Vuonna 2004 tuli julkisuuteen kaksi hyvin harvinaista tapausta. Maaliskuussa Helsingin hiippakunnan piispaa Eero Huovista pyydettiin Luther-säätiön jumalanpalveluksessa olemaan osallistumatta ehtoolliselle. Elokuun 20. päivänä piispa Huovinen kirjoitti Kotimaa-lehdessä asian johdosta laajan artikkelin, jonka hän päätti sanoilla: "Luther-säätiö joutuu kysymään itseltään, onko sen toiminnasta enemmän siunausta kirkon sisällä vai sen ulkopuolella." Lienee ensimmäinen kerta Suomen kirkkohistoriassa, kun piispalle on osoitettu pyyntö olla nauttimatta ehtoollista ja kun piispa on kehottanut julkisesti jotain ryhmää harkitsemaan eroa kansankirkosta. Tapahtumien taustalla on erilainen käsitys naisten toimimisesta saarnavirassa. Erityisesti Luther-säätiön edustajat ovat pahoitelleet sitä, että kansankirkossa ei enää järjestetä ns. erillisvihkimyksiä, joissa virkaan vihittäisiin vain miehiä. Piispa Huovinen sen sijaan puolustaa naisten vihkimistä saarnavirkaan voimakkaasti. Piispa Huovinen kirjoitti: "Naispappeuspäätöstä 1980-luvulla valmisteltaessa nojattiin perinteiseen luterilaiseen erotukseen uskon ja rakkauden välillä. Uskon ja evankeliumin alaan kuuluvat asiat ovat luonteeltaan pysyviä ja muuttumattomia, sillä niissä on kyse pelastuksesta ja sen perustasta. Rakkauden ja lain alaan kuuluvat asiat voivat ja niiden tulee historian vaiheissa muuttua, sillä niiden tarkoituksena on lähimmäisen kulloinenkin hyvä. Kirkon virka kuuluu muuttumattoman uskon alaan. Sen sijaan viranhaltijan sukupuoli on asia, joka kuuluu rakkauden piiriin."
Siltä osin kuin kyse on saarnaviran haltijan sukupuolesta, on tarpeen tuoda esiin kirkkomme eriävä kanta. Luther kirjoitti: "On totta, että saarnavirasta puheen ollen Pyhä Henki on jättänyt ottamatta lukuun naiset, lapset sekä sellaiset miehet, joilla ei ole siihen kykeneväisyyttä (hätätilannetta lukuun ottamatta), vaan hän valitsee virkaan yksinomaan siihen kykeneviä mieshenkilöitä. Niinhän voimme lukea pyhän Paavalin kirjeistä sieltä täältä, että kaitsijan tulee olla opettamaan kykenevä, hurskas ja yhden vaimon mies (1 Tim. 3:2) ja ettei naisen pidä opettaa seurakunnassa (1 Kor. 14:34). Lyhyesti sanoen, kaitsijan tulee olla kykenevä, valittu mies." (Kirkolliskokouksista ja kirkoista, v. 1539). On huomattava, että Luther vetosi Raamatun sanaan, ei muuttuviin ajallisiin olosuhteisiin. Merkille pantavaa on myös, että naisten rajaaminen pois saarnavirasta käy selvästi ilmi Uudesta testamentista. Se ei siis rajoitu Vanhan liiton aikaiseen, päättyneeseen seremonialakiin. Näin ollen kristillinen seurakunta ei voi muuttaa sitä, että seurakunnan kaitsijan virka on miehen virka. On totta, että rakkauden tähden meidän tulee mukautua muuttuviin tilanteisiin ja olosuhteisiin, jos tämä voi tapahtua Jumalan sanaa ja hänen käskyjään loukkaamatta. On varottava vakavasti sitä, että rakkaus tulisi sellaiseksi toiminnan perusteeksi, jonka nojalla Jumalan käskyt voitaisiin hylätä. Sellainen tie johtaa kasvavaan laittomuuteen eri käskyjen alueilla. Oikea rakkaus saa sisältönsä Jumalan käskyistä, joiden mukaan eri tilanteissa on toimittava.
Meiltä kysytään välistä, miksi kirkossamme on käytössä seurakunnan sisäinen ehtoollinen. Miksi siis jaamme ehtoollisen vain seurakuntiemme ehtoolliselle oikeutetuille jäsenille? Käytännössä kysymys on usein siitä, miksi seurakunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä kansankirkon kanssa. Ehtoollisyhteyden puute perustuu siihen, että meillä ei ole opin yksimielisyyttä kansankirkon kanssa. Tähän puolestaan liittyy hyvin monia eri näkökohtia. Suoranaisimmin ehtoollista koskeva ero liittyy siihen, että kansankirkko on kirkollisessa yhteydessä Anglikaanisen kirkon kanssa. Näin on ollut 1930-luvulta lähtien, ja vuodesta 1995 lähtien kansankirkko on ollut täydessä kirkollisessa yhteydessä Anglikaanisen kirkon kanssa. Sen kirkon ehtoollisoppi ei ole luterilainen. Anglikaanisen opin mukaisesti Kristuksen ruumis ja veri otetaan vastaan uskolla, ei siis suulla. Epäuskoiset eivät sen opin mukaan saa Kristuksen ruumista ja verta ollenkaan. Johdonmukaisesti ottaen ehtoollisen pätevyys on tämän opin mukaan osaltaan riippuvainen ihmisen uskosta. Tämä on ristiriidassa sakramentin luonteen kanssa. Luterilainen oppi on erilainen. Jumalan sana ja siihen liittyvä aine saavat aikaan sakramentin. Näin ollen kaikki ehtoollisvieraat saavat Kristuksen ruumiin ja veren, kun ehtoollinen toimitetaan oikein. Tähän liittyy vakava varoitus: epäuskoinen nauttii ehtoollisen tuomiokseen. Tähän liittyy myös valtava lohdutus: saamme Kristuksen tosi ruumiin ja veren Kristuksen säätämyksen ja sanan tähden. Tähän sanaan uskova saa panna varman turvansa. Usko siis perustuu Jumalan sanaan ja lupaukseen, ei päinvastoin. Koska kansankirkolla on kirkollinen yhteys anglikaanisen kirkon kanssa, on ilmeistä, että se myös sallii anglikaanisen opin ehtoollisesta. Tätä asiaa ei myöskään torjuttu Porvoon sopimuksessa 1995, jossa kirkollinen yhteys niiden kirkkojen välillä todettiin. Oppi ehtoollisesta on siis yksi syy, jonka tähden seurakunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä kansankirkon kanssa. Julkisuudessa olleet tiedot kansankirkon sisäisistä kiistoista antavat aiheen kysyä niiltä, jotka tahtovat pitää kiinni luterilaisesta tunnustuksesta: voidaanko säilyttää kirkollinen yhteys ja viettää yhteistä ehtoollista, kunhan vain miehiä vihitään saarnavirkaan ilman että naisia vihitään pastoreiksi samalla kerralla ja kun ehtoollisen tietyllä kerralla toimittavat pastorit ovat miehiä, vaikka itse ehtoollisopista, saarnaviran haltijan sukupuolesta ja muistakin asioista sallitaan erilaisia oppeja?
Nykyisten vakavien asioiden äärellä on annettava suuri arvo luterilaisessa tunnustuksessa pysyvien seurakuntien olemassaololle ja niiden loukkaamattomalle oikeudelle kokoontua yhteen ja järjestää keskuudessaan pastorin viran hoito. Tämän asian tunnustuskirjat lausuvat: "- - on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeutensa kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia." (Paavin valta ja johtoasema, 67. Tunnustuskirjat 1990 s. 293) Luterilaisiksi seurakunniksi järjestäytyminen ja niiden keskuudessa saarnaviran järjestäminen on luterilainen tie. Se merkitsee pitäytymistä Jumalan sanaan ja siitä otettuun luterilaiseen oppiin sekä nyt ajankohtaisissa että muissa kysymyksissä. Tässä Jumala meitä auttakoon.
Kimmo Närhi