17. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran epistolateksti

 Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. Ef. 4:1–5.

Jumala on luonut uskoviensa välille erityisen Hengen yhteyden. Tämä yhteys ei ole vain yhteenkuuluvuuden tunnetta tunnetasolla, vaan se on paljon enemmän. Se on yhteenkuuluvuutta. Ja tällä yhteenkuuluvuudella on erityiset tunnusmerkkinsä. Tästä asiasta tekstimme puhuu. Siihen haluamme syventyä.

1. On olemassa Hengen yhteys

Kun ihminen Jumalan luomissanan voimasta syntyy tähän maailmaan, hän ei synny erakoksi, vaan äitinsä rinnoille ja perheen, kodin, suvun, maansa ja koko ihmiskunnan yhteyteen. Kun ihminen evankeliumin ja kasteen voimasta syntyy Jumalan lapseksi, hän syntyy Jumalan ja hänen perheväkensä yhteyteen. Tästä yhteydestä erillään olevaa kristittyä ei ole olemassa. Jo Isä meidän – rukous ilmentää tätä. Kaikilla tosi kristityillä on yhteinen Isä, jotka rukoilevat sanoen ”Isä meidän”. He eivät käytä sanontaa ”minun Isäni”. Vain Herra Kristus sanoi: ”Minun Isäni ja teidän Isänne”, ilmaisten sillä oman erityisen suhteensa Jumalan ainoana Poikana taivaalliseen Isäänsä. Niin kuin on suuriarvoista saada kuulua rakastavan kodin ja omaisten piiriin, vielä suurempiarvoinen on kutsumus olla Jumalan perheen jäsen.

Tämä yhteys on Pyhän Hengen synnyttämä. Se on suoranainen seuraus uskosta. Sillä uskon kautta me synnymme Jumalan lapsiksi armonvälineiden vaikutuksesta Pyhän Hengen toimesta. Usko liittää meidät taivaallisen Isämme yhteyteen. Ja kun yhteys Isään on palautunut ja tuhlaajalapsi on tullut retkiltään Isän syleilyyn, hän on samalla tullut kotiin veljien ja sisarten pariin. Tai toisin sanoen: Jeesuksen lampaat kuulevat hänen ääntänsä. Tämä ääni vetää heistä jokaisen Jeesuksen luo, mutta samalla he löytävät toisensa Jeesuksen ympäriltä hänen ääntään kuulemasta.

Isän rakastava syleily, jolla hän ottaa tuhlaajalapsen kotiin takaisin, yhdistää kaikkia uskovia. Se ei ole vain tuntemus, vaan tosiasia, josta sanan ja sakramenttien lohdulliset lupaukset meidät vakuuttavat. Ja nämä lupaukset kestävät silloinkin, kun hyvät tunteet ovat poissa ja epäilykset ahdistavat.

Jeesuksen suloinen, viheriäille niityille ja lammastarhan turvaan johdattava paimenääni, kaikuu kokoavana, lauman muodostavana. Ja niin on vain yksi lauma. On olemassa vain yksi Kristuksen Kirkko, niin kuin on olemassa vain yksi Hyvä Paimen ja hänen yksi paimenäänensä. Että tämä lauma on yksi, on tosiasia. Se on totta kaikesta ulkoisen kristikunnan rikkinäisyydestä ja lukemattomista sen piirissä vallitsevista vääristä opeista huolimatta. Sillä Kristuksen Kirkon ykseys ja siinä vallitseva Hengen yhteys, ei ole ulkonaista. Se on sisäinen, sydämissä oleva uskon yhteys. Se on sellainen yhteys, jossa jokaisella on sydämessään sama usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Vapahtajaan Herraan Kristukseen ja sama oppi, tuo lohdullinen armonoppi.

Meidän on tärkeätä havaita, että tämä Hengen yhteys on jo olemassa. Sitä ei vasta luoda, eikä sitä voi ihmiskeinoin saada aikaan. Tekstimme ei näet kehota sitä luomaan, vaan säilyttämään sen. Ihminen joko on tässä yhteydessä tai hän ei ole. Epäuskoiset voivat päästä tähän yhteyteen vain kääntymällä epäuskostaan elävän Jumalan tykö ja palaamalla kasteensa liittoon armon osallisuuteen Kristuksessa.

 2. Hengen yhteydellä on tunnusmerkkinsä

Kirkollinen sekavuus selittyy osaksi siitä, ettei tunneta Hengen yhteyden ja Kristuksen Kirkon tunnusmerkkejä. Ajatellaan hyvin yksinkertaistetusti, että Kristuksen Kirkko olisi kaikkien kristillisten kirkkojen jäsenten summa. Tai ajatellaan, että Suomessa sitä edustaisivat kansankirkot ja että niihin kuuluminen olisi tae Kristuksen Kirkkoon kuulumisesta, koska näillä kirkoilla olisi historiallinen jatkumo alkulähteille. Tässä ajattelussa ei tekstillämme ja sen opetuksella ole merkitystä. Tekstimme näet sanoo: ”Yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.”

Etsiessämme Hengen yhteyttä meidän on siis ensiksi kysyttävä, vallitseeko tekstimme mukainen yksimielisyys opetuksessa eli onko yksi ja sama toivo, yksi Herra, yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala ja kaikkien Isä. Luterilainen uskonpuhdistus perusti koko oman paavikirkosta erillisen toimintansa opin yksimielisyydelle. Augsburgin tunnustus sanoo latinalaisen tekstin mukaan: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Saksalainen teksti tuo vielä ilmi, että Kirkko on sellainen pyhien yhteisö, jossa evankeliumi julistetaan puhtaasti yksimielisesti (einträchtiglich”).

Hengen yhteydelle on siis ominaista yksimielisyys opissa. Tämä yksimielisyys ei ole mitä tahansa yksimielisyyttä, ei jotakin jonkun henkilön tai yhteisön määräämää yksimielisyyttä, jolle toisten tulee alistua pakosta tai edes vapaaehtoisesti, vaan se on raamatunmukaisuutta, evankeliumin opissa pysymistä Pyhän Hengen aikaansaamana.

Hengen yhteydellä on siis tunnusmerkkinsä, ne välineet, joilla usko Kristukseen syntyy, joista me saamme Pyhän Hengen ja Jumalan armon.

Näihin tunnusmerkkeihin uskollisesti pitäytyessämme seurakunnallisessa toiminnassa säilytämme Hengen yhteyden. Jos me sivuutamme ne, asetumme Hengen yhteyden ulkopuolelle. Seurakunta ei saa siis julistaa väärää oppia eikä sitä suvaita. Jokainen väärä oppi tekee uuden jumalan, epäjumalan. Siitä, että Jumala on yksi, seuraa, että on vain yksi usko, yksi kaste, yksi toivo.

3. Kutsumuksemme arvo vaatii meitä säilyttämään Hengen yhteyden

Apostoli Paavali vetoaa saamaamme kutsumuksen arvoon. Hän sanoo: ”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä.”

Olemme saaneet kutsun Jumalan lapsiksi taivaallisen Isän perheväkeen Hengen yhteydessä. Tuhlaajalapsi on otettu Isän armoihin, hänen käsivartensa rakkaaseen syleilyyn ja Hyvän Paimenen lammaslaumaan, hänen, joka on sanonut: ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä." Tässä on kutsumuksemme ja siinä on myös sen mittaamattoman korkea arvo. Siinä on myös toivomme, se yksi ja sama toivo, jonka me uskovat kaikki kutsumuksessamme saimme.

Tämä suunnaton, iankaikkinen kutsumuksemme arvo vaatii meitä säilyttämään Hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä. Siinä tarvitsemme nöyryyttä ja hiljaisuutta ja pitkämielisyyttä. Miten usein nöyryyden puute on estänyt ihmisiä luopumasta harhoistaan ja väärästä kirkollisesta yhteydestä. Miten usein ”suuna ja päänä” olemisen halu on estänyt oppivaisella mielellä olemisen ja niiden kuulemisen, jotka Jumalan käskystä julistavat meille totuudessa Sanaa. Miten usein lihallinen äkkinäisyys pitkämielisyyden sijasta on repinyt seurakuntaa. Tässä on aina jatkuvan itsetutkistelun ja parannuksen teon paikka säilyttääksemme todellisen Hengen yhteyden.

Hengen yhteydessä on siis kysymys sellaisesta yhteydestä, joka säilyttää yhteyden Kristuksen Kirkkoon kaikkina aikoina. Tämä merkitsee yhteyttä apostoleihin ja profeettoihin, sillä Kristuksen Kirkko on rakennettu heidän perustukselleen kulmakivenä itse Herra Kristus. Hengen yhteyttä ei ole siellä, missä apostoleista ja profeetoista luovutaan ja toimitaan vastoin Raamatun sanaa.

Seuratessamme Kristuksen Kirkon puhtaita tuntomerkkejä saamme pitäytyä kirkoista suurimpaan, pyhimpään, vanhimpaan ja pysyvimpään eli siihen yhteen Kirkkoon, jonka olemassaolon tunnustamme Apostolisessa uskontunnustuksessa, kun sanomme: ”Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen Seurakunnan.”

Mutta samalla tapahtuu uskon paradoksi: Kun pitäydymme tähän suurimpaan kirkkoon, joudumme täällä toiminnassamme hyvin ristinalaiseen ja piskuiseen joukkoon, jota turmeltunut järkemme ei voi ymmärtää tuon kunniakkaan pyhän Kirkon oikeaksi ja aidoksi edustajaksi, mitä se kuitenkin todellisuudessa on.

On siis pysyttävä Kristuksessa, hänen armossaan ja hänen sanassaan ja puhtaassa evankeliumin opissa, ja niin omasta puolestamme säilytämme sitä Hengen yhteyttä, joka Kristuksen Kirkossa vallitsee. Katse Kristukseen ristillä riippuneeseen! Sydän Jumalan puoleen ja mieli siihen, mikä ylhäällä on! Usko kiinni Sanaan! Rakkaus Jumalan Seurakuntaan ja sen pettämättömiin tuntomerkkeihin! Niin säilyköön keskellämme usko, toivo ja rakkaus sekä Hengen yhteys rauhan yhdyssiteellä. Amen.

 Markku Särelä

Virret 1938: 528:1-4; 415:1,4,5,9; 250:1-4; 334;129

Pastori Vesa Hautalan saarna Tampereella 13.10.2019

17. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Ja kun hän sapattina tuli erään fariseusten johtomiehen taloon aterialle, pitivät he häntä silmällä. Ja katso, siellä oli vesitautinen mies hänen edessään. Niin Jeesus rupesi puhumaan lainoppineille ja fariseuksille ja sanoi: "Onko luvallista parantaa sapattina, vai eikö?" Mutta he olivat vaiti. Ja hän koski mieheen, paransi hänet ja laski menemään. Ja hän sanoi heille: "Jos joltakin teistä putoaa poika tai härkä kaivoon, eikö hän heti vedä sitä ylös sapatinpäivänäkin?" Eivätkä he kyenneet vastaamaan tähän. Ja huomatessaan, kuinka kutsutut valitsivat itselleen ensimmäisiä sijoja, hän puhui heille vertauksen ja sanoi heille: "Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan ensimmäiselle sijalle; sillä, jos hän on kutsunut jonkun sinua arvollisemman, niin hän, joka on sinut ja hänet kutsunut, ehkä tulee ja sanoo sinulle: 'Anna tälle sija', ja silloin sinä saat häveten siirtyä viimeiselle paikalle. Vaan kun olet kutsuttu, mene ja asetu viimeiselle sijalle, ja niin on se, joka on sinut kutsunut, sisään tullessaan sanova sinulle: 'Ystäväni, astu ylemmäksi.' Silloin tulee sinulle kunnia kaikkien pöytäkumppaniesi edessä. Sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään." Ja hän sanoi myös sille, joka oli hänet kutsunut: "Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa." Luuk. 14:1-14.

Tekstimme asettaa meille tänään kysymyksen: Onko uskollasi hedelmiä? Toisin sanoen, vaikuttaako uskosi siihen, mitä teet ja mitenkä käyttäydyt? Osaammeko soveltaa kristillisen opin tuntemustamme elämään?

1.

Ensiksi tekstimme kertoo meille Jeesuksesta, fariseuksista ja vesitautisesta miehestä eräänä sapatinpäivänä. Mies sairasti tautia, jossa nestettä kertyi kohtuuttomasti hänen ruumiiseensa, mutta joka ei merkinnyt välitöntä hengenvaaraa. Fariseukset pitivät Jeesusta silmällä, parantaisiko hän sapattina vai siirtäisikö hän ehkä parantamisen tuonnemmaksi. Tässä tapaamme farisealaisen uskonnollisuuden. Sille on tunnusomaista, että he etsivät muista vikoja voidaksensa syyttää ja tuomita heitä ja vastaavasti voidaksensa ylpeillen sanoa: minä en ole niin kuin tuo. He ajattelevat, että oikea elämä on käskyjen ulkonaista pitämistä. He eivät ole päästäneet Jumalan pyhää lakia tuomitsemaan itseään eivätkä omavanhurskauttaan. He eivät tunne syntisyyttään eivätkä syynalaisuuttaan. Jos he sen tuntisivat, he eivät pitäisi itseään eturivin uskovina ja teoissaan Jumalalle otollisina. Tästä asenteesta nousee tarve olla toisten paimenia. He eivät tunne myöskään lain oikeata, todellista sisältöä. Heidän mielestään riittää, kun noudattaa lakia ulkonaisesti. Tällä asenteella ei mennä itse sisälle Jumalan valtakuntaan eikä anneta sinne muidenkaan mennä. Sillä asenteella ei voida nostaa langennutta, ei voittaa sieluja eikä tehdä lähetystyötä syntisten parissa. Tämä asenne julistaa ulospäin synnintekijöille: teillä ei ole mitään toivoa. Tämä asenne ei osaa tehdä eroa sallitun ja kielletyn välillä, ei käsketyn eikä ehdonvallan asian välillä. Jumalan sana ei ratkaise, vaan oma käsitys siitä, mikä on hurskasta ja jumalista.

Jeesus ilmentää sen sijaan aivan päinvastaista asennetta. Erään toisen kerran Jeesus torjui fariseusten sapattikäsityksiä sanoen: "Kuka teistä on se mies, joka ei, jos hänen ainoa lampaansa putoaa sapattina kuoppaan, tartu siihen ja nosta sitä ylös? Kuinka paljon suurempiarvoinen onkaan ihminen kuin lammas! Sentähden on lupa tehdä sapattina hyvää." (Matt. 12:11-12) Tällä sanalla Jeesus osoitti, että sapattina sai tehdä "hyvää", ei siis ainoastaan sitä, mikä myöhemmin olisi mahdotonta. Ja niin Jeesus paransi kärsivän. Jeesus ymmärsi lain tarkoituksen siten, kuin meidänkin tulisi se ymmärtää. Laki ei ole ulkokohtaisia määräyksiä ja pykäliä, vaan sillä on sisältönä rakkaus. Niinhän myös Herramme apostoli, pyhä Paavali kirjoittaa: "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt. Sillä nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse', ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.' Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys. Ja tehkää tämä, koska tunnette tämän ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme." (Room. 13:8-11) Kun Jeesus paransi sairaan sapattina, hän ei tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Kristillistä rakkautta ei tosin aina ymmärretä oikein. Tiukkuus, jyrkkyys, ehdottomuus ja nuhde voivat olla rakkautta oikeassa paikassa oikeisiin asioihin sovellettuna. Rakkaus voi sitä edellyttää. Lepsuus, kaiken hyväksyminen, pään silitys, kun tehdään pahaa, sen sijaan eivät ole rakkautta. Rakkauteen kuuluvat myös lempeys, armahtavaisuus ja ymmärtämys inhimillistä heikkoutta kohtaan. Jos emme ole armahtavia muita kohtaan, kuinka voimme itseämme armahtaa, kuinka voimme rukoilla: "Isä, anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"? On siis tarpeen olla aralla tunnolla, ettemme käy toisaalta välinpitämättömiksi Jumalan tahdosta ja toisaalta tylyiksi, koviksi ja anteeksiantamattomiksi. On tarpeen pitää silmiensä edessä ristiinnaulittu Herra Kristus, joka kovien kärsimystensä alla rukoili meidänkin edestämme: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

2.

Toinen tekstimme sisältämä opetus koskee meidän tyhmää omanarvontuntoamme. Jeesus oli saanut kutsun fariseusten johtomiehen kotiin, jossa vieraanvaraisesti tarjoiltiin ateria. Se oli huomattava tapahtuma. Kutsutut katsoivat, minne sijoittuivat ja pyrkivät pääsemään parhaille, arvostetuimmille paikoille. Tekstimme kertoo: "Ja huomatessaan, kuinka kutsutut valitsivat itselleen ensimmäisiä sijoja, hän puhui heille vertauksen ja sanoi heille: 'Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan ensimmäiselle sijalle; sillä, jos hän on kutsunut jonkun sinua arvollisemman, niin hän, joka on sinut ja hänet kutsunut, ehkä tulee ja sanoo sinulle: 'Anna tälle sija', ja silloin sinä saat häveten siirtyä viimeiselle paikalle. Vaan kun olet kutsuttu, mene ja asetu viimeiselle sijalle, ja niin on se, joka on sinut kutsunut, sisään tullessaan sanova sinulle: 'Ystäväni, astu ylemmäksi.' Silloin tulee sinulle kunnia kaikkien pöytäkumppaniesi edessä. Sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään."

Oikeaan kristillisyyteen kuuluu aina tiettyä vaatimattomuutta. Kunniankipeys, turhamaisuus, itsensä toisen yläpuolelle asettaminen, kopeus ja tärkeily ovat sille vieraita. Kun niihin syyllistymme, on syytä hätkähtää, ja kysyä, mikä on sydämemme tila. Paitsi sitä, että olemme saman Jumalan luomia ja lunastamia, olemme myös saman syntisen Aadamin jälkeläisiä, emme Jumalan edessä toinen toistamme parempia. Ja kun olemme saaneet omistaa Jumalan armon Kristuksessa, ei se ole tehnyt meistä muita parempia, vaan vain parempiosaisia, jotta voisimme auttaa toisiakin saman armon osallisuuteen.

Vaikka yhteiskunnassa on omat tapansa ja protokollansa ja vaikka kristitty kunnioittaa niitä maallisessa regimentissä, se ei saa merkitä toisten halveksuntaa tai aliarvioimista. Raamattu sanoo: "Kenelle kunnia, sille kunnia." Jokaisella on oma arvonsa. Muistakaamme, että Kristus nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. Niin hän sääli ja rakasti meitä syntisiä. Rakastakaamme mekin lähimmäistämme pannen pois vanhan ihmisemme kopeus ja diivailu.

Muistakaamme myös, että se nöyryys, jota pyhä Raamattu meille opettaa, ei ole nöyristelyä. Se ei ole ylikorostunutta vaatimattomuutta sitä varten, että muutkin sen huomaisivat, vaan sydämen toista kunnioittava asenne. Raamattu sanoo: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." Tätä ilmentäköön käytöksemme.

3.

Kolmanneksi tekstimme kiinnittää huomiomme siihen, kuinka harjoitamme hyväntekeväisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Se sanoo: "Ja hän (Jeesus) sanoi myös sille, joka oli hänet kutsunut: "Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas, koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa." Tällä puheella Jeesus ei rajoita normaalia sosiaalista kanssakäymistä ystävien, sukulaisten ja tuttavien kanssa, vaan hän tähtää siihen, että kun harjoitamme hyvän tekemistä, emme tee sitä silmän lumeeksi omaa etuamme ajaen, emme vastavuoroisuusperiaatteella emmekä palkitsemisen toivossa. Hyvän tekemisellä emme ansaitse itsellemme taivasosuutta. Onhan se aivan mahdotonta jo siitä syystä, että olemme velvolliset tekemään hyvää, ja jos sitä teemme, emme ole siis mitään ansainneet Jumalan edessä. Jeesus sanoo: "Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään." (Luuk. 17:10) Toiseksi ansio on mahdotonta myös siitä syystä, ettemme uskovinakaan pysty tekemään täydellisiä tekoja ja monasti emme ymmärrä tehdä mitään, vaikka tarvetta olisi. Olemme siis - emme ansiollisia - vaan velallisia, emme saamassa, vaan maksamassa. Mutta kun Herra Kristus on hoitanut maksupuolen, tehkäämme hyvää kiitollisin mielin palkkaa toivomatta tai pyytämättä.

Oikeat uskovat eivät pyydä Jumalan edessä töistään palkkaa, vaan kauhistuvat jo sellaista ajatustakin ja kuolettavat sen vanhan ihmisen turmeltuneena tekona. Kun Kristus ottaa uskovien teot esille viimeisellä tuomiolla ja osoittaa heidät niistä armon saaneiksi, he ovat ymmällä ja kyselevät: Missä me näimme sinut nälkäisenä, koska me kävimme sinua katsomassa jne. On totta, että hyvistä teoista Kristus maksaa palkan vanhurskasten ylösnousemuksessa, siis vain vanhurskaille ja siis vain vanhurskailla on hyviä tekoja, koska ne ovat Kristuksen verellä puhdistetut uskon kautta, mutta se on palkka armosta, ei ansiosta.

Sanomme laulun tekijän sanoilla: "Armoon, armoon ainoastaan, suojaan suuren sovinnon." Tämä usko tuottaa hedelmää ja asettaa asiat oikeaan järjestykseen. Amen.

Markku Särelä