Tyyrossakin opetuslapset varoittivat Paavalia menemästä Jerusalemiin. Kun viikko oli kulunut, koko seurakunta miehet, vaimot ja lapset saattoivat Paavalia satamaan asti. Vielä rannalla he kaikki polvistuivat rukoilemaan yhdessä. Sitten matkaseurue nousi laivaan ja Tyyron seurakuntalaiset palasivat koteihinsa.

Laiva purjehti Tyyrosta Ptolemaikseen. Merimatka päättyi siihen. Matkalaiset kävivät täälläkin tervehtimässä seurakuntaa, mutta täällä viivyttiin vain päivä ja seuraavana päivänä piti jo olla Kesareassa. Siellä asui evankelista Filippus. He menivät hänen tykönsä. Filippus oli yksi niistä seitsemästä diakonista, jotka Jerusalemin seurakunta asetti auttamaan seurakunnan köyhiä  pian ensimmäisen helluntain jälkeen. Stefanus, jonka juutalaiset kivittivät, oli ollut hänen työtoverinsa. Filippuksen elämä oli kulkenut toisin. Ensin hän oli tehnyt lähetystyötä Samariassa sitten hän oli muuttanut Kesareaan. Hänellä oli perhe. Raamattu mainitsee neljä tytärtä, jotka olivat neitsyitä ja joilla oli profetoimisen lahja.

Filippuksen kodissa Paavali ja muut matkalaiset viettivät useita päiviä, kunnes heitä tuli tervehtimään eräs henkilö, jonka Paavali oli tavannut aikaisemminkin. Hän oli profeetta Agabus. Kun Paavali nuoruudessaan teki työtä Antiokiassa ennen lähetysmatkojaan, toi Agabus seurakunnalle Jumalan ilmoituksen tulevasta nälänhädästä.

Agabus tuli nytkin tuomaan viestiä Jumalalta. Se, mitä Paavalille tulisi tapahtumaan, oli Jumalan tahto.

Kun Agabus tuli taloon, hän meni Paavalin luo. Hän irrotti Paavalin vyön, sitoi sillä kätensä ja jalkansa ja sanoi: "Näin sanoo Pyhä Henki: 'Sen miehen, jonka vyö tämä on, juutalaiset näin sitovat Jerusalemissa ja antavat pakanain käsiin'". Jotkut alkoivat itkeä. Kaikki pelkäsivät Paavalin puolesta. Luukas ja kaikki paikalla olleet pyysivät, ettei Paavali menisi Jerusalemiin.

Paavalin mieleen nousi vanhoja asioita. Hän tiesi, miten raivokkaita juutalaiset olivat. Se tunne oli hänelle tuttu, hän oli itse ollut surmaamassa Stefanusta. Hän oli sen jälkeen vainonnut seurakuntaa kiihkeästi lepäämättä, kunnes Jeesus pysäytti hänet. Ja nyt hän itse oli Stefanuksen työtoverin, Filippuksen talossa. Nyt oli hänen vuoronsa joutua juutalaisten käsiin.

Paavali sanoi lujasti: "Mitä te teette, kun itkette ja särjette minun sydäntäni. Sillä minä olen valmis, en ainoastaan käymään sidottavaksi vaan myöskin kuolemaan Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden." Mitä ajattelikaan Filippus? Ehkä hänkin muisti aikaisempia marttyyreita, varsinkin Stefanusta. Ehkä hän muisti, miten Jeesus oli muuttanut Sauluksen elämän. Vainoojasta oli tullut rohkea todistaja. Vainoista oli aina seurannut seurakunnan kasvu, evankeliumin sana oli levinnyt yhä laajemmalle. Siitäkö oli nytkin kysymys.

Luukas kertoo, että Paavalin taipumattomuus rauhoitti ihmisten mieliä, he ymmärsivät, että Paavalin elämä oli Jumalan kädessä ja sanoivat: "Tapahtukoon Herran tahto."

Niin matka jatkui kohti Jerusalemia.