Ehtoollinen

  • Luterilainen usko ja lasten ehtoollinen

    Kansankirkko muutti joitakin vuosia sitten käytäntöään ja jakaa myös lapsille ehtoollisen. Tätä uutta käytäntöä pyritään perustelemaan ja selittämään se luterilaiseksi. Oltiinko siis sitä ennen epäluterilaisia?


    Tunnustuksellinen luterilainen kirkko ei jaa ehtoollista pienille lapsille, vaan vasta niille, jotka ovat käyneet rippikoulun ja ovat konfirmoidut. Olemmeko siis epäluterilaisia?

    Käytäntömme perustuu seuraaviin asioihin. Kastamme pienet lapset, koska kasteen kautta tullaan uskossa Jumalan lapseksi ja saadaan Kristus omaksi, ja Jeesus on käskenyt kastamaan kaikkia kansoja, siis myös lapsia. Raamatussa ei ole mitään rajoitusta tai ehtoa, joka estäisi pieniä lapsia kastamasta. Ehtoollisesta sen sijaan sanotaan: "Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta, sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa." (1 Kor. 11:28-29). Tämän lauseen mukaan meidän tulee nauttiessamme erottaa Herran ruumis muusta. Tämän seikan kansankirkolliset papit sivuuttavat asiaan huomiota kiinnittämättä. Näin mm. past. Jouko Heikkinen Sanansaattajassa (9.9.1982). Emme pääse noista Raamatun sanoista mihinkään siitä, että ehtoollisen nauttijan tulee tunnustaa Kristuksen ruumiin ja veren todellinen läsnäolo ehtoollisessa ja juuri siinä mielessä erottaa se muusta syötävästä ja juotavasta. Tästä luterilaisesta uskonkohdasta kansankirkko on etääntynyt johonkin ylimalkaiseen Kristuksen läsnäoloon ehtoollisessa. Pienellä lapsella on kaikki armoaarteet kasteen kautta ja hän omistaa ne uskossa ilman älyllisiä selvittelyjä. Mutta ehtoollinen edellyttää myös uskossa vastaanotettua tietoa siitä, mitä siunatussa leivässä ja viinissä meille annetaan. Sen vuoksi annamme tämän tiedon lapsille ennen kuin he tulevat ehtoolliselle. Lisäksi opetamme heille muunkin, että he voivat itseään koetella laaja-alaisesti, koska ovat varttuneet ja tarvitsevat muutakin koettelemista.

    Pientä lasta kiinnostaa, miltä ehtoollinen maistuu. Se on lapsen luonto, ja siitä lapsen on kasvettava ensin asian oikeaan ymmärtämiseen. Tämä ei ole järkeilyä eikä uskon tekemistä järjestä riippuvaksi, vaan Raamatun sanassa pysymistä, ettemme ottaisi siitä pois, mitä siinä on.

    Ja mitä sanoikaan uskonpuhdistaja Martti Luther: "Böömiläisten, jotka jakavat ehtoollista lapsille, en voi myöntää olevan oikeassa." (Kirjeessä Hausmannille vuodelta 1523).

    Siis jos Luther oli luterilainen, olemme mekin. Ja silloin kansankirkon käytäntö on epäluterilainen.

    pastori Markku Särelä, Luterilainen n:o 10 / 1982, s.204-205 

  • Saarnaviran miehisyydestä ja ehtoollisyhteydestä

    Vuonna 2004 tuli julkisuuteen kaksi hyvin harvinaista tapausta. Maaliskuussa Helsingin hiippakunnan piispaa Eero Huovista pyydettiin Luther-säätiön jumalanpalveluksessa olemaan osallistumatta ehtoolliselle. Elokuun 20. päivänä piispa Huovinen kirjoitti Kotimaa-lehdessä asian johdosta laajan artikkelin, jonka hän päätti sanoilla: "Luther-säätiö joutuu kysymään itseltään, onko sen toiminnasta enemmän siunausta kirkon sisällä vai sen ulkopuolella." Lienee ensimmäinen kerta Suomen kirkkohistoriassa, kun piispalle on osoitettu pyyntö olla nauttimatta ehtoollista ja kun piispa on kehottanut julkisesti jotain ryhmää harkitsemaan eroa kansankirkosta. Tapahtumien taustalla on erilainen käsitys naisten toimimisesta saarnavirassa. Erityisesti Luther-säätiön edustajat ovat pahoitelleet sitä, että kansankirkossa ei enää järjestetä ns. erillisvihkimyksiä, joissa virkaan vihittäisiin vain miehiä. Piispa Huovinen sen sijaan puolustaa naisten vihkimistä saarnavirkaan voimakkaasti. Piispa Huovinen kirjoitti: "Naispappeuspäätöstä 1980-luvulla valmisteltaessa nojattiin perinteiseen luterilaiseen erotukseen uskon ja rakkauden välillä. Uskon ja evankeliumin alaan kuuluvat asiat ovat luonteeltaan pysyviä ja muuttumattomia, sillä niissä on kyse pelastuksesta ja sen perustasta. Rakkauden ja lain alaan kuuluvat asiat voivat ja niiden tulee historian vaiheissa muuttua, sillä niiden tarkoituksena on lähimmäisen kulloinenkin hyvä. Kirkon virka kuuluu muuttumattoman uskon alaan. Sen sijaan viranhaltijan sukupuoli on asia, joka kuuluu rakkauden piiriin."

     

    Siltä osin kuin kyse on saarnaviran haltijan sukupuolesta, on tarpeen tuoda esiin kirkkomme eriävä kanta. Luther kirjoitti: "On totta, että saarnavirasta puheen ollen Pyhä Henki on jättänyt ottamatta lukuun naiset, lapset sekä sellaiset miehet, joilla ei ole siihen kykeneväisyyttä (hätätilannetta lukuun ottamatta), vaan hän valitsee virkaan yksinomaan siihen kykeneviä mieshenkilöitä. Niinhän voimme lukea pyhän Paavalin kirjeistä sieltä täältä, että kaitsijan tulee olla opettamaan kykenevä, hurskas ja yhden vaimon mies (1 Tim. 3:2) ja ettei naisen pidä opettaa seurakunnassa (1 Kor. 14:34). Lyhyesti sanoen, kaitsijan tulee olla kykenevä, valittu mies." (Kirkolliskokouksista ja kirkoista, v. 1539). On huomattava, että Luther vetosi Raamatun sanaan, ei muuttuviin ajallisiin olosuhteisiin. Merkille pantavaa on myös, että naisten rajaaminen pois saarnavirasta käy selvästi ilmi Uudesta testamentista. Se ei siis rajoitu Vanhan liiton aikaiseen, päättyneeseen seremonialakiin. Näin ollen kristillinen seurakunta ei voi muuttaa sitä, että seurakunnan kaitsijan virka on miehen virka. On totta, että rakkauden tähden meidän tulee mukautua muuttuviin tilanteisiin ja olosuhteisiin, jos tämä voi tapahtua Jumalan sanaa ja hänen käskyjään loukkaamatta. On varottava vakavasti sitä, että rakkaus tulisi sellaiseksi toiminnan perusteeksi, jonka nojalla Jumalan käskyt voitaisiin hylätä. Sellainen tie johtaa kasvavaan laittomuuteen eri käskyjen alueilla. Oikea rakkaus saa sisältönsä Jumalan käskyistä, joiden mukaan eri tilanteissa on toimittava.

     

    Meiltä kysytään välistä, miksi kirkossamme on käytössä seurakunnan sisäinen ehtoollinen. Miksi siis jaamme ehtoollisen vain seurakuntiemme ehtoolliselle oikeutetuille jäsenille? Käytännössä kysymys on usein siitä, miksi seurakunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä kansankirkon kanssa. Ehtoollisyhteyden puute perustuu siihen, että meillä ei ole opin yksimielisyyttä kansankirkon kanssa. Tähän puolestaan liittyy hyvin monia eri näkökohtia. Suoranaisimmin ehtoollista koskeva ero liittyy siihen, että kansankirkko on kirkollisessa yhteydessä Anglikaanisen kirkon kanssa. Näin on ollut 1930-luvulta lähtien, ja vuodesta 1995 lähtien kansankirkko on ollut täydessä kirkollisessa yhteydessä Anglikaanisen kirkon kanssa. Sen kirkon ehtoollisoppi ei ole luterilainen. Anglikaanisen opin mukaisesti Kristuksen ruumis ja veri otetaan vastaan uskolla, ei siis suulla. Epäuskoiset eivät sen opin mukaan saa Kristuksen ruumista ja verta ollenkaan. Johdonmukaisesti ottaen ehtoollisen pätevyys on tämän opin mukaan osaltaan riippuvainen ihmisen uskosta. Tämä on ristiriidassa sakramentin luonteen kanssa. Luterilainen oppi on erilainen. Jumalan sana ja siihen liittyvä aine saavat aikaan sakramentin. Näin ollen kaikki ehtoollisvieraat saavat Kristuksen ruumiin ja veren, kun ehtoollinen toimitetaan oikein. Tähän liittyy vakava varoitus: epäuskoinen nauttii ehtoollisen tuomiokseen. Tähän liittyy myös valtava lohdutus: saamme Kristuksen tosi ruumiin ja veren Kristuksen säätämyksen ja sanan tähden. Tähän sanaan uskova saa panna varman turvansa. Usko siis perustuu Jumalan sanaan ja lupaukseen, ei päinvastoin. Koska kansankirkolla on kirkollinen yhteys anglikaanisen kirkon kanssa, on ilmeistä, että se myös sallii anglikaanisen opin ehtoollisesta. Tätä asiaa ei myöskään torjuttu Porvoon sopimuksessa 1995, jossa kirkollinen yhteys niiden kirkkojen välillä todettiin. Oppi ehtoollisesta on siis yksi syy, jonka tähden seurakunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä kansankirkon kanssa. Julkisuudessa olleet tiedot kansankirkon sisäisistä kiistoista antavat aiheen kysyä niiltä, jotka tahtovat pitää kiinni luterilaisesta tunnustuksesta: voidaanko säilyttää kirkollinen yhteys ja viettää yhteistä ehtoollista, kunhan vain miehiä vihitään saarnavirkaan ilman että naisia vihitään pastoreiksi samalla kerralla ja kun ehtoollisen tietyllä kerralla toimittavat pastorit ovat miehiä, vaikka itse ehtoollisopista, saarnaviran haltijan sukupuolesta ja muistakin asioista sallitaan erilaisia oppeja?

     

    Nykyisten vakavien asioiden äärellä on annettava suuri arvo luterilaisessa tunnustuksessa pysyvien seurakuntien olemassaololle ja niiden loukkaamattomalle oikeudelle kokoontua yhteen ja järjestää keskuudessaan pastorin viran hoito. Tämän asian tunnustuskirjat lausuvat: "- - on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeutensa kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia." (Paavin valta ja johtoasema, 67. Tunnustuskirjat 1990 s. 293) Luterilaisiksi seurakunniksi järjestäytyminen ja niiden keskuudessa saarnaviran järjestäminen on luterilainen tie. Se merkitsee pitäytymistä Jumalan sanaan ja siitä otettuun luterilaiseen oppiin sekä nyt ajankohtaisissa että muissa kysymyksissä. Tässä Jumala meitä auttakoon.

     

    Kimmo Närhi
     

     

  • Seurakunnan sisäinen ehtoollinen

    Tunnustuksellisissa luterilaisissa seurakunnissa jaetaan ehtoollista vain seurakuntaan tai sen uskonyhteyteen kuuluville ehtoolliselle oikeutetuille jäsenille. Tämä käytäntö poikkeaa siitä yleisestä käytännöstä, joka vallitsee reformoidussa kirkoissa, joissa kaikkia kehotetaan osallistumaan ehtoolliselle. Monissa luterilaista nimeä kantavissa seurakunnissa on sama käytäntö.

    Noudattaessaan tällaista käytäntöä tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat toimivat Jumalan sanan mukaisesti. Tämä käytäntö on myös Evankelis-Luterilaisen Kirkon Tunnustuskirjojen mukainen. Augsburgin Tunnustuksessa sanotaan: " Meillä näet säilytetään se tapa, ettei anneta sakramenttia niille, joita sitä ennen ei ole kuulusteltu ja synneistä päästetty" (Aug.Tunn. 25).

    Miksi tulee seurakunnan näin toimia? Sen tähden, että Raamattu sanoo ehtoollisen nauttimisesta seuraavasti: "Koetelkoon siis ihminen itsensä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa" 1. Kor. 11:28, 29. Jos epäuskoinen ihminen osallistuisi ehtoolliselle seurakunnissamme, hän saisi Kristuksen tosi ruumiin ja veren leivän ja viinin kanssa. (1. Kor.11:27) Mutta nämä eivät olisi hänelle hyödyksi vaan tuomioksi. Avoin ehtoollispöytä reformoiduissa kirkoissa on luonnollinen seuraus siitä, että nämä kirkot eivät usko ja opeta, että Kristuksen tosi ruumis ja veri todella saadaan leivän ja viinin mukana.

    Jotkut sanovat: "Me kyllä uskomme ja opetamme ehtoollisesta Luterilaisen Kirkon Tunnustuskirjojen mukaisesti, mutta kun olemme julistaneet ehtoollisvieraille tämän raamatullisen opin, me jätämme jokaisen omantunnon asiaksi, tuleeko hän ehtoolliselle vai ei. Emme aseta itseämme kenenkään tuomareiksi." Ne, jotka omaksuvat tämän kannan eivät pidä ehtoolliselle ilmoittautumista tarpeellisena. Tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat sen sijaan noudattavat tätä tapaa.

    On totta, että Jeesus sanoi: "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita" Lk. 6:37. Mutta sanoessansa näin, hän tarkoitti, ettei tule fariseusten tavoin etsiä malkaa veljen silmästä ja olla huomaamatta malkaa, joka on omassa silmässä. Toisaalta Kristus antoi kristilliselle seurakunnalle vallan osoittaa ja jopa vihdoin erottaa seurakunnasta katumattoman syntisen. Apostoli Paavali kirjoittaa: "Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella?" 1. Kor. 5:12. Jeesus sanoo uskovaisille: "Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä päästätte maan päällä on oleva päästetty taivaassa" Matt. 18:18. Tämän mukaan kristillisen seurakunnan tulee kieltää ehtoollinen ( koska ehtoollinen on yksityinen synninpäästö) katumattomilta, jos heidän katumattomuutensa on tullut julki. tehdessämme näin me emme tuomitse. Jumala on jo tuominnut. Kristillinen seurakunta uskoo tämän tehtävän seurakunnan paimenelle, joka on "Jumalan salaisuuksien huoneenhaltija". Hänen tulee ottaa "itsestään vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on hänet pannut kaitsijaksi paimentamaan Herran seurakuntaa" Apt. 20:28. Seurakunnan paimenen täytyy kerran tehdä tili jokaisesta sielusta, joka on uskottu hänen hoitoonsa. Eipä kumma, että hän tahtoo, ettei kukaan syö ja juo tuomioksensa.

    "Mutta miksi te tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat laskette ehtoolliselle ainoastaan niiden kirkkojen jäseniä, jotka ovat yhtä mieltä kanssanne kaikissa opin asioissa?", meiltä kysytään. "Miksi ette laske ehtoolliselle kaikkia niitä, jotka katuvaisina syntisinä uskossa turvaavat Jeesukseen ansioon huolimatta siitä, mihin kirkkoon he kuuluvat?" Tähän vastaamme: Harjoittaessamme seurakunnan sisäistä ehtoollista me emme lainkaan tahdo tehdä kyseenalaiseksi seurakuntiemme ulkopuolella olevien kristittyjen uskoa. Mutta omatuntomme vaatii, että kieltäydymme laskemasta ehtoolliselle niiden kirkkojen jäseniä, jotka eivät kaikessa tunnusta ja noudata sitä Raamatun mukaista oppia, joka esitetään Evankelis-Luterilaisen Kirkon Tunnustuskirjoissa. Jos sallisimme näiden kirkkojen jäsenten nauttia ehtoollista kanssamme, antaisimme sen kuvan, että heidän kirkkonsa Raamatusta poikkeavat opit ja käytäntö ovat vaarattomia. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jeesus sanoo: "(Opettakaa) heitä pitämään KAIKKI, mitä minä olen käskenyt teidän pitää." Matt. 28:20. Raamatussa on paljon kohtia, joissa selvästi kielletään meitä välinpitämättömyydestä, kun on kyse Raamatun opista. (1. Kor. 1:10; 2. Kor. 6:14; 1. Tim.3:5,6, Room. 16:17) Laskiessamme ehtoolliselle henkilön, joka kuuluu kirkkoon, jossa opetetaan ja sallitaan Raamatusta poikkeavaa oppia, me osallistuisimme mainitun henkilön syntiin, nimittäin siihen, että hän hyväksyy tai sallii väärän opin oikean opin rinnalla. 1. Tim. 5:22

    Raamatun mukaan ehtoollisen tarkoituksena ei ole ainoastaan syntien anteeksiantamus ja uskon vahvistaminen, vaan sen tarkoituksena on myös todistaa, että olemme yhtä uskossa niiden kanssa, joiden kanssa nautimme ehtoollista. (1. Kor. 10:17,18,21). Ei ole olemassa sen läheisempää yhteyttä kuin se, mikä tapahtuu ehtoollisessa. Ainoastaan hätätapauksessa jaamme ehtoollisen seurakuntiemme ulkopuolella olevalle, ja silloinkin vasta kun on otettu selvää siitä, mitä hän uskoo ja tunnustaa.

    Sanotaan: "Mutta eikö rakkaus vaadi, että ehtoollispöytä on avoinna kaikille?" Tosi rakkaus ei ole sitä, että annamme jonkun tehdä sitä, mikä on hänelle itselleen tai evankeliumin asialle vahingollista. Juuri tosi rakkaus vaatii, että me Raamatun opetuksen mukaan valvomme, ketkä nauttivat ehtoollista alttariemme ääressä. Tehdessään näin me noudatamme Kristuksen ja apostolien esikuvaa. He julistivat evankeliumia kaikille, mutta ehtoollista jaettiin vain uskovaisten piirissä. Ensimmäistä ehtoollista Kristus vietti ainoastaan opetuslastensa kanssa ( Luuk.22:11,14; Matt. 26:18,20). Samoin apostolisessa kirkossa ne, jotka pysyivät apostolien opissa, yhdessä osallistuivat "leivän murtamiseen" (Apt. 2.42; 1. Kor. 11:20)

    Me sanomme kaikille: Me ilomielin tahdomme nauttia ehtoollista kanssanne ja tahdomme, että te nautitte sitä meidän kanssamme, mutta ainoastaan silloin, kun tämä voi tapahtua Kristuksen Raamatussa olevien käskyjen perusteella. Jos joku uskoo niinkuin mekin, hän on tervetullut liittymään joukkoomme ja käymään yhteiseen ehtoollispöytään. Ehtoollinen on kallis Jumalan antama lahja, armonväline, jonka kautta me Jumalan lapset saamme vahvistusta heikolle uskollemme. Siinä Kristus antaa meille tosi ruumiinsa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siitä, että hän on hankkinut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Jumala auttakoon meitä kaikki oikein käyttämään tätä kallista lahjaa.

    Rupert Efraimsson
    Luterilainen 2/1969