Paavali pakanain apostoli

Apollos puhui palavasti, mutta hän ei tuntenut kristillistä kastetta.

Paavali vietti jonkun aikaa Antiokiassa kotiseurakunnassaan. Mutta pian hän halusi tietää, miten seurakunnat voivat. Lähetystyö kutsui jälleen. Paavali matkusti maitse Fryygian ja Galatian maakuntien halki Efesoon. Matkalla hän kävi tervehtimässä kaikkia reitin varrella olleita seurakuntia. Kaikille hänellä oli rohkaisun sanoja puhuttavana. Usko vahvistui ja rakkaus Vapahtajaan ja hänen omiinsa lisääntyi. Kun Paavali kertoi, että Jerusalemin seurakunta eli köyhyydessä, halusivat pakanakristityt osallistua järjestettyyn rahankeräykseen runsaasti jopa yli voimiensakin. (1 Kor. 16)

Efesossa oli jo seurakunta. Siellä Paavali oli edellisen lähetysmatkansa lopulla vain pikaisesti käynyt, mutta nyt Paavalin päätarkoitus oli tehdä työtä Efesossa. Muistamme, että uskolliset Paavalin apulaiset Priskilla ja Akylas olivat asettuneet asumaan Efesoon. Siellä he valmistivat ja myivät telttoja. Mutta siellä he tekivät myös lähetystyötä.

Eräänä päivänä Efeson synagogaan saapui erikoinen vieras. Hän tuli kaukaa Aleksandriasta, Pohjois-Afrikasta. Hän oli hyvä puhumaan ja hän tunsi kirjoituksia. Apollos oli hänen nimensä. Hänelle oli opetettu Herran tie ja hän uskoi palavasti Jeesukseen. Ihmiset kuuntelivat hänen puheitaan mielellään, mutta Akylas ja Priskilla huomasivat pian, ettei Apollos tuntenut kristillistä kastetta. Apollos oli kuullut vain siitä parannuksen kasteesta, jolla Johannes Kastaja kastoi ihmisiä ennen Jeesuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemusta. Niin Akylas ja Priskilla pyysivät Apolloksen luokseen ja kertoivat tarkemmin Jumalan tien. Apollos otti heidän todistuksensa ilolla vastaan. Hän tahtoi heti lähteä viemään evankeliumia eteenpäin. Seurakunta kirjoitti hänelle suosituskirjeen vietäväksi Akaiaan, jonne hän tahtoi lähteä Kristusta julistamaan. Kun hän sinne saapui, hänestä oli paljon apua uskonveljille. Voimakkaasti hän kumosi juutalaisten väitteet ja todisti, että Jeesus on Kristus.

Paavali opetti ja kastoi uskoon tulleita Efesossa.

Aigeian meren rannalla nykyisen Turkin länsirannikolla on vanha historiallinen kaupunki Efeso. Jotkut ovat käyneet siellä turistimatkalla. Hienoista rakennuksista, teattereista ja temppeleistä on jäljellä raunioita, joista menneen loiston voi aavistaa. Paavalin aikana Efeso eli kukoistuskauttaan. Se oli Aasian provinssin pääkaupunki, koko Vähän-Aasian kauppaliikenteen keskus. Efeso sijaitsee Kaystros-joen suulla. Ympärillä leviää hedelmällinen tasanko. Liikenne oli vilkasta satamasta laivoilla ympäri Välimeren kaupunkeja ja maanteitse kohti itää. Kaupunki tunnettiin suuresta Artemis-jumalattaren temppelistä. Sen rauniot on löydetty kaivauksissa kaupungin itäpuolelta.

Kun Paavali saapui Efesoon, oli Apollos jo matkustanut Korinttoon. Paavali tapasi muutamia opetuslapsia, joita Apollos oli opettanut ennen kuin Akylas ja Priskilla olivat opettaneet hänelle koko kristillisen opin. Paavali sai kuulla, ettei näitä miehiä oltu kastettu. Niinpä hän opetti heitä ja kastoi heidät. Niin koko joukko, 12 miestä, sai Pyhän Hengen lahjan, niin että he puhuivat kielillä ja ennustivat. Tämä oli Paavalin ensimmäinen työkohde Efesossa.

Efesossa asui myös paljon juutalaisia. Synagogassa kokoonnuttiin säännöllisesti. Sinne kokoontuivat myös kristityt aluksi. Sinne meni Paavalikin. Kolmen kuukauden ajan Paavali puhui rohkeasti Jumalan valtakunnasta. Monet uskoivat, mutta oli niitäkin, jotka eivät uskoneet, vaan puhuivat pahaa Herran tiestä. Paavali katsoi silloin parhaaksi, että opetuslapset eivät enää mene siihen joukkoon, vaan kokoontuvat muualla. Jumalan johdatus on ihmeellinen. Uusi kokoontumispaikka saatiin Tyrannuksen koulusta. Koulu oli ilmeisesti ollut pakanallisten filosofien kokoontumispaikka, mutta nyt siitä tuli kristillinen koulu. Kahden vuoden ajan Paavali opetti siellä joka päivä. Ja evankeliumi menestyi Efesossa ja koko Aasiassa niin, että kaikki saivat sen kuulla.

Paavali teki lähetystyötä Efesossa ahkerasti, mutta koko aikana hän ei unohtanut myöskään aikaisemmin perustamiaan seurakuntia. Täällä hän kirjoitti kirjeen Galatian ja Korintton seurakunnille. Korintton seurakunnan jäsenistä muutamat kävivät Efesossa Paavalia tapaamassa. Stefanas, Fortunatus ja Akaius kävivät siellä, samoin Apollos. Myös Soostenes oli Efesossa Paavalin luona, ja hän kirjoittaa Korinttoon yhdessä Paavalin kanssa 1.Kor1:1.

Paavali opetti Tyrannuksen koulussa päivittäin. Ihmiset tulivat saamaan häneltä oppia pelastuksen asioissa, mutta myös kaikissa muissakin vaivoissaan he pyysivät Paavalin apua. Jumala teki paljon ihmetekoja Paavalin kautta ja monet sairaat paranivat. Myöskin pahojen henkien riivaamia hän auttoi. Efesossa oli muutamia juutalaisia, jotka harjoittivat noituutta. He seurasivat kateellisina Paavalin toimintaa. Kun he huomasivat, että Paavali rukoili Jeesusta sairaita parantaessaan, hekin rupesivat ajamaan pahoja henkiä sanoen: "Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa."  Juutalaisen ylipapin Skeuaan seitsemän poikaa olivat myös näiden loitsijoiden joukossa. Kun he yrittivät ajaa pahaa henkeä pois eräästä miehestä, henki vastasi heille: "Jeesuksen minä tunnen ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?" Mies hyökkäsi heidän kimppuunsa. Hän voitti heidät kaikki vuorotellen ja runteli heitä niin että he alastomina ja haavoittuneina pakenivat paikalta.

"Jeesuksen minä tunnen ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?" Mies hyökkäsi heidän kimppuunsa. Hän voitti heidät kaikki.

Tapahtuma tuli koko kaupungin asukkaiden tietoon. Kaikki pelkäsivät ja ylistivät Jeesuksen nimeä suuresti. Monet tulivat uskoon ja tunnustivat syntinsä. Myös monet taikuuden harjoittajat katuivat tekojaan. He halusivat päästä eroon taikakirjoistaan. Siihen aikaan niitä kirjoja arvostettiin, jos ne olisi myyty, niistä olisi saatu viisikymmentätuhatta hopearahaa. Mutta nyt ne kerättiin yhteen kasaan ja sytytettiin palamaan. Jeesus oli näille ihmisille rakkaampi kuin raha. He eivät halunneet myydä kirjojaan muille, ettei kukaan enää niiden vuoksi eksyisi. Näin Herran sana kasvoi ja vahvistui voimallisesti Efesossa.

Paavalin toiminta Efesossa ja lähiympäristössä oli jatkunut jo lähes kolme vuotta. Hän suunnitteli paluuta Jerusalemiin, jonka jälkeen hän tahtoi päästä Roomaan. Lähetystyö eteni hyvää vauhtia, mutta kaikki eivät olleet tyytyväisiä.

Muinaiset kreikkalaiset ja italialaiset palvoivat monia jumalia. Yksi niistä oli Artemis, vapaan luonnon ja metsästyksen jumalatar. Väitettiin, että kauan sitten oli Artemis-jumalattaren kuva pudonnut taivaasta Efesoon. Siksi oli rakennettu temppeli, jossa tätä kuvaa säilytettiin.  Alkuperäinen temppeli oli kuitenkin palanut ja Aleksanteri Suuren arkkitehti Deinokrates rakensi uuden apunaan koko maakunta. Uusi temppeli oli komea. Sen seinät oli tehty marmorista ja katto setripuista. Se oli täynnä alttareita ja kreikkalaisten taitelijoiden upeita kuvanveistoksia. Temppeliä pidettiin yhtenä vanhan maailman seitsemästä ihmeestä, niin kaunis se oli. Mutta maallinen loisto on pettävää.

Temppelissä työskenteli ylipapin johdolla iso joukko pappeja ja papittaria, jotka järjestivät palvontamenoja ja uhreja. Toimintaan kuului monenmoista kaupankäyntiä ja myös siveettömiä menoja. Niillä kerättiin sievoiset rahat. Joukossa oli hopeaseppiä, jotka valmistivat hopeasta temppelin pienoismalleja. He myivät niitä korkeaan hintaan uskotellen ihmisille, että niissä olisi jotakin taikavoimaa. Hopeaseppien johtomies oli Demetrius. Kristityt eivät noita esineitä ostaneet, joten kristinuskon levitessä hopeaseppien tulot pienenivät. Demetrius oli huomannut tämän eikä suinkaan aikonut tyytyä asian tilaan.

Hopeaseppä myi temppelin pienoismalleja.

Demetrius kutsui kaikki hopeasepät kokoon ja piti heille puheen. Hän syytti Paavalia siitä, että hän tuhoaa heidän elinkeinonsa. Mutta vielä pahempaa oli, että Paavali oli opettanut, etteivät ne ole jumalia, jotka käsillä tehdään. Nyt oli uhkaamassa vaara, ettei Artemis-jumalattaren temppeliä enää pidettäisi minään ja koko jumalatar menettäisi mahtavuutensa. Kuulijakunta tuli vihaa täyteen ja he alkoivat huutaa: "Suuri on efesolaisten Artemis!" Kaupungissa syntyi meteli. Väki tungeksi huutajia seuraten näytelmäpaikkaan, amfiteatteriin. Riehaantunutta joukkoa vastaan tuli kaksi Paavalin työtoveria Gaius ja Aristarkus. Heidät he raastoivat mukaansa. Teatterissa ihmiset huusivat mikä mitäkin, sillä monet olivat tulleet mukaan tietämättä, miksi kokousta pidettiin.

Paavalin majapaikkaan tieto metelistä tuli pian. Paavali olisi halunnut itse mennä puhumaan kaupunkilaisille, mutta toiset opetuslapset kielsivät häntä menemästä. Maakunnan hallitusmiehissä oli muutamia Paavalin ystäviä ja hekin pyysivät, ettei Paavali menisi näytelmäpaikkaan.

Näytelmäpaikkaan oli tullut myös joukko juutalaisia tietämättä, mistä oli kysymys. Koska juutalaiset eivät myöskään palvelleet Artemista, pantiin Aleksander pitämään puolustuspuhetta. Kun Aleksander yritti aloittaa, väki huomasi, että hän oli juutalainen ja alkoi huutaa: "Suuri on efesolaisten Artemis." Aleksanderin puheesta ei tullut mitään. Kaupungin kansleri astui esiin, sai kansan rauhoittumaan ja alkoi puhua. Hän sanoi, että kaikkihan tietävät, että Efeson kaupunki on Artemiin temppelin ja hänen kuvansa vaalija. Eivätkä ne, joita syytetään, ole jumalatarta pilkanneet. Niinpä jos Demetriuksella on riita-asia, vieköön sen oikeuteen. Kansa voi esittää muut vaatimukset laillisessa kansankokouksessa. Ei saa järjestää mellakoita, niiden takia kaupunkilaisia voitaisiin syyttää jopa kapinasta. Kansleri kehoitti väkeä palaamaan rauhassa koteihinsa. Puhe tehosi ja väkijoukko hajaantui. Gaius ja Aristarkhus palasivat muiden opetuslasten tykö.

Jumala käänsi tapahtumat parhain päin. Mutta Paavalin oli aika jatkaa työtä toisaalla.

Nykyisin kirjoitetaan aika vähän kirjeitä, kun on puhelimet ja muut sähköiset viestintävälineet. Vanha tapa lähettää ystäville ja sukulaisille joulukortteja on sentään säilynyt. Paavalin aikana ainoa tapa kertoa asioita kaukana asuville ystäville oli kirjeen lähettäminen. Siihen aikaan kirjeet kirjoitettiin ruokokynällä ja musteella liuskoille, jotka olivat paperia tai pergamenttia. Paperi oli tehty papyryskaislasta, mutta pergamentti oli nahkaa. Liuskat liimattiin peräkkäin, niin että syntyi yksi pitkä arkki. Se käärittiin rullalle ja sinetöitiin. Postia ei ollut, joten kirjeet lähetettiin matkustavaisten mukana. Varakkaat henkilöt saattoivat palkata lähetin viemään kirjeitään.

Raamatussa on paljon kirjeitä, jotka Paavali on kirjoittanut seurakunnille ja myös yksityisille henkilöille. Joskus hän käytti kirjuria, joskus kirjoitti itse. Mutta  sanoma ei ole hänen omaansa, vaan Pyhän Hengen antamaa. Paavali ei siten pitänyt huolta vain sen ajan uskovista, vaan  myös kaikkien tulevien aikojen kristityistä.

Paavali teki työtä Efesossa noin kolme vuotta. Sinä aikana hän kirjoitti galatalaisille ja korinttolaisille. Kun hopeasepät nostivat metelin Efesossa, Paavali katsoi parhaaksi valmistautua palaamaan Jerusalemiin. Mutta ensin piti käydä tervehtimässä monia seurakuntia. Paavali tahtoi vahvistaa kaikin tavoin heidän uskoaan Jumalan Sanalla, että he kestäisivät vainot ja harhaopettajien hyökkäykset. Samalla hän keräsi avustusta viedäkseen sen Jerusalemin seurakunnalle.

Paavali purjehti laivalla Efesosta pohjoiseen Trooaaseen. Matkaseurana hänellä oli Gaius ja Aristarkus. Hän kaipasi kovasti tietoja Korinttosta. Tiituksen piti niitä hänelle tuoda. Hän oli aikaisemmin saanut huonoja uutisia seurakunnan keskinäisistä riidoista ja lankeemuksista. Silloin Paavali oli kirjoittanut ensimmäisen kirjeensä Korinttoon. Mutta Tiitus ei ollut Trooaassa. Matkaa jatkettiin Makedoniaan, jossa viivyttiin jonkin aikaa. Tiitus tulikin sinne Paavalia tapaamaan. Hän kertoi asioiden korjautuneen Korinttossa. Paavalin murhe haihtui. Niinpä hän kirjoittaa:"Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla." Tämä on toisessa Korinttolaiskirjeessä, jonka Paavali kohta lähetti Korinttoon. Pian tämän jälkeen Paavali matkusti itsekin sinne. Hän viipyi siellä muutamia kuukausia opettaen ja rohkaisten hänelle rakasta seurakuntaa. 

Paavali sanelee kirjettä.

Korinttossa ollessaan Paavali ei unohtanut muitakaan seurakuntia. Jerusalemin köyhälle seurakunnalle kerättiin täältäkin avustusta. Rooman seurakunnalle Paavali kirjoitti pitkän kirjeen. Vaikka Paavali ei ollut siellä koskaan käynyt, hän tunsi seurakunnan jäsenistä monia. Sinne olivat palanneet mm. Paavalin uskolliset ystävät Akylas ja Priskilla. Paavali toivoi myös itse pääsevänsä Roomaan. Tämän kirjeen kirjurina oli Tertius ja sen vei perille diakonissa Foibe Kenkreasta. Paavali toivoi myös itse pääsevänsä Roomaan. Sinne Jumala hänet lähettikin, mutta vielä ei Paavali tiennyt, miten se oli tapahtuva.

Roomalaiskirjeeseen Paavali kiteyttää koko kristillisen opin. Koska hän ei ollut itse saarnannut roomalaisille, hän aivan erikoisesti tahtoo kirkastaa Jumalan armon Jeesuksessa. Ei siis liene ihme, että uskonpuhdistaja Martti Luther löysi uskon perustan juuri Roomalaiskirjeestä. Pelastus on yksin Jumalan lahja. "Vanhurskas on elävä uskosta."

Kaikista kirjeistä näemme, miten Paavali rakasti kaikkia niitä ihmisiä, joille hän oli julistanut evankeliumia. Monia hän mainitsee nimeltäkin. Tämä perheetön, keski-ikään ehtinyt mies huolehtii kaikista kuin omista lapsistaan. Hänen sydämessään palaa rakkaus Jeesukseen ja kaikkiin uskoviin niin, että hän antautuu vaaroihin, ponnistelee väsymättä, ei etsi koskaan omaa etuaan vaan luopuu jopa omista oikeuksistaan, jos näkee sen seurakunnan parhaaksi. Kunpa mekin oppisimme sellaista rakkautta hänen kirjeistään.

Trooaan satamakaupungissa oli pieni seurakunta. Se kokoontui viettämään jumalanpalvelusta joka sunnuntai niin kuin kristityillä on tapana. Viikon ensimmäisenä päivänä Jeesus nousi kuolleista ja sen muistoksi kristittyjen lepopäivä on sunnuntaina. Kokoontumispaikka oli erään talon kolmannessa kerroksessa oleva yläsali.

Paavali oli usein kulkenut tämän kaupungin kautta, mutta tällä kerralla hän viipyi täällä kokonaisen viikon. Koko matkaseurue oli nyt koolla. Raamattu mainitsee seitsemän pakanaseurakuntien edustajaa, jotka kaikki matkustivat Paavalin mukana viemään rakkaudenlahjaa Jerusalemin seurakunnalle. Viikon varrella he tapasivat seurakuntalaisia ja tekivät matkasuunnitelmia. Seurakunta halusi järjestää jäähyväisjuhlan viimeisenä sunnuntaina juuri ennen lähtöä.

Sunnuntai-iltana kirkkosali oli täynnä väkeä. Mukana olivat kaikki matkalaiset ja seurakuntalaisten perheet pienimpiä lapsia myöten. Paavali tiesi, ettei hän pitkään aikaan palaisi. Siksi hän tahtoi muistaa kaiken tärkeän ja puhe kesti pitkään aina puoliyöhön asti. Nuorten joukossa oli Eutykus-niminen poika. Kun sali oli täynnä ja ilma oli kuumakin, asettui hän istumaan ikkunalaudalle. Lamput paloivat pimeässä yössä, raikas ulkoilma tuli ikkunasta. Eutykus kuunteli Paavalin puhetta, mutta siinä oli paljon vaikeita asioita, eikä hän varmaan ymmärtänyt kaikkea. Hän nukahti. Kaikkien kauhuksi yht'äkkiä pojan tasapaino petti ja hän putosi kolmannesta kerroksesta maahan. Kun vanhemmat ehtivät alas, oli poika kuollut. Paavalikin kiirehti ulos pojan luo. Hän heittäytyi pojan yli ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sydämessään Paavali huusi Jumalaa, mutta ihmisille hän sanoi rauhallisesti: "Älkää hätäilkö, sillä hänessä on vielä henki." Jumala teki ihmeen, Eutykus avasi silmänsä. Niin jumalanpalvelus jatkui ehtoollisen vietolla. Kaikki ylistivät Jumalaa hänen suuresta armostaan. Kaikkein onnellisempia olivat varmasti Eutykuksen vanhemmat, kun he veivät pojan elävänä kotiin.

Eutykus tarkoittaa kreikankielessä onnellista. Onnellinen hän varmasti olikin. Voimme uskoa, ettei hän koskaan tämän jälkeen nukkunut kirkossa. Mikään ei hänestä voinut olla niin mielenkiintoista kuin oppia tuntemaan Jeesusta, joka herätti hänet ihmeellisellä tavalla kuolemasta.

Mutta Paavali keskusteli kaikkien kanssa vielä aamuun asti. Auringon noustua matkalaiset jättivät hyvästit.

Jäähyväisjuhla Trooaassa oli syvästi liikuttanut kaikkien mieliä. Niinpä Paavali keskusteli joidenkin kanssa aamuun asti. Kun aurinko nousi, hän kehotti matkakumppaneitaan lähtemään laivalla. Paavali itse halusi kulkea jalan seuraavaan satamaan, Assoon toiselle puolelle niemeä, jonka ympäri laiva purjehti. Hän ehtisi perille yhtä pian kuin laivakin, sillä matka maitse oli paljon lyhyempi.

Niin Paavali suuntasi yksinäiset askelensa kohti Assoa. Ilma oli aamulla vielä viileä. Matkaa oli 35 km. Tuskin hänellä olikaan ollut monta tällaista hiljaista yksinäistä hetkeä. Nyt oli hyvä rukouksessa kantaa seurakuntien asioita Jumalalle. Mielessä kulkivat ajatukset siitä, mitä Jerusalemissa tulisi tapahtumaan. Pahat aavistukset eivät jättäneet häntä, mutta sydämessä asui järkähtämätön luottamus Jumalan apuun ja johdatukseen.

Asson satamassa Paavali nousi laivaan. Nyt olivat kaikki koolla: Paavali ja Luukas, joka kirjoitti tapahtumat muistiin sekä pakanaseurakuntien edustajat. He olivat matkalla helluntaijuhlille tervehtimään Jerusalemin seurakuntaa avustuslähetys mukanaan. Näin he halusivat osoittaa rakkautta ja vahvistaa uskonyhteyttä pakanakristittyjen ja juutalaiskristittyjen välillä.

Laiva jatkoi matkaa viivyttelemättä. Purjehdittiin Kion ohi Samoon ja Miletoon. Näin mentiin Efeson ohi, Paavali ei halunnut poiketa sinne, sillä siellä olisi kulunut liian paljon aikaa. Kuitenkin hän halusi hyvästellä Efeson vanhimmat. Heille lähetettiin sana, että he saapuisivat Miletoon.

Efeson vanhimmat noudattivat  heti Paavalin kutsua ja saapuivat Miletoon. Täälläkin järjestettiin jäähyväisjuhla. Paavali piti puheen, niin kuin aina ennenkin. Mutta nyt hän puhui paljon myös omasta työstään. Hän ei ollut keneltäkään mitään pyytänyt, vaan täälläkin hän oli ansainnut elantonsa telttojen tekemisellä.

Paavali oli uskollisesti ja ahkerasti todistanut kaikille uskoa Herraan Jeesukseen. Hän oli saarnannut julkisesti ja käynyt kodeissa. Hän tiesi, että häntä odotti kahleet ja ahdistukset, kun hän menee Jerusalemiin. Mutta Paavali tiesi myös, että hänen oli sinne mentävä. Pyhä Henki oli hänelle sen ilmoittanut. Niin hän myös tiesi, ettei hän enää voisi nähdä näitä rakkaita uskonveljiä uudelleen. Siksi Paavali varoittaa seurakunnan vanhimpia, siitä mitä on tulossa:

"Minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät lauma säästä ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat vetääkseen opetuslapset mukaansa." Tämä oli Paavalin suurin huoli. Omaa henkeään hän ei pitänyt minkään arvoisena, kunhan hän vain täyttää sen tehtävän, jonka hän on Jeesukselta saanut.

Kun Paavali lopetti puheensa, he polvistuivat rukoukseen. Ihmiset syleilivät Paavalia hyvästiksi itkien haikeasti. Heitä suretti eniten se, etteivät enää saisi häntä nähdä. Mutta matkalaiset lähtivät ja koko saattoväki seurasi heitä laivalle asti.

Tyyrossakin opetuslapset varoittivat Paavalia menemästä Jerusalemiin. Kun viikko oli kulunut, koko seurakunta miehet, vaimot ja lapset saattoivat Paavalia satamaan asti. Vielä rannalla he kaikki polvistuivat rukoilemaan yhdessä. Sitten matkaseurue nousi laivaan ja Tyyron seurakuntalaiset palasivat koteihinsa.

Laiva purjehti Tyyrosta Ptolemaikseen. Merimatka päättyi siihen. Matkalaiset kävivät täälläkin tervehtimässä seurakuntaa, mutta täällä viivyttiin vain päivä ja seuraavana päivänä piti jo olla Kesareassa. Siellä asui evankelista Filippus. He menivät hänen tykönsä. Filippus oli yksi niistä seitsemästä diakonista, jotka Jerusalemin seurakunta asetti auttamaan seurakunnan köyhiä  pian ensimmäisen helluntain jälkeen. Stefanus, jonka juutalaiset kivittivät, oli ollut hänen työtoverinsa. Filippuksen elämä oli kulkenut toisin. Ensin hän oli tehnyt lähetystyötä Samariassa sitten hän oli muuttanut Kesareaan. Hänellä oli perhe. Raamattu mainitsee neljä tytärtä, jotka olivat neitsyitä ja joilla oli profetoimisen lahja.

Filippuksen kodissa Paavali ja muut matkalaiset viettivät useita päiviä, kunnes heitä tuli tervehtimään eräs henkilö, jonka Paavali oli tavannut aikaisemminkin. Hän oli profeetta Agabus. Kun Paavali nuoruudessaan teki työtä Antiokiassa ennen lähetysmatkojaan, toi Agabus seurakunnalle Jumalan ilmoituksen tulevasta nälänhädästä.

Agabus tuli nytkin tuomaan viestiä Jumalalta. Se, mitä Paavalille tulisi tapahtumaan, oli Jumalan tahto.

Kun Agabus tuli taloon, hän meni Paavalin luo. Hän irrotti Paavalin vyön, sitoi sillä kätensä ja jalkansa ja sanoi: "Näin sanoo Pyhä Henki: 'Sen miehen, jonka vyö tämä on, juutalaiset näin sitovat Jerusalemissa ja antavat pakanain käsiin'". Jotkut alkoivat itkeä. Kaikki pelkäsivät Paavalin puolesta. Luukas ja kaikki paikalla olleet pyysivät, ettei Paavali menisi Jerusalemiin.

Paavalin mieleen nousi vanhoja asioita. Hän tiesi, miten raivokkaita juutalaiset olivat. Se tunne oli hänelle tuttu, hän oli itse ollut surmaamassa Stefanusta. Hän oli sen jälkeen vainonnut seurakuntaa kiihkeästi lepäämättä, kunnes Jeesus pysäytti hänet. Ja nyt hän itse oli Stefanuksen työtoverin, Filippuksen talossa. Nyt oli hänen vuoronsa joutua juutalaisten käsiin.

Paavali sanoi lujasti: "Mitä te teette, kun itkette ja särjette minun sydäntäni. Sillä minä olen valmis, en ainoastaan käymään sidottavaksi vaan myöskin kuolemaan Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden." Mitä ajattelikaan Filippus? Ehkä hänkin muisti aikaisempia marttyyreita, varsinkin Stefanusta. Ehkä hän muisti, miten Jeesus oli muuttanut Sauluksen elämän. Vainoojasta oli tullut rohkea todistaja. Vainoista oli aina seurannut seurakunnan kasvu, evankeliumin sana oli levinnyt yhä laajemmalle. Siitäkö oli nytkin kysymys.

Luukas kertoo, että Paavalin taipumattomuus rauhoitti ihmisten mieliä, he ymmärsivät, että Paavalin elämä oli Jumalan kädessä ja sanoivat: "Tapahtukoon Herran tahto."

Niin matka jatkui kohti Jerusalemia.