Toisena pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, Vanhan testamentin teksti

Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä. Minä vien ne pois kansojen seasta ja kokoan ne muista maista, tuon ne omaan maahansa ja kaitsen niitä Israelin vuorilla, puronotkoissa ja kaikissa maan asuttavissa paikoissa. Hyvillä ruokamailla minä niitä kaitsen, ja Israelin korkeilla vuorilla on niillä oleva laitumensa. Siellä ne saavat levätä hyvällä laitumella, ja lihava ruokamaa niillä on oleva Israelin vuorilla. Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on. Hes. 34:11-16.

1. Seurakunta on Herran oma

Ihmisillä on monenlaisia käsityksiä kirkosta ja seurakunnasta. Heidän käsityksiään muovaavat paljolti valtiokirkon verovaroin ylläpidetyt seurakunnat. Raamatun mukaan Kristuksen seurakunta ei ole ulkonainen laitos, vaan se on pyhien yhteisö, jonka Pyhä Henki on synnyttänyt sanallaan ja sakramenteillaan. Tunnustamme uskontunnustuksessa: "Minä uskon Pyhään Henkeen, yhden, pyhän, kristillisen seurakunnan". Tämä seurakunta on näkymätön ihmissilmälle. Se on kuitenkin löydettävissä ja tunnistettavissa. Sillä on tuntomerkkinsä. Ne ovat puhdas evankeliumin saarna ja oikein jaetut sakramentit. Nämä ovat seurakunnan pettämättömät tuntomerkit siitä syystä, että ne synnyttävät ja säilyttävät seurakunnan. Meillä on Jumalan lupaus siitä, ettei hänen sanansa palaa takaisin tyhjänä, vaan saa menestymään sen, mitä varten Jumala sen lähetti. (Jes. 55:10-11). Niin siis saamme uskoa, että siellä täytyy varmuudella olla Jumalan lapsia, missä hänen sanansa on jatkuvassa käytössä. Pyhä yhteinen seurakunta, tuo meille näkymätön pyhien yhteys, löydetään näiden tuntomerkkien perusteella. Kristuksen seurakunnan tuntomerkit ohjaavat meidät oikeinopettavan seurakunnan yhteyteen. Siihen uskollisesti pitäytyessämme pitäydymme näkymättömään seurakuntaan eli una sanctaan.

Kristuksen seurakunta on hänen kalliisti omakseen ostama. Apostoli Paavali lausuu siitä seurakunnan kaitsijoille: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut." Apt. 20:28. Lunnaat, jotka Kristus maksoi, eivät olleet tämän maailman aarteita, vaan ihmiseksi tulleen ja meidän syntiemme tähden kärsineen Jumalan Pojan pyhä veri. 1 Piet. 1:18-19: "... ette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan." Näin kalliilla, täysin riittävällä hinnalla olemme lunastetut eli Jumalalle ostetut. Autuutemme on lujalla perustalla. Olemme vapautetut synnistä, kuolemasta ja kiusaajan kahleista. Olemme Herran Kristuksen omia, hänen laitumensa lampaita. Onhan tämä meille suuri ilon aihe?

2. Herra kokoaa seurakuntansa

"Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä." Jumalalla on tarkka tieto siitä, ketkä kuuluvat valittujen täyteen lukuun. Nämä ovat hajallaan maailmassa. Mutta Jumala kokoaa heidät seurakuntaansa kaikkialta. Sen hän tekee evankeliumilla. Jumalan omat elävät monenlaisissa olosuhteissa, vaaroissa, jopa eksytysten keskellä. Tekstimme puhuu "pilvisestä ja pimeästä päivästä". Jotta Hyvän Paimenen kokoava ääni kuuluisi, Jumala on perustanut saarnaviran ja antanut lahjoja eli opettajia ja paimenia seurakunnalleen. Siellä missä on oikeita, uskollisia paimenia ja uskollisia seurakuntia, ovat Kristuksen omat koolla Jumalan tahtomalla tavalla. Kristus löysi itselleen omia myös samarialaisesta sekakansasta ja heidän lahkostaan ja ohjasi heidät Uuden liiton aikaan. Samoin viimeisinä aikoina Kristus etsii itselleen omia monenlaisten eksytysten keskeltä, ja haluaa ohjata heidät puhtaan sanansa varaan.

Mooses sanoi aikanaan kansalle: Tulkaa minun tyköni kaikki te, jotka olette Herran omia. Nyt Kristus kutsuu kansaansa ja sanoo: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni ja seuraavat minua." Hän myös sanoo: "vierasta ne eivät seuraa." Missä siis kuulet puhtaan ja selvän Kristuksen äänen näin kutsuvan, tiedä, että hän kokoaa lampaitansa. Haluathan olla mukana tässä kokoontumisessa? Vai sanotko: En, vaan minä haluan olla siellä, missä on kaikkien evankeliumeitten runsaus, puhukoot Herra ja apostolinsa mitä tahtovat. Jos niin sanot ja niin toimit, uskotko voivasi olla mukana oikeassa seurassa siinä suuressa kokoontumisessa, kun kansat kootaan Kristuksen tuomioistuimen eteen?

"Minä vien ne pois kansojen seasta ja kokoan ne muista maista, tuon ne omaan maahansa ja kaitsen niitä Israelin vuorilla, puronotkoissa ja kaikissa maan asuttavissa paikoissa." Tämä ei ole fyysistä siirtymistä Israelin maahan, vaan Jumalan kansaan liittymistä, kansaan, joka on hänen seurakuntansa.

3. Herra pitää seurakunnastaan hyvän huolen

Miksi sitten ihmiset eivät halua kokoontua Herran kutsusta? Miksi he ontuvat kahdelle puolelle ja yrittävät samalla kertaa tunnustautua totuuteen ja valheeseen? Monet varmaan tekevät niin siitä syystä, etteivät erota totuutta ja valhetta toisistaan. Ja se taas johtuu siitä, etteivät he tunne oikeata armon evankeliumia. Pastori Uppala kertoi prof. Franz Pieperin lausuneen luennoillaan: "Kaikki kissat ovat harmaita pimeässä." Ihminen, joka itse on pimeässä, ei osaa tehdä eroa oikean ja väärän evankeliumin välillä. Toiset taas eivät luota siihen, että Herra pitää huolen omistaan. He arvelevat, että heidän täytyy itse huolehtia itsestään ja toimia niin kuin itse viisaaksi harkitsevat. Laskelmointi on suuri virhe. Kristus kutsuu meidät seuraamaan ääntänsä laskelmoimatta, kuuliaisina opetuslapsina, niin kuin lammas seuraa paimenta, mutta karttaa vierasta.

Kristuksen ääntä seuraten saamme osaksemme ihmeellisen Kristuksen paimenhoidon. Hän lupaa: "Siellä ne saavat levätä hyvällä laitumella, ja lihava ruokamaa niillä on oleva Israelin vuorilla. Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on."

Tässä lampaat eivät pitäydy ihmisiin, vaan itse Herraan. Valheveljet tosin saattavat antaa joskus sellaisen kuvan ikään kuin oikeinopettavassa kirkossa seurattaisiin Lutheria, Pieperiä tai muita uskollisia opettajia ja että kun nämä pitävät kiinni opista, olisi kysymys inhimillisistä asioista. Mutta Luther ja muut oikeat opettajat vievät lampaat kuulemaan Kristuksen ääntä ja ovat - ei omia - vaan Kristuksen äänitorvia. Eivät he kasta omaan nimeensä, eivät he sido kuulijoitaan tunteen tai järjen sitein omaan persoonaansa, vaan he johdattelevat kuulijansa Kristuksen luo, häneen uskomaan.

Ja miten ihanasti Kristus kaitseekaan niitä, jotka ovat hänen hoidossaan. "Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa." Eikö tämä ole meidän itsemmekin kohdalla toteutunut mitä suurenmoisimmalla tavalla. Meidät kadonneet on löydetty, meidät eksyneet on tuotu takaisin, meidät haavoittuneet on sidottu, meitä heikkoja on vahvistettu. Herran armoa ja hänen työtään se on. Hänelle yksin siitä kiitos. Ja sitä samaa Herra tekee edelleen. Hänellä on murhe kadonneista, eksyneistä, haavoitetuista, heikoista. Heitä hän etsii, tuo takaisin ja hoivaa.

Me ihmiset vain emme ymmärrä, että Herra tekee tämän itse. Me välistä odotamme, että vanhemmat etsisivät lapsensa, ystävä ystävänsä, naapuri naapurinsa, pastorit loitontuneet jäsenet. Onhan meillä kaikilla tässä tehtävä olla Herran työtovereita, pastoreilla aivan jokapäiväisenä pyhänä kutsumuksena. Mutta välistä me unohdamme, ettei se ole ihmisen vallassa eikä voi tapahtua inhimillisesti eikä inhimillisin keinoin. Se voi tapahtua vain silloin, kun Herra itse tekee työnsä. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan saarnavirasta: "... uskon saamista varten Jumalan on asettanut saarnaviran, antanut evankeliumin ja sakramentit, ja antaa näiden välineiden kautta Pyhän Hengen, joka vaikuttaa, missä ja milloin tahtoo, uskon niissä, jotka kuulevat evankeliumin, joka opettaa, että meillä on Kristuksen ansion eikä oman ansion vuoksi armollinen Jumala, jos sen uskomme."

Hän sanoo: Minä itse etsin lampaani. Ja kun hän etsii, niin hän sekoittaa täysin inhimilliset laskelmat. Hänellä on omat keinonsa murtaa paatumus. Hän toimii omalla ajallaan ja omalla tavallaan. Pietarilla ja Daavidilla oli suuria vaikeuksia ja jopa pahoja lankeemuksiakin lihan kurissapitämisessä. Timoteus tuli uskoon varhaisessa lapsuudessaan, Paavali vasta täydessä miehuudessa oppineena miehenä. Augustinus kääntyi aikuisena vietettyään sitä ennen hurjaa syntielämää, ristinryöväri vasta juuri ennen kuolemaansa. Ihmiset olivat voimattomia heidän lihallisuuttaan taltuttamaan ja heidän epäuskoaan murtamaan, mutta Kristus johdatti heidät ajallaan parannukseen ja uskoon.

Herra sanoo myös: "Mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on." Kaikki eivät ole Jeesuksen lampaita. Uskoa ja epäuskoa, Kristuksen seurakuntaa ja maailmaa, totuutta ja valetta ei voida Kristuksen valtakunnan eduksi yhdistää eikä Kristus niin tee. Kun Kristus toimii, hän suojelee seurakuntaansa. Hän kaitsee niin kuin oikein on. Herra itse on paimenemme. Se on suuren kiitoksen aihe.

Markku Särelä

Pastori Vesa Hautalan saarna Tampereella 13.10.2019

Matt. 22:1–14: Ja Jeesus rupesi taas puhumaan heille vertauksilla ja sanoi: "Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa. Ja hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin kutsuvieraita, mutta nämä eivät tahtoneet tulla. Vielä hän lähetti toisia palvelijoita lausuen: 'Sanokaa kutsutuille: Katso, minä olen valmistanut ateriani, minun härkäni ja syöttilääni ovat teurastetut, ja kaikki on valmiina; tulkaa häihin'. Mutta he eivät siitä välittäneet, vaan menivät pois, mikä pellolleen, mikä kaupoilleen; ja toiset ottivat kiinni hänen palvelijansa, pitelivät pahoin ja tappoivat. Mutta kuningas vihastui ja lähetti sotajoukkonsa ja tuhosi nuo murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten hän sanoi palvelijoillensa: 'Häät ovat valmistetut, mutta kutsutut eivät olleet arvollisia. Menkää siis teiden risteyksiin ja kutsukaa häihin, keitä tapaatte.' Ja palvelijat menivät ulos teille ja kokosivat kaikki, keitä vain tapasivat, sekä pahat että hyvät, ja häähuone tuli täyteen pöytävieraita. Mutta kun kuningas meni katsomaan pöytävieraita, näki hän siellä miehen, joka ei ollut puettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: 'Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?' Mutta hän jäi sanattomaksi. Silloin kuningas sanoi palvelijoille: 'Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulos pimeyteen'. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut."

Tekstissämme puhutaan Jumalan Pojan hääjuhlista. Siinä puhutaan myös tietystä murrosvaiheesta, kun Vanha liitto vaihtui uuteen. Kysymys liittyy myös siihen, ketkä kuuluvat Jumalan valittuun kansaan. Kun puhumme Jumalan valitusta kansasta, seurakunnasta, Kirkosta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ja siitä, ketkä siihen kuuluvat, niin silloin vastaus Vanhan ja Uuden liiton aikana on sama. Mutta kun puhumme Jumalan kirkosta sanan epävarsinaisessa merkityksessä, silloin vastaus on eri. Tutkimme tänään tekstimme pohjalta, ketkä kuuluvat Jumalan seurakuntaan sanan varsinaisessa merkityksessä, ja myös Uuden ja Vanhan liiton välistä eroa, mitä tulee Jumalan seurakuntaan sanan epävarsinaisessa merkityksessä.

1. Jumalan seurakunta oli ulkoisesti eri Vanhassa ja Uudessa liitossa

On tietenkin aluksi hyvä todeta, mitä tarkoitamme, kun puhumme kirkosta varsinaisessa ja epävarsinaisessa merkityksessä. C.F.W. Walther kirjoittaa kirjassaan Kirkko ja virka, että ”Kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on pyhien yhteisö, so. kaikki ne, jotka Pyhä Henki on evankeliumilla kutsunut kadotetusta, kirotusta ihmissuvusta, ne jotka todella uskovat Kristukseen ja jotka tämän uskon kautta ovat pyhitetyt ja yhdistetyt Kristukseen.”

Samoin hän kirjoittaa, että ”Epävarsinaisessa merkityksessä kutsutaan Raamatun mukaan myös kaikkien kutsuttujen näkyvää, sekä hyvistä että pahoista koostuva, yhteisöä kirkoksi, so. kaikkien niiden yhteisöä, jotka tunnustautuvat ja pitäytyvät saarnattuun Jumalan Sanaan ja käyttävät pyhiä sakramentteja.”

Toisin sanoen, sanan varsinaisessa merkityksessä kirkolla tarkoitetaan niitä, jotka uskovat Jeesukseen, ja epävarsinaisessa merkityksessä kirkolla tarkoitetaan sitä näkyvää joukkoa, joka ulkoisesti tunnustautuu Jumalan sanaan ja käyttää sakramentteja. Kun nyt puhumme aluksi kirkosta sanan epävarsinaisessa merkityksessä, niin voimme Raamatusta havaita, että Vanhassa ja Uudessa liitossa se joukko, joka ulkoisesti on tunnustautunut Jumalan sanaan ja armonvälineisiin, on ollut eri. Vanhassa liitossa Jumalan valittu kansa oli Israelin kansa. Jumala uskoi sanansa Israelin kansalle, niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin; ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut.” (Room. 3:1–2) Jumala teki heidän kanssaan liiton Siinain vuorella. Edelleen Paavali kirjoittaa: ”heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta.”  (Room. 9:4–5) Vanhassa liitossa Jumalan sana oli Israelin kansan keskellä, heille annettiin ohjeet juhla-ajoista, jumalanpalveluksesta ja uhreista. Heidän keskellään oli Vanhan liiton sakramentit. Näin siis Vanhassa liitossa Israelin kansa oli Jumalan kansa, Jumalan Kirkko, sanan epävarsinaisessa merkityksessä.

Niin myös Jeesus, kun hän lähetti maanpäällisen toimintansa aikana opetuslapset julistamaan ilosanomaa, sanoi: ”Älköön tienne viekö pakanain luokse, älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää ennemmin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö. Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: 'Taivasten valtakunta on tullut lähelle'.” (Matt. 10:5–7)

Päivän tekstissämme puhutaan kutsuvieraista, joille kutsut ensin lähetettiin. Juutalaiset olivat näitä päivän tekstimme kutsuvieraita, jotka oli kutsuttu häihin. Heille oli julistettu Jumalan sana. Kerta toisensa jälkeen he olivat kuitenkin kääntäneet selkänsä Jumalalle ja hänen sanalleen. He tappoivat ne profeetat, jotka Jumala lähetti heidän luokseen. Nyt itse Kuninkaan Poika oli tullut ihmiseksi. Juutalaisia kutsuttiin Jumalan Pojan hääaterialle, mutta Israel hylkäsi Messiaansa. Jeesus ”tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh. 1:11), niin kuin apostoli Johannes kirjoittaa. Vielä sen jälkeenkin, kun Jeesus oli astunut ylös taivaaseen, Israel hylkäsi ja vainosi niitä, jotka kutsuivat Israelia kääntymykseen ja uskomaan Jeesukseen. Tästä kertookin tekstimme, kun se sanoo, että kutsuvieraat ”ottivat kiinni hänen palvelijansa, pitelivät pahoin ja tappoivat.”

Jeesus sanoo hieman myöhemmin Matteuksen evankeliumissa: ”Sen tähden, katso, minä lähetän teidän tykönne profeettoja ja viisaita ja kirjanoppineita. Muutamat heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, ja toisia heistä te ruoskitte synagogissanne ja vainoatte kaupungista kaupunkiin; että teidän päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka maan päällä on vuodatettu vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan, vereen asti, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välillä. Totisesti minä sanon teille: tämä kaikki on tuleva tämän sukupolven päälle. Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet. Katso, 'teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi'.” (Matt. 23:34–38)

Israelin kansa hylkäsi liiton, jonka Jumala oli tehnyt sen kanssa. Kun Messias tuli, he hylkäsivät myös hänet. Jumala yritti uudestaan ja uudestaan kutsua Israelin kansaa parannukseen, mutta uudestaan ja uudestaan se tappoi Jumalan lähettämät profeetat. Niinpä vuonna 70 jKr. roomalaiset sotilaat tuhosivat Jerusalemin kaupungin ja temppelin ja juutalaiset hajotettiin kaikkialle maailmaan. Juuri tähän viittaa tekstimme sanat: ”Mutta kuningas vihastui ja lähetti sotajoukkonsa ja tuhosi nuo murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa.” Vanha liitto oli rauennut. Tämä sama asia käy ilmi välittömästi ennen vertausta jota käsittelemme. Siinä Jeesus kertoo ylipapeille ja fariseuksille toisen vertauksen, josta käy ilmi kuinka heidän käy sen tähden, että he hylkäävät Jeesuksen. ”Sen tähden minä sanon teille: Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43)

Niin Israelin kansa ei enää Uudessa liitossa ole se ulkoinen näkyvä joukko, joka on Jumalan kirkko sanan epävarsinaisessa merkityksessä. Jeesus lähetti ylösnousemuksensa jälkeen apostolit tekemään opetuslapsiksi kaikki kansat, kastamalla ja opettamalla. Tästä kertoo päivän tekstimme, kun kuningas lähetti palvelijansa kutsumaan häihin keitä vain tapasivat. Apostolit lähtivät julistamaan evankeliumia Kristuksesta kaikille, keitä vain tapasivat. Ja tähän joukkoon kuuluvat tietysti myös juutalaiset. Eivät juutalaiset joutuneet pelastuksen ulkopuolelle, myös juutalaiset pelastuvat uskon kautta Kristukseen, ja Paavali puhuukin roomalaiskirjeessä, kuinka Israelin kansaa on kohdannut osaksi paatumus. Tämä tarkoittaa sitä, että aina on myös niitä juutalaisia, jotka evankeliumin sanan kautta tulevat uskoon ja turvaavat Jeesukseen omana Messiaanaan ja Jumalanaan.

Tänäkin päivänä evankeliumi leviää ja kutsuu yhä uusia ihmisiä kaikista kansoista tulemaan Jumalan Pojan hääaterialle. Niin nyt kaikki ne Uuden liiton seurakunnat, joiden keskuudessa julistetaan Jumalan sanaa, joissa kaikuu evankeliumi Jeesuksesta, ja jonka keskuudessa on käytössä Uuden liiton sakramentit, kaste ja ehtoollinen, nämä ovat Jumalan kirkko sanan epävarsinaisessa merkityksessä. Jos haluat tietää, mistä voit löytää Jumalan kansan maan päällä, niin Jumalan sana ja sakramentit ovat kirkon pettämättömät tuntomerkit. Missä armonvälineet ovat, siellä on varmasti myös Jumalan kansaan kuuluvia.

Tänä päivänä kristillinen kirkko on myös samankaltaisessa tilanteessa kuin Israelin kansa Vanhan liiton aikaan. Moni israelilainen lankesi epäjumalanpalvelukseen, vaikka heidän keskellään oli Jumalan sana ja sakramentit. Tänä päivänä puolestaan moni, joka on kasvanut kristillisen kirkon keskellä jättää kirkon yhteyden ja luopuu uskosta. Moni on saanut lapsesta asti kasvaa Jumalan sanan ja sakramenttien keskellä. Mutta aivan niin kuin tekstissämme sanotaan, että ”he eivät siitä välittäneet, vaan menivät pois, mikä pellolleen, mikä kaupoilleen”, niin on moni lähtenyt pois pitäen jotain muuta tärkeämpänä kuin Jumalan sanaa ja sakramentteja. Olkoot tämä ja myös Israelin kansa meille varoittavina esimerkkeinä, että emme halveksisi Jumalan kutsua tulla Jumalan Pojan hääaterialle. Että emme halveksisi armonvälineitä, joiden kautta meille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus, pelastus ja iankaikkinen elämä. Olkoon tämä myös meille kutsuna rukoilla niiden puolesta, jotka ovat jättäneet armonvälineiden yhteyden.

2. Jumalan kansaan on varsinaisesti kuulunut aina vain uskovat

Sitten pääsemme toiseen kohtaamme. Nimittäin siihen, ketkä kuuluvat Jumalan kansaan, Jumalan Kirkkoon, sanan varsinaisessa merkityksessä. Vaikka Vanhassa liitossa Jumalan kansa oli Israel, niin eivät silti kaikki israelilaiset kuuluneet Jumalan Kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä. Paavali kirjoittaa: ”Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel, eivät kaikki ole lapsia sen tähden, että ovat Aabrahamin siementä, vaan: "Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset"; se on: eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 9:6–8)

Se, että joku oli ulkonaisesti israelilainen, ei tarkoittanut sitä, että hän oli todellisesti osa Jumalan valittua kansaa, niin kuin Paavali edelleen kirjoittaa: ”Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta.” (Room. 2:28–29) Vanhassa liitossakin vain ne, jotka todella uskoivat Jumalaan, jotka eivät yrittäneet pelastua omien tekojensa kautta vaan panivat turvansa tulevaan Messiaaseen, vain he kuuluivat Jumalan Kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämä sama koskee myös Uutta liittoa. Eivät ne, jotka ulkoisesti ovat kristillisen seurakunnan jäseniä, kuulu automaattisesti Kristuksen Kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä. Luther sanoo Schmalkaldenin opinkohdissa, ketkä todella kuuluvat Jumalan seurakuntaan: ”Sillä Jumalan kiitos, seitsenvuotias poikanen tietää näinä aikoina, mikä seurakunta on, nimittäin uskovaiset, pyhät, lampaat, jotka kuulevat paimenensa äänen.” Ainoastaan ne, jotka sydämessään uskovat ja turvaavat Jeesukseen, kuuluvat todella Kristuksen ruumiiseen, Kristuksen Kirkkoon.

Tätä opettaa myös päivän tekstimme kun siinä kerrotaan miehestä, joka oli kyllä tullut häihin, mutta jolle ei ollut kelvannut juhlapuku. Tuohon aikaan oli tavallista, että kuningas antoi vieraille juhlapuvun. Kyse ei siis ollut siitä, että miehellä ei esimerkiksi ollut varaa hankkia juhlapukua. Hänelle ei ollut kelvannut se vaate, jonka kuningas oli hänelle antanut. Hänet heitettiin pois hääjuhlista ulos pimeyteen. Tämä kertoo meille sen, että kristillisen kirkonkin keskellä on niitä, jotka kyllä ulkoisesti ovat jäseniä ja ovat armonvälineiden yhteydessä, mutta joille ei kelpaa se juhlapuku, jonka Jumala heille antaa armonvälineiden kautta, nimittäin Kristuksen vanhurskaus. He haluavat tulla omin vaattein, toisin sanoen, omin teoin, taivaan hääaterialle. Heille ei kelpaa lahjavanhurskaus, vaan he haluavat tulla omaan vanhurskauteensa puettuna.

Ethän sinä vain kuvittele, että voisit tulla taivaan hääjuhlaan omissa ryysyissäsi? Omassa vanhurskaudessasi, joka Jumalan edessä on kuin saastainen vaate? Kaikki sellaiset heitetään pois hääjuhlasta ulos pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys.

Niin, itsessämme me todella olemme sellaisia, että emme voisi käydä taivaan hääjuhliin. Ei meillä ole sellaista juhlapukua, jota tarvitsemme. Mutta Jumala antaakin tarvitsemamme juhlapuvun täysin ilmaiseksi. Tämä puku on Jeesuksen vanhurskaus. Jeesus täytti Jumalan lain täydellisesti kaikkien puolesta. Hän sovitti koko maailman synnin ristillä. Jeesuksella on täydellisen puhdas juhlapuku. Ja tämä juhlapuku lahjoitetaan kaikille uskon kautta Jeesukseen. 

Jo pyhässä kasteessa päällesi on puettu Kristuksen vanhurskaus, niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.” (Gal. 3:27) Siinä olet saanut omaksesi täydellisen juhlapuvun, jossa voit astua taivaan hääjuhlaan. Sen puvun voit pukea joka päivä uudestaan ja uudestaan, kun joka päivä tunnustat Jumalalle syntisi ja turvaat siihen, mitä Jeesus on puolestasi tehnyt, kun turvaat niihin lupauksiin, mitkä Jumala on kasteeseen liittänyt. Kun Kristuksen vanhurskaus on puettu päällesi, ei Jumala näe sinun syntejäsi. Kristuksen juhlapuku, hänen lahjavanhurskautensa, peittää kaiken sinun syntisi ja saastaisuutesi. Niin sinä olet Jumalan silmissä puhdas ja pyhä. Näin sinä kuulut uskon kautta Kristuksen ruumiiseen, hänen todelliseen Kirkkoonsa. Niin sinäkin, kaikkien muiden Jeesukseen uskovien kanssa, pääset kerran Kristuksen vanhurskauteen puettuna Jumalan Pojan hääaterialle, joka ei pääty koskaan. Aamen.

Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (STLK) ja Wisconsin Evangelical Lutheran Synod (WELS) neuvottelivat vuoden 2000 ja 1999 aikana erityisesti kirkkoa ja virkaa koskevista opeista. Neuvottelujen taustalla on ollut myös kirjallisia dokumentteja. Tärkeimmät niistä ovat WELS:n julkaisemat Doctrinal Statements of the WELS (Wels:n oppilauselmat, 1997) ja This we believe (Näin me uskomme, 1999) sekä STLK:n puolelta pastori, TT h.c. Markku Särelän toistaiseksi painamaton saarnavirkaa koskeva esitys sekä prof. Brugin laatima kommentti viimeksi mainittuun esitykseen. Neuvotteluissa on käsitelty kummankin osapuolen laatimia kirjallisia dokumentteja sekä pyritty tarkastelemaan, onko kirkkojemme välillä opillista eroa vai vallitseeko opillinen yksimielisyys. Viimeksi käydyssä neuvottelussa, joka pidettiin Helsingissä 15.7.2000 WELS:ia edusti professori John F. Brug. STLK:n edustajina olivat pastori, kirkkokunnan johtaja Kimmo Närhi, pastori, TT Markku Särelä ja pastori Rupert Efraimson. Paikalla olivat myös WELS:n suomalaisen sisarkirkon Evankelisluterilaisen Tunnustuskirkon pastorit Juhani Viitala ja Jukka Söderström sekä osan aikaa WELS:n saksalaisesta sisarkirkosta kirkon johtaja Gerhard Wilde ja professori Dr. Gottfried Herrmann. Tässä esityksessä käsitellään kysymyksiä erityisesti WELS:n julkaisemien dokumenttien herättämien kysymysten valossa.

1. Kysymys paikallisseurakunnasta verrattuna muihin kristittyjen kokoontumisiin

Kumpikin osapuoli piti selvänä sitä, että (paikallinen) seurakunta on kristittyjen tavanomainen kokoontumistapa. Kristitty ilman seurakuntaa on väliaikainen olosuhteista johtuva poikkeustapaus, josta on pyrittävä pois niin, että kristitty löytää seurakunnan, johon voi liittyä. Tästä WELS:n puolelta esitetystä näkökohdasta vallitsi yksimielisyys.

Kysymyksiä herätti muiden kuin seurakunnallisten kristittyjen kokoontumisten asema. WELS:n opin mukaan kaikki kristittyjen kokoontumiset ovat toisiinsa nähden samantasoisia. Tämä käy ilmi "Doctrinal Statements" s. 46 kohta c:ssä sanotaan: "Erilaiset ryhmittymät Jeesuksen nimessä evankeliumin julistamiseksi ovat olemuksen puolesta samalla tasolla. Ne ovat kaikki kirkkoja yhdessä ja samassa merkityksessä, nimittäin siten, että kirkon tuntomerkkien perusteella Herra antaa meidän havaita una sancta:n (pyhä kristillinen kirkko) läsnäolon sellaisten ihmisten kokoontumisessa, ja sitten saattaa meidät tunnustamaan ne uskovien kokoontumisina, joilla on avaintenvalta ja oikeus käyttää sitä valtaa rakkaus ja järjestys huomioon ottaen. Tässä on erotettava oikeuden omistaminen ja sen käyttäminen Jumalalle otollisella tavalla."

(In essence the various groupings in Jesus´ name for the proclamation of the Gospel all lie on the same plane. They all are Church in one and the same sense, namely in this sense that on the basis of the marks of the Church the Lord lets us apprehend the presence of the una sancta (the holy Christian Church) in each such grouping of people, and thus enables us to acknowledge them as gatherings of believers possessing the ministry of the keys with the right of exercising this ministry in accordance with the considerations of love and order. Here we need to distinguish between the possession of the right and the God-pleasing exercise of that right.")

STLK:n edustajat pitivät Doctrinal Statement:n sanontaa ongelmallisena sen tähden, että heidän mukaansa muiden ryhmittymien kuin paikallisseurakuntien oikeudet perustuvat paikallisseurakuntien oikeuksiin. Näin ollen esimerkiksi kirkkokunta on kyllä seurakunnat yhdessä, mutta se saa valtuutuksensa seurakunnilta. Erityisesti avaintenvallan käytössä kirkkokuritapauksissa on tarpeellista, että asia ilmoitetaan seurakunnalle, ja se käsittelee asian (vrt. Matt. 6:15-17, 1 Kor. 5:1-5). Kirkkokurin kolmas aste eli seurakunnan jäsenyydestä sulkeminen edellyttää seurakunnan toimintaa. Muunlaiset ryhmittymät kuin seurakunta, jossa toteutuu armonvälineiden kokonaisvaltainen käyttö, eivät voi tehdä sitä. Tällä perusteella STLK:n edustajat toivat esille, että muut ryhmittymät kuin paikallisseurakunta eivät ole sen kanssa samalla tasolla mitä tulee oikeuteen käyttää avaintenvaltaa.

2. Pastorin virka suhteessa muihin seurakunnassa toimiviin henkilöihin

WELS:n julkaisema This we believe, s. 29 kohta 8 kuuluu: "Me uskomme että Jumala on perustanut myös julkisen sanan viran (Ef. 4:11), ja että on Jumalan tahto, että seurakunta hyvän järjestyksen mukaan (1 Kor. 14:40) kutsuu kykeneviä henkilöitä tähän julkiseen virkaan (1 Tim. 3:1-10; 1 Kor. 9:14). Sellaiset henkilöt palvelevat julkisesti, siis ei siksi, että heillä henkilöinä on yleisen pappeuden oikeudet vaan koska he ovat kutsutut palvelemaan toisten kristittyjen nimissä (Room. 10:15). Nämä henkilöt ovat kutsuttuja Kristuksen ja evankeliumin palvelijoita. Heidän ei pidä olla Jumalan seurakunnan herroja (1 Piet. 5:3). Uskomme, että kun seurakunta kutsuu henkilöitä tähän julkiseen virkaan, Herra itse toimii seurakunnan kautta (Apt. 20:28) Uskomme, että seurakunnalla on oikeus perustaa erilaisia muotoja saman sanan viran sisällä, kuten pastorin, kristillisen opettajan ja henkilökuntavirkoja. Kutsunsa välityksellä seurakunta kristillisessä vapaudessa määrittelee palvelustyön paikan ja laajuuden.

("We believe that God has established the public ministry of the Word (Ephesians 4:11), and it is the will of God that the church, in accordance with good order (1 Corinthians 14:40), call qualified individuals into this public ministry (1 Timothy 3:1-10; 1 Corinthians 9:14). Such individuals minister publicly, that is, not because as individuals they possess the universal priesthood but because they are asked to do this in the name of fellow Christians (Romans 10:15). These individuals are the called servants of Christ and ministers of the gospel. They are not to be lords over God´s church (1 Peter 5:3). We believe that when the church calls individuals into this public ministry, the Lord himself is acting through the church (Acts 20:28). We believe that the church has the freedom to establish various forms within the one ministry of the Word, such as pastors, Christian teachers, and staff ministers. Through its call, the church in Christian liberty designates the place and scope of service.")

WELS:n opetus eri virkojen suhteesta toisiinsa on ongelmallinen kahdesta syystä. Ensiksi siitä ei käy ilmi pastorin eli seurakunnan kaitsijan viran ero muihin virkoihin - WELS:n kielenkäytön mukaan muihin viran muotoihin - nähden. Pastorin viran merkitys kuitenkin käy ilmi esim. Tiit. 1:5-9:stä: "Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat, jos missä olisi joku nuhteeton, yhden vaimon mies, jonka lapset ovat uskovia, eivät irstaudesta syytettyjä eivätkä niskoittelevia. Sillä seurakunnan kaitsijan on, niinkuin Jumalan huoneenhaltijan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei juomari, ei tappelija, ei häpeällisen voiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä, itsensähillitseväinen; hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Seurakunnan kaitsijan virkaan kuuluu siis seurakunnan kaitseminen ja armonvälineiden julkinen käyttö seurakunnan nimissä. Kyse ei ole vain viran muodosta, jonka järjestäminen kuuluisi kristillisen vapauden piiriin.

Mitä tulee muihin seurakunnassa toimitettaviin asioihin, Jumalan sanan opetukseen lapsille tai nuorille ja erilaisiin käytännön tehtäviin, on seurakunnalla vapaus järjestää näitä asioita hyvän järjestyksen mukaan. Muiden tehtävien kuin pastorin viran hoitaminen on itse siihen virkaan nähden apuviran hoitamista (vrt. C.F.W. Walther: Kirkko ja virka, s. 312. STLK 1998.) Ero on muun muassa siinä, että muiden virkojen hoitajat ovat pastorin kaitsennan alaisia. Muihin virkoihin kuin pastorin virkaan ei liity vastuuta koko laumasta. Muut virat voivat myös olla määräaikaisia, kun taas pastorin virka olemuksensa puolesta on pääsääntöisesti elinikäinen.

 Toinen WELS:n seurakunnan viran muotoja koskeva ongelma on kysymys sukupuolesta. This we believe s. 30, kohta 10: "Uskomme, että naiset voivat osallistua julkisen viran tehtäviin ja toimintoihin paitsi siinä tapauksessa, että työhön sisältyy auktoriteettiasema miehiin nähden (1 Tim. 2:11,12). Tämä merkitsee, että naiset eivät voi toimia pastoreina tai ottaa osaa kirkon kokouksiin tavoilla, joilla he ovat valta-asemassa miehiin nähden (1 Kor. 11:3, 14:33-35).

 "(We believe that women may participate in offices and activities of the public ministry except where that work involves authority over men. (1 Timothy 2:11,12). This means that women may not serve as pastors nor participate in assemblies of the church in ways that exercise authority over men (1 Corinthians 11:3, 14:33-35)."

Olemme yhtä mieltä WELS:n kanssa siitä, että naiset eivät voi toimia pastorin virassa eivätkä olla valta-asemassa miehiin nähden. Siihen emme kuitenkaan yhdy, että naisten toimintaa seurakunnan sisällä kutsuttaisiin julkisen viran hoitamiseksi. Naisten toimittamat suuriarvoiset työt lasten opetuksessa ym. sisältyvät saarnavirkaa avustaviin tehtäviin.

3. Kysymys WELS:n dokumenttien levittämisestä

STLK:n edustajat pitivät WELS:n dokumentteja sekaannusta aiheuttavina. Tämän johdosta pastori Särelä ehdotti neuvottelussa 15.7.2000, että WELS lakkaisi levittämästä kirjasia "This we believe" ja "Doctrinal Statements" ja että se tarkentaisi opetustaan kirkosta ja virasta. Tätä WELS:n tai sen sisarkirkkojen edustajat eivät käydyissä neuvotteluissa pitäneet mahdollisena.

4. Yhteenveto

STLK:n ja WELS:n välinen keskustelu toi esiin sen, että molemmat pitävät käytännössä paikallisen seurakunnan ja pastorin viran toimintaa tärkeinä. Asioiden perustelujen näkökulmasta tuli esille eroja siinä suhteessa, että STLK katsoo paikallisten seurakuntien ja seurakunnan pastorin viran perustuvan selkeästi Jumalan säätämään järjestykseen, ja ne ovat siis siinä mielessä tärkeämpiä kuin muut kristittyjen kokoontumiset tai virat. Muita kokoontumismuotoja ja virkoja ei voi STLK:n mukaan asettaa samalle tasolle paikallisen seurakunnan ja pastorin viran kanssa, kuten WELS:n opetuksen mukaan saamamme käsityksen mukaan tehdään. Erityisesti on varottava sitä, että kristittyjen vapaus näissä kysymyksissä käsitettäisiin niin, että paikalliseksi seurakunnaksi kokoontuminen ja pastorin viran järjestäminen tulisivat ehdonvallan asioiksi. STLK:n edustajien mielestä tämä vaara sisältyy WELS:n tapaan esittää asioita. Edellä selostettujen syiden tähden STLK ei katso käytyjen neuvottelujen ja WELS:n julkaisemien dokumenttien nojalla voivansa todeta opillista yksimielisyyttä WELS:n kanssa.

Kimmo Närhi (Luterilainen 11-12 / 2000)

Linkkejä:
Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky
C.F.W. Walther: Kirkko ja virka
C.F.W. Walther: Oikea näkyvä kirkko
C.F.W. Walther: Paikallisseurakunta

Monet kesät ja syksyt ovat muuttuneet talviksi ja taas kevään myötä kesiksi niistä ajoista, kun Jeesus Vapahtajani tarttui minua kädestä ja sanoi: "Minä näytän sinulle elämäsi tien, jota sinun tulee käydä." Sitä tietä olen kulkenut jo hyvin pitkälle, eikä sen määränpää ole vielä saavutettu, vaikka koti onkin jo lähellä.

Usein katselen taaksepäin polkua, jota olen kulkenut ja pysähdyn miettimään niitä menneitä aikoja. Muistikuvistani nousee esiin kapinavuodet, sotavuodet, monen rakkaan kuolemat ja tuskan täyteiset ajat. On totta se lause: "Muruja on elon onni. Suurin osa suruja." Koen täysin todeksi Raamatun kohdan: "Kun se parasta on ollut, on se ollut työtä ja tuskaa." Tästä voisi päätellä, että elämä Jeesuksen seurassa olisi ollut vain ahdistusta, mutta niinhän se ei kuitenkaan ole ollut, vaan se on ollut turvallista silloinkin kun kaikki elämän vaikeudet tulivat kohdalle. Ellei olisi ollut uskoa Jumalan apuun, en olisi jaksanut eteenpäin vaikeuksissani.

Siirryn nyt ajassa taaksepäin vuoteen 1922. Silloin olin nuori ja elämä edessä. Kotikaupunkini Lahti oli silloin pieni, idyllinen kaupunki puutaloineen ja pihoineen. Oli kaunis kevät. Juhannus ruusut olivat juuri puhjenneet kukkaan kotini pihalla. Minulla oli uusi juhlapuku. Olin lähdössä Lahden kauniiseen puukirkkoon, jota ei enää ole. Siellä oli ripillepääsytilaisuuteni. Olin silloin 14-vuotias. Oli se aika, jolloin etsitään suuntaa elämälle. Minun suuntani oli johdatus uskon tielle. Rippikoulussa se ei minulle vielä kirkastunut, mutta uskovainen tätini vei minua mukanaan sanan kuuloon, ja "sana ei tyhjänä palaa", sanotaan Raamatussa.

Rovastina toimi silloin Lahdessa Matti Wikström ja apulaispastorina nuori, lahjakas pastori Väinö I. Salonen. Hän sai kuulijoita aina kirkon täydeltä, sillä hänen saarnansa olivat selkeitä, lakia ja evankeliumia. Se sai aikaan herätysaallon, mutta se ei ollut rovastin mieleen, joten nuori pastori sai jatkuvasti nuhteita. Tuli oppierimielisyyksiä, mikä lopulta ajoi past. Salosen ratkaisuunsa.

Past. Salonen ilmoitti niihin aikoihin sanomalehdessä pitävänsä entisille rippikoululaisilleen tilaisuuden Vuorikadun rukoushuoneella. Minä menin sinne mukaan, vaikka en ollutkaan Salosen rippikoululainen. Meitä oli siellä kymmenen tyttöä ja yksi poika. Muistan sen tilaisuuden kuin eilisen päivän. Tunsimme kaikki, että Jeesus todella oli siellä läsnä ja siunasi meitä. Jotain erikoista oli kuitenkin pastorin puheessa, ikään kuin jäähyväissanoja. Se selvisikin meille, kun hän kertoi, ettei hän omantunnon syistä voi jatkaa enää saarnavirkaa Lahden seurakunnassa, vaan hänen tulee vetäytyä pois niistä, jotka toisin opettavat.

Hän oli kuitenkin surullinen siksi, että hänellä ei ollut enää turvattua toimeentuloa ja hänellä oli iso perhe. Hän sanoi, että hän voisi mennä vaikka halkometsään tekemään työtä, ellei saisi muuta elatusta perheelleen, mutta oikeasta opista hän ei voi luopua. Tilaisuuden päätyttyä hän kutsui meidät kaikki vielä kotiinsa kahville. Pidimme kovasti pastori Salosesta, sillä hän oli ihmisenä ymmärtäväinen ja sydämellinen. Emme millään olisi halunneet hänen lähtevän ja niinpä menimmekin ulos mäenrinteelle tyttöjen kanssa itkemään suruamme illan päätteeksi. Tytöistä muistan vielä Alma Helmanin ja Salli Alangon.

Jumala ei kuitenkaan omiaan hylkää, vaan pitää heistä ihmeellisesti huolta. Niin sitten vähitellen tilanne selkiytyi ja Viljo Malkavaaran kodissa aloitti toimintansa tunnustuksellinen Vapaa Evankelisluterilainen seurakunta, johon liityin. Olimme kuin alkukristittyjen onnellinen joukko sisaria ja veljiä keskenämme.

Siitä ajasta on jo pitkälti yli 60 vuotta kulunut ja monia vaiheita on seurakuntammekin kokenut, mutta toivoisin, että se tärkein, puhdas oppi, voisi säilyä keskuudessamme ajan muutoksista huolimatta. Omalta kohdaltani voin vain sanoa: "Mua tähän asti auttanut on Herra."

Lyyli Tanninen (18.11.1908-6.1.2000)

Julkaistu Luterilainen-lehdessä nro 2/1992.