Vaikka joulu oli tulossa, Hertta-mummi oli hyvin masentunut. Hänen näkönsä oli huonontunut pienessä ajassa niin, ettei Hertta enää nähnyt lukea eikä tehdä paljon muutakaan. Kauppaankaan hän ei uskaltanut mennä, sillä hän ei enää nähnyt, paloiko punainen vai vihreä liikennevalo. Hertta oli aivan varma, että hänestä tulisi pian kokonaan sokea. Eipä ihme, kun hänen elämänhalunsa oli poissa.

Silmälääkäri löysi kuitenkin syyn, miksi Hertan näkökyky oli mennyt. Hertta-mummin silmissä oli jälkikaihi, joka voitiin hoitaa laserhoidolla. Piti kuitenkin matkustaa Helsinkiin asti hoitoa saamaan. Hoito oli nopea ja kivuton.

Paluumatkalla värit alkoivat kirkastua ja silmät rupesivat näkemään. Hertta-mummi kaivoi laukustaan kirjan ja huomasi ihmeekseen, että hänhän näki taas jopa lukea. Nyt Hertta tuli niin iloiseksi, ettei sitä voi sanoilla kuvata. Tämä näön saaminen oli niin suuri lahja, ettei Hertta enää muita lahjoja halunnutkaan.

Hertta uskoi Jumalaan ja tiesi, että näkökyky on Jumalan lahja. Hertta kiitti Jumalaa saamastaan suurenmoisesta lahjasta. Samalla Hertta häpesi ja katui sitä, ettei hän ollut muistanut kiittää Jumalaa näöstänsä kaikkina niinä vuosina, kun näkö oli ollut hyvä.

Julkaistu Luterilaisen joulunumerossa 7-8 / 2024