Luuk. 16:1-9 Ja hän puhui myös opetuslapsilleen: "Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.' Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.' Ja hän kutsui luoksensa jokaisen herransa velallisista ja sanoi ensimmäiselle: 'Paljonko sinä olet velkaa minun herralleni?' Tämä sanoi: 'Sata astiaa öljyä'. Niin hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, istu ja kirjoita pian viisikymmentä'. Sitten hän sanoi toiselle: 'Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?' Tämä sanoi: 'Sata tynnyriä nisuja'. Hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, kirjoita kahdeksankymmentä'. Ja herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti. Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin.

Vapahtaja on juuri edellä kertonut meille tutut ja rakkaat kertomukset kadonneesta lampaasta ja rahasta sekä tuhlaajapojasta. Vertauksissa on korostunut Jumalan armon ehdottomuus, hänen halunsa pelastaa armosta, se, mikä on joutunut kadoksiin. Nyt päivän evankeliumissa Vapahtaja opastaa niitä, jotka hän on löytänyt, elämään oikein täällä ajassa. Hän tietää, miten helposti lankeamme lihalliseen suruttomuuteen, joten hän haluaa opastaa meitä hurskaaseen vaellukseen. Hän keskittyy kuvaamaan sitä, miten meidän tulee huolehtia niistä varoista, joita itse kullekin meistä on uskottu.

Huoneenhaltijoiden uskottomuus

Vertaus alkaa: ”Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.” Eli on varakas mies, joka on palkannut huoneenhaltijan pitämään huolta taloudestaan. Huoneenhaltija on kuitenkin ollut uskoton ja käyttänyt isäntänsä rahoja holtittomasti. Hän on rellestänyt ja tuhlannut niitä, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Te, joita on joskus huijattu taloudellisesti, tiedätte omakohtaisesti, kuinka loukkaavaa on, kun luottamus rikkoutuu tällaisissa asioissa.

Vertauksessamme isäntä oli kuullut, mitä ilmeisimmin varmoista lähteistä, mitä huoneenhaltija oli tehnyt. Tämä viestii siitä, että isäntää kunnioitettiin kylässä suuresti, koska hänelle haluttiin kertoa, miten häntä huijattiin. Kuulemansa perusteella isäntä teki tiukan päätöksen: hän käski huoneenhaltijaa tekemään tilin huoneenhallituksestaan, tai paremminkin palauttamaan tilikirjat, joihin huoneenhaltija oli kirjannut, ketkä olivat velallisia ja minkä verran velkaa isännälle. Sympatiat eivät ole tässä kohden millään tavoin huoneenhaltijan puolella. Hänelle on annettu vastuullinen ja luottamuksellinen tehtävä, mutta hän on käyttäytynyt törkeästi ja pettänyt kunnioitettua isäntänsä.

Mutta rakas kristitty, epärehellinen huoneenhaltija on kuva sinusta ja minusta. Olemmehan mekin huoneenhaltijoita, joille Jumala on uskonut omaisuuttaan väliaikaisesti hoidettavaksi. Raamatussa Jumala sanoo selvästi: ”maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (3 Moos. 25:23). Vaikka seitsemäs käsky varjelee omistusoikeuttamme oikein, viime kädessä kaikki on Jumalan emmekä voi vaatia mitään itsellemme. Omaisuuden todellisella omistajalla on kaikki oikeudet vaatia meidät tilille siitä, miten olemme käyttäneet hänen omaisuuttaan.

Emmekä me voi sanoa, ettemme tiedä, mikä on Jumalan tahto omaisuutemme käytön suhteen. Sanoohan hän aivan selvästi: ”Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta lainaa pyytää.” (Matt. 5:42), ”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta.” (Room. 12:13), ”Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2 Kor. 9:6-7). Jumala vaatii meiltä uhrautuvaisuutta omaisuuden käytössä. Hän haluaa, että käytämme varojamme hädässä olevien ja seurakunnan hyväksi. Hän haluaa vieläpä, että annamme tämän uhrin iloiten sydämen halulla. Lakinsa rikkomisesta Jumala määrää rangaistukseksi iankaikkisen kadotuksen.

Tämä on kauheaa kuultavaa meille länsimaalaisen hyvinvoinnin keskellä oleville. Elämme ylellisyydessä, josta suurin osa maailmaa ei osaa uneksiakaan. Monet arkemme itsestäänselvyydet ovat suunnatonta luksusta.

Kysytkö koskaan itseltäsi, mitä pidät välttämättömyytenä? Onko välttämättömyys sitä, että saat syödä lihaa päivittäin? Onko se sitä, että sinulla on ehjät ja puhtaat vaatteet ylläsi? Onko se uusin älypuhelin tai jokin muu teknologinen vempain? Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Mutta listan pidetessä on jossain vaiheessa aiheellista pohtia, missä kohtaa tärkeysjärjestyksessä tuolla listalla on lähimmäisemme, missä seurakuntamme, mihin kohtaan mahtuvat ne, jotka eivät ole saaneet kuulla vielä evankeliumia.

Olemme vain huoneenhaltijoita – ja jos rehellisiä ollaan, emme voi syyttää uskottomuudestamme hyvinvointia, jossa elämme. Kyllä syy löytyy ihan omasta sydämestämme. Syyllisyyttämme lisää se, että toisin kuin vertauksemme epärehellinen huoneenhaltija, joka joutui yhtäkkiä tilille isäntänsä omaisuuden hoitamisesta, me tiedämme jo etukäteen, että tuomio on tulossa, mutta olemme silti uskottomia. Huoneenhaltija vaikeni kuullessaan, että hänet on saatu kiinni epärehellisyydestä, teetkö sinä samoin Jumalan lain edessä, vai keksitkö tekosyitä oikeuttaaksesi syntisi?

Epärehellisen huoneenhaltijan oveluus

Vertaus jatkuu: ”Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.'” Huoneenhaltija tiesi, ettei hänen isäntänsä kuuntelisi vastaväitteitä. Siksi hän vaikeni tämän edessä, mutta hän alkoi pian juonia, miten saisi taattua tulevaisuutensa menetettyään työnsä. Hän oli sen verran mukavuudenhaluinen, että halusi välttää raskasta ruumiillista työtä. Hän oli sen verran omanarvontuntoinen, ettei kehdannut kerjätä. Mutta sitten hänen mieleensä tuli se, että hänellä oli vieläkin hallussaan tilikirjat, jotka isäntä oli uskonut hänelle. Hänellä ei sinänsä ollut enää oikeutta kajota niihin, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui velalliset luokseen. Hän antoi suunnattomia velkoja anteeksi: eräs velallinen sai 50 astiaa öljyä velkaa anteeksi, toinen 20 tynnyriä vehnää. Kumpikin tarkoittaa noin vuoden työläisen palkkaa. Oveluudellaan huoneenhaltija näin ollen takasi sen, että hänelle oltaisiin kiitollisuuden velassa ja tulevaisuuden työnäkymät näyttäisivät paremmilta.

Ei ole vaikea kuvitella, kuinka nämä velalliset saapuivat kotiin pakahtuen ilosta! Perhe kutsuttiin koolle ja yhdessä ihmeteltiin sitä, kuinka suopeasti isäntä oli ollut heille, kun velkaa oli yhtäkkiä vähennetty niin roimasti. Varmasti koko kylässä alkoi levitä puhe isännän armeliaisuudesta. Isäntä oli oletetussa hyvyydessään vallannut koko asuinpaikkansa ihmisten sydämet. Jos isäntä oli ennen arvostettu, nyt hän oli koko kylän ylistyksen kohde.

Ei mennyt varmaan aikaakaan, kun isäntä sai itse kuulla, mitä oli tapahtunut. Voisi ajatella, että hän olisi suuttunut huoneenhaltijansa metkuista ja lähtenyt kertomaan velallisilleen, että heitä oli huijattu. Mutta niin ei käynyt, vaan tekstimme sanoo, että ”herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti.” Huoneenhaltijan oveluus perustui siihen, että hän tunsi isäntänsä hyvin. Hän osasi laskelmoida oikein.: hän tiesi isännän armolliseksi. Hän tiesi, ettei isäntä peruisi sitä velkojen lyhennystä, jos ne oli kerran tehty. Huoneenhaltija luotti isäntänsä armollisuuteen ja sen varassa tuhlaili tämän omaisuutta omaksi edukseen.

Epärehellinen huoneenhaltija esikuvaksi

On selvää, ettei huoneenhaltija sovi esikuvaksemme kaikessa, mitä hän teki. Onkin tärkeää painaa mieleen se, että vertauksissa on usein tietty aivan tietty kärki, jonka se haluaa painaa perille. Tarkoituksena ei ole se, että kaikki olisi vertauksessa yhtä merkityksellistä. Tämän vertauksen ymmärtämistä yksinkertaistaa se, että Herramme itse kertoo, mitä hän haluaa meidän painavan sen perusteella mieliimme: ”minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin”.

Kristus kehottaa meitä tuhlaamiseen. Hän haluaa, että tuhlaamme samalla tavalla taivaallisen Isämme omaisuutta kuin vertauksen epärehellinen huoneenhaltija oman isäntänsä. Jumala on vertauksen isännän tavoin armollinen eikä tule vaatimaan takaisin sitä tuhlailua, jota teemme muiden hyväksi. Epärehellinen huoneenhaltija on juuri siinä esikuvallinen, että hän heittäytyy isäntänsä hyvyyden ja armeliaisuuden varaan ja toimii uskaliaasti. Meillä on paljon enemmän perusteita tehdä näin, koska taivaallinen Isä on paljon armeliaampi ja parempi kuin yksikään kuolevainen. Isämme on vieläpä luvannut meille, että ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Tämä koskee myös maallisen omaisuuden käyttöä: kun käytämme sitä muiden hyväksi, Jumala pitää kyllä meistä huolta. Kun etsimme maallisen omaisuutemme käytössä Jumalan valtakuntaa ja vanhurskautta, emme joudu näkemään nälkää. Kun hoidamme omaisuuttamme hänen tahtonsa mukaan, ei hän ole pitämättä meistä maallisestikin huolta: ”Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” (Room. 8:32).

Ja minkä ihanan tulevaisuuden näkymän Jeesus maalaa silmiemme eteen! Hän sanoo, että ystävät ovat ottamassa meitä vastaan iäisiin majoihin, kun käytämme omaisuuttamme oikein. Miten innostavaa onkaan, että tämä väliaikainen omaisuutemme, väärä mammona, voi palvella näin suurta päämäärää. Kerran iankaikkisessa elämässä meitä on ottamassa vastaan ne, jotka Jumala on löytänyt käyttäen työssään omaisuuttamme. Olkoon tämä näky meillä kirkkaana, niin olemme uhrautuvaisia! Eihän mikään maallinen nautinto voi olla verrattavissa siihen, että joku saa kuulla evankeliumin sen tähden, että olemme antaneet varoja lähetykseen. Ei mikään maallinen ilo voi olla verrattavissa siihen iloon, joka on enkeleillä, kun syntinen tekee parannuksen mahdollistamamme julistustyön vuoksi. Ei mikään ylellisyys ole siihen rinnastettavissa, että voimme todistaa köyhälle antamisellamme Vapahtajamme ihmisrakkaudesta.

Lopuksi

Haluan näin lopuksi palauttaa katseemme kaiken perustaan kertomalla Johann Gerhardin esittämän vertauksen: miehellä oli kolme ystävää. Ensimmäistä hän hemmotteli hienoilla ruuilla ja vaatteilla täyttäen jokaisen tämän toiveen. Toista hän kohteli hyvin aina tilanteen sattuessa, muttei samassa määrin paasannut kuin ensimmäistä. Kolmatta ystäväänsä hän kohteli huonosti laiminlyöden tämän tarpeet. Kun mies sitten kerran kutsuttiin oikeuden eteen ja hän joutui puolustautumaan syyttäjiensä edessä, ensimmäinen ystävä ei vastannut hänen avunpyyntöihinsä. Toinen oli saattanut miehen oikeustalolle, muttei suostunut käymään sisälle avuksi. Niinpä mies meni hädissään kolmannen ystävänsä puheille. Kolmas ystävä rikkoi kaikki odotukset: hän ei ainoastaan antanut hänet laiminlyöneestä hyvää todistusta, vaan vieläpä maksoi kaikki oikeudenkäyntikulut.

Ensimmäinen ystävä merkitsee ruumista, jota hemmottelemme ruualla ja vaatteilla, mutta josta kuolemassa ei ole apua. Toinen ystävä kuvaa sukulaisia, jotka voivat tehdä matkaa hautapaikalle yhdessä vainajan kanssa, mutta eivät voi auttaa enää rajan taakse siirtynyttä. Kolmas ystävä on Herra Jeesus, jota olemme laiminlyöneet, jolle emme ole antaneet lähimmäisemme kautta sitä, mikä hänelle kuuluu. Mutta joka on kuitenkin uskollinen ystävä ja puolustaa meitä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän antaa meille silloin hyvän todistuksen, sillä hän on jo maksanut suunnattoman syntivelkamme. Hän tuli köyhäksi, jotta me voisimme tulla iankaikkisesti rikkaiksi. Hän ei hylkää meitä köyhyydessämme, vaan lahjoittaa meille kaikki taivaan aarteet: syntien anteeksiantamuksen, oikean Jumalan tuntemisen ja iankaikkisen elämän. Hänen rikkautensa omistaen, olkaamme uskollisia huoneenhaltijoita!

Yhdeksäntenä sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Ja hän puhui myös opetuslapsilleen: "Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.' Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.' Ja hän kutsui luoksensa jokaisen herransa velallisista ja sanoi ensimmäiselle: 'Paljonko sinä olet velkaa minun herralleni?' Tämä sanoi: 'Sata astiaa öljyä.' Niin hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, istu ja kirjoita pian viisikymmentä.' Sitten hän sanoi toiselle: 'Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?' Tämä sanoi: 'Sata tynnyriä nisuja.' Hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, kirjoita kahdeksankymmentä.' Ja herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti. Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin. Luuk. 16:1-9

 Vertauksella väärästä huoneenhaltijasta Jeesus opettaa meitä omaisuuden oikeasta käytöstä. Väärä huoneenhaltija ei ole meille esimerkki vääryydessään, vaan oveluudessaan. Sana, joka tässä on käännetty oveluudeksi, merkitsee paremminkin viisautta, älykkyyttä ja käytännöllistä järkeä. Vanha Biblia-käännös kääntääkin sen sanalla toimellisuus. Väärä huoneenhaltija käytti järkevästi ja ahkerasti, vaikkakin väärään tarkoitukseen, sitä mikä hänelle oli uskottu. Samalla tavalla, mutta hyvään tarkoitukseen, Herra haluaa meidänkin käyttävän sitä mikä meillä on. Hän haluaa tähdentää meille sen oikeaa käyttöä, minkä olemme häneltä saaneet. Omasta voimastamme emme kykene siihen. Olemme syntisiä, emmekä siksi osaa käyttää hänen lahjojaan oikein. Ansaitsemme synnillämme Jumalan tuomion, mutta Kristus on tullut pelastamaan meidät. Hän kärsi syntiemme sovitukseksi ja hankki meille Jumalan armon. Hänen armostaan saamme voimaa omaisuutemme ja lahjojemme oikeaan käyttöön.

Jumalan lahjojen oikea käyttö

Yksi Jumalan lahjoista on materiaalinen omaisuus, raha ja tavara. Jeesus nimittää sitä tekstissämme vääräksi mammonaksi. Hän ei tarkoita, että rahan ja omaisuuden omistaminen olisi syntiä. Monet uskon esikuviksi nostetut Raamatun henkilöt, kuten Aabraham, Daavid ja Job, olivat hyvin rikkaita. Jeesus nimittää mammonaa vääräksi siksi, että ihmiset usein käyttävät sitä väärin. Tästä puhuu Jumalan seitsemäs käsky: Älä varasta. Luther selittää sen Vähässä Katekismuksessaan näin: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme anasta lähimmäiseltämme rahaa tai omaisuutta, emmekä saata sitä itsellemme petollisella kaupalla tai vääryydellä, vaan autamme häntä enentämään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan.” Käsky kieltää siis selvän ryöstön ja varkauden, mutta myös kaikenlaisen omaisuuden itselleen hankkimisen epärehellisellä tavalla. Jumalan tahdon vastaista on konkreettisen toisen tavaroiden tai rahan ottamisen lisäksi yhtä lailla petos, yhteisön rahojen kavaltaminen, kaupanteossa huijaaminen ja virka-aseman väärinkäyttö taloudellisten etujen hankkimiseksi. Tämän pitäisi olla luonnollisen moraalitajun perusteella itsestään selviä, mutta silti jokainen meistä saattaa hyvin yllättävissäkin paikoissa joutua kiusaukseen toimia näin. Epärehellisestä menettelystä saattaa olla ajallista hyötyä. Kuitenkin jos ihminen tekee niin katumatta ja synnistään parannusta tekemättä, hän ei saa taivaallista hyötyä eli hän ei pelastu. ”Voi heitä … he ovat palkkansa saaneet”, (Matt. 6) lausuu Jeesus sellaisista, jotka tavoittelevat pelkkää maallista voittoa.

Jumala katsoo myös motiivejamme omaisuuden hankkimiseen. Jumala ei hyväksy ahneutta missään muodossa. Hän ei halua millään tavalla meidän tavoittelevan sellaista, josta tiedämme, ettei se kuulu meille. Omaisuutta ei pidä käyttää väärin. Päinvastoin, hän haluaa, että käytämme aktiivisesti omaisuuttamme hänen valtakuntansa työn edistämiseksi ja lähimmäisen parhaaksi sekä ”autamme [lähimmäistämme] enentämään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan.” Jumalan lahjoja ei pidä käsittää ahtaasti pelkäksi rahaksi ja tavaroiksi, vaan myös erilaiset kyvyt, lahjakkuudet ja toimintamahdollisuudet ovat hänen lahjojaan, joita voimme käyttää hyvän tekemiseen. Hän haluaa meidän toimivan uskollisesti tehtävissämme. Meidän ei pidä vain karttaa pahaa, vaan myös tavoitella hyvää.

Halun auttaa lähimmäistä ja toimia tehtävissään uskollisesti on noustava sydämestä. Oikein toimiminen ei saa olla pelkkää ulkonaista silmänpalvelua ja voitontavoittelua. Tässä meillä kaikilla on varmasti opittavaa. Teemmekö työmme uskollisesti sen vuoksi, että se on Jumalan tahto, hyvä ja oikea asia sekä lähimmäisemme parhaaksi? Vai teemmekö sitä ainakin jonkin verran ahneesti, omaa etua tavoitellen? Yleensä juuri ahneudesta seuraavat kaikki räikeät seitsemännen käskyn rikkomiset: varkaudet, kavallukset, petokset, virka-aseman väärinkäytöt ja muu vastaava. Meissä kaikissa asuu perisynnin pahojen himojen tähden tällaisen siemen.

Samalla tavoin on muidenkin käskyjen laita: pystymme ehkä pitämään ne ulkoisesti, mutta ajatuksissamme ja sydämemme asenteella kuitenkin rikomme niitä. Emme halua aina vilpittömästi hyvää, kuten Jumala tahtoisi. Jokainen meistä on tavalla tai toisella ”väärä huoneenhaltija”, joka käyttää Jumalan antamaa elämää ja sen lahjoja itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa. Olemme luonnostamme Jumalasta pois kääntyneitä syntisiä. Sydämemme torjuu hänet, joka yksin on pyhä, hänet, joka on kaiken elämän ja hyvyyden lähde. Erotamme synnillä itsemme Jumalasta. Se on kauheinta, mitä voi tehdä. Siksi Jumalan oikeudenmukaisuus vaatii jokaisen ihmisen syntien rangaistukseksi iankaikkisen eron Jumalasta, kadotuksen tuskan.

Jeesus sovitti synnit

Kristus tuli kuitenkin pelastamaan meidät syntiset, väärät huoneensa haltijat. Me hävitimme hänen omaisuuttaan käyttämällä itsekkäästi lahjojamme, mutta silti hän rakasti meitä niin paljon, että tuli itse maailmaan ihmiseksi ja kuoli puolestamme. Pyhä Herra, joka hallitsi taivaan kirkkaudessa, syntyi meidät pelastaakseen köyhäksi ihmiseksi Beetlehemin seimeen. Jumalan Poika, joka oli kuunnellut taivaassa serafien ylistyslauluja, heräsi ehkä Nasaretissa puuseppänä eläessään kukonlauluun. Kristus ”tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon” (Fil. 2:7) pelastaakseen meidät. Hän tuli ihmiseksi täyttämään Jumalan lain: Me emme siihen kyenneet emmekä ole tehneet niin, mutta Jeesus teki sen meidän puolestamme. Jeesus palveli aina lähimmäistään ja Jumalaa sillä, mitä hänellä oli. Myös hänen motiivinsa olivat täydelliset. Hän on Jumala ja siten lain Herra, joten hän tuli ihmiseksi lakia noudattamaan täysin vapaaehtoisesti. Jeesus täytti lain meidän hyväksemme, että hänen pyhä täydellisyytensä peittäisi meidän syntisen puutteellisuutemme. Kun uskomme Kristukseen, hänen lain täyttämisensä luetaan meidän omaksemme.

Kristus oli viaton, eikä ansainnut mitään rangaistusta. Kuitenkin hän kärsi kauhean kuoleman ristillä rangaistukseksi synnistä. Hän teki sen rakkaudesta meitä kohtaan pelastaakseen meidät. Kädet, jotka olivat palvelleet lähimmäistään kaikessa, lävistettiin säälimättä. Jalat, jotka olivat kulkeneet Palestiinan mäkisiä teitä apua tarvitsevien luo, naulattiin kiinni ristin karkeaan puuhun. Synti, jonka takia Jeesus kärsi, ei ollut hänen omansa, vaan meidän syntimme. Jeesus kärsi sen Jumalan tuomion, jonka meidän syntimme ansaitsivat, vapauttaakseen meidät siitä. Profeetta Jesaja kirjoittaa Vapahtajasta: ”Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut.” Jes. (53: 5-7) Jeesuksessa Jumala itse kärsi rangaistuksen, joka olisi kuulunut meille. Niin suuren armon hän antoi meille syntisille. Jeesuksen elämän ja kuoleman kautta synti on sovitettu. Jokaisen hyväksi, joka uskoo Kristukseen, Jumala lukee Kristuksen täytetyn työn ja antaa synnit anteeksi.

Millaista onkaan olla rakastettu niin syvästi, ettei sitä voi edes täysin käsittää! Jumalan armo on rajaton ja jokaiselle syntiselle tarkoitettu. Meille Jumalaa vastaan rikkoneille Kristus hankki pelastuksen valmiiksi pyhällä elämällään ja uhrikuolemallaan jo ennen kuin osasimme sitä pyytääkään. Jumalan armo Jeesuksessa on kuin valtameri. Ihmisen synti on kauhea ja kadotukseen vievä, mutta tähän armon mereen verrattuna se on vain pieni pisara.

Tähän pelastukseen tartutaan uskolla. Evankeliumin sanassa, jota meille julistetaan, Jumala tuo meille tiedon pelastuksesta. Hän näyttää meille ristiinnaulitun Vapahtajamme ja vakuuttaa, että syntimme on annettu anteeksi. Epäusko on tämän lahjan torjumista ja Jumalan suuren armon törkeää halveksimista. Siksi epäuskoinen ei voi pelastua. Jokainen saa kuitenkin uskoa, että Jumalan lupaus syntien anteeksi saamisesta Kristuksessa koskee juuri häntä. Uskoa ei tarvitse puristaa itsestään, eikä ihminen voikaan saada sitä omilla teoillaan aikaan. Jumala synnyttää ja vahvistaa uskoa sanallaan ja sakramenteillaan. Kristus, hänen armonsa ja rakkautensa, on läsnä Jumalan sanan kautta. Sanassa Jeesus tuodaan meille. Minkälainen aarre meillä onkaan käsillä, kun tulemme kirkkoon, kun avaamme Raamatun tai hartauskirjan, tai kun vain hiljaa mielessämme muistelemme Jumalan armolupauksia! Kaiken kärsinyt Vapahtajamme vakuuttaa niiden kautta meitä yhä uudelleen ja uudelleen armostaan meitä kohtaan. Pyhä Henki vaikuttaa sanan kautta ja saa meidät uskomaan sen, mitä kuulemme Jeesuksesta, Pelastajastamme. Usko siis rohkeasti, että armo on juuri sinua varten! Jokainen saa uskoa, että hänen syntinsä ovat sovitetut ja Jumala on juuri hänellekin armollinen Poikansa tähden.

Usko hankkii ystäviä väärällä mammonalla

Usko ei ole pelkkää faktatietoa, asioiden älyllistä totena pitämistä. Se on elävä ja voimallinen asia. Usko on sydämen turvautumista Kristukseen, hänen sovitustyöhönsä. Tällainen usko ei jää elämässä pelkäksi teoriaksi. Kun ihminen saa syntinsä anteeksi Jumalan armosta ja tulee siten Jumalan rakkaaksi lapseksi, hänen sydämensä suuntautuu uudella tavalla kohti Jumalaa. Pyhä Henki synnyttää uskovassa rakkautta. Hän saa meissä aikaan hyviä tekoja ja antaa myös oikeaa motivaatiota niiden tekemiseen.

Kristuksen sanat ”Tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin” puhuvat juuri tästä. Ystävien tekeminen väärällä mammonalla tarkoittaa lähimmäisen palvelemista omaisuudella. On muistettava, että vaikka Kristus käsittelemässämme tekstissä puhuu erityisesti rahasta ja muusta aineellisesta omaisuudesta, hänen antamansa ohjetta voi soveltaa muunkinlaisiin lahjoihin. Elämällä kristillisesti kaikilla elämän osa-alueilla osoitamme rakkautta lähimmäisillemme ja teemme sillä tavoin heistä ystäviämme tekstimme tarkoittamassa mielessä.

Väärä huoneenhaltija oli neuvokas pahanteossaan. Hän etsi ajan ja paikan, jolloin hänen herransa velalliset voisivat tulla sisään ja muuttaa huomaamatta velkakirjojaan. Hän löysi keinot auttaa velallisia petoksella. Ihmiset ovat usein taitavampia pahaan kuin hyvään ”Tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset.” Meidän Herramme haluaa meidän olevan yhtä neuvokkaita hyvän tekemisessä. Kun rakkaus ja halua auttaa ovat vilpittömät, Jumala varmasti auttaa löytämään myös tilaisuuksia palvella lähimmäistä. Rakkautta ja auttamishalua lähimmäistämme kohtaan saamme Jumalan armahtavasta rakkaudesta ja auttamishalusta meitä kohtaan. Jumala haluaa, että katsomme lähimmäistämme niin kuin hän: luotuna ja lunastettuna, Jumalalle äärettömän kallisarvoisena. Kun ajattelemme, miten paljon Jumala tekee päivittäin hyvää meille heikoille ja syntisille, emmekö mekin tekisi hyvää lähimmäisillemme? Muistamme Jeesuksen vertauksen palvelijasta, joka oli 10 000 leiviskää velkaa kuninkaalle ja sai velkansa anteeksi, muttei antanut anteeksi toverilleen sadan denarin velkaa. Jumala on antanut meille anteeksi 10 000 leiviskän velan, valtavan suuren syntivelkamme – emmekö me antaisi anteeksi lähimmäisellemme sadan denarin velkaa ja auttaisi häntä tämän elämän pienissä asioissa?

Se, että ystävät, joita olemme palvelleet, ”ottavat meidät iäisiin majoihin”, kun väärä mammona loppuu, ei tarkoita sitä, että pelastuisimme lähimmäisten auttamisen perusteella. Kukaan ihminen ei voi ottaa toista taivaaseen. Lähimmäistämme auttamalla ja muita hyviä tekoja tekemällä osoittaudumme uskoviksi kristityiksi. Näin lähimmäisemme tulevat ikään kuin todistajiksi oikeasta uskostamme. Usko on se, joka pelastaa, koska usko tarttuu Kristukseen, ja todellinen usko synnyttää myös tekoja. Omien tekojensa varassa ihminen ei kuitenkaan pelastu uskoon tultuaankaan, koska ne eivät hänen syntisyytensä tähden voi olla täydellisiä eivätkä ansaita mitään Jumalan edessä. Uskova pysyy itsessään syntisenä eikä tule täydelliseksi ennen kuin vasta perillä taivaassa. Kristuksen ansio on alusta loppuun ainoa pelastuksemme. Saamme kaikki synnit ja pyhityksemme vajavaisuuden anteeksi hänessä. ”Armosta te olette pelastetut, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojenne kautta, ettei kukaan kerskaisi”, (Ef.2:8-9) kirjoittaa apostoli Paavali. Jumalan armo on varma lohdutus ja voima heikkouden keskellä. Siitä saamme voimaa ja iloa kulkea uskon tiellä. Anna siis lahjasi Jumalan käyttöön. Hänellä on varmasti oma suunnitelmansa, kuinka hän voi sinun avullasi tehdä hyvää läheisillesi, yhteiskunnalle ja Kirkolleen. Omista Kristuksen armo uskomalla Jumalan sanan lupaukset. Uskosta pelastettuna ja täydellisesti Jumalan rakastamana voit kiitollisena palvella häntä ja lähimmäistäsi sillä, mitä olet häneltä saanut.

 Vesa Hautala 1.8.2010

Joh. 6:24–36 Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: "Rabbi, milloin tulit tänne?" Jeesus vastasi heille ja sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut." Niin he sanoivat hänelle: "Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?" Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt". He sanoivat hänelle: "Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'." Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän." Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää". Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.

Facebookissa tuli vastaan mielenkiintoinen kuva: siinä oli kaksi ympyrää, jotka menivät osittain päällekkäin. Toisessa ympyrässä luki, mitä sanot uskovasi ja toisessa, miten käytät aikasi ja rahasi. Siinä kentässä, joka kuului yhteisesti kummallekin ympyrälle luki: mitä oikeasti uskot. Kuvassa konkretisoituu se, mitä Jaakob tarkoittaa sanoessaan: ”Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.’” (Jaak. 2:18).

Päivän evankeliumi kysyy meiltä: mikä on se leipä, joka elättää sinua? Minkä varassa sinun elämäsi on? Ensin luomme katseemme maalliseen leipään, sitten taivaalliseen.

Maallista leipää, joka ei pysy

Taustaksi päivän evankeliumille on hyvä tietää, että aiemmin Jeesus oli Galileassa ruokkinut viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä. Suuri ihmetys oli vallannut väen, kun he saivat todistaa ruokkimisihmettä. He innostuivat niin tapahtuneesta, että tunnustivat Jeesuksen Mooseksen kaltaiseksi profeetaksi, joka oli luvattu Viidennessä Mooseksen kirjassa. He sanoivat: ”Tämä on totisesti se profeetta, joka oli maailmaan tuleva”. Syy sille, miksi ruokkimisihme vei heidän ajatuksensa Mooseksen kaltaiseen profeettaan, johtui siitä, että Moosekseen liitettiin manna. Mooses oli profeetta, joka oli ruokkinut kansaa taivaasta tulleella leivällä. Nyt heidän keskuudessaan oli toinen, jolta sai ihmeellistä leipää.

Jeesuksen, Mooseksen ja mannan välinen yhteys käy ilmi kansanjoukon sanoista ja Jeesuksen vastauksesta niihin: ”Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'.’ Niin Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.”

No, profeetaksi tunnustaminen ei vielä riittänyt kansalle. Hänestä haluttiin tehdä myös kuningas. Jeesus joutuikin lähtemään pois estääkseen kruunajaisaikeiden toteutumisen: ”Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäkseen hänet kuninkaaksi, väistyi hän taas pois vuorelle, hän yksinänsä.” (Joh. 6:15) Vielä seuraavana päivänä kansanjoukko puhutteli Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, kun he olivat viimein löytäneet hänet pitkän etsinnän jälkeen.

Vaikka voisi ajatella, että huomio olisi ollut imartelevaa, Jeesusta se ei mairitellut ollenkaan. Se näkyy ensiksi siinä, että hän pakeni suosionosoituksia, toiseksi siinä, että kansan löydettyä hänet hän sanoi heille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi.” Jeesus ei kiitä sitä, että kansanjoukot ovat ylipäätään halunneet tulla kuuntelemaan häntä. Hän ei halunnut tällaista suosiota, jonka motiivit eivät olleet oikeita. Väkijoukon jumalana oli heidän vatsansa eivätkä heidän ajatuksensa olleet kiinni siinä ruossa, joka pysyy iankaikkiseen elämään.

On vaikea ajatella, että nämä ihmiset olisivat kieltäneet sen, että hyvinä juutalaisina heidän suurimpana toiveenaan oli päästä Messiaan pitoihin, kun tämä aika päättyy. Varmasti he olisivat vakuuttaneet, että taivaalliset aarteet menevät maallisten edelle. Luultavasti heillä olisi riittänyt myös selityksiä sille, miksi oli ihan perusteltua ja hurskasta rakastaa katoavaa mannaa siinä määrin kuin he rakastivat sitä. Mutta Jeesus näkee väärät motiivit. Hän näkee epäjumalat siellä, missä syntisillä on sokeita pisteitä.

Maallinen mieli ei ole kadonnut maailmasta minnekään viimeisen 2000 vuoden aikana. Nykyäänkin suuret väkijoukot etsiytyvät sinne, mistä he ajattelevat saavansa ajallista apua. Toisin kuin Jeesus, ihmeiden lupailijat eivät tänä päivänä nuhtele näitä kansanjoukkoja, joiden katse ei ole taivaallisissa, vaan tämän ajan aarteissa. Uskon, että me osaamme varoa tällaisia liikkeitä. Ne vaarat, jotka uhkaavat meitä ovat salakavalampia. Ne liittyvät laajemmin maailmankuvaan, ennen kaikkea siihen, mitä toivomme elämältä.

Mietitään, millaista on ihanteellinen elämä: minulle tulee mieleen turvallinen lapsuus rauhallisessa yhteiskunnassa. Läsnä olevat vanhemmat, jotka ovat tukena ja lohtuna. Kohtuullinen vapaus nuoruudessa, jotta olo ei tunnu tukalalta, mutta silti jonkinlaisia rajoja, jotka pitävät oikealla tiellä. Peruskoulun jälkeen mahdollisuus päättää siitä, miten suuntautuu ammatillisesti elämässään. Ihanan aviopuolison löytäminen. Oikeus valita, missä vaiheessa ja kuinka paljon haluaa lapsia, jos niitä ylipäätään haluaa. Menestyminen työelämässä, mutta samalla tarpeeksi vapaa-aikaa, jotta elämä ei ole vain suorittamista. Omaisuutta pitää olla ainakin sen verran, ettei siitä tarvitse murehtia ja että joskus on mahdollista tehdä vaikkapa ulkomaan matkoja. Mahtavaa olisi myös se, että voisi mahdollistaa lapsille harrastuksia ja säästää heille hieman perintöä. Eläköityminen kohtuullisen aikaisin, jotta on vielä hyvissä voimissa ja on vapautta viimein keskittyä siihen, mihin itse haluaa. Lastenlapsien näkeminen ja viimein kuoleminen rauhassa ilman kipuja elämästä kylläisenä. Elämää ylipäätään tulee leimata se, että on hyvä terveys, tärkeitä ystäviä ja tietyissä rajoissa mahdollisuus tehdä sitä, mitä itse haluaa.

Ehkä tässä luettelossa kaikki ei kolahda sinuun, mutta varmaan edes jotkut asiat. Sanon kuitenkin, että jos et näe tässä listassa hyvin perustavanlaatuista ongelmaa, ajatustapasi on maailmallinen. Tässä luetelluista asioista valtaosa on sinänsä ihan hyviä – mutta koko listaa värittää väärä perspektiivi: siinä lähtökohtana on se, että voisi elää maallisesti hyvää elämää. Näkökulma on täysin minäkeskeinen. Jumalaa ja hänen tahtoaan ei näy missään. Kun apostoli Paavali sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31), tämä lista ikään kuin huutaa vastaan, että kaiken pitää tapahtua minun lihalleni mieliksi. Ihanteellinen elämä ei ole kuitenkaan sellaista, mitä leimaa meidän tahtomme, vaan sellainen, jota luonnehtii Jumalan tahto. Ymmärrämmeköhän, mitä oikein rukoilemme sanoessamme: ”tapahtukoon sinun tahtosi”?

Voi olla, että käytännössä Jumalan tahdon muovaama elämä on hyvin lähellä kuvailemaani listaa. Ehkä Jumala siunaa sinua noin leppoisalla elämällä. Ehkä se on osa, jota pitkin sinut voidaan viedä perille iankaikkiseen elämään. Mutta ihanteellinen elämä voi olla hyvin toisenlaista. Se voi olla raskasta raatamista fyysisessä työssä, jotta perhe saisi edes vähäisen leivän. Se voi olla monesta lapsesta huolenpitämistä vuosikausia univelkaisena ja uupuneena. Se voi olla kuolemista jossain kaukomailla evankeliumin julistustyössä – tai miksi ei täällä Suomessakin. Itsensä uhraaminen Jumalan tahdon tähden on ihanteellista elämää. Se on ihanteellista, että ihmiseltä voidaan viedä kaikki, mutta Jumalan tahto on hänelle niin rakas, että hän pitää kaikkea muuta roskana sen rinnalla. Kun ihminen uhraa itsensä evankeliumin ja lähimmäistensä hyväksi, hän muistuttaa Herraansa.

Mutta turhaa on sellainen elämä, jossa Jumalan tahto sivuutetaan. Kuinka turhaksi se osoittautuukaan, kun kerran joudumme käymään pyhän Jumalan eteen tekemään tiliä jokaisesta teostamme, ajatuksestamme ja sanastamme. Joudumme käymään tilille siitä, miten olemme käyttäneet aikamme ja voimamme. Kuinka turhaa tämä elämä on, jos joudumme käymään alastomina Jumalan eteen eikä meillä ole mitään, millä puolustaa itsekeskeistä vaellustamme. Silloin tuomarin tarvitsee nostaa vain yksi jae esiin ja kysyä olemmeko noudattaneet sitä. Se jae on tämä: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Ja meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme.

Taivaallista leipää, joka pysyy

Kun tämän elämän leivälle tulee loppu, ratkaisevaa on, onko meillä leipää, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Siksi Jeesus aikoinaan kehotti maalliseen leipään kiintynyttä väkijoukkoa: ”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.” Kansalle nämä sanat eivät kelvanneet. Heidän mielensä oli maallisiin ja heiltä puuttui iankaikkisuuteen liittyvät näköalat. Mutta rakas ystävä, sinä tiedät tarkalleen, mitä Jumalan sana opettaa aikamme lopusta. Sinä tiedät hyvin, kuinka turhaa se on, jos elämä pyörii maallisen leivän ympärille. Sinä ymmärrät, ettei maallinen leipä ole ikuista, vaan niin kuin manna, sekin käy kerran aivan kelvottomaksi.

Meidän pitää saada sitä leipää, joka pysyy. Äsken lainaamastani jakeesta käy ilmi, että Vapahtaja sanoo antavansa tätä leipää, mutta meidän tulee tietää, mitä tämä leipä on. Vastauksen löydämme evankeliumitekstin sanoista: ”Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.” Jeesus sanoo tässä, että hän on elämän leipä. Hän on se ravinto, joka pysyy. Mutta hän ei puhu itsestään tässä vain mitenkään yleisesti, vaan aivan tietyssä merkityksessä. Hänhän sanoo tulevaisuuteen viitaten antavansa taivaallista leipää: hän on antava ruokaa, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Mihin tässä oikein viitataan? Ristiin. Ristillä Jumalan Poika antoi itsensä meille. Ristillä meille valmistettiin se leipä, jonka syöminen antaa iankaikkisen elämän. Todellinen elämän leipä on meidät puolestamme kuollut Jumalan Poika, ja häntä syödään uskossa. Kristillinen usko, tämä hengellinen syöminen, ei ole mitä tahansa uskoa Jeesukseen, vaan se on uskoa Jumalan Poikaan, joka tuli taivaasta ristiinnaulittavaksi meidän syntiemme tähden.

Tämä leipä on katoamaton. Se on turmeltumaton. Se on äärimmäisen kallis. Meidän ei tarvitse saada joka päivä uutta leipää mannan tavoin, vaan meille riittää tämä yksi leipä. Se riittää tähän elämään. Se riittää myös iankaikkisuuteen. Kristuksen sovitustyöllä on iankaikkinen arvo. Sanoohan Raamattu, että Kristus ”on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hepr. 10:14) Ihmeellistä tässä leivässä on se, että kun nautimme sitä uskossa, se vaatettaa meidät. Hengellinen syöminen pukee meidät Vapahtajamme viattomuuteen. Tätä leipää nauttimalla Jumala ei näe meitä alastomina. Hän ei näe meidän omaa vanhurskauttamme, joka on kuin saastainen vaate. Hän näkee meidät Pojassaan, ja Raamattu lupaa, ettei ”ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

Usein ihminen tavoittelee kuumeisesti maallista leipää ja tämän ajan aarteita, koska häneltä puuttuu elämän leipä. Hän yrittää päästä hengellisestä nälästä eroon väärin keinoin. Hän turvautuu siihen, mikä ei koskaan tyydytä Jumalan yhteyteen luotua ihmistä. Siksi Raamattu kysyykin: ”Miksi annatte rahan siitä, mikä ei ole leipää, ja työnne ansion siitä, mikä ei ravitse?” (Jes. 55:2). Ja jatkaa: ”Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvää, ja teidän sielunne virvoittuu lihavuuden ääressä. Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot.” (Jes. 55:2–3). Vain elämän leipä voi tyydyttää meidän nälkämme. Ainoastaan se voi antaa todellisen merkityksen elämällemme. Tätä leipää nauttien me tiedämme, että vaikka meiltä ristettäisiin kaikki muu, tässä on jotain, mikä säilyy iankaikkiseen elämään, jotain, mikä antaa iankaikkisen elämän. Eikö ihanteellista elämää ole elämä Kristuksen ja Jumalan oikeassa tuntemisessa? Elämän leivän syöminen painaa sydämiimme sen, että Kristuksessa meillä on kaikki, mitä ikinä tarvitsemme käydessämme kerran pyhän Jumalan eteen. Tässä meillä on jotain, mitä maailma ei voi antaa.

Sanotun valossa aikaisemmin lainaamani Jeesuksen sanat värittyvät eri tavalla. Kun Jeesus toteaa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”, se alkaa kuulosta innostavalta. Alamme ymmärtää, ettei näiden sanojen tarkoituksena ole niinkään tuomita meitä, vaan opastaa. Ne antavat luvan pistää elämän leipä maallisen leivän edelle. Ne rohkaisevat haltioitumaan iankaikkisesta ravinnosta. Ne lupaavat, että taivaallisen leivän nauttiminen tuo myös maallisen leivän pöytään. Näillä sanoilla Jumala haluaa nostaa katseemme ainaisesta aherruksestamme elämän leipään, jonka saamme ottaa vastaan sulana lahjana.

Elämän leipä on meidän rakas ristinnaulittu Herramme. Kun hän on elämäsi keskuksena, tämä elämä ei ole ainoastaan ihanteellista, vaan se on iankaikkista elämää jo täällä ajassa, sillä tämä leipä pysyy iankaikkisesti. Siksi rukoilemme: Herra, anna meille aina tätä leipää. Aamen.

Pastori Vesa Hautalan saarna 29.7.2018 Orivedellä