme ja kodillemme.

Sydämemme on aina taipuvainen pahaan. Sen vuoksi emme voi omin voimin taistella syntiä vastaan. Meidän tulee rukoilla voimaa Jumalalta. Psalmissa 51:12 meitä opetetaan rukoilemaan näin: "Jumala luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki". Ja minne menemmekin, lapsena tai aikuisina, on meidän aina ajateltava, voimmeko ottaa mukaamme Jeesuksen. Ellei Jeesus voi olla mukanamme, on meidän parasta olla sellaiseen paikkaan menemättä. Meidän tulee pysyä Jeesuksen seurassa. Tähän auta meitä, rakas Jeesus!

ÄLÄ VARASTA

Pienessä sekatavarakaupassa vihainen kauppiaanrouva nipisti korvasta pojanvintiötä, jonka hän oli yllättänyt pähkinälaatikon luota. – Minähän otin vain yhden pähkinän, poika valitti. – Yksi tai kymmenen, se on sama asia, sanoi vihainen kauppias, – sinä olet varas ja varokin, ettet enää astu jalallasi minun kauppaani tai kutsun poliisin. Ulos päästyään poika livisti kiireesti omille teilleen. Illalla kaupan suljettuaan käveli sama kauppias kotiaan kohti. Äkkiä hän näki maassa pienet lapsen kengät. Hän nosti ne käteensä ja ihmetteli: – Kas vain, aivan uudet sievät kengät, kukahan ne on tähän jättänyt? Pitäisiköhän minun viedä ne löytötavaratoimistoon, tästähän ne joku kuitenkin ottaa ... mutta tosiaan, ne sopisivat hyvin minun pikku tyttöselleni! Ja niin tuumittuaan hän pisti kengät laukkuunsa.

Löytötavaratoimiston korkean, mustan pöydän reunan ylitse katsoivat pienen tytön silmät hätääntyneinä isoa virkailijasetää. – Onko täällä minun kenkiäni? – Kenkiäsi, miten olet kenkäsi hukannut? – Jätin ne vain kadulle, kun toisetkin lapset juoksivat avojaloin, aioin kyllä palatessani ottaa ne, mutta ei niitä ole missään. – Ei ole täälläkään, lapsi parka! Niiskuttaen juoksi paljasjalkainen tyttönen ulos.

Me ihmiset niin helposti näemme toisten virheet, mutta selitämme omaamme parhain päin. Niin tässäkin kertomuksessa teki tuo ankara kauppiasrouva. Kyllä hän oli oikeassa pähkinävarkaan suhteen, sillä yhden pähkinän luvatta ottaminen on yhtä suuri rikos kuin kymmenenkin pähkinän ottaminen. Mutta myös noiden kenkien ottaminen oli epärehellisyyttä, sillä löytötavaratoimistoon vietynä olisi tyttö saanut kenkänsä takaisin.

Seitsemäs käsky kieltää varastamisen, vääryyden ja petoksen. Se on annettu varjelemaan ihmisten maallista omaisuutta, sitä omaisuutta, jonka Jumala on meille itse kullekin lahjoittanut.

Jumala tahtoo, että me ahkeralla työllä ansaitsemme ne lahjat, jotka hän tahtoo elämämme ylläpitämiseksi meille antaa. Tällä omaisuudellamme tulee meidän myös palvella lähimmäistämme, niin että jaamme siitä niille, joilla on vähemmän tai jotka ovat joutuneet puutteeseen. Me muistamme, miten paljon olemme saaneet: kodin, vaatteet, ruuan, omaiset ja ystävät, emmekö siis mielellämme tahtoisi käyttää tätä kaikkea lähimmäistemme parhaaksi ja Jumalalle kunniaksi. Näin tehdessämme emme mitään ansaitse. Jeesus kehottaa meitä tekemään hyvää niin, "ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee". Myös meidän tulee auttaa lähimmäistämme, aina kun voimme, että hän saisi pitää sen mikä hänelle kuuluu.

Tässäkin olemme olleet vajavaiset. Emme suinkaan ole voineet tätäkään käskyä noudattaa. Sillä jo sekin, että olemme työssämme tai koulussa huolimattomat ja laiskat, on tämän käskyn rikkomista. Niin usein me lankeamme laiskuuteen ja itsekkyyteen.

Joka päivä saamme aina uudestaan omistaa anteeksiantamuksen Jeesuksen kautta tämänkin käskyn rikkomisesta. Tämän suuren lahjan vuoksi tahtoo jokainen uskovainen osoittaa kiitollisuuttaan Jeesukselle auttamalla lähimmäisiään. ja pyytämällä Jeesukselta apua voidakseen oikein käyttää hänen antamiaan lahjoja.

ÄLÄ SANO VÄÄRÄÄ TODISTUSTA
LÄHIMMÄISESTÄSI

Pirkko, Anneli ja Sinikka asuivat samassa talossa ja olivat hyviä tovereita. Eräänä päivänä heidän leikkiessään Pirkko kyllästyi ja lähti kotiin. Anneli sanoi Sinikalle: "Aina tuo Pirkko on niin olevinaan. Kun on niin rikaskin, että taas saa kevätjuhlaan niin kauniin puvun, juuri sellaisen, kuin minäkin haluaisin, mutta äiti ei vain osta!" Sinikka vilkaisi Anneliin syrjäkarein, mutta ei sanonut mitään. Kului päivä ja toinenkin, mutta Pirkkoa ei kuulunut yhteiseen leikkiin. Eikä Sinikkaakaan, he kulkivat yhdessä, ja Anneli oli yksin. Eräänä päivänä Anneli tapasi Pirkon porraskäytävässä ja kysyi: "Oletko vihoissasi, kun et enää tule ulos leikkimään?" Pirkko nosti päätään ja sanoi: "En tule, olet ilkeä ja halpamainen ja olet sanonut minua rumaksi ja laiskaksi ja äitiä ja isääkin olet haukkunut, Sinikka kertoi." Pirkko säikähti ja alkoi selittää, mitä todella oli sanonut ja pyysi anteeksi Annelilta. Viimein tytöt sopivat.

Kuka näistä tytöistä oli syypää kahdeksannen käskyn rikkomiseen? Huomaat, että Anneli tunsi kateutta Pirkkoa kohtaan ja puhui hänestä pahaa. Sinikka käytti hyväkseen Annelin erehdystä ja kulki kielittelijänä, eikä puolustanut Pirkkoa Annelin häntä moittiessa. Panipa hän vielä omiaan lisäksi kertoessaan asiaa eteenpäin. Pirkko taasen kuunteli panettelijaa, ei kysynyt Annelilta, vaan osoitti mieltään panettelujen perusteella. Eivätköhän he olleet kaikki syyllisiä samaan rikokseen!

Mahdatkohan sinä tuntea sellaisia tyttöjä? Olenpa varma, että tunnetkin. Aikuistenkin maailmasta löytyy samanlaista. Mikään synti ei meille ihmisille ole niin helppo ja niin äkkiä tehty kuin väärä todistaminen, panettelu ja paha puhe. Jokainen meistä on valmis Annelin tavoin moittimaan toisia kateuden tahi harmin täyttäessä sydämemme. Ja kuinka joskus polttaakaan ystävämme salaisuus tahi sanat meitä, kuten Sinikkaa, niin että ne on suorastaan pakko kertoa. Mutta entä jos se, mitä kerromme, onkin totta. Eikö velvollisuutemme ole olla rehellisiä ja kertoa toisille, jos on kuullut heistä puhuttavan pahaa? Kahdeksannen käskyn selityksessä sanotaan: "Ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin." Kenestä tämä on sanottu? Se on sanottu meistä jokaisesta, sinun ystävistäsi ja tuttavistasi ja heidän ystävistään ja tuttavistaan. Jokaisesta ihmisestä. Meidän tehtävämme ei ole tehdä pahaa pahemmaksi kertomalla ikäviä ja pahoja puheita, vaan aina uskomme siihen hyvään, mitä toivomme jokaisessa ihmisessä olevan. Aina ajattelemme, miten puhuisimme, jos olisi kysymys meistä itsestämme.

Mutta teemmekö näin? Me jo tiedämme, ettemme ole niin tehneet. Aivan liian usein olemme langenneet pois tältä tieltä toteuttaen vain oman pahan sydämemme tahtoa. Mutta Jeesus ei tehnyt niin täällä maan päällä ollessaan. Hän oli tässäkin esimerkkinä meille halveksimatta tai työntämättä luotaan heikointakaan syntistä. Hän ei työnnä meitäkään pois vaan on valmis ottamaan vastaan katuvaisen sydämemme ja vahvistamaan meitä heikkoja.

Jeesuksen luo me voimme mennä pyytämään anteeksi tätäkin syntiä. Samoin meidän tulee pyytää anteeksi niiltä, joita tiedämme puheidemme loukanneen, kuten Anneli teki kertomuksen lopussa. Ja sovittuamme asian me Jeesuksen avulla pyrimme karttamaan syntiä ja käyttämään kieltämme hänen kunniakseen ja lähimmäisemme parhaaksi.

ÄLÄ HIMOITSE LÄHIMMÄISESI HUONETTA.
ÄLÄ HIMOITSE LÄHIMMÄISESI AVIOPUOLISOA, PALKOLLISIA, KARJAA
ÄLÄKÄ MITÄÄN HÄNEN OMAANSA

Suuressa, kauniissa talossa vietettiin isännän syntymäpäiviä. Paljon vieraita oli saapunut. Lapset leikkivät talon tyttären, Liisan, huoneessa. Liisalla oli hauska leikki. Hän keitti leikkikahvia leikkihellalla kaikille nukeille, jotka istuivat pienillä tuoleilla. Eräs vieraista, Maija-niminen tyttö, katseli kademielin kaikkia leluja ja erikoisesti hellaa, joka oli aivan oikean hellan näköinen. Hellan vieressä oli toinen, vaatimattomampi puusta tehty leikkihella.

– Miksi sinulla on kaksi hellaa? kysyi Maija.

– Tämä puinen on vanha ja nyt olen saanut tämän uuden, selitti Liisa onnellisena.

– Et sinä kahta tarvitse, penäsi Maija.

– Kyllä minä tarvitsen, minulla on suuri perhe, selitti pieni emäntä,

– ja sitä paitsi tämä puinen on minulle rakas, koska isä on sen itse tehnyt.

– Mutta minulla ei ole yhtään hellaa ja minä kyllä otan tämän puuhellan itselleni, sanoi Maija ja samassa hän jo sieppasi lattialta puisen leikkihellan ja juoksi saaliineen pois.

Sisällä salissa vanhempi väki ihaili talon kauniita esineitä ja nautti runsaasta kestityksestä. Eräs rouva sanoi toiselle. – Kyllä Ellin kelpaa olla emäntänä tällaisessa talossa! Olisinpas minä hänen tilallaan. – Sanopas muuta, virkkoi toinen, – ja niin hyvä ja iloinen mieskin kuin hänellä on. Aivan käy kateeksi. Mutta muistathan vielä sen ajan, jolloin hänen täytyi käydä oikeutta sisarensa lapsia vastaan, saadakseen itselleen talon jakamattomana. Onneksi hän osasi pitää puolensa, vaikka säälihän on niitä lapsiakin, orporaukkoja. – Niin, niin, huokasi ensimmäinen, – niin se on maailmassa, eteensä on katsottava, jos mielii rikastua. On otettava vaikka toisilta. Mutta katsopas tuota ryijyä, olisipas se minun seinälläni!

Kertomuksestamme jo näet, mitä himoitseminen tarkoittaa. Sehän on juuri tuota toiselle kuuluvan omaisuuden haluamista. Yhdeksännessä ja kymmenennessä käskyssä Jumala kieltää kaiken tällaisen. Niissä kehotetaan meitä tyytymään siihen osaan, minkä Jumala meille kullekin on armossaan suonut ja iloitsemaan ystäviemme menestyksestä. Mutta sekä lapset, että aikuiset rikkovat alituisesti näitä käskyjä vastaan. Sen vuoksi niitä onkin kaksi. Meitä varoitetaan ensiksi himoitsemasta lähimmäisemme huonetta, eli hänen kotiaan ja tavaraansa. Emme saa sitä kadehtia, emmekä yrittää vääryydellä itsellemme anastaa. Maijan teko oli ruma, se oli aivan yhtä suuri synti, kuin noiden kahden aikuisen kateus ja talon isännän petos, hänen anastaessaan itselleen toisille kuuluvan perinnön.

Mutta toiseksi lähimmäisemme koko omaisuus, hänen aviopuolisonsa, palvelijansa ja kaikki omaisuutensa kuuluvat vain hänelle. Meidän tulisi auttaa lähimmäisiämme, että he saisivat pitää sen, minkä ovat Jumalalta saaneet. Kun Jumala nyt aivan kuin kahteen kertaan vakuuttaa meille, ettemme saa himoita toisen omaa, on tämä siis hyvin tärkeä asia. Kuinka helposti meidän syntisessä sydämessämme syntyykään kateus niitä kohtaan, joilla mielestämme on enemmän kuin meillä. Emme lainkaan tahdo muistaa, mitä kaikkea hyvyyttä itse olemme Jumalalta saaneet aivan ansiotta. Niin kiittämättömiä olemme.

Kun taivaallinen Isämme antoi meille nämä kymmenen käskyä, hän ensimmäisen taulun kolmella käskyllä kehottaa meitä rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja toisen taulun seitsemällä käskyllä hän kehottaa meitä rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme. Näihin kahteen pääkäskyyn sisältyvät sitten kaikki nämä juuri oppimamme kymmenen käskyä. Niinpä me siis opimme, ettemme saa lähimmäistämme vahingoittaa hänen omaisuutensakaan puolesta. Niin kuin Jumala on kieltänyt meitä vahingoittamasta lähimmäisemme elämää tai mainetta, niin hän myös tahtoo varjella kaiken, mitä hän on ihmisille lahjoittanut. Hän tahtoo meidän olevan puhdassydämisiä ja puhtaita ajatuksiltamme ja niin välttämään syntiä.

Olemmeko me puhtaita? Oi, ei! Näemme, miten turmeltunut on sydämemme. Häveten on meidän tunnustettava taivaalliselle Isälle: Olen rikkonut sinun pyhät käskysi, sydämeni on likainen ja syntiä täynnä. Mutta samalla meillä on etuoikeus sanoa: Puhdista sinä minun sydämeni rakkaan Poikasi, Vapahtajamme tähden, anna anteeksi syntini! Taivaallinen Isämme on luvannut kuulla meitä ja tämän anteeksiantamuksen on hän vahvistanut pyhässä kasteessamme jo, kun olimme pieniä lapsia. Tähän kasteemme liittoon tahdomme pitäytyä ja siinä pysyä. Tähän auta meitä kaikkia, rakas taivaallinen Isämme. Amen.