Joh. 6:24–36 Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: "Rabbi, milloin tulit tänne?" Jeesus vastasi heille ja sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut." Niin he sanoivat hänelle: "Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?" Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt". He sanoivat hänelle: "Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'." Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän." Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää". Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.
Facebookissa tuli vastaan mielenkiintoinen kuva: siinä oli kaksi ympyrää, jotka menivät osittain päällekkäin. Toisessa ympyrässä luki, mitä sanot uskovasi ja toisessa, miten käytät aikasi ja rahasi. Siinä kentässä, joka kuului yhteisesti kummallekin ympyrälle luki: mitä oikeasti uskot. Kuvassa konkretisoituu se, mitä Jaakob tarkoittaa sanoessaan: ”Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.’” (Jaak. 2:18).
Päivän evankeliumi kysyy meiltä: mikä on se leipä, joka elättää sinua? Minkä varassa sinun elämäsi on? Ensin luomme katseemme maalliseen leipään, sitten taivaalliseen.
Maallista leipää, joka ei pysy
Taustaksi päivän evankeliumille on hyvä tietää, että aiemmin Jeesus oli Galileassa ruokkinut viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä. Suuri ihmetys oli vallannut väen, kun he saivat todistaa ruokkimisihmettä. He innostuivat niin tapahtuneesta, että tunnustivat Jeesuksen Mooseksen kaltaiseksi profeetaksi, joka oli luvattu Viidennessä Mooseksen kirjassa. He sanoivat: ”Tämä on totisesti se profeetta, joka oli maailmaan tuleva”. Syy sille, miksi ruokkimisihme vei heidän ajatuksensa Mooseksen kaltaiseen profeettaan, johtui siitä, että Moosekseen liitettiin manna. Mooses oli profeetta, joka oli ruokkinut kansaa taivaasta tulleella leivällä. Nyt heidän keskuudessaan oli toinen, jolta sai ihmeellistä leipää.
Jeesuksen, Mooseksen ja mannan välinen yhteys käy ilmi kansanjoukon sanoista ja Jeesuksen vastauksesta niihin: ”Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'.’ Niin Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.”
No, profeetaksi tunnustaminen ei vielä riittänyt kansalle. Hänestä haluttiin tehdä myös kuningas. Jeesus joutuikin lähtemään pois estääkseen kruunajaisaikeiden toteutumisen: ”Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäkseen hänet kuninkaaksi, väistyi hän taas pois vuorelle, hän yksinänsä.” (Joh. 6:15) Vielä seuraavana päivänä kansanjoukko puhutteli Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, kun he olivat viimein löytäneet hänet pitkän etsinnän jälkeen.
Vaikka voisi ajatella, että huomio olisi ollut imartelevaa, Jeesusta se ei mairitellut ollenkaan. Se näkyy ensiksi siinä, että hän pakeni suosionosoituksia, toiseksi siinä, että kansan löydettyä hänet hän sanoi heille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi.” Jeesus ei kiitä sitä, että kansanjoukot ovat ylipäätään halunneet tulla kuuntelemaan häntä. Hän ei halunnut tällaista suosiota, jonka motiivit eivät olleet oikeita. Väkijoukon jumalana oli heidän vatsansa eivätkä heidän ajatuksensa olleet kiinni siinä ruossa, joka pysyy iankaikkiseen elämään.
On vaikea ajatella, että nämä ihmiset olisivat kieltäneet sen, että hyvinä juutalaisina heidän suurimpana toiveenaan oli päästä Messiaan pitoihin, kun tämä aika päättyy. Varmasti he olisivat vakuuttaneet, että taivaalliset aarteet menevät maallisten edelle. Luultavasti heillä olisi riittänyt myös selityksiä sille, miksi oli ihan perusteltua ja hurskasta rakastaa katoavaa mannaa siinä määrin kuin he rakastivat sitä. Mutta Jeesus näkee väärät motiivit. Hän näkee epäjumalat siellä, missä syntisillä on sokeita pisteitä.
Maallinen mieli ei ole kadonnut maailmasta minnekään viimeisen 2000 vuoden aikana. Nykyäänkin suuret väkijoukot etsiytyvät sinne, mistä he ajattelevat saavansa ajallista apua. Toisin kuin Jeesus, ihmeiden lupailijat eivät tänä päivänä nuhtele näitä kansanjoukkoja, joiden katse ei ole taivaallisissa, vaan tämän ajan aarteissa. Uskon, että me osaamme varoa tällaisia liikkeitä. Ne vaarat, jotka uhkaavat meitä ovat salakavalampia. Ne liittyvät laajemmin maailmankuvaan, ennen kaikkea siihen, mitä toivomme elämältä.
Mietitään, millaista on ihanteellinen elämä: minulle tulee mieleen turvallinen lapsuus rauhallisessa yhteiskunnassa. Läsnä olevat vanhemmat, jotka ovat tukena ja lohtuna. Kohtuullinen vapaus nuoruudessa, jotta olo ei tunnu tukalalta, mutta silti jonkinlaisia rajoja, jotka pitävät oikealla tiellä. Peruskoulun jälkeen mahdollisuus päättää siitä, miten suuntautuu ammatillisesti elämässään. Ihanan aviopuolison löytäminen. Oikeus valita, missä vaiheessa ja kuinka paljon haluaa lapsia, jos niitä ylipäätään haluaa. Menestyminen työelämässä, mutta samalla tarpeeksi vapaa-aikaa, jotta elämä ei ole vain suorittamista. Omaisuutta pitää olla ainakin sen verran, ettei siitä tarvitse murehtia ja että joskus on mahdollista tehdä vaikkapa ulkomaan matkoja. Mahtavaa olisi myös se, että voisi mahdollistaa lapsille harrastuksia ja säästää heille hieman perintöä. Eläköityminen kohtuullisen aikaisin, jotta on vielä hyvissä voimissa ja on vapautta viimein keskittyä siihen, mihin itse haluaa. Lastenlapsien näkeminen ja viimein kuoleminen rauhassa ilman kipuja elämästä kylläisenä. Elämää ylipäätään tulee leimata se, että on hyvä terveys, tärkeitä ystäviä ja tietyissä rajoissa mahdollisuus tehdä sitä, mitä itse haluaa.
Ehkä tässä luettelossa kaikki ei kolahda sinuun, mutta varmaan edes jotkut asiat. Sanon kuitenkin, että jos et näe tässä listassa hyvin perustavanlaatuista ongelmaa, ajatustapasi on maailmallinen. Tässä luetelluista asioista valtaosa on sinänsä ihan hyviä – mutta koko listaa värittää väärä perspektiivi: siinä lähtökohtana on se, että voisi elää maallisesti hyvää elämää. Näkökulma on täysin minäkeskeinen. Jumalaa ja hänen tahtoaan ei näy missään. Kun apostoli Paavali sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31), tämä lista ikään kuin huutaa vastaan, että kaiken pitää tapahtua minun lihalleni mieliksi. Ihanteellinen elämä ei ole kuitenkaan sellaista, mitä leimaa meidän tahtomme, vaan sellainen, jota luonnehtii Jumalan tahto. Ymmärrämmeköhän, mitä oikein rukoilemme sanoessamme: ”tapahtukoon sinun tahtosi”?
Voi olla, että käytännössä Jumalan tahdon muovaama elämä on hyvin lähellä kuvailemaani listaa. Ehkä Jumala siunaa sinua noin leppoisalla elämällä. Ehkä se on osa, jota pitkin sinut voidaan viedä perille iankaikkiseen elämään. Mutta ihanteellinen elämä voi olla hyvin toisenlaista. Se voi olla raskasta raatamista fyysisessä työssä, jotta perhe saisi edes vähäisen leivän. Se voi olla monesta lapsesta huolenpitämistä vuosikausia univelkaisena ja uupuneena. Se voi olla kuolemista jossain kaukomailla evankeliumin julistustyössä – tai miksi ei täällä Suomessakin. Itsensä uhraaminen Jumalan tahdon tähden on ihanteellista elämää. Se on ihanteellista, että ihmiseltä voidaan viedä kaikki, mutta Jumalan tahto on hänelle niin rakas, että hän pitää kaikkea muuta roskana sen rinnalla. Kun ihminen uhraa itsensä evankeliumin ja lähimmäistensä hyväksi, hän muistuttaa Herraansa.
Mutta turhaa on sellainen elämä, jossa Jumalan tahto sivuutetaan. Kuinka turhaksi se osoittautuukaan, kun kerran joudumme käymään pyhän Jumalan eteen tekemään tiliä jokaisesta teostamme, ajatuksestamme ja sanastamme. Joudumme käymään tilille siitä, miten olemme käyttäneet aikamme ja voimamme. Kuinka turhaa tämä elämä on, jos joudumme käymään alastomina Jumalan eteen eikä meillä ole mitään, millä puolustaa itsekeskeistä vaellustamme. Silloin tuomarin tarvitsee nostaa vain yksi jae esiin ja kysyä olemmeko noudattaneet sitä. Se jae on tämä: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Ja meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme.
Taivaallista leipää, joka pysyy
Kun tämän elämän leivälle tulee loppu, ratkaisevaa on, onko meillä leipää, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Siksi Jeesus aikoinaan kehotti maalliseen leipään kiintynyttä väkijoukkoa: ”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.” Kansalle nämä sanat eivät kelvanneet. Heidän mielensä oli maallisiin ja heiltä puuttui iankaikkisuuteen liittyvät näköalat. Mutta rakas ystävä, sinä tiedät tarkalleen, mitä Jumalan sana opettaa aikamme lopusta. Sinä tiedät hyvin, kuinka turhaa se on, jos elämä pyörii maallisen leivän ympärille. Sinä ymmärrät, ettei maallinen leipä ole ikuista, vaan niin kuin manna, sekin käy kerran aivan kelvottomaksi.
Meidän pitää saada sitä leipää, joka pysyy. Äsken lainaamastani jakeesta käy ilmi, että Vapahtaja sanoo antavansa tätä leipää, mutta meidän tulee tietää, mitä tämä leipä on. Vastauksen löydämme evankeliumitekstin sanoista: ”Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.” Jeesus sanoo tässä, että hän on elämän leipä. Hän on se ravinto, joka pysyy. Mutta hän ei puhu itsestään tässä vain mitenkään yleisesti, vaan aivan tietyssä merkityksessä. Hänhän sanoo tulevaisuuteen viitaten antavansa taivaallista leipää: hän on antava ruokaa, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Mihin tässä oikein viitataan? Ristiin. Ristillä Jumalan Poika antoi itsensä meille. Ristillä meille valmistettiin se leipä, jonka syöminen antaa iankaikkisen elämän. Todellinen elämän leipä on meidät puolestamme kuollut Jumalan Poika, ja häntä syödään uskossa. Kristillinen usko, tämä hengellinen syöminen, ei ole mitä tahansa uskoa Jeesukseen, vaan se on uskoa Jumalan Poikaan, joka tuli taivaasta ristiinnaulittavaksi meidän syntiemme tähden.
Tämä leipä on katoamaton. Se on turmeltumaton. Se on äärimmäisen kallis. Meidän ei tarvitse saada joka päivä uutta leipää mannan tavoin, vaan meille riittää tämä yksi leipä. Se riittää tähän elämään. Se riittää myös iankaikkisuuteen. Kristuksen sovitustyöllä on iankaikkinen arvo. Sanoohan Raamattu, että Kristus ”on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hepr. 10:14) Ihmeellistä tässä leivässä on se, että kun nautimme sitä uskossa, se vaatettaa meidät. Hengellinen syöminen pukee meidät Vapahtajamme viattomuuteen. Tätä leipää nauttimalla Jumala ei näe meitä alastomina. Hän ei näe meidän omaa vanhurskauttamme, joka on kuin saastainen vaate. Hän näkee meidät Pojassaan, ja Raamattu lupaa, ettei ”ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)
Usein ihminen tavoittelee kuumeisesti maallista leipää ja tämän ajan aarteita, koska häneltä puuttuu elämän leipä. Hän yrittää päästä hengellisestä nälästä eroon väärin keinoin. Hän turvautuu siihen, mikä ei koskaan tyydytä Jumalan yhteyteen luotua ihmistä. Siksi Raamattu kysyykin: ”Miksi annatte rahan siitä, mikä ei ole leipää, ja työnne ansion siitä, mikä ei ravitse?” (Jes. 55:2). Ja jatkaa: ”Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvää, ja teidän sielunne virvoittuu lihavuuden ääressä. Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot.” (Jes. 55:2–3). Vain elämän leipä voi tyydyttää meidän nälkämme. Ainoastaan se voi antaa todellisen merkityksen elämällemme. Tätä leipää nauttien me tiedämme, että vaikka meiltä ristettäisiin kaikki muu, tässä on jotain, mikä säilyy iankaikkiseen elämään, jotain, mikä antaa iankaikkisen elämän. Eikö ihanteellista elämää ole elämä Kristuksen ja Jumalan oikeassa tuntemisessa? Elämän leivän syöminen painaa sydämiimme sen, että Kristuksessa meillä on kaikki, mitä ikinä tarvitsemme käydessämme kerran pyhän Jumalan eteen. Tässä meillä on jotain, mitä maailma ei voi antaa.
Sanotun valossa aikaisemmin lainaamani Jeesuksen sanat värittyvät eri tavalla. Kun Jeesus toteaa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”, se alkaa kuulosta innostavalta. Alamme ymmärtää, ettei näiden sanojen tarkoituksena ole niinkään tuomita meitä, vaan opastaa. Ne antavat luvan pistää elämän leipä maallisen leivän edelle. Ne rohkaisevat haltioitumaan iankaikkisesta ravinnosta. Ne lupaavat, että taivaallisen leivän nauttiminen tuo myös maallisen leivän pöytään. Näillä sanoilla Jumala haluaa nostaa katseemme ainaisesta aherruksestamme elämän leipään, jonka saamme ottaa vastaan sulana lahjana.
Elämän leipä on meidän rakas ristinnaulittu Herramme. Kun hän on elämäsi keskuksena, tämä elämä ei ole ainoastaan ihanteellista, vaan se on iankaikkista elämää jo täällä ajassa, sillä tämä leipä pysyy iankaikkisesti. Siksi rukoilemme: Herra, anna meille aina tätä leipää. Aamen.
