Liisa kirjoitti kirjettä mummilleen. Mummi asui kaukana. Mummilla ei ollut sähköpostia eikä hän osannut käyttää WhatsAppia, mutta kirje ilahduttaisi häntä. Mummin elämä oli aika yksinäistä. Hän lukisi kirjettä varmasti monena päivänä.

”Rak-kain ter-vei-sin Lii-sa”. Nyt kirje oli valmis. Liisa etsi sille sopivaa kirjekuorta. Hänellä oli tapana uusiokäyttää eli kierrättää vanhoja kuoria. On tuhlausta, jos jokaista lähetystä varten painetaan uusi kuori ja sen ainoan käyttökerran jälkeen se heitetään vaan pois, päätteli Liisa.

Hänen käteensä osui vanha, siisti, sopiva kuori, mutta kas – siinähän olikin postimerkki paikallaan, eikä mitään leimaa sen päällä. Se oli siis mennyt edellisessä lähetyksessä postin leimauskoneesta vahingossa ohi. Nythän voisin säästää postimerkin hinnan ja lähettää tämän kirjeen vanhalla merkillä. Ei sitä kukaan huomaisi. Postit lajitellaan koneilla. Liisa mietti jo, mitä kaikkea hän voisi ostaa. Ainakin kaksi euroa. Sillä saisi kaupasta vaikka mitä herkkuja.

Mutta sitten Liisa muisti, mitä Raamatussa sanotaan: ”Se, joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja se, joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” Vaikka kukaan muu ei huomaisi vanhaa merkkiä, niin Jumala kuitenkin huomaa. Liisa oli koko ajan ymmärtänyt, että hän tekisi väärin, jos käyttäisi vanhan postimerkin uudestaan. Se olisi vaan ollut niin houkuttelevaa. Nyt hän oivalsi, että tämä on sellainen kiusaus, josta Isä meidän –rukouksessa rukoillaan: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen.”

Vähän aikaa mietittyään Liisa päätti liimata uuden, käyttämättömän postimerkin entisen päälle. Hän vieläpä valitsi kauniin kukkamerkin. Hän liimasi myös muutaman sydän tarran kuoren päälle ja vei sen postiin. Liisalla oli nyt hyvä mieli. Hyvä mieli siitä, että mummi ilahtuisi hänen kirjeestään ja hyvä mieli siitä, että hän oli voittanut kiusauksen.

Julkaistu Luterilainen 1-2/2024