16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Sen jälkeen hän vaelsi Nain nimiseen kaupunkiin, ja hänen kanssaan vaelsivat hänen opetuslapsensa ynnä suuri kansanjoukko. Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen kanssaan kulki paljon kaupungin kansaa. Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä itke." Ja hän meni ja kosketti paareja; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse." Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi hänet hänen äidillensä. Ja heidät kaikki valtasi pelko, ja he ylistivät Jumalaa sanoen: "Suuri profeetta on noussut meidän keskellemme", ja: "Jumala on katsonut kansansa puoleen." Ja tämä puhe hänestä levisi koko Juudeaan ja kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin. Luuk. 7:11–17.

1. Elämä koettelee

Millainen käsitys sinulla on elämästä? Ajatteletko, että huominen päivä on aina parempi kuin eilinen? Ajatteletko, että kun itsenäistyt kodin ja vanhempien holhouksesta ja saat itse päättää elämästäsi, kaikki on nykyistä paremmin? Tekstimme ja usein myös elämänkohtalot opettavat meille kuitenkin, että kaikki riippuu Jumalan siunauksesta ja varjeluksesta ja siitä, mitä hän suo. Elämä ei ole meidän varassamme.

Nain oli pieni kaupunki halveksitussa Galilean maakunnassa. Siellä eli tekstimme nainen. Hän oli tuolloin verrattain nuori, varmaankin vielä alle neljänkymmenen, ehkä vai siinä kolmenkymmenen. Hän oli aikoinaan mennyt avioliittoon, mutta jäänyt leskeksi. Israelissa tytöt naitettiin hyvin nuorina, usein reilusti alle parikymppisinä. Nyt tämän tekstimme naisen ainoa poika oli kuollut. Syvä suru rakkaan omaisen menetyksestä oli kohdannut häntä kaksi kertaa. Menetykset olivat myös kodin turvaa ja elatusta koskevia. Kun poika oli varttumassa mieheksi, hän olisi lähivuosina voinut ottaa äitinsä hoiviinsa tulevaan kotiinsa, kuten oli tapana. Mutta nyt leskiäiti oli yksin.

2. Tarvitsemme uskon kestäväisyyttä

Elämässä voi tapahtua ikäviä yllätyksiä. Osaammeko ottaa ne Jumalan kädestä, hänen salliminaan? Miten on? Luotammeko koettelemustenkin keskellä Jumalan rakkauteen? Olemmeko oppineet Raamatun totuuden: ”Sitä, jota Herra rakastaa, hän kurittaa.” (Hebr. 12:6) Nämä ovat vaikeasti opittavia asioita. Tarvitsemme koettelemuksia, mutta emme saa katkeroitua.

Kuulkaa, kuinka apostoli Pietari kirjoittaa uskoville tästä aiheesta: Te ”Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana. Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla.” (1 Piet. 1:5-8).

Tarvitsemme koetuksissa uskon kestäväisyyttä. Meidän on pidettävä kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Ja kun tunnemme hänen rakkautensa meitä kohtaan, silloin mekin rakastamme häntä ja osoitamme sen koettelemusten keskellä säilyttäen uskon ja etsien sitä, mikä ylhäällä on.

 3. Jeesus näkee hätämme

Nainin leskivaimosta ei kerrota, että hän olisi pyytänyt apua Jeesukselta. Se johtui varmaan siitä, että tämä tapahtui Jeesuksen toiminnan alkuaikoina eikä maine Jeesuksesta ollut vielä levinnyt. Meille vain kerrotaan tekstissämme, että Jeesus näki hänet ja armahti häntä. Jeesus näkee myös meidän hätämme, ja ennen kuin ehdimme mitään häneltä pyytää, hän on jo meitä auttamassa, vaikka ehkä meistä ei siltä tuntuisikaan. Jeesuksen halu auttaa kannustaa meitä anomaan häneltä apua. Onpa hän nimenomaan sanonut: ”Anokaa, niin teille annetaan.”

Vaikka meille ei kerrota, että Nainin leski olisi rukoillut, voimme pitää sitä varmana. Uskoivathan israelilaiset Jumalaan ja olivat varmasti selvillä Psalmin 50 sanasta: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, ja minä tahdon auttaa sinua ja sinä olet kunnioittava minua.” Ja varmaankin hätä oli häntä siihen pakottanut, jo miehensä kuoltua ja nyt vielä enemmän, kun myös poika oli kuollut.

Jeesus näki naisen hädän. Hän tahtoi auttaa ja hän auttoi. Hän herätti pojan kuolleista.

Aika, jona Jeesus kulki täällä ihmisten keskellä, oli lyhyt. Hänen julkinen toimintansa kesti noin kolme vuotta. Mutta sinä aikana moni kärsivä sai avun. Nainin lesken pojan herättäminen osui, kuten jo puhuimme, hänen toimintansa alkupuoleen. Tämänkin ihmeteon kautta maine Jeesuksesta levisi ja moni sen jälkeen osasi hakea häneltä apua.

Meille kerrotaan myös useista tapauksista, kun Jeesus näki ihmisten omantunnon hädän ja auttoi antamalla synnit anteeksi. Näissä tapauksissa Raamattu ei kerro, että syntien anteeksi antaminen olisi lisännyt hänen mainettaan samalla tavalla kuin parannusihmeet. Tästä huomaamme, etteivät ihmiset osaa arvostaa iankaikkista paranemista ja pelastusta, mutta ajallisen terveyden he ovat valmiita ottamaan vastaan. Kuitenkin sairaus on vain kuoleman oire, mutta synti langettaa ihmiselle iankaikkisen kuoleman rangaistuksen ja tuskan. Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Siinä on ensisijalla synnin sovittaminen ja sen anteeksiantaminen. Sairaus kuuluu sekin niihin samoihin kiusaajan Jumalan hyvien tekojen turmelemisiin kuten kuolema ja synti, mutta se ei ole pääasia. Synti sen sijaan on se, mikä toi Jumalan vihan sekä ajallisen ja iankaikkisen kuoleman. Sairaus on taas oire kuolevaisuudestamme. Kun Vapahtajamme on hankkinut meille pääsyn synneistä, sen seurauksena saamme lahjana iankaikkisen elämän, eikä taivaassa ole kipua eikä tuskaa. Syntien anteeksisaaminen on siis kaikkein tärkein asia. Se rakentaa uudelleen Jumala-suhteemme. Se uudestisynnyttää ja tuo meille iankaikkisen elämän. Se pelastaa. Se hävittää aikanaan ylösnousemuksessa kuoleman ja sairauden, kivun ja tuskan.

Jos etsimme apua vain sairauksiimme, mutta emme syntisairauteen, emme anna sitä arvoa Jeesuksen lunastustyölle kuin meidän tulisi. Jos käsitämme Jeesuksen vain parantajaksi, mutta emme lunastajaksi, etsimme häneltä apua vain tätä elämää varten ja olemme kaikkia muita surkuteltavammat.

Jeesus näkee meidän syntihätämme, ja hänellä on apu siihen. Mikä tämä apu on, sen kertoo meille Jeesuksen risti. Hän on kantanut Jumalan vihan meidän edestämme. Maailman synti on sovitettu. Rauha on rakennettu Jumalan ja ihmiskunnan välille Kristuksessa, niin että jokainen joka häneen turvaa, pelastuu. Sairauksienkin keskellä voimme iloita syntiemme anteeksisaamisesta. Siihen Jumala antakoon meille Pyhän Henkensä.

Ja kun suru koskettaa, olemme onnellisessa asemassa, jos poisnukkuneella on ollut turva Jeesuksessa. Kaipaamme poisnukkunutta, mutta jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Saamme uskossa Kristukseen odottaa toivomme täyttymistä tietäen, että taivaassa ”Jumala itse on… pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." (Ilm. 21:3-4)

Amen.

 Markku Särelä