Matt. 22:15-22 Silloin fariseukset menivät ja neuvottelivat, kuinka saisivat hänet sanoissa solmituksi. Ja he lähettivät hänen luoksensa opetuslapsensa herodilaisten kanssa sanomaan: "Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa, kenestäkään välittämättä, sillä sinä et katso henkilöön. Sano siis meille: miten arvelet? Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?" Mutta Jeesus ymmärsi heidän pahuutensa ja sanoi: "Miksi kiusaatte minua, te ulkokullatut? Näyttäkää minulle veroraha." Niin he toivat hänelle denarin. Hän sanoi heille: "Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on?" He vastasivat: "Keisarin". Silloin hän sanoi heille: "Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on". Kun he sen kuulivat, ihmettelivät he ja jättivät hänet ja menivät pois.
On kysymyksiä, joihin vastaamalla ei voi voittaa. Kysyjä tarjoaa kaksi vaihtoehtoa, joista kummankaan valitsemisesta ei seuraa hyvää. Jeesus oli itseasiassa esittänyt tällaisen kysymyksen aiemmin fariseuksille kysyessään heiltä, oliko Johanneksen kaste taivaasta vai ihmisistä. Jos fariseukset olisivat vastanneet taivaasta, heidän toimintansa olisi joutunut kyseenalaiseen valoon, kun he eivät olleet uskoneet Johannesta, jos ihmisistä, kansa olisi suuttunut heille, koska se piti Johannesta profeettana.
Ehkäpä jonkinlaisena kostona aiemmasta fariseukset lähestyvät Jeesusta nyt oman kysymyksensä kanssa. Yleensä fariseukset ja vallanpitäjää liehittelevät herodilaiset olivat toistensa vihollisia. Mutta nyt fariseukset ovat ottaneet herodilaiset mukaan. Yhteinen vihollinen on saanut vanhat veriviholliset yhdistämään voimansa.
Keisarille keisarille kuuluva, Jumalalle Jumalalle kuuluva
Fariseukset alustavat kysymyksensä suurella imartelulla: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa, kenestäkään välittämättä, sillä sinä et katso henkilöön.” He tulevat Jeesuksen luo esittäen vilpittömiä ja hyväntahtoisia. He puhuttelevat häntä kunnioittavasti opettajana, joka opettaa oikeaa Jumalan lain mukaista tietä ja korostavat hänen puolueettomuuttaan. Vasta sitten he esittävät kysymyksensä: ”miten arvelet? Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?” Ansa on nyt viritetty, ja he tuntevat sydämessään pahanilkistä iloa siitä, että Jeesus on saatu ahdistettua nurkkaan. Hänhän ei voisi millään vastata kysymykseen niin, ettei vastauksesta koituisi hänelle harmia.
Fariseukset olivat päätelleet, että jos Jeesus vastaisi, että keisarille pitäisi maksaa veroa, häntä voitaisiin syyttää vihollisvallan kanssa veljeilijäksi. Juutalaisille oli nimittäin tuolloin hyvin tärkeää temppeliveron maksaminen. Tuolla verolla ylläpidettiin temppelin toimintaa. Se oli juutalaiseen kansaan kuulumisen merkki. Sillä tunnustettiin, että Jumala oli lunastanut Israelin Egyptistä ja antanut sille lupaamansa maan. Temppelivero oli Jumalan kuninkuuden tunnustamista. Tämän valossa veron maksaminen keisarille vaikutti Jumalan kuninkuuden kieltämiseltä. Se oli solidaarisuuden osoittamista vieraalle vallalle, joka oli ryövännyt juutalaisilta maan, jonka Jumala oli heille antanut. Verorahoissa oli tuolloin vieläpä keisarin jumaluutta korostava kuva ja teksti: keisari Tiberius Augustus, jumalallisen Augustuksen poika. Kolikkoa ei ollut vaikea nähdä epäjumalanpalveluksen välineenä. Jos Jeesus olisi taas julistanut, ettei veroa tule maksaa, herodilaiset olisivat saman tien kannelleet hallitsijalle, että kansan keskuudessa on kapinoitsija.
Jumalan Poika aloitti vastauksensa osoittamalla, että hän näkee sydämeen: ”Miksi kiusaatte minua, te ulkokullatut?” Vaikka fariseukset olivat parhaansa mukaan yrittäneet peittää suunnitelmiaan, tosi Jumalana Jeesus tiesi koko ajan, mitä he aikoivat. Hän näki ulkoisen hyväntahtoisuuden takana vilpillisen, pahan sydämen. Alustamalla vastauksensa tällä tavoin hän osoitti, että tiesi kyllä, millaiset juonet kätkeytyivät fariseusten imartelun ja kysymyksen taakse.
Sitten Jeesus käski: ”Näyttäkää minulle veroraha.” Saatuaan fariseuksilta denaarin Jeesus kysyi heiltä, kenen kuva rahassa on. He sanoivat: keisarin. Tämän perusteella Jeesus antoi mykistävän vastauksensa: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. Hän vältti ansan osoittaen, että kuuliaisuus keisarille ja Jumalalle oli samaan aikaan mahdollista. Se, missä oli keisarin kuva, kuului luonnollisesti keisarille. Ihminen taas alun perin luotiin Jumalan kuvaksi ja vaikka lankeemus on turmellut tuon kuvan, meidät kutsuttu Kristuksessa jälleen uudistumaan Jumalan kaltaiseksi. Kaikki, mitä meillä on, kuuluu hänelle.
Jeesus erottaa kaksi eri hallintavaltaa, eli regimenttiä. Kummallekin kuuluu kunnioituksemme eikä meidän tarvitse lähtökohtaisesti valita jompaakumpaa. Ristiriitaa näiden kahden välillä ei tarvitse olla, koska esivalta on Jumalan asettama. Sillä on oikeus kerätä veroja ja rangaista rikollisia. Sen tehtävänä on maallisen rauhan ylläpitäminen. Jumala itse toimii esivallan kautta, ja kuuliaisuus esivallalle silloin, kun se toimii valtansa mukaan, on kuuliaisuutta Jumalalle. Neljäs käsky velvoittaa meitä osoittamaan kunnioitusta esivallalle. Siksi kristityn suuhun ei sovi hallitsijoiden pilkkaaminen tai muu vastaava käytös, joka sotii neljättä käskyä vastaan. Keisarilla ei ole kuitenkaan absoluuttista oikeutta meihin. Jumala ei ole esimerkiksi antanut sille valtaa hallita sielujamme.
Augsburgin tunnustuksen puolustus kiteyttää hienosti evankeliumitekstin ajatuksen: ”tunnustamme, että kristityn on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa keisarillisten lakien tai muiden voimassa olevien lakien mukaisesti, langettaa oikeuden perusteella kuolemantuomioita, käydä oikeutettuja sotia ja olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa, solmia avioliitto, sanalla sanoen: yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyvää luomistekoa ja jumalallista järjestystä, ja niitä kristitty voi turvallisesti käyttää hyväkseen.
Koko tätä Kristuksen valtakunnan ja maallisen valtakunnan välistä eroa koskevaa uskonkohtaa on meikäläisten teoksissa valaistu kaikkien hyödyksi. Siitä opetetaan, että Kristuksen valtakunta on hengellinen, toisin sanoen valtakunta, joka panee sydämessä alulle Jumalan tuntemuksen, jumalanpelon ja uskon, iäisen vanhurskauden ja iäisen elämän. Tämän elämän kestäessä meidän on kuitenkin sallittua tässä maailmassa käyttää hyväksemme sitä laillista yhteiskuntajärjestystä, joka on voimassa sen kansan keskuudessa, jonka parissa me elämme” (Apologia XVI. TK 1990.)
Jumala ennen keisaria
Meillä Suomessa on vahva luterilainen esivaltaan luottamisen perinne. Kuitenkin voimme esimerkiksi Saksan 1900-luvun tapahtumien valossa huomata, mihin sokea kuuliaisuus esivaltaa kohtaan voi johtaa. Ristiriitaa ei siis välttämättä ole mallisen ja hengellisen vallan välillä, mutta voi kyllä olla. Meidänkin on nykyisten ajatusvirtausten tähden totuttava siihen, että ei ole enää itsestäänselvyys, että kuuliaisuus keisarille olisi Jumalan tahto. Elämme monessa mielessä jälkikristillistä aikaa. Ohjeenamme tulee siksi olla ennen kaikkea Raamatun sana: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29).
Jos esivalta esimerkiksi kieltäisi meitä kristillisen uskon levittämisen, meidän tulisi uhmata sitä. Jos se uhkaisi rangaista meitä Jumalan sanan koko totuuden opettamisesta, meidän pitäisi tehdä sitä kuitenkin lähetyskäskyn velvoittamana. Jos se vaatisi meiltä ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan tahdon vastaisia arvoja ja ajatuksia kohtaan, meidän pitäisi sitäkin tiukemmin riippua kiinni Jumalan sanassa.
Takana meillä on pitkä rauhanjakso. Vielä muutama vuosikymmenen sitten kristillisiä arvoja kunnioitettiin yleisesti. Mutta ilmapiiri on muuttunut merkittävästi. Tulevaisuus näyttää synkältä. Kristus ei luvannut, että ennen loppua kirkko nauttisi leppoisista päivistä, vaan Vapahtaja päinvastoin kysyy: ”kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä” (Luuk. 18:8). Ei ole ihme, jos edessä ovat vainot: keltä riistetään maine, keltä lapset, keltä henki. Ne, jotka vainoavat meitä, luulevat toimivansa hyvyyden ja ihmisarvon nimissä, mutta he eksyvät, koska eivät tunne häntä, joka on totuus. Meidän on varauduttava siihen, että me kristityt olemme vainottu vähemmistö länsimaissakin.
Toisaalta: autuaat ovat ne päivät, kun kirkko on vaivan alla! Milloinkaan kirkko ei voi niin huonosti kuin silloin, kun se voi ulkoisesti hyvin. Omahyväinen kirkko, jolla on kaikki maailman resurssit käytössään, on itsetyytyväisyydessään kaikkea muuta kuin valo pimeydessä. Ollessaan ulkoisesti vahva, se on sisältä heikko. Sen luottamus on sen ulkoisessa voimassa eikä ristiinnaulitussa Herrassa. Ja se tekee kaikkensa pitääkseen kiinni tuosta mahtavasta asemasta, joka sillä on. Koosta ja voimasta on tullut itseisarvo. Ei sitä kiinnosta, vaikka suurin osa sen jäsenistä olisi menossa helvettiin, kunhan jäsenrekisteri näyttää hyvältä. Ei se halua julistaa parannusta, koska se voisi pahoittaa nimikristittyjen mielen. Ei sitä liikuta taivaallisen kuninkaan tahto, kun se on keisarin nöyrä oppipoika.
Mutta kun Jumala ahdistusten kautta laittaa meidät polvillemme huutamaan apua, kun hän vainojen kautta suuntaa kyynelehtivät katseemme kohti Vapahtajaa, kun hänen kirkkonsa pahan vallan voimistuessa kuulee jo tulevan maailman äänen, niin autuas on se aika! Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat ne, jotka ovat muukalaisia tässä maailmassa, sillä heidän todellinen isänmaansa on taivaassa. Autuaita ovat ne, joiden sydämissä soi alati uusi virsi Karitsalle!
Vainojen ajat ovat puhdistumisen aikaa. Silloin käy ilmi, ketkä ovat Jumalan omia, ketkä eivät; ketkä Jeesus on niin valloittanut, että he ovat valmiita kärsimään hänen tähtensä, ketkä luopuvat hänestä. Ei kristitty voi olla ilman ristiä. Vain uskosi kieltämällä ja piilottamalla voit välttää kärsimyksen. Mutta kuinka autuasta onkaan kärsiä Kristuksen tähden! Sen voit tehdä hyvällä omallatunnolla tietäen, että he voivat kyllä tappaa ruumiisi, mutta sieluasi he eivät voi saada riistettyä Vapahtajasi hellistä käsistä. Aika voi olla paha, mutta Jumalan lupaus on vieläkin sama: mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Jeesuksessa. Meidän toivomme on siinä, että Kristus hallitsee. Hän on voittanut ristillä synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Siksi meitä ei kohtaa mikään hänen sallimattaan. Viekööt he henkemme, osamme ja onnemme, kunhan meidän vain on Jumalan valtakunta.
Rakas ystävä, meidän tehtävämme ei ole voivotella maailman pahuutta. Meidän tehtäväämme ei ole haikailla takaisin nimikristillisempää aikaa. Jokaisen meistä on tarpeen keskittyä omaan jumalasuhteeseen. On luovuttamatonta, että olet varma siitä, että sinulla on rauha taivaallisen Kuninkaan kanssa. Kun suhteemme keisarin huonontuu huonontumistaan, on tärkeää, että suhde kuninkaiden Kuninkaaseen on kunnossa. Kauhein kohtalo ei ole kärsiä Kristuksen tähden, vaan luulla olevansa kristitty ja mennä helvettiin.
Onko sinulla rauha Jumalan kanssa? Mistä voit ylipäätään tietä sen? Raamattu sanoo selkeästi: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.” (Room. 5:1-2). Uskon kautta Jeesukseen pääsemme rauhaan Jumalan kanssa. Ja tuossa rauhassa meillä on kerskauksenamme tuleva kirkkaus, koska sydämemme saa levätä siinä, että Jeesus on tehnyt kaiken tarvittavan edestämme: hän on osoittanut täydellistä kuuliaisuutta Jumalan lakia kohtaan, ja hyvittänyt näin meidän laittomuutemme. Hän on kärsinyt ristillä iankaikkisen kadotuksen piinan ja niin me voimme periä taivasten valtakunnan.
Vielä Raamattu vakuuttaa meille, että koska Jumala on antanut rakkaimpansa meidän edestämme, hän antaa meille hänen kanssaan myös kaiken, mitä tarvitsemme. Jos sinua ahdistaa tulevaisuus etkä tiedä kuinka kestät, heittäydy Jeesuksen varaan. Oman voimasi loppuessa sinua kantavat edelleen iankaikkiset kädet. Hän, joka on aloittanut sinussa hyvän työn, on täyttävä sen Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. Täällä ajassa joudut ehkä elämään monen ristin alla. Monien taakkojen rasittamana kilvoitellet antaen keisarille sen, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu. Kerran kuitenkin kaikki keisarit joutuvat väistymään ja Kuningas tulee kunniassaan. Jumalan viholliset joutuvat hämmästymään, mutta meille koittaa iankaikkinen elämä. Kyllä – voi olla, että joudumme elämään marginaalissa, mutta juuri siellä kirkko on kukoistanut.
