Pakkasta ja paimenensanoja

Runohetki

 Pakkasta ja paimenensanoja

– Miro hei, joskus musta tuntuu, että opettaja ei oikein pidä meistä. Leevin ääni värisi kylmästä. Tuntui kuin pakkasta olisi ollut sata astetta. Miro hymähti kaverinsa valitukselle. Kylmyys vähensi kummasti halua jutustella, ja piti keskittyä lämpimänä pysymiseen. Sitä paitsi Leevi valitti turhasta. Luokalle oli annettu viikkoja sitten tehtävä, joka pitäisi palauttaa huomenna. Jos Miro ei olisi muistanut sitä aamulla, ei Leevikään sitä olisi muistanut tehdä. Eipä silti, että häntäkään olisi kiinnostanut odottaa ketään paukkupakkasessa. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Heidän tehtävänsä oli kirjoittaa raportti kirjallisuuteen liittyvästä harrastustoiminnasta. Oli uskomaton onnenpotku kaveruksille, että Leevin isoäiti kuului runopiiriin, jonka tapaaminen oli juuri päivää ennen raportin palautusta opettajalle.  Vihdoin Leevin mummu saapui paikalle.

– No hei, pojat! kuului iloinen tervehdys. Näytti siltä, kuin isoäiti ei olisi lainkaan välittänyt kylmästä. – Onpa mukava saada teidät mukaan katsomaan, missä minä vapaa-aikaani vietän, hän rupatteli ja lähti opastamaan poikia perässään. Leevin mummu hoiti puhumisen matkan ajan. Pojat seurasivat keskittyneinä taisteluunsa kylmyyttä vastaan. Miro havahtui vasta, kun mummu kertoi, että juuri tälle päivälle oli piiriin tulossa ammattirunoilija vieraaksi. – Onpahan ainakin jotain, mitä lisätä raporttiin, Miro päätteli tyytyväisenä. – Ei tämä taida ihan turha reissu olla.

Viimein seurue pääsi perille. Runopiiri kokoontui vuorotellen jokaisen piirin jäsenen kotona. Juuri kun astuttiin pihaan, Miro huomasi, että Leevi kävi hermostuneen oloiseksi. – Mikä on? hän kysyi tönäisten kaveriaan. – Katri asuu täällä! Leevi kuiskasi hätääntyneenä. Miro ei ensin tajunnut, mutta sitten hän ymmärsi, mistä oli kysymys. Katri oli musiikkiluokalla heidän koulussaan, ja Miro tiesi, että tuo tyttö oli Leevin heikko kohta. Hän oli suoraan sanottuna kaulaansa myöten pihkassa Katriin. Miro ei voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen.

– Lopeta toi virnuilu! Mä en todellakaan ole menossa tuonne, Leevi puuskutti. – Älä nyt. Ei me voida mennä huomenna tyhjin käsin äikän tunnille. Sitä paitsi tuskin se Katri mummojen runopiirejä harrastaa, Miro järkeili. – Ja mulla on liian kylmä, että kävelisin takaisin. Miro suori sisään Leevin mummun perässä.

Tilaisuus oli alkamaisillaan, kun Miro astui olohuoneeseen. Katrin isä oli toivottanut hänet tervetulleeksi ja osoitti hyvän istumapaikan. Annettuaan katseensa kiertää huoneessa, Miro hämmästyi, miten runopiiriin näytti kuuluvan hyvin eri-ikäisiä ihmisiä – tosi nuoriakin. Samassa, kun hän toipui tästä hämmennyksestään, lysähti joku hänen viereensä istumaan. – Kiitos! Se oli Leevi, joka oli myöntänyt tappionsa ja seurannut häntä sisään. – Kiitos mitä? Miro ihmetteli. Leevi osoitti suuntaan, missä heidän ikäisensä tyttö keskusteli vanhemman miehen kanssa. Se oli Katri, joka tietysti katsoi juuri kohti, kun Leevi osoitti häntä. Poika punastui korviaan myöten. – Mä en ikinä lähde sun kanssa enää minnekään… hän kuiskasi Mirolle. Mies, jonka kanssa Katri oli puhunut, aloitti illan. Hän oli kirjailija, joka oli kutsuttu kertomaan työstään runojen parissa ja myös lausumaan joitain omista runoistaan. Pojat kuuntelivat ja tekivät muistiinpanoja raporttia varten. Miro yritti saada joitain runoistakin kirjoitettua ylös.

Illan edettyä jo pitkälle kirjailija sanoi esittävänsä lopuksi hänen lempipsalminsa Raamatusta. Se oli psalmi 23, joka oli Mirollekin tuttu paimenpsalmi. Mies esitti tekstin taidokkaasti, ja moni kuulijoista näytti liikuttuvan. Esitys sai suuret suosionosoitukset. Sitten mies teki yllättävän ehdotuksen: – Koska olen täällä näin monen kanssarunoilijan keskellä, haluaisin kuulla tämän psalmin jonkun teistä lausumana. Olisiko joku halukas siihen? Kukaan ei tahtonut vapaaehtoiseksi, vaikka mies kuinka etsi kysyvällä katseellaan. Sitten yksi vanhemmista rouvista nousi seisomaan: – Minä voin lausua sen, jos sopii.

Se on minullekin rakas psalmi. Puhuja oli Leevin mummu. – Voi ei! Leevi kuiskasi. Miro töytäisi kaveriaan olemaan hiljaa. Mummu aloitti lausunnan. Hän lausui psalmin omalla vanhahtavalla tavallaan voimakkaasti painottaen. Sanat tulivat vapisten, ja Mirosta niissä tuntui kuuluvan myös vuosikymmenten paino. Mutta kun mummu oli saanut lausuntansa päätökseen, kukaan ei taputtanut. Miro ei ymmärtänyt miksi. Leevikin liikehti levottomana paikallaan. Sitten kirjailija nousi seisomaan ja lausui vakavana Leevin mummulle: – Minä tunnen runot ja säkeet sekä niiden lausumistaidon, mutta minä ymmärrän rouva, että Te todella tunnette Paimenen, josta tämä psalmi kertoo. Viimein ihmiset alkoivat taputtaa.

Kun Miro ja Leevi olivat tekemässä mummun kanssa lähtöä kotiinpäin, tuli Katri tervehtimään heitä. – Minusta olit tosi rohkea, kun lausuit sen psalmin. En itse edes osaisi sitä ulkoa, vaikka se on niin kaunis, Katri sanoi mummulle. – Kaunishan se on, mutta tiedätkös, miksi nämä psalmit ovat aivan erityisen kallisarvoisia osata? mummu virkkoi. – En tiedä – kerro! tyttö vastasi. – Katsos nämä ovat Raamatun sanaa, ja se tarkoittaa, että Jumala on antanut ne meille luettavaksi. Rukoillessani psalmin sanoin rukoilen Jumalan minulle antamilla sanoilla! – Tuo kuulostaa niin ihanalta. Kunpa minäkin osaisin ulkoa jonkin psalmin, Katri pohti. – No mutta tässähän sinulla on kaksi opettajaa! mummu rupatteli. Katri katsoi poikia. – Osaatteko tekin psalmeja? Miro ja Leevi vilkuilivat toisiaan ja nyökkäsivät varovasti. Mummu nauroi: – Voi kuule, Leevi osasi paimenpsalmin jo ennen kuin osasi pyöräilläkään! – Ihanko totta? Katri katsoi Leeviä uusin silmin. Leevi oli taas punainen kuin karpalo, mutta tällä kertaa hän hymyili ja lausui sitten:

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään;
virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
Hän virvoittaa minun sieluni.
Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden.

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en minä pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani;
sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.

Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet minun pääni öljyllä;
minun maljani on ylitsevuotavainen.

Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani;
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
(Ps. 23)

Tuntemattoman kertomuksesta mukaillut Markus Mäkinen,
julkaistu Luterilainen-lehdessä 1/2017, kuva Kimmo Pälikkö.