Pastori oli aamulla saamassaan vakuuttanut kuulijoilleen, että katuvaisen syntisen ei tarvitse jäädä murheen valtaan. Sen sijaan hän saa uskoa, että Jeesus, Jumalan Poika, on maksanut koko maailman syntivelan. Niin on hänenkin velkansa täysin maksettu. Ei syntiä niin suurta, etteikö sille ole täydellinen anteeksiantamus hankittu Golgatalla. Pastori oli korostanut, että Jumalan lupaukset pitävät varmasti paikkansa. Raamattu ei voi raueta tyhjiin.

Seuraavana yönä pastori ei tahtonut saada unta. Edellisellä viikolla hän oli menettänyt malttinsa keskustellessaan naapurin kanssa eräästä asiasta, josta he olivat eri mieltä. Pastori oli tunnustanut syntinsä Jumalalle ja pyytänyt anteeksi naapuriltaan, mutta ne kovat sanat, jotka hän oli naapurilleen sanonut, pyörivät hänen mielessään. Niitä ajatellessaan hän alkoi muistella muita menneitä syntejään, ja uni ei tullut. Rukoiltuaan Jumalalta mielen rauhaa ja unen lahjaa hänen mieleensä tulivat erään virren sanat: "Miks' aina vaan katselet puutoksias'... kun Jumalan Karitsaa katsella saa, myös sinua verellään puhdistavaa." Vihdoin tuli rauha ja uni.

Se mitä pastori koki sinä yönä, on tuttua jokaiselle Jumalan lapselle. Kuten Luther sanoo, me osaamme erottaa lain ja evankeliumin puheissamme, mutta toista on niiden erottaminen sydämessämme. Laki syytteineen on aina valmis vieras sydämessämme. Ja sielunvihollinen käyttää tilaisuutta hyväksensä. Seurauksena on, että unohdamme Jumalan armon ja Kristuksen sovitustyön. Daavid rukoilee: " Anna minun kuulla iloaja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet." Pietari huutaa: "Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen."

On hyvä asia, että tunnemme syntimme ja tiedämme, että jokainen synti ansaitsee Jumalan vihan ja rangaistuksen. Muuten ei evankeliumi meille kelpaisi. Tämän taidon on Pyhä Henki meille antanut. Maailman lapset eivät ole huolissaan siitä. että ovat rikkoneet Jumalan käskyt. Mutta lain tarkoitus ei ole saattaa meitä epätoivoon. Sen tarkoitus on ajaa meidät Kristuksen luo. Juuri silloin, kun syntimme meitä vaivaa, Jumala tahtoo, että pakenemme Kristuksen armon turviin ja löydämme lohdutuksen ja rauhan hänessä ja näin saamme uutta voimaa taistelemaan syntiä vastaan. Johannes kirjoittaa: "Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi: mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien." ( I Joh. 2: I,2)

Kun laki syyttää ja tuomitsee, kääntäkäämme siis katseemme pois omasta sydämestämme Jumalan Karitsaan, joka puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Noudattakaamme Martti Lutherin antamaa neuvoa. Hän sanoo: "Sitä varten, että syntisi anteeksi annetaan, sinä et, kuten sanottu, löydä omasta povestasi mitään sellaista, jolla maksun suorittaisit tai toisit esiin jotakin, jonka vuoksi Jumala katsoisi puoleesi ja pyyhkisi velkaluettelosi. Mutta tarttuessasi sinun sijaasi astuneeseen Kristukseen, joka on kuormannut itsensä sinun synneilläsi ja antautunut sinun omaksesi kaikkine ansioineen ja siunauksineen, mikään synti ei voi mitään sinua vastaan. Jos olenkin syntinen. on hän pyhä ja synnin, kuoleman. perkeleen ja helvetin valtias: minua ei siis mikään synti saata vahingoittaa, koska hän on minulle lahjoitettu vanhurskaudekseni ja autuudekseni"

"velka on poissa. voitto on saatu,
Jeesus on kuollut, armo on taattu:
Ei laki lainkaan tuomita voi, kai-
kille Jeesus armon toi, " SK I 50: I

Pastori Rupert Efraimson

16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, II vuosikerran evankeliumiteksti

Ja Martta sanoi Jeesukselle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä, niin minun veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin minä tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä sinä Jumalalta anot." Jeesus sanoi hänelle: "Sinun veljesi on nouseva ylös." Martta sanoi hänelle: "Minä tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa, viimeisenä päivänä." Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Hän sanoi hänelle: "Uskon, Herra; minä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan Poika, se, joka oli tuleva maailmaan." Ja tämän sanottuaan hän meni ja kutsui salaa sisarensa Marian sanoen: "Opettaja on täällä ja kutsuu sinua." Kun Maria sen kuuli, nousi hän nopeasti ja meni hänen luoksensa. Mutta Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siinä paikassa, missä Martta oli hänet kohdannut. Kun nyt juutalaiset, jotka olivat Marian kanssa huoneessa häntä lohduttamassa, näkivät hänen nopeasti nousevan ja lähtevän ulos, seurasivat he häntä, luullen hänen menevän haudalle, itkemäänsiellä. Kun siis Maria saapui sinne, missä Jeesus oli, ja näki hänet, lankesi hän hänen jalkojensa eteen ja sanoi hänelle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä, ei minun veljeni olisi kuollut." Kun Jeesus näki hänen itkevän ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, joutui hän hengessään syvän liikutuksen valtaan ja vapisi; jahän sanoi: "Mihin te panitte hänet? "He sanoivat hänelle: "Herra, tule ja katso." Ja Jeesus itki. Niin juutalaiset sanoivat: "Katso, kuinka rakas hän oli hänelle!" Mutta muutamat heistä sanoivat: "Eikö hän, joka avasi sokean silmät, olisi voinut tehdä sitäkin, ettei tämä olisi kuollut?" Niin Jeesus joutui taas liikutuksen valtaan ja meni haudalle; ja se oli luola, ja sen suulla oli kivi. Jeesus sanoi: "Ottakaa kivi pois." Martta, kuolleen sisar, sanoi hänelle: "Herra, hän haisee jo, sillä hän on ollut haudassa neljättä päivää." Jeesus sanoi hänelle: "Enkö minä sanonut sinulle, että jos uskoisit, niin sinä näkisit Jumalan kirkkauden?" Niin he ottivat kiven pois. Ja Jeesus loi silmänsä ylös ja sanoi: "Isä, minä kiitän sinua, että olet minua kuullut. Minä kyllä tiesin, että sinä minua aina kuulet; mutta kansan tähden, joka seisoo tässä ympärillä, minä tämän sanon, että he uskoisivat sinun lähettäneen minut." Ja sen sanottuansa hän huusi suurella äänellä: "Lasarus, tule ulos!" Ja kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: "Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä." Niin useat juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luokse ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen. (Joh. 11:21–45)

Näemme tekstissämme ihmisiä surun ja koettelemuksen keskellä. Martta ja Maria itkivät rakasta veljeään, samoin suuri joukko surijoita. Myös Jeesus itse liikuttuu, aivan vapisee, ja itkee rakkaan ystävänsä vuoksi. Katselemme kipeän tuttua inhimillisten tunteiden kuvaelmaa. Näemme ihmetellen, että Jumalan Poika itse on astunut siihen mukaan. Jeesus ei väistä kärsimystä, vaan on läsnä surun, koettelemusten ja kuoleman keskellä. Hän myös ottaa ristillä suurimman tuskan kantaakseen.

Jeesus on läsnä koettelemusten keskellä

Jokaisessa elämässä on omat surunsa ja koettelemuksensa. On vaikeuksia tärkeissä ihmissuhteissa, ongelmia työssä, sairauksia, sisäisen elämän kipuja. On luopumisen tuskaa ja läheisten kuolemia; on oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden ahdistus. Näin on, koska me elämme langenneessa maailmassa. Kristityn tie ei ole kunnian tie, jolla välttäisimme vaikeudet. Mutta se on tie, jota kulkiessamme meillä on ihmeellinen matkakumppani. Tekstimme opettaa, että Jumalan Poika itse kulkee kanssamme, on läsnä ahdistuksissamme ja osoittaa myötätuntoa surujamme kohtaan.

Jeesus tuli ihmiseksi, että hän ottaisi osaa murheeseemme. Jumalan Poika, joka oli kaiken kärsimyksen yläpuolella, tuli ihmiseksi kantaakseen tuskamme. Sen hän teki myötätunnosta ja rakkaudesta meitä kohtaan, voidakseen tuoda meille lohdutuksen ja avun. Hän tuntee murheemme, koska hän on ollut kaikessa kiusattu niin kuin mekin – kuitenkin ilman syntiä. Näin hän voi lohduttaa kiusattuja, niin että saamme lähestyä häntä uskalluksella ja luottamuksella. (Hebr. 4:15) Näin hän voi tuoda meille anteeksiantamuksen kaikesta synnistä, jota elämämme kamppailuihin liittyy. Se oli hänen ihmiseksitulemisensa tarkoitus. Tekstimme opettaa Jumalan Pojan lihaan tulemisen lohduttavaa, ihanaa salaisuutta: Hänessä meillä on Jumala, joka on jakanut tuskamme, Jumala, joka on kärsinyt puolestamme, jotta hän toisi meille lohdutuksen ja avun.

Niin kuin Jeesus oli läsnä Martan ja Marian surun keskellä, niin hän on läsnä myös kaikissa meidän ahdistuksissamme ja suruissamme. Kovin helposti se unohtuu vaikeuksien keskellä. Jeesus on läsnä uskossa, ei näkemisessä, ja meidän uskomme on kovin heikko. Kuitenkin usko katsoo sanaan ja luottaa siihen, että Herra antaa heikkoutemme anteeksi. Sana vakuuttaa, että Jumalan läsnäolo ja apu on varmasti todellisuutta myös meidän kohdallamme.

Sinäkin saat uskoa, että Jeesus on kanssasi kaikissa suruissasi ja murheissasi, olethan sinäkin hänen ystävänsä ja rakkaansa niin kuin Lasarus, Martta ja Maria olivat. Sinut on kastettu hänen opetuslapsekseen. Olet hänen kansaansa, joten sinua koskee profeetta Jesajan lupaus: ”älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi.” (Jes. 41:10) Sinunkin vuoksesi Jeesus kärsi ja kuoli, että hän voisi olla sinulle armollinen, antaa anteeksi kaikki syntisi ja olla lohduttajasi. Älä anna lihasi epäilysten, maailman ja perkeleen riistää tätä lohdutusta sinulta, vaan katso sanaan ja luota siihen, että näin asia on riippumatta siitä, miltä sinusta näyttää ja tuntuu. Jumalan lupaukset ovat varmoja ja niistä saat ammentaa lohdutusta.

Jeesus sallii koettelemukset meidän parhaaksemme

Näemme tekstistämme, että Jeesus ei estä koettelemusta eikä ota sitä heti pois, vaan sallii sen kohdata omiaan. Se ei ole lihalle mieluista, vaan meidän vanha ihmisemme kapinoi ristiä vastaan. Se tahtoisi kulkea helppoa tietä suoraan kunniaan. Tämä on lihan viisautta, josta tarvitsemme Herran anteeksiantoa. Armonsa kautta hän sitten opettaa meitä kärsivällisyyteen ja luottamaan Jumalan viisauteen.

Jeesus kertoo syyn sille, että hän sallii koettelemuksia. Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Lasarus on kuollut, ja minä iloitsen teidän tähtenne siitä, etten ollut siellä, jotta te uskoisitte.” (Joh 11:14–15) Koettelemusten kautta Herra vaikuttaa uskoa. Tekstimme kuvaamien tapahtumien vaiheissa Martta lausui jalon uskontunnustuksen. Niiden myötä useat juutalaiset uskoivat Jeesukseen.

Jeesus sallii meidänkin joutua murheeseen ja koettelemuksiin, jotta uskoisimme. Niiden kautta hän vetää meitä luokseen. Hän kutsuu meitä etsimään lohtua sanastaan, että oppisimme yhä enemmän tuntemaan hänen armoaan ja luottamaan häneen. Hän tahtoo kärsimyksen kautta tuoda meidät sanan ja sakramenttien ääreen, että uskomme vahvistuisi. Niistä me näemme, mitä Jeesus on tehnyt, ja uskomme häneen, kuten evankeliumin juutalaiset. Se on meille ikuiseksi autuudeksi.

Koettelemukset myös perkaavat meistä pois ylpeyttä ja maailmallisuutta. Herra vieroittaa niiden avulla meitä synnistä. Ahdistusten kautta hän murtaa väärän turvan, joka ei kestä, mutta samalla hän ohjaa meitä tuntemaan sen Jumalan lohdutuksen ja rauhan, joka ”on kaikkea ymmärrystä ylempänä” ja varjelee ”sydämemme ja ajatuksemme Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:7) Se on pysyvä, ikuinen lohdutus.

Me emme voi täysin tuntea Jumalan suunnitelmia emmekä tiedä tarkkaan, miksi hän sallii juuri ne koettelemukset, jotka kohtaavat meitä. Mutta saamme luottaa siihen, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room 8:28) Tästä saamme uuden tarkoituksen ja merkityksen kaikkeen kärsimykseen, ja niin se on helpompi kantaa. Meillä on varma toivo siitä, että kaikki kääntyy viimein ikuiseksi parhaaksi meille.

Jeesus sanoi oppilailleen Lasaruksen sairaudesta: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi, että Jumalan Poika sen kautta kirkastuisi.” (Joh. 11:4)  Koettelemusten kautta Jeesus kirkastuu  myös meille ja meissä. Jumala tuo kunniansa ilmi ristin kautta ja kuljettaa kirkkauteen pimeyden läpi.

Vastoinkäymiset opettavat, että olemme itse täysin avuttomia hengellisesti. Meissä on vain syntiä ja heikkoutta. Jumala kuitenkin opettaa meidät sanomaan Paavalin kanssa: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13) Kristus on annettu meille syntisille vanhurskaudeksi, tyhmille viisaudeksi ja heikoille voimaksi. (1 Kor. 1:30) Me olemme voimattomia, mutta Jumala on voimallinen. Näin Jumalan voima tulee meidän heikkoudessamme näkyviin ja toteutuu Herran sana: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2 Kor. 12:9) Jumala saa kunnian ja me lohdutuksen siitä, että Kristus yksin on uskomme alkaja ja täyttäjä. (Hebr. 12:2)

Jeesus suo viimein voiton koettelemuksista

Se, että Jumala kääntää ristin ja kärsimyksen meidän parhaaksemme, perustuu Kristuksen ristiin. Golgatan pimeydestä Jumalan armon kirkkaus loistaa elämäämme.  Meidän syntimme ansaitsevat kadotuksen ja kuoleman. Ne tuottavat meille kärsimystä. Synnin palkkaa ja seurauksia ei voi paeta ja siksi Jeesuksen oli kannettava ne. Hän kärsi, tuli Jumalan hylkäämäksi ja kuoli meidän puolestamme ristillä. Tässä pimeydessä Kristus kirkastuu Vapahtajana. (Vrt. Joh. 12:23–28) Jeesuksen kuolema on meille voitto kuolemasta, hänen hylkäämisensä vapautus kadotustuomiosta ja hänen kärsimyksensä lohdutus tuskaan.

Koska Jeesus on sovittanut syntimme, hän voi lohduttaa ja olla läsnä koettelemuksissamme, antaa syntimme anteeksi ja viedä meidät ikuiseen elämään. Jeesuksen pelastustyön tähden meillä on jo nyt lohdutus ja Pyhän Hengen auttava voima kärsimyksissämme. Kerran meillä on myös ikuinen vapautus kaikista ahdistuksista ylösnousemuksessa.

 ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Uskon kautta tulemme osallisiksi Jeesuksen sovituskuolemasta ja voittoisasta ylösnousemuksesta. Elämme jo nyt uutta hengellistä elämää Jumalan yhteydessä. Se elämä ei pääty kuolemaan, vaan ruumiillisen kuoleman kautta me pääsemme Jumalan luo. Ylösnousemuksessa henkemme liittyy jälleen ruumiseen, ja saamme elää ikuisesti Jumalan kanssa kokonaisina ihmisinä. Evankeliumin ihme Lasaruksen haudalla on pilkahdus tästä. Se on vakuutus siitä, että Herra tulee samalla tavalla kerran herättämään meidätkin. Näemme välähdyksen tulevan maailmanajan voimaa.

Sitä voimaa me saamme tänään maistaa ehtoollisen sakramentissa. Ehtoollisen nauttimisen jälkeen kuulemme sanat: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen tosi ruumis, sinun edestäsi annettu, ja tosi veri, sinun edestäsi vuodatettu, kätkekööt sinun ruumiisi ja sielusi uskossa iankaikkiseen elämään.” Saamme Kristuksen tosi ruumiin ja veren myötä syntiemme anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Olemme tulleet osallisiksi tästä samasta voimasta myös kasteen kautta, kun meidät siinä haudattiin Kristuksen kanssa kuolemaan ja liitettiin hänen ylösnousemuksensa osallisuuteen. Samoin Jumala sanansa kautta antaa meille varman vakuutuksen anteeksiantamuksesta ja ylösnousemuksen toivosta.

Ammenna sinäkin näistä armonvälineistä uskoa Kristukseen, joka on sovittanut syntisi. Hän tuntee ahdistuksesi, kulkee kanssasi ja kääntää koettelemukset ikuiseksi parhaaksesi. Hän vie sinut kerran kirkkauteen. Jeesuksen voimallaan voit myös olla läsnä toisten ihmisten koettelemuksissa ja tarjota heille lohdutusta, niin kuin hän on sinua lohduttanut.

Vesa Hautala

Pastori Vesa Hautalan saarna, kuultu 29.1.2018 Tampereella

Olin aamukävelyllä meren viereisessä puistossa. Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan: " Jeesus rakastaa sinua." Katsoin syrjään ja huomasin puun juurella hymyilevän naisen. Vakuutin hänelle, että asia oli samoin häneenkin nähden ja jatkoin matkaani. Jäin miettimään naisen sanoja. Ne olivat minulle iloinen yllätys, sillä kävellessäni vastaantulijat eivät yleensä edes katso, kuka heitä kohti tulee, saati sitten tervehdi minua. Mutta kun edelleen ajattelin naisen tervehdystä, nousi mieleeni kysymys: Mitenkähän naisen sanat mahtoivat muihin ohikulkijoihin vaikuttaa? Oletin, että hän tervehti kaikkia ohikulkijoita samalla tavalla. Kaikille uskovaisille ne olivat varmaan ilahduttava muistutus. Sillä mikä on sen lohduttavampaa sille, joka on löytänyt rauhan sielulie ja omalletunnolle Jeesuksessa, kuin muistutus Jeesuksen rakkaudesta. Mutta entäs ne, jotka eivät usko, eivätkä Jumalan Sanaa tunne? Uskon, että monet heistä kuullessansa naisen tervehdyksen, ajattelivat mielessään: " Kaikenlaisia tyyppejä sitä täällä maailmassa tapaakin", eivätkä mitenkään ilahtuneet tervehdyksestä. Ja ehkä itsevanhurskaat saivat väärää lohdutusta naisen sanoista, ajatellen omaa hyvyyttään Jeesuksen rakkauden aiheuttajana.

Kun kävellessäni asiaa edelleen mietin, tulin siihen tulokseen, että olisi ollut parempi, jos nainen olisi valinnut toisenlaisen tervehdyksen ohikulkijoille, esimerkiksi sellaisen, jota jotkut vanhemmat uskovaiset tapasivat käyttää. He tapasivat kysyä: "Oletko autuas?" Muistan kun nuorena opiskelijana ollessani tämä kysymys minulle tehtiin. Ei riittänyt se, että vastasin: "Olen." Kysyttiin vielä: "Mistä tiedät?" Vastaukseni: "Niin Jumalan Sana vakuuttaa, tyydytti kysyjää."

Saman tapainen kysymys tehtiin hiljattain eräälle kuuluisalle amerikkalaiselle urheilijalle, joka makasi kuolinvuoteellaan. Hän oli tuhonnut terveytensä väkijuomalla, mutta oli sairautensa aikana tullut uskoon. Sanomalehdissä kerrottiin, että eräs hänen urheilutoverinsa, joka oli kautta vuosien puhunut hänelle synnistä ja Jumalan armosta Jeesuksessa, meni sairaalaan häntä tapaamaan. Hän kysyi potilaalta: " Jos kuolet tänä yönä, oletko varma, että pääset taivaaseen ? " Potilas vastasi: "Olen." Toveri sitten kysyi: "Miksi olet varma?" Potilas vastasi: " Johannes kolme, kuusitoista: Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."

Onhan totta, että Jeesus rakastaa kaikkia syntisiä, ja me jotka Jumalan armosta uskomme, iloitsemme, kun kuulemme vakuutuksen hänen rakkaudestaan. Puhukaamme toki Jeesuksen rakkaudesta, mutta puhukaamme myös siitä, miksi me syntiset hänen rakkauttansa tarvitsemme. Sanokaamme: "Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman." Ap.t.4:12.

Pastori Rupert Efraimson

16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Sen jälkeen hän vaelsi Nain nimiseen kaupunkiin, ja hänen kanssaan vaelsivat hänen opetuslapsensa ynnä suuri kansanjoukko. Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen kanssaan kulki paljon kaupungin kansaa. Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä itke." Ja hän meni ja kosketti paareja; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse." Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi hänet hänen äidillensä. Ja heidät kaikki valtasi pelko, ja he ylistivät Jumalaa sanoen: "Suuri profeetta on noussut meidän keskellemme", ja: "Jumala on katsonut kansansa puoleen." Ja tämä puhe hänestä levisi koko Juudeaan ja kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin. Luuk. 7:11–17.

1. Elämä koettelee

Millainen käsitys sinulla on elämästä? Ajatteletko, että huominen päivä on aina parempi kuin eilinen? Ajatteletko, että kun itsenäistyt kodin ja vanhempien holhouksesta ja saat itse päättää elämästäsi, kaikki on nykyistä paremmin? Tekstimme ja usein myös elämänkohtalot opettavat meille kuitenkin, että kaikki riippuu Jumalan siunauksesta ja varjeluksesta ja siitä, mitä hän suo. Elämä ei ole meidän varassamme.

Nain oli pieni kaupunki halveksitussa Galilean maakunnassa. Siellä eli tekstimme nainen. Hän oli tuolloin verrattain nuori, varmaankin vielä alle neljänkymmenen, ehkä vai siinä kolmenkymmenen. Hän oli aikoinaan mennyt avioliittoon, mutta jäänyt leskeksi. Israelissa tytöt naitettiin hyvin nuorina, usein reilusti alle parikymppisinä. Nyt tämän tekstimme naisen ainoa poika oli kuollut. Syvä suru rakkaan omaisen menetyksestä oli kohdannut häntä kaksi kertaa. Menetykset olivat myös kodin turvaa ja elatusta koskevia. Kun poika oli varttumassa mieheksi, hän olisi lähivuosina voinut ottaa äitinsä hoiviinsa tulevaan kotiinsa, kuten oli tapana. Mutta nyt leskiäiti oli yksin.

2. Tarvitsemme uskon kestäväisyyttä

Elämässä voi tapahtua ikäviä yllätyksiä. Osaammeko ottaa ne Jumalan kädestä, hänen salliminaan? Miten on? Luotammeko koettelemustenkin keskellä Jumalan rakkauteen? Olemmeko oppineet Raamatun totuuden: ”Sitä, jota Herra rakastaa, hän kurittaa.” (Hebr. 12:6) Nämä ovat vaikeasti opittavia asioita. Tarvitsemme koettelemuksia, mutta emme saa katkeroitua.

Kuulkaa, kuinka apostoli Pietari kirjoittaa uskoville tästä aiheesta: Te ”Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana. Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla.” (1 Piet. 1:5-8).

Tarvitsemme koetuksissa uskon kestäväisyyttä. Meidän on pidettävä kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Ja kun tunnemme hänen rakkautensa meitä kohtaan, silloin mekin rakastamme häntä ja osoitamme sen koettelemusten keskellä säilyttäen uskon ja etsien sitä, mikä ylhäällä on.

 3. Jeesus näkee hätämme

Nainin leskivaimosta ei kerrota, että hän olisi pyytänyt apua Jeesukselta. Se johtui varmaan siitä, että tämä tapahtui Jeesuksen toiminnan alkuaikoina eikä maine Jeesuksesta ollut vielä levinnyt. Meille vain kerrotaan tekstissämme, että Jeesus näki hänet ja armahti häntä. Jeesus näkee myös meidän hätämme, ja ennen kuin ehdimme mitään häneltä pyytää, hän on jo meitä auttamassa, vaikka ehkä meistä ei siltä tuntuisikaan. Jeesuksen halu auttaa kannustaa meitä anomaan häneltä apua. Onpa hän nimenomaan sanonut: ”Anokaa, niin teille annetaan.”

Vaikka meille ei kerrota, että Nainin leski olisi rukoillut, voimme pitää sitä varmana. Uskoivathan israelilaiset Jumalaan ja olivat varmasti selvillä Psalmin 50 sanasta: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, ja minä tahdon auttaa sinua ja sinä olet kunnioittava minua.” Ja varmaankin hätä oli häntä siihen pakottanut, jo miehensä kuoltua ja nyt vielä enemmän, kun myös poika oli kuollut.

Jeesus näki naisen hädän. Hän tahtoi auttaa ja hän auttoi. Hän herätti pojan kuolleista.

Aika, jona Jeesus kulki täällä ihmisten keskellä, oli lyhyt. Hänen julkinen toimintansa kesti noin kolme vuotta. Mutta sinä aikana moni kärsivä sai avun. Nainin lesken pojan herättäminen osui, kuten jo puhuimme, hänen toimintansa alkupuoleen. Tämänkin ihmeteon kautta maine Jeesuksesta levisi ja moni sen jälkeen osasi hakea häneltä apua.

Meille kerrotaan myös useista tapauksista, kun Jeesus näki ihmisten omantunnon hädän ja auttoi antamalla synnit anteeksi. Näissä tapauksissa Raamattu ei kerro, että syntien anteeksi antaminen olisi lisännyt hänen mainettaan samalla tavalla kuin parannusihmeet. Tästä huomaamme, etteivät ihmiset osaa arvostaa iankaikkista paranemista ja pelastusta, mutta ajallisen terveyden he ovat valmiita ottamaan vastaan. Kuitenkin sairaus on vain kuoleman oire, mutta synti langettaa ihmiselle iankaikkisen kuoleman rangaistuksen ja tuskan. Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Siinä on ensisijalla synnin sovittaminen ja sen anteeksiantaminen. Sairaus kuuluu sekin niihin samoihin kiusaajan Jumalan hyvien tekojen turmelemisiin kuten kuolema ja synti, mutta se ei ole pääasia. Synti sen sijaan on se, mikä toi Jumalan vihan sekä ajallisen ja iankaikkisen kuoleman. Sairaus on taas oire kuolevaisuudestamme. Kun Vapahtajamme on hankkinut meille pääsyn synneistä, sen seurauksena saamme lahjana iankaikkisen elämän, eikä taivaassa ole kipua eikä tuskaa. Syntien anteeksisaaminen on siis kaikkein tärkein asia. Se rakentaa uudelleen Jumala-suhteemme. Se uudestisynnyttää ja tuo meille iankaikkisen elämän. Se pelastaa. Se hävittää aikanaan ylösnousemuksessa kuoleman ja sairauden, kivun ja tuskan.

Jos etsimme apua vain sairauksiimme, mutta emme syntisairauteen, emme anna sitä arvoa Jeesuksen lunastustyölle kuin meidän tulisi. Jos käsitämme Jeesuksen vain parantajaksi, mutta emme lunastajaksi, etsimme häneltä apua vain tätä elämää varten ja olemme kaikkia muita surkuteltavammat.

Jeesus näkee meidän syntihätämme, ja hänellä on apu siihen. Mikä tämä apu on, sen kertoo meille Jeesuksen risti. Hän on kantanut Jumalan vihan meidän edestämme. Maailman synti on sovitettu. Rauha on rakennettu Jumalan ja ihmiskunnan välille Kristuksessa, niin että jokainen joka häneen turvaa, pelastuu. Sairauksienkin keskellä voimme iloita syntiemme anteeksisaamisesta. Siihen Jumala antakoon meille Pyhän Henkensä.

Ja kun suru koskettaa, olemme onnellisessa asemassa, jos poisnukkuneella on ollut turva Jeesuksessa. Kaipaamme poisnukkunutta, mutta jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Saamme uskossa Kristukseen odottaa toivomme täyttymistä tietäen, että taivaassa ”Jumala itse on… pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." (Ilm. 21:3-4)

Amen.

 Markku Särelä

3. loppiaisen jälkeinen sunnuntai 3vsk. 2. Kor. 1:3–11

Kiitetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, se on teille lohdutukseksi ja pelastukseksi sekä vaikuttaa, että kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme, ja toivomme teistä on vahva. Jos taas saamme lohdutusta, tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, koska tiedämme, että niin kuin olette osallisia kärsimyksistä, olette samoin osallisia myös lohdutuksesta. Sillä emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa olimme Aasiassa, kuinka hyvin suuret, yli voimiemme käyvät, rasituksemme olivat, niin että olimme jo epätoivoisia hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomittuja, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä esirukouksillanne, että monien joukosta meidän tähtemme lähtisi runsas kiitos siitä armolahjasta, joka on tullut osaksemme. (2. Kor. 1:3–11)

Paavali joutui kokemaan elämänsä aikana paljon monenlaista ahdistusta ja kärsimystä. Tekstissämme Paavali viittaa Aasiassa kokemaansa ahdistukseen. Se oli niin suurta, että Paavali oli jo epätoivoinen hengestään, Paavali luuli kuolevansa. Muualta Raamatusta saamme tietää tarkemmin, minkälaisia ahdistuksia Paavalilla oli. Korinttolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että Efesossa hänelle on avautunut ovi hedelmälliseen työhön, mutta tällä työllä on paljon vastustajia. Apostolien teoista luemme, kuinka Paavalin julistus Efesossa sai aikaan mellakan, niin että koko Efeson kaupunki oli kuohuksissa Paavalin tähden.

Myöhemmin toisessa korinttolaiskirjeessä Paavali kuvaileekin laajemmin kokemiaan ahdistuksia hänen lähetysmatkoillaan: ”Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille, kolme kertaa olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut, olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanoiden puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä, ollut työssä ja vaivannäössä, paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt kylmää ja vaatteiden puutetta. Kaiken muun lisäksi [minulla on ollut] jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista.” (2. Kor. 11:24–28)

Paavalilta ei siis puuttunut ahdistuksia. Varmasti meilläkin on se kokemus, että joskus joku tietty ahdistus toistuu useaan otteeseen, ja mietimme, miksi taas. Mitäköhän mahtoi Paavali ajatella kun hän oli kolmannen kerran joutunut haaksirikkoon? Se ei kuitenkaan ehkä ole se ihan yleisin asia, mitä joutuu kokemaan, mutta Paavali koki sen kolmesti.

Niin, Paavalin elämä kertoo siitä, kuinka kaikki kristityt ovat osallisia ahdistuksesta ja kärsimyksestä. Sanoohan Paavali tekstissämme että Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina. Paljon on meilläkin kärsimyksiä ja ahdistuksia elämässämme. Tänään puhummekin tekstimme mukaisesti siitä kärsimyksestä, joka meillä kaikilla on, mutta myös siitä lohdutuksesta, josta kaikki Kristuksen omat ovat osallisia.

1. Kristus on lohdutuksemme ahdistuksissa

Me joudumme kestämään elämässämme monenlaisia ahdistuksia, aivan niin kuin Paavali. Tuskin tosin kenenkään meidän elämämme on ollut yhtä värikäs kuin Paavalilla, mutta siitä olen varma, että ahdistuksia ja kärsimyksiä ei ole puuttunut kenenkään meidän elämästämme. Toki, jollakin on enemmän kärsimyksiä kuin toisella. Mutta kaikilla on kyllä kärsimyksiä ja ahdistuksia. Sellainen opetus, että kristityn ei enää täällä maan päällä tarvitsisi kärsiä mistään, on hyvin vaarallista väärää opetusta, joka antaa ihmisille väärän toivon ja usein saa heidät loukkaantumaan kristinuskoon. Näin tällainen opetus, että kristityn ei esimerkiksi tarvitsisi sairastaa tai kärsiä mistään muusta eksyttää monet, jotka laittava toivonsa vain tämän maailman onneen ja menestykseen.

Jeesus sen sijaan sanoo omilleen, että ”maailmassa teillä on ahdistus”. Me emme pääse siitä mihinkään, että me joudumme kärsimään täällä maan päällä. Me joudumme kokemaan monenlaisia ahdistuksia, minkälaisia ne sitten kenellä ovatkaan. Jollain on enemmän ruumiillisia sairauksia, toinen kärsii ehkä enemmän henkisistä vaivoista, toiselle tulee enemmän ulkoisia ahdistuksia, talousvaikeuksia, onnettomuuksia, vaikeuksia töissä, työttömyyttä, paljon on maailmassa erilaisia ahdistuksia ja vaikeuksia, eikä niitä voi kaikkia luetella. Kaikilla meistä on ikään kuin oma sekoituksemme näitä erilaisia ahdistuksia.

Ahdistukset ja kärsimykset eivät tietenkään ole mukavia kokea. Jotkut vastoinkäymiset saatamme kestää hyvin, mutta toiset saattavat meidät epätoivon partaalle. Näinhän kävi jopa apostoli Paavalille, hän sanoo tekstissämme, että ne ahdistukset joita hän koki Aasiassa, olivat sellaiset, jotka kävivät yli hänen voimiensa, sellaiset, jotka saattoivat hänet epätoivoon hengestään. Niin, ei Paavalillakaan aina ollut vahva usko, joka kaikessa luotti Jumalan huolenpitoon. Vaikka apostolina hän oli opissa erehtymätön, niin kuitenkin elämässä hän ei ollut täydellinen, hänkin oli syntinen, hänelläkin oli omat heikot hetkensä, kun hänen kokemansa ahdistukset saattoivat hänet epätoivoon.

Niin mekin saatamme jonain hetkenä kestää hyvin kokemiamme ahdistuksia, mutta toisena taas olemme suorastaan epätoivoisia hengestämme. Emme näe mitään ulospääsyä ahdistuksestamme, näemme edessämme vain toivottomalta näyttävän tilanteen, johon ei ole mitään ratkaisua. Ahdistukset käyvät yli voimiemme, ne ovat enemmän, kuin voimme kestää.

Miksi Jumala näin sallii meidän kokea ahdistusta jopa enemmän, kuin voimme kestää? Enemmän, kuin voimme kantaa? Miksi joudumme sellaisiin ahdistuksiin, jotka saattavat meidät epätoivoon? Juuri siksi. Sillä kun olemme epätoivon partaalla, silloin juuri voimme ymmärtää, kuinka kaikki on Jumalan kädessä. Kun olemme tilanteessa, jossa emme itse näe mitään poispääsyä, johon meillä ei ole ratkaisua, olemme silloin tilanteessa, jossa emme voi itse auttaa itseämme. Olemme tilanteessa, jossa meidän täytyy tunnustaa: en voi tehdä mitään, joka saattaisi minut pois tästä tilanteesta. Olen kykenemätön auttamaan itseäni. En voi luottaa itseeni.

Niinpä Paavali kirjoittaa tekstissämme, että Jumala saattaa meidät näin suureen ahdinkoon, ”ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa.”

Kun olemme epätoivoisessa tilanteessa, ei meillä ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa Jumalaan. Meidän on pakko luottaa Jumalaan, koska mitään muutakaan apua ei ole näköpiirissä. Näin Jumala ahdistusten kautta kasvattaa meitä, hän opettaa meitä luottamaan aina yhä enemmän häneen ja hänen huolenpitoonsa. Me opimme aina enemmän luottamaan siihen, että kaikki on Jumalan kädessä, hän tietää, mikä on meille parhaaksi, ja jos hän niin hyväksi näkee, hän pelastaa meidät siitä ahdistuksesta, johon olemme joutuneet, niin kuin Paavalillakin oli luottamus Jumalaan, että hän yhä pelastaa. Niin Paavali laittoi toivonsa Jumalaan.

Joskus Jumalan tarkoitus voi olla se, että me aivan särjymme. Että tulemme sellaiseen pisteeseen, että emme voi jatkaa elämää entisellään. Joutuihan Paavalikin lopulta kärsimään marttyyrikuoleman. Sillä kerralla Jumala ei enää pelastanut Paavalia kuolemanvaarasta, sillä se oli se hetki, jolloin Jumala näki hyväksi ottaa Paavalin ajasta ikuisuuteen. Niin meillekin saattaa tulla ahdistus, josta Jumala ei ainakaan inhimillisestä näkökulmasta pelasta. Mutta silloinkin saamme luottaa siihen, mitä Paavali kirjoittaa: ”Mutta tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen päätöksensä mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)

Monta kertaa olen tämän kohdan ottanut esille tämän aiheen yhteydessä, mutta en väsy sitä esille ottamaan, päinvastoin, meidän tulisi opetella se ulkoa ja painaa se sydämiimme, niin että ahdistuksen koittaessa voisimme aina saada siitä lohdun. Sillä juuri siinä on lohdutus, että vaikka emme itse aina kärsimyksemme syytä ymmärrä, niin Jumala sen tietää ja hän vaikuttaa kaiken meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Niin me voimme kaiken ahdistuksen keskellä toistaa tätä jaetta itsellemme: kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki, aivan kaikki, vaikuttaa yhdessä niiden parhaaksi. Näillä sanoilla Jumalan sana lohduttaa meitä uudestaan ja uudestaan.

Tai niin kuin apostoli Pietari kirjoittaa: ”heittäkää kaikki murheenne hänen päälleen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:7) Me saamme lohduttautua sillä, että Jumala pitää meistä huolen. Mitä ikinä elämässämme tulee vastaan, saamme aina kaikki rukouksessa tuoda Jumalan eteen, ja hänelle saamme jättää kaikki murheemme. Meidän ei enää tarvitse niitä murehtia, sillä Jumala pitää meistä huolen. Hän vaikuttaa kaiken parhaaksemme. Meillä ei tarvitse olla elämämme langat omissa käsissämme, sillä ne ovat Jumalan käsissä, ja hän liikuttaa niitä juuri niin, kuin on meidän parhaaksemme. Tämä lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme.

2. Kristus on lohdutuksemme syntihädässä

Niin, meillä on todella lohdutuksen Jumala, niin kuin Paavali tekstimme alussa kirjoittaa. Tai niin kuin edelleen tekstissämme sanotaan: ”Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta.” Suuri on ahdistuksemme, mutta suuri on myös lohdutus Kristuksessa.

Ja nimenomaan Kristuksessa, sillä tähän mennessä kuvattujen ahdistusten lisäksi meillä on vielä toisenlaistakin ahdistusta, nimittäin synnin ahdistusta. Me joudumme huomaamaan, kuinka heikkoja syntisiä vielä olemme. Monesti tämänkin takia Jumala sallii elämäämme kärsimystä. Sillä silloin kun kaikki menee hyvin, on myös helpompaa unohtaa oma syntinsä ja tulla ylpeäksi, silloin on myös helpompaa lakata turvaamasta evankeliumiin. Mutta ahdistusten keskellä monesti omat synnitkin tulevat selkeänä näkyviin, ja silloin myös evankeliumi kelpaa, kun omatuntomme piinaa niistä pahoista teoista, joita olemme tehneet.

Paavali ei ollut tästäkään ahdistuksesta vapaa, kirjoittaahan hän roomalaiskirjeessä: ”Sillä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahtoa minussa on, mutta hyvän toteuttamista en itsestäni löydä, sillä sitä hyvää, mitä tahdon, en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, teen. – – Huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha on minussa läsnä, sillä sisäisen ihmiseni puolesta iloitsen Jumalan laista, mutta jäsenissäni näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka on jäsenissäni. Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18–24) Näin täytyi Paavalinkin huudahtaa, minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista.

Näinhän me olemme myös suhteessa syntiimme täysin epätoivoisessa tilanteessa. Emme pääse synnistämme eroon, emme voi syntiämme sovittaa. Olemme täysin kykenemättömiä auttamaan itseämme. Mutta Paavali jatkaakin: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!” (Room. 7:25) Tässä lohdutus löytyy nimenomaan Kristuksesta. Sillä se synnin taakka, jota sinä et jaksa kantaa, jota minä en jaksa kantaa, sen on Kristus kantanut ristinpuulle. Hän on kärsinyt sen rangaistuksen, joka oli tuleva osaksemme. Hän on ansainnut meille anteeksiantamuksen. Hän on saanut aikaan rauhan. Meillä on rauha Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse pelätä Jumalan vihaa.

Ja niin meillä on Kristuksessa mitä suurin lohdutus. Hän on syntiemme sovitus. Hänessä meillä on armo ja iankaikkinen elämä. Ja kaikki, mikä meitä täällä elämässä kohtaa, kaiken Kristus kääntää ja vaikuttaa niin, että ne ovat meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Kaikkia niitä ahdistuksia ja kärsimyksiä, joita joudumme kohtaamaan, Kristus käyttää meidän parhaaksemme niin, että hän niiden kautta suorastaan varmistaa sen, että me pääsemme iankaikkiseen iloon taivaan kirkkauteen. Niiden kautta hän vahvistaa uskoamme, opettaa meitä luottamaan Jumalaan niin syntihädässämme kuin kaikessa muussakin hädässä, niiden kautta hän aina muistuttaa meitä, kuinka turvamme on Jumalassa, kuinka tarvitsemme Jumalaa, kuinka emme itse pysty itseämme auttamaan. Eikö olekin ihmeellistä, että Kristus käyttää kärsimyksiä ja ahdistuksia niiden omalta osaltaan saattaakseen meidät taivaan riemuun! Olkoon tämä meille lohdutuksena ahdistustemme keskellä.

Niin saamme myös lohdun näistä Paavalin sanoista, jotka hän muutamaa lukua päivän tekstimme jälkeen kirjoittaa: ”Olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja, mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä, mutta emme tuhottuja. Kannamme aina Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi ilmi kuolevaisessa lihassamme. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä. Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin kirjoitettu on: ’Uskon, sen tähden puhun’, niin mekin uskomme, ja sen tähden myös puhumme, tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne. Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sen tähden emme lannistu, vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetken kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä, sillä näkyvät ovat ohimeneviä, mutta näkymättömät iankaikkisia.” (2. Kor. 4:8–18) Aamen.

Joh. 3:22–36: Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.” Johannes vastasi ja sanoi: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.”

Johannes Kastaja oli valmistanut tietä Herrallemme. Suuret kansanjoukot olivat virranneet Jordanille ja ottaneet vastaan parannuksen kasteen. Johannes Kastaja oli ihmeellinen mies, jonka maine oli levinnyt ympäri Israelia. Hän oli jopa kerännyt ympärilleen omat seuraajansakin, jotka päivän evankeliumitekstissä sanovat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä”. Johanneksella olisi ollut nyt loistava tilaisuus sanoutua irti Jeesuksesta ja haalia itselleen vielä lisää mainetta ja kunniaa, mutta hän ei tehnyt niin. Hän vastasi opetuslapsilleen: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”

Johannes sanoi, että hänen pitäisi vähetä, Kristuksen kasvaa. Hän ymmärsi, kuka oli. Hän ymmärsi paikkansa. Hän tyytyi siihen osaan, joka hänelle oli annettu.

Luonnollinen ihminen haluaa kasvaa

Johanneksen mielenlaatu ei ollut sellainen kuin langenneella ihmisellä yleensä. Eihän hän sanonut ainoastaan velvollisuudesta, että hänen pitäisi vähetä ja toisen kasvaa, vaan hän iloitsi sydämestään Kristuksen tulemisesta. Luonnollinen ihminen ei näin toimi, vaan syntiselle mielelle on ominaista se, että se laittaa itsensä aina muiden edelle. Langennut mieli hahmottaa maailman ja elämän minäkeskeisesti. Olennaista on se, mitä minulle kuuluu, mitä minä hyödyn, saan, nautin, näen, koen ja tunnen.

Yksilökeskeisessä kulttuurissamme langenneisuus pääsee aivan erityisen kirkkaasti loistamaan. Nykyinen aika ajatusvirtauksineen vain vahvistaa ja kannustaa siihen, mikä on meille muutenkin niin luonnollista. Perustavana lähtökohtana on se, että hahmotamme elämämme sen kautta, mitä me saamme siitä irti. Elämässähän on kyse siitä, että me kasvamme, että me saamme toteuttaa itseämme. Meidän sydämellämme ovat harvoin sanat: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Tässä kasvamisen tavoitteessa meitä ei kauheasti liikuta se, että muut voivat kärsiä. Joku ottaa avioeron, kun puoliso ei enää miellytä. Eletäänhän tässä vain kerran. Toinen jättää vanhan työnantajansa pulaan suuremman palkan toivossa. Eihän usko kuulu työelämään. Kolmas ummistaa korvansa tuntemattoman hädältä, koska ei yksi ihminen voi auttaa kaikkia.

Jokaisella meistä on peiliin katsomisen paikka. Perimmäinen ongelma ei ole avioero, työpaikan kyseenalainen vaihtaminen tai tuntemattoman hädän ohittaminen. Ne ovat vain yksittäistapauksia, jotka kertovat syvästä hengellisestä ongelmasta. Kaiken itsekeskeisyyden takana on paha sydän, aivan lohduttoman paha sydän. Sellainen sydän, jonka ainoana tavoitteena on jumaloida itseään. Sen ainoana päämääränä on, että minä saisin kasvaa. Silloinkin, kun se taipuu auttamaan muita, se tekee sen itsekeskeisistä syistä. Kyllä uhrautuvaisuutta voi osoittaa, kunhan se johtaa siihen, että minä kasvan. Eikä tämä itsekeskeisyys ole välttämättä edes vaarallisimmillaan ilmeisissä paheissa, vaan siinä yleisessä elämänasenteessa, että meidän tehtävämme on pärjätä omin voimin, uskoa itseemme ja toteuttaa unelmamme. Kaikki, sekä hyvä että paha, on siitä kiinni, mitä me teemme.

Ensimmäinen käsky sanoo kuitenkin: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Se vaatii meiltä sitä, ettei elämämme pyörikään itsemme ympärillä, vaan että sen keskuksena tulee olla Jumala. Toisaalla Raamattu sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31) Ei siis itsemme kunniaksi. Ei sen tähden, että pääsisimme loistamaan, vaan Jumalan nimen ylistykseksi. Ja huomaa tuo sana ”kaikki”. Meidän tulee tehdä aivan kaikki Jumalan kunniaksi – ei siis vain veisata virsiä ja tunnustaa uskoa kirkossa. Koko elämämme tulee olla jumalanpalvelusta. Meidän tulee kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa, jotta voisimme yhä enenevissä määrin nähdä maailman Jumalan tarkoittamalla tavalla. Johannes Kastajassa näemme, miten ensimmäistä käskyä toteutetaan käytännössä.

Meidät tehdään vähäksi, jotta Kristus olisi kaikki kaikessa

Jumala on arvollinen saamaan kaiken kiitoksen. Hän on rakkaus. Hän on hyvyys. Hän on siunannut meitä lukemattomilla luomisen lahjoilla. Syntymästämme saakka hän on antanut meille vain hyvyyttä hyvyyden päälle. Me emme osaa alkuunkaan nähdä, kuinka paljon meitä on siunattu. Monta hengenvetoa mekin olemme täällä kirkossa jo ottaneet emmekä ole yhdestäkään Jumalaa kiittäneet!

Ennen kaikkea hän on antanut meille Vapahtajan ja lupauksen: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä” Joka uskoo Jeesukseen, on jo nyt iankaikkisesta elämästä osallinen. Me voimme olla jo nyt varmoja siitä, että taivasten valtakunta on omamme. Jeesus on pyhällä elämällään ja katkeralla kuolemallaan avannut meille tien takaisin Jumalan yhteyteen.

Voisi luulla, että kaikki nämä lahjat riittäisivät tekemään elämästämme jumalakeskeistä. Näin ei ikävä kyllä ole. Koska olemme itsepäisiä kuin aasit, emme vähene mitenkään helposti. Jumalan pitää kurittaa meitä, jotta hädässä etsisimme hänen kasvojaan. Hän antaa meille ristejä, jotta ristien alla huokaisimme hänen puoleensa. Hän vähentää meitä, jotta hän voisi enentyä sydämissämme. Mutta tätä vähennystä hän ei tee vihassa tai suuttumuksessa, vaan rakkaudessaan. Hän ei halua kiusata meitä tarkoituksettomasti, vaan hän etsii iankaikkista parastamme.

Kristillisen elämän voisikin kuvata niin, että ensin Jumala antaa suunnattoman määrän lahjoja. Hän antaa elämän, terveyden, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, kodin, ja niin edelleen. Sitten hän alkaa ottaa noita lahjoja yksitellen pois. Hän alkaa riisua meitä. Yhdeltä hän ottaa ensin pois terveyden, toiselta vanhemmat, kolmannelta kodin. Joudumme kipeästi tuntemaan, miten alamme menettää niitä lahjoja, jotka ovat muodostuneet meille jopa itsestäänselvyyksiksi. Hätä ja ahdistus iskevät, kun elämämme tukipilarit alkavat murtua. Kun meiltä otetaan pois se, minkä olemme sulasta laupeudesta saaneet, joudumme heräämään siihen, kuinka köyhiä olemme.

Mutta aina, kun meitä riisutaan, lempeä Vapahtajamme lausuu: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun voimat vähenevät, jäsenet kangistuvat ja elon ilta alkaa koittaa, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun lähimmäisemme menehtyvät ja tuntuu, ettei sydän kestä surua, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun muistimme alkaa pettää ja voimme niin huonosti, ettemme edes jaksa muistaa Jeesusta, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Ja kun tulee viimeinen päivämme, kun Jumala ottaa meidän henkemme pois, sama lupaus kuuluu yhä: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun.

Silloin, kun me olemme heikkoja, silloin, kun me olemme vähäisiä, juuri silloin Vapahtajamme armo loistaa kaikkein kirkkaimmillaan. Silloin, kun meillä ei ole mitään muuta kuin Jumala, hän voi todella olla ainoa turvamme. Silloin, kun olemme täysin köyhiä itsessämme, meidän lohtunamme ovat taivaan aarteet. Jos olet maahan lyöty, murheellinen, jopa toivoton, älä uskottele itsellesi, että kaikki on kunnossa. Älä yritä pärjätä omin voimin. Heittäydy hänen varaansa, joka on kantanut sinua aina kastehetkestä saakka. Juuri sellaisena kuin olet, kaikkine taakkoinesi, olet Vapahtajan oma. Täällä ajassa ei ole sinulle luvattu helppoa tietä, mutta kerran iankaikkisuudessa saat rauhan. Silloin saat yhtyä yhtenä Jumalan lapsena muiden joukossa veisaamaan riemuvirttä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”. (Ilm. 5:12). Silloin ei enää kenenkään tarvitse sanoa: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”, sillä silloin hän todella on kaikki kaikessa.

Pastoria oli pyydetty käymään tapaamassa erästä potilasta. Hänelle oli kerrottu, että potilas oli hoitokodissa vuoteen omana, oli sokea, ja kävelykyvytön, mutta että kuulo ja järki olivat säilyneet. Oli kerrottu myös, että potilaalla ei ollut ketään omaista, joka olisi käynyt häntä tapaamassa.

Pastori saapui potilaan luo ja huomasi, että potilas oli iäkäs nainen. Seisoessaan potilaan sängyn ääressä, pastori mietti, miten hän tervehtisi potilasta, mutta ennen kuin hän ehti ilmaista läsnäolonsa, hän kuuli kun vanhus alkoi ääneen rukoilla: "Rakas taivaallinen Isä, minä kiitän Sinua kaikesta armostasi ja hyvyydestäsi. Miten suuri onkaan sinun armosi meitä syntisiä kohtaan, kun et säästänyt omaa Poikaasikaan, vaan annoit hänet alttiiksi meidän edestämme. Kiitos, rakas Isä, kun otit minutkin omaksi lapseksesi. Kiitos, kun olet kruunannut minut hyvyydelläsi, kun jatkuvasti annat minulle kaikki tarpeeni sulasta armostasi. Kiitos tästä hoitokodista, kiitos hoitajista, siunaa ja varjele heitä, anna heille kärsivällisyyttä ja voimaa, että he jaksaisivat jatkaa sitä siunattua työtä, mitä he uskollisesti tekevät."

Vierailu jäi pysyvästi pastorin mieleen. Hän oli tullut potilasta lohduttamaan, mutta poistui potilaan luota itse lohdutettuna, mutta samalla myös nöyryytettynä. Potilaan rukous mielessään, hän rukoili: "Rakas Isä, anna anteeksi tyytymättömyyteni. Anna anteeksi, etten ole osannut pitää oikeassa arvossa sinun hyvyyttäsi ja armoasi, että pienetkin vaikeudet ovat saaneet minut valittamaan, ja unohtamaan hyvyytesi minua kohtaan. Anna minulle kiitollinen ja tyytyväinen sydän".

Tyytymättömyys on synti, joka on vaivannut Jumalan lapsia kautta aikojen. Huolimatta siitä, että Jumala oli ihmeellisellä tavalla pelastanut Israelin lapset Egyptin orjuudesta, että hän kulki heidän kanssaan, antoi heille kaikki heidän tarpeensa, israelilaiset tyytymättöminä valittivat, moittivat Jumalan pelastus- ja varjeluskeinoja ja kaipasivat Egyptin lihapatoja.

Tyytymättömiä osaamme olla mekin, tämän aikakauden kristityt, ja kiittäminen tahtoo olla heikkoa. Jumala johdattaa meidät seurakuntaan, jossa hänen sanaansa puhtaasti opetetaan ja, jossa kaikessa toimitaan Raamatun sanan mukaan. Mutta jotkut jatkuvalla poissaolollaan osoittavat, etteivät pidä seurakuntaa erikoisemmin suuressa arvossa. Toisia ei tyydytä seurakunnan toimintatavat, toiset taas valittavat sitä, että seurakunnassa ei ole riittävästi rakkautta ja palavuutta. Olemme taipuvaisia unohtamaan oleelliset asiat, kun tyytymättömyys saa vallan, ja silloin kiittäminen lakkaa.

Kun Job sai järkyttävän tiedon, että hän oli menettänyt omaisuutensa, ja että hänen lapsensa olivat saaneet surmansa, hän sanoi: "Herra antoi, ja Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi." - Anna, rakas Isä, meille tätä Jobin mieltä.

Kun Aasaf oli valittanut sitä, että jumalattomat menestyvät samalla, kun hurskaat joutuvat kärsimään, hän vihdoin pääsi sisälle  "Jumalan pyhiin salaisuuksiin" ja käsitti, mikä heidän loppunsa oli oleva. Silloin hän kiitollisensa sanoi: "Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti... Minun onneni on olla Jumalaa lähellä." Jumala, auta meitäkin muistamaan, miten onnellisia olemmekaan, kun saamme olla uskon kautta sinua lähellä, ja miten "suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa."

Pastori Rupert Efraimson