Oli jouluaatonaaton iltapäivä. Elettiin 1960-luvun loppupuolta. Olin silloin vähän yli kymmenvuotias. Sinä päivänä oli kova pakkanen, yli 20 astetta, ja maassa lunta.

Äitini tuli sanomaan, että nyt lähdettäisiin tervehtimään Rokan mummoa. Veisimme hänelle joulupaketin. Lahja ei ollut kauniisti paketoitu, vaan ruskea pahvilaatikko, johon äiti oli ostanut jotakin tarpeellista syötävää. Siinä laatikossa oli ainakin riisi-, kahvi- ja voipaketti, nämä muistan. Saattoi siinä olla paketillinen rusinoitakin ja olipa äiti keksinyt laittaa laatikkoon kaksi kynttilääkin.

Rokan mummo ei ollut meille mitään sukua, emmekä olleet koskaan aikaisemmin hänen luonaan käyneet. Mummo oli tullut tutuksi, kun hän kiersi jalkaisin talosta taloon myymässä vanhan, sokean miehensä tekemiä risuluutia. Mummo oli pienikokoinen ja ryppyinen, varmaan jo lähellä kahdeksaakymmentä. Mummon vaatteet olivat resuiset. Kun hän tuli meille myymään luutiaan, äiti aina pyysi mummon sisään ja tarjosi hänelle jotakin syötävää. Nyt äitini oli keksinyt, että menisimme ilahduttamaan tätä vanhusta joululahjallamme.

Matkaan lähti äitini, siskoni ja minä. Ajoimme kolmisenkymmentä kilometriä Tavastilaan. Sieltä löysimme aivan junanradan vierestä mummon talon tai ei se ollut mikään talo vaan pieni puinen hökkeli. Astuimme sisään. Sisällä oli hämärää, siihen rötisköön ei tullut sähköjä. Seinillä ei ollut tapetteja vaan jotakin ruskeaa rakennuslevyä vaan. Hatarassa hellassa oli kuitenkin tuli palamassa ja siitä huokui lämpöä. Kun juna meni ohi, talon ikkunat helisivät. Kaikkialla leijui kummallinen väkevä haju. Vanhuksilla oli monta kissaa, jotka tekivät tarpeensa sisälle.

Voi sitä iloa ja riemua, jonka pakettimme ja vierailumme sai mummossa aikaan. Hän oli varmaan Karjalasta. Hän itki ja nauroi yhtä aikaa. Lauloimme muutaman joululaulun, johon mummo ja pappakin yhtyivät. Näin papankin silmäkulmassa kimmeltävän liikutuksenkyyneleen. Muistan yhä myös se antamisen ilon, joka liikutti minuakin. Se oli paljon suurempi kuin oman paketin avaaminen.

Joskus mietin, mitä ihminen voi antaa toiselle ilman, että se maksaa mitään. Paljonkin: hymyn, halauksen, periksi tai anteeksi, apua, aikaa, ystävyyttä, rakkautta… Joskus vain sanaton läsnäolokin voi olla toiselle suuri tuki.

Sitten mummo löysi ne kynttilät ja sytytti yhden pöydälle palamaan. Nyt oli joulu tullut siihen majaan - oli valo syttynyt. Kun kynttilän valo kajasti seinälle, huomasimme siinä vilisevän russakoita, sellaisia syöpäläisiä, jotka kiipeävät kattoon ja osaavat pudottautua sieltä. Silloin vedin hupun päähäni ja kiristin sen nyöriä.

Palattuamme kotiin mielessäni pyöri, miten suuri onni olisi, jos näille vanhuksille voisi löytää jostakin oikean kodin, puhtaan ja lämpöisen. Ajattele, miten ihana ajatus olisi ollut, että nämä vanhukset olisivat päässeet joulusaunaan ja sen jälkeen herkulliseen joulupöytään syömään. Illalla he olisivat sitten käyneet puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Sellaisen lahjan antamiseen meillä ei tietysti ollut varaa.

Mutta Jumala on rikas antaja. Hänellä on valmistettuna meille kaikille ihmeellinen taivaankoti. Siellä ei ole puutetta, ei nälkää, ei sairautta, eikä itkua. Siellä ei ole pimeyttä, eikä yötä, sillä Jumalan kirkkaus valaisee. Siellä laulamme enkelkuoron kanssa ylistystä Jumalalle. Jumala lähetti poikansa, Jeesuksen, tänne maailmaan, avaamaan meille ovet tähän ihanaan kotiin, jossa saamme olla iankaikkisesti. Tällaisen käsittämättömän arvokkaan joululahjan Jumala antaa lahjaksi kaikille, jotka uskovat Jeesukseen.

Minulla on sellainen muistikuva, että yksi niistä lauluista, joita lauloimme näille vanhuksille, oli:
Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin. Laulu ottaa kantaa siihen, miten joulua nykyisin vietetään - Jeesus unohtuu usein kokonaan ja tilalle on tullut joulupukki runsaine maallisine lahjoineen ja tonttuineen.

Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme me hopein, kultavöin.
Vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?

Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin.
Nuo rikkaan täyttää aatokset ja mielen köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu Laps' hankeen hukkuu, unhoittuu.

Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää.
Me kylmin käymme sydämin, Laps' sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat. Laps' - tyhjät kätes ihanat.

Oi ystävät, jos myöskin me kuin tietäjämme nuo
veisimme kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo
Niin meille joulu maallinen ois alku joulun taivaisen

Sanat Mauno Isola (1889 – 1945)

Minulla on toinenkin muisto, joka on jäänyt mieleeni: Olin kerran jossakin taidenäyttelyssä. Siellä oli sellainen taideteos, jossa oli lahjapaketteja, erikokoisia, kauniisti paketoituja. Ne oli kasattu päällekkäin ainakin parin metrin korkuiseksi kasaksi. Jossakin kasan alla - melkein näkymättömissä oli pieni kipsistä valettu seimiasetelma, Jeesus, Maria ja Joosef. Tämä taiteilija halusi herättää näyttelyn katsojissa saman ajatuksen, kuin tämän laulukin sanoittaja.

Julkaistu Luterilaisen joulunumerossa 7-8/2024