Pastori Mika Bergmanin iltahartaus 9.7.2016 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin saarna Uskonpuhdistusjuhlassa 2012 Lahdessa

Teol. yo. Mika Bergmanin saarna Joululeirin päätösjumalanpalveluksessa 31.12.2010 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin iltahartaus Joululeirillä 29.12.2010 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 10.4.2011 Tampereella

Teol. yo. Mika Bergmanin iltahartaus Raamattuleirillä 2010 Siitamajalla

Teol. yo Mika Bergmanin iltahartaus Raamattuleirillä 2012

Teol. yo Mika Bergmanin iltahartaus Raamattuleirillä 9.7.2011
Leirin teemana "Kristus meidän vanhurskautemme"

Teol. yo Mika Bergmanin iltahartaus Raamattuleirillä 2012
Teema Jumalanpalvelus

Teol. yo Mika Bergmanin aamuhartaus Raamattuleirillä 9.7.2011
Leirin teemana "Kristus meidän vanhurskautemme"

Teol. yo Mika Bergmanin aamuhartaus Raamattuleirillä 2012
Teema Jumalanpalvelus

Matt. 16: 21–23 Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko." Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten."

Monella on Jeesuksesta yksipuolinen kuva. On yleistä ajatella, että Jeesus oli lempeä, lähimmäisen rakkauden puolustaja; hän ei koskaan tuominnut ketään, vaan kehotti ihmisiä ainoastaan rakastamaan toisiaan. Mutta tällaisen vaikutelman voi saada vain, jos Raamattua luetaan valikoiden.

Päivän evankeliumissa näemme Jeesuksesta toisenlaisen puolen, kun hän sanoo Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana” Harvan mielikuviin Jeesuksesta sopii se, että hän sanoo opetuslastaan saatanaksi. Ja varmaan jokainen joutuu tässä tunnustamaan, että Jeesuksen vastaus tuntuu kovalta. Sille täytyy olla hyvä syy. Syvennymme nyt aluksi siihen, mikä tämä syy on. Sen jälkeen menemme siihen, miten voimme käyttää Jeesuksen sanoja omassa elämässämme.

”Mene pois minun edestäni, saatana” – Jeesuksen voitto kiusaajasta

Jeesuksen sanoja oli edeltänyt muutama asia, jotka tulee huomioida. Evankelista kirjoittaa päivän tekstin alussa: ”Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös.” Jeesus oli vasta kertonut opetuslapsilleen, mikä hänen kohtalonsa olisi. Heille tämä oli ollut mullistavaa kuultavaa, koska he ajattelivat menevänsä Jerusalemiin perustamaan maanpäällistä Jumalan valtakuntaa! Nyt Jeesus kuitenkin sanoo, että hän menisi pyhään kaupunkiin kuolemaan. Luvassa ei olisi kunniaa, vaan kärsimystä, vaikka Jeesus toki sanoo myös nousevansa kuolleista.

Jeesuksen puhe kärsimyksestään oli uskomattoman kuuloista. Pietari päätti puuttua siihen. Vasta äsken hän oli tunnustanut Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi ja saanut kuulla Jeesukselta ihmeellisen vakuutuksen, että tuolle tunnustuksen kalliolle rakentuisi kristillisen Seurakunta. Mutta nyt tämä on jäänyt taakse. Pietari otti Jeesuksen erilleen ja nuhteli tätä. Hän moitti Vapahtajaa. Hän ei voinut uskoa sitä, että Jeesus oli mennyt sanomaan jotain noin synkkää. Pietari sanoi: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko.”

Nuhtelu näyttää ymmärrettävältä, jopa rakkaudelliselta. Vaikuttaahan se kertovan, että Pietari välitti Jeesuksesta. Hän koki ehkä tuossa tilanteessa erityislaista yhteyttä Jeesukseen, kun Vapahtaja oli vasta kehunut hänen tunnustustaan. Herramme ei kuitenkaan anna nyt Pietarille tunnustusta, vaan hän sanoo: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.” Jeesus näki kauniilta kuulostavien sanojen taakse. Hän ymmärsi Pietarin puhuvan saatanan suuna. Kiusaaja käytti Pietaria välikappaleenaan ja yritti saada Jeesuksen luopumaan siitä tehtävästä, joka tällä oli. Herrahan oli vasta kuvannut pelastushistorian opetuslastensa eteen, ja oli saatanan vaikutusta, ettei se kelvannut Pietarille. Tunnustajasta oli tullut hetkessä viettelijä.

Kun ymmärrämme sen, että saatana kiusasi Vapahtajaa Pietarin kautta, käsitämme Herramme vastauksen kovuuden. Huomamme, että Vapahtajan reaktio oli itse asiassa lähimmäisen rakkautta. Jos Vapahtaja olisi myöntynyt Pietarin pyyntöön, me kaikki olisimme vielä synneissämme ja matkalla kadotukseen. Jos hän olisi laittanut itsensä tässä kohden meidän edellemme, meillä ei olisi mitään toivoa. Jos hän olisi edes suhtautunut penseästi Pietarin huudahdukseen, se kertoisi, ettei meidän pelastuksemme olisi ollut hänelle tärkeää. Mutta nyt hänen ankaruutensa kertoo jokaiselle meistä, kuinka suuresti Jumalan Poika rakasti meitä. Hän ei sietänyt ollenkaan sitä, että hänet yritettiin saada pois Golgatan tieltä. Hän ei langennut. Hän ei jättänyt tietä kesken, vaikka ymmärsi edessä olevan kärsimyksen. Hän nuhteli, koska hän rakasti. Ja näin huomaamme, miten Jeesuksen toimintaa värittää ankarimmillaankin rakkaus meitä syntisiä kohtaan.

”Mene pois minun edestäni, saatana” – meidän apumme kiusauksissa

Miten evankeliumiteksti voi olla avuksemme hengellisessä elämässämme? Ensimmäinen näkökulma perustuu juuri edellä sanottuun: jos sinä joskus epäilet sitä, haluaako Jumala pelastaa sinut, jos pohdit, onko Jeesuksen sydän kylmennyt sinua kohtaan, niin katso sitä, miten Vapahtaja nuhteli Pietaria. Siinä näet, kuinka Vapahtajan sydän suorastaan palaa rakkaudesta sinua kohtaan! Eihän Jeesus yleensä jyrise tällä tavalla, mutta nyt hyökättiin jotain niin tärkeää vastaan, että hän päätti vastata näin poikkeuksellisella tavalla.

Voimme ottaa Vapahtajan sanat aseeksi saatanaa vastaan: kun saatana uskottelee sinulle, että olet aivan toivoton tapaus, kun hän nostaa aina uudestaan vanhat syntisi painamaan omaatuntoasi, kun hän vyöryttää eteesi lain käskyt ja osoittaa, ettet ole yhtään niistä täyttänyt, voit sanoa hänelle: ”Mene pois minun edestäni, saatana” Totta on, että me emme ole täyttäneet lakia. Totta on, että me olemme tehneet aivan kauheita syntejä. On aivan totta, että olisi vain oikeudenmukaista, jos meitä piinattaisiin iankaikkisesti niiden tähden. Mutta nyt meillä on Vapahtaja, joka ei laskenut ristiään, vaikka siihen häntä vieteltiin. Meillä on Vapahtaja, joka rakkaudessaan kävi pitkän tien Golgatalle kärsimään tähtemme. Meillä on Vapahtaja, Jeesus, joka on kertakaikkisesti sovittanut kaikki syntimme. Mene pois saatana, sillä sinulla ei ole mitään oikeutta syyttä meitä!

Kuulkaa, mitä Raamattu sanoo: ”teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:13-15)

Toinen näkökulma, joka aukeaa avuksi evankeliumitekstistämme, liittyy myös kiusauksiin, mutta nyt toisenlaisiin kiusauksiin. Yleensä nämä kiusaukset edeltävät niitä kiusaavia omantunnon syytöksiä, joista äsken oli puhe. Perkelehän toimii usein niin, että hän ensin houkuttelee suurin synteihin ja sitten, kun olemme langenneet, hän ei anna meille rauhaa, vaan syyllistää siitä, mihin hän on itse vietellyt meidät. Näin kiusaus johtaa toiseen kiusaukseen. Siksi on tärkeää katkaista synniltä siivet ihan alkuunsa elääksemme hyvän omantunnon kanssa. Vaikeaksi tämän tekee se, että saatana on mestari tekemään houkutuksistaan viattoman oloisia. Hän osaa iskeä heikkoon kohtiimme. Hän käyttää hyväkseen niitä, jotka ovat kaikkein lähimpinä meitä vietellessään meitä pois uskosta.

Oikeastaan toivon, että kukin meistä tuntee tämä omakohtaisesti. Toivon, että hahmotatte sen, kuinka monesti saatana on kuiskutellut jokaiselle teistä: ”älköön se sinulle tapahtuko”. Jos nimittäin, emme tunnista tätä kuisketta elämässämme, olemme todennäköisesti jo langenneet.

Mutta millaisia nämä kuiskutukset ovat käytännössä? Kuiskeen voit kuulla, jos puolisosi, vanhempasi tai ystäväsi vakuuttaa sinulle, että on ihan perusteltua aikatauluttaa sunnuntai niin, ettei kirkkoon pääse. Joko tarvitsee tehdä rahaa, käydä harrastuksissa tai levätä. Kun Jumala laissaan vaati pyhittämään lepopäivän, saatana kuiskuttaa: ”Säästä nyt vähän itseäsi. Olet ansainnut sen, että sunnuntaisin teet juuri sitä, mitä itse tahdot.” Jos taas olet taloudellisesti tiukoilla – ehkä olet köyhä eläkeläinen, opiskelija tai työtön – niin eikö ole aivan kohtuullista, ettei sinulta liikene ropoakaan seurakunnalle. Onhan vain vastuullista pitää rahoistaan kiinni, vaikka Jeesus tosin taisi sanoa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Tai jos sinua on loukattu ja sydämesi on vihaa täynnä, niin kyllä saatana on silloin tuomassa paikalle läheistäsi, joka vakuuttaa sinulle, että sinua loukannut on pahanilkinen idiootti, jota on ihan oikeutettua vihata.

Langenneen ihmisen ajatuksia kaikki! Saatanan ajatuksia. Eikä näille pidä antaa sijaa, vaan sanoa rohkeasti: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.”

Näin saamme taas ihmetellä, miten valtavan syvällinen Jumalan sana on. Saamme ihmetellä, miten se varustaa meidät kohtaamaan kaiken, mitä ikinä tuleekaan vastaamme. Se julistaa meille, että voimme Jeesuksen vedoten sanoa aina vihollisellemme: ”Mene pois minun edestäni, saatana.” Ristillä saatana on voitettu. Hänellä ei ole valtaa meihin. Siksi saamme lohduttautua kaikissa kiusauksissamme Jumalan sanalla: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme. Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: ’Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina’. Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:33-39)

Vikaari Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 14.7.2015 Siitamajalla

Pastori Mika Bergmanin alkuhartaus Uskonpuhdistusjuhlassa 5.11.2016 Lahdessa

Luuk. 17:7–10: Jos jollakulla teistä on palvelija kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: 'Käy heti aterialle'? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: 'Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kun syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä'? Eihän hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Mielestäni ei. Myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'"

”Kiitos” on ilahduttava sana. Kiitos kertoo, että on tehnyt jotain merkityksellistä, että on auttanut toista ihmistä. Jokaisella meistä on tarve olla merkityksellinen. Vaikka merkityksellisyyden kokemuksen tavoitteluun liittyykin langenneessa maailmassa usein tarve ylentää itseään, merkityksen kaipuun sinällään voi nähdä palautuvan Jumalan luomistyöhön.

Merkityksellisyyden kaipuu perustuu luomiseen

Jumala antoi ihmiselle paratiisissa tehtävän: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää, täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi. Hallitkaa myös meren kalat, taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet.” (1 Moos. 1:28) Ihminen luotiin hallitsemaan maata. Meidät luotiin vaikuttamaan ympäristöömme. Meille annettiin tehtäväksi saada lapsia, tehdä työtä ja rikastuttaa muutenkin tämän luomakunnan elämää. Ja kun vaikutamme maailmassa Jumalan tahtomalla tavalla, elämämme on merkityksellistä. Iloitsemme siitä, että pystymme vaikuttamaan maailmaan, koska meidät on luotu tekemään niin. Jumalan luomistyön mukainen elämä on siunauksellista, vaikka lankeemuksen seuraukset välillä painavatkin.

Meidän aikanamme painotetaan vapautta. Ihanteena on, että ihminen saa päättää itse, mitä tekee elämällään. Mutta vapaus on vaarallinen asia, jos siihen ei liity vastuu. Täysin vapaa elämä on merkityksetöntä. Ja kun ihminen jätetään omilleen etsimään merkitystä elämäänsä, tulokset ovat kauheita. Seurauksena on mielihalujemme orjuus, itsensä jumalaksi tekeminen. Ihminen luotiin hyväksi, mutta lankeemus turmeli meidät perin juurin. Todellinen vapaus on sitä, että emme ole itsemme orjia, vaan vapaita palvelemaan Jumalaa. Tämä on totta myös ehdonvallan asioissa: niissäkin meidän tulee miettiä, mikä on lähimmäisemme parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Kilvoitellessamme Jumalan tahdon mukaan olemme vapaita.

On tärkeää, että painat mieleesi sen, että kun koet iloa puurtamisestasi, kun näet vanhemmuuden ihmeellisenä lahjana, kun kiitos lämmittää mieltäsi, se ei ole paha asia. Se kertoo siitä, että Jumalan luomissana on vaikuttanut elämässäsi. Olet ollut heijastamassa ja jakamassa Luojasi hyvyyttä. Tästä saat ehdottomasti iloita. Toimit sen mukaan, mitä varten sinut luotiin.

Kiitoksen kaipuu kertoo pahasta sydämestä

Merkityksen kaipuussa ei ole siis sinällään vikaa, mutta kiitoksen kaipuussa voi olla. Kuinka usein onkaan niin, että pahoitamme mielemme, jos emme saa kiitosta? Kuinka usein lopetamme hyvän tekemisen, jos emme saa tunnustusta? Jos vaadimme kiitosta itsellemme sen ehtona, että teemme hyvää, silloin emme muistuta taivaallista Isäämme. ”Sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa sekä väärille että vanhurskaille.” (Matt. 5:45)

Eikä kiitoksen kaipuu väritä vain suhdettamme lähimmäiseen. Se voi liittyä myös suhteeseen, joka meillä on Jumalaan. Voimme kokea häntä kohtaan katkeruutta siitä, että vaikuttaa siltä, kuin ne, jotka eivät pyri olemaan uskollisia hänen tahdolleen, saisivat kiitosta meidän sijaamme. Eivätkö psalmit ole täynnä sellaista huokausta kuin tämä: ”minussa nousi kateus ylvästelijöitä kohtaan, kun näin jumalattomien menestyvän. – – heillä on ainainen rauha, ja he yhä rikastuvat. Turhaan minä olen pitänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomuudessa: minua vaivataan joka päivä, ja saan kuritusta joka aamu.” (Ps. 73:3,12–14)

Jos mielessäsi on psalmin ajatuksia, älä pyri tukahduttamaan niitä, vaan anna ne Jumalalle. Näin panet turvasi häneen etkä hautaa katkeruutta sydämeesi.

Eivät orjat saa palkkaa

Päivän evankeliumi on myös avuksi, koska Vapahtaja vetää meidät takaisin maan pinnalle ja laittaa asiat oikeaan suhteeseensa, kun hän sanoo: ”Jos jollakulla teistä on palvelija kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: 'Käy heti aterialle'? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: 'Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kun syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä'? Eihän hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Mielestäni ei.”

Lähimmäisemme voi olla meille kiitollisuuden velassa. Olemme tehneet hyvää, ja kaiken inhimillisen järjen mukaan olemme ansainneet kiitoksen. Mutta mitä me voimme vaatia Jumalalta? Herra vertaa suhdettamme palvelijaan, jolle itsesäänselvästi kuuluu isännän tahdon täyttäminen. Ei hän ansaitse siitä mitään kiitosta, että toimii sen mukaan kuin hänen oletetaan toimivan. Isännällä on kaikki oikeus vaatia palvelijaltaan, eli orjaltaan, palveluksia.

Niin kuin isännällä on oikeus orjaansa, niin Jumalalla on oikeus meihin, koska hän on luonut meidät. Elämämme on lahja. Me emme voi mitenkään maksaa hänelle takaisin kaikkea hyvyyttä, mitä hän on meille antanut ja vieläkin antaa. Siksi meillä ei ole varaa olla kiitoksen kipeitä. Jumala on luonut meidät, jotta toimisimme täällä hänen luomisessa antamien tehtävien mukaisesti. Kun teemme niin, saamme merkityksellisyyttä elämäämme, mutta ei meillä ole perusteita vaatia häneltä palkkaa työstämme. Jeesus tiivistää kristillisen mielenlaadun sanoihin: ”kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

Nämä sanat eivät ole nöyristelyä, jossa kielletään kokonaan se, että Jumala olisi tehnyt hyvää kauttamme. Päinvastoin, niissä tunnustetaan se, että olemme tehneet todella sitä, mitä Jumala on käskenyt, mutta samalla sanotaan, ettei meillä ole perusteita pitää häntä velallisenamme. Olemme tehneet vain sen, minkä olemme olleet velvollisia tekemään.

Armahdetut palvelijat palkitaan

On toinenkin syy, miksi emme voi vaatia Jumalalta palkkioita. Tuo syy on se, että olemme monessa rikkoneet Jumalan tahdon. Yksittäisiä asioita toki on, joita olemme tehneet – mutta Jumalan lain edessä nekin osoittautuvat kovin puutteellisiksi. Olemme tehneet kyllä jotain Jumalan tahdon mukaan, mutta se ei millään tavoita sitä, mitä Jumala laissaan odottaa meiltä.

Kun puhutaan ansiosta tai palkasta, joka Jumalan kuuluisi antaa meille, tuo palkka on iankaikkinen kadotus. Sen olemme hyvin ansainneet. Jumalan kuvaksi luotuina meidän tulee heijastaa sitä, millainen hän on, mutta usein olemme epäjumalankuvia; itsekeskeisyydessämme, olemme kaikkea muuta kuin Jumala, joka sulasta laupeudestaan ylläpitää luomaansa maailmaa.

Toivottomuuteen meidän ei kuitenkaan tarvitse vaipua. Ratkaisu synnin ongelmaan ei ole se, että yritämme täyttää Jumalan tahtoa ja tehdä hänestä velallistamme. Sehän on mahdotonta, koska elämämme kuuluu hänelle. Kuinka hän voisi olla meille velkaa? Mutta meidän pahuuttamme vastaan piirtyy kauniisti esille se, millainen Jumala on: hän ei ole rakkaudessaan vain luonut meitä ja ylläpitänyt elämäämme, vaan hän on kaiken lisäksi lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan pelastamaan meidät kadotuksen alta. Täysin ilman meidän ansiotamme. Vain armosta. Rakkautensa tähden.

Kun tunnustamme, että olemme itsessämme köyhiä orjia, jotka ovat ansainneet vain iankaikkisen kadotuksen, ja heittäydymme Kristuksen varaan, silloin olemme vieläkin ansiottomia palvelijoita, mutta armahdettuja palvelijoita kuitenkin. Meidän kerskauksemme ei ole itsessämme, vaan ”Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, kuten on kirjoitettu: ’Se, joka kerskaa, kerskatkoon Herrassa.’” (1 Kor. 1:30,31) Kun Jumala kirkastaa meille Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna, silloin meillä on rauha. Sinullakin voi olla rauha, kun luotat siihen, että hän, jolla oli Jumalan muoto, otti orjan muodon ja kärsi hamaan ristin kuolemaan asti sinun edestäsi. Hänellä ei ollut mitään velvollisuutta tulla pelastamaan sinua, mutta hyvyydessään ja laupeudessaan hän otti kärsittäväkseen syntiesi rangaistuksen. Tässä Jumalan suurimmassa rakkauden osoituksessa syntistä ihmiskuntaa kohtaan löydät Jumalan Pojan ansion, löydät anteeksiantamuksen synneistäsi.

Jeesuksen armossa olisi, mistä iloita iankaikkisesti, mutta kaiken lisäksi Jumala vieläpä palkitsee meidät. Hän palkitsee sen hyvän, mitä hän on armahtamissaan vaikuttanut tämän elämän aikana. Hän antaa meille armopalkan ja kruunaa täten omat tekonsa. Tällä tavoin Jumala kirkastaa itsensä. Iankaikkisuudessa iloitsemme yhdessä kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt kauttamme. Emme ole ansainneet häneltä mitään, mutta hän haluaa silti osoittaa rakkauttaan näin monin tavoin.

Kun näet Jumalan hänen hyvien tekojensa valossa, tunnet hänet oikein. Tunnustat mielelläsi olevasi ansioton palvelija, koska tiedät, miten ylenpalttisen rikas antaja sinulla on Isänäsi. Saat elää täällä ajassa toteuttaen Jumalan armon varassa hänen tahtoaan. Saat elää hyvin merkityksellistä elämää et vain Jumalan palvelijana, vaan ennen kaikkea hänen lapsenaan.

Matt. 18:23-35Sentähden taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka vaati palvelijoiltansa tiliä. Ja kun hän rupesi tilintekoon, tuotiin hänen eteensä eräs, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta leiviskää. Mutta kun tällä ei ollut, millä maksaa, niin hänen herransa määräsi myytäväksi hänet ja hänen vaimonsa ja lapsensa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja velan maksettavaksi. Silloin palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä sanoen: 'Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki'. Niin herran kävi sääliksi sitä palvelijaa, ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi. Mutta mentyään ulos se palvelija tapasi erään kanssapalvelijoistaan, joka oli hänelle velkaa sata denaria; ja hän tarttui häneen, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, minkä olet velkaa'. Niin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan ja pyysi häntä sanoen: 'Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle'. Mutta hän ei tahtonut, vaan meni ja heitti hänet vankeuteen, kunnes hän maksaisi velkansa. Kun nyt hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tapahtui, tulivat he kovin murheellisiksi ja menivät ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin hänen herransa kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?' Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijan käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi."

Varmaan muistatte, miten patriarkka Jaakob yritti välttää veljensä Eesaun vihan, kun tämä oli lähtenyt tulemaan sotajoukkojen kanssa hänen luokseen. Taustalla oli se, että Jaakob oli vuosia aiemmin vienyt Eesaulta esikoisoikeuden, ja vanhempi veli oli puhkunut raivoa. Kun Jaakob sai kuulla isoveljensä lähestyvän sotilaiden kanssa, hän yritti kaikin mahdollisin keinoin lepyttää tätä. Hän lähetti kolme joukollista suuria lahjoja edeltään ja kävi vasta sitten perheineen Eesauta vastaan. Jumalan varjeluksesta ja siunauksesta kohtauksella oli onnellinen loppu: Eesau antoi kaiken anteeksi ja sulki veljensä syliinsä. Hän ei edes halunnut lahjoja. Hän oli antanut todella anteeksi.

Jaakobin käytöksestä huomaa sen, että hän ymmärsi, millaisia ihmiset yleensä ovat. Anteeksi antaminen on meille vaikeaa. Lausahdus: ”Anteeksi annan, mutten koskaan unohda”, ilmentää tätä vaikeutta. Ihmisen on helppo sanoa: ”Saat anteeksi”, mutta kuitenkin vielä jälkeen päin oikeuttaa syntinsä sillä, että kun toinen teki silloin ja silloin minua vastaan, niin on ihan oikeutettua kohdella häntä kaltoin. Erityisen suuri kiusaus tällaiseen ajatteluun on, kun lähimmäinen on tehnyt saman synnin useamman kerran. Silloin hän voi ajatuksissamme vaikuttaa paatuneelta rikkojalta eikä sellaiselle kuulu mikään armo. Päivän evankeliumi ei nyt kuitenkaan vaadi meiltä ainoastaan anteeksi sanomista, vaan se käskee meitä antamaan sydämestämme kaiken anteeksi.

Anteeksiantamuksen rajattomuus

Syntien anteeksiantaminen on keskeinen aihe Matteuksen evankeliumin 18. luvussa, josta päivän evankeliumitekstin vertaus löytyy. Juuri ennen tänään käsiteltävää jaksoa on puhuttu muun muassa kirkkokurista ja sen eri asteista. Kun Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, kuinka loppuun saakka katumattomat tulisi sulkea pois seurakunnan yhteydestä, Pietari oli kysynyt Vapahtajalta: ”Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?” (j. 21) Kysymyksen taustalla voimme nähdä langenneen ihmisen ajattelutavan: anteeksiannolla tulee olla selkeät ja määrätyt rajat. Seitsemän kertaa on paljon! Mutta Jeesus oli vastannut hänelle: ”Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän” (j. 22). Sanoillaan Jeesus ei tietystikään tarkoita sitä, että 490 kertaa anteeksiannettuaan voi olla antamatta anteeksi. Seitsemän on täydellisyyden luku ja niin sen kerronnaiset kertovat siitä, ettei anteeksiantamuksella tule olla rajoja. Aina, kun toinen tulee luoksemme katuen ja pyytää saada anteeksi, meillä on Kristuksen käsky antaa hänelle anteeksi.

Havainnollistaakseen tätä Jeesus esittää vertauksen kuninkaasta ja kahdesta velallisesta. Kuningas vaati velalliset tilille veloistaan. Niin hänen luokseen tuotiin eräs velallinen, joka oli velkaa 10 000 leiviskää. Se ei välttämättä kuulosta meidän korvissamme juuri miltään, mutta se oli aivan suunnaton summa: ainakin 60 miljoonaa denaaria. Työläisen päiväpalkka taas oli yksi denaari. Summa on niin huikean iso, ettei velallisella ollut mitään mahdollisuuksia maksaa sitä. Siksi hänelle oltiin määräämässä orjan osaa, samoin kuin hänen vaimolleen ja lapsilleen. Kuningas suhtautuu hyvin jyrkästi palvelijansa velkoihin: tässä ei kyselty sitä, mitä Mooseksen laki sanoo orjien vapautumisesta sapattivuosina tai riemuvuosina. Ei minkäänlaista armeliaisuutta. Velallisen uskottomuus on koitumassa sekä hänen että hänen koko perheensä turmioksi. Ei ole vaikea arvella, millaisen kohtalon hän voi jo nähdä mielessään vaimollaan ja lapsillaan, kun nämä joutuvat toisten riistettäviksi. Kaikki on hänen syytään.

Kauhuissaan palvelija lankesi maahan ja rukoili armoa: ”Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki” Palvelija vakuuttaa tekevänsä, mihin ei koskaan pystyisi. Mutta nyt kuninkaasta paljastuu uusi puoli: hän antaakin kaiken anteeksi. Ankaruus vaihtuu sääliin. Ratkaisu on aivan häkellyttävä: suunnattomat velat ovat poissa. Kuningas ei vaadi enää niistä tilille. Palvelija on armosta täysin vapaa.

Kun me kristityt kuulemme tällaisen kuvauksen, mielemme rientävät heti sen ääreen, miten Jumala on meitä säälinyt, kun hän antoi ainoan Poikansa syntiemme sovitukseksi. Laissaan hän jyrisi meille iankaikkisen kadotuksen orjuutta, mutta rakkaudessaan hän otti velkamme maksettavakseen ja naulitsi sen ristinpuuhun. Niin meidän syntimme tulivat kertakaikkisesti anteeksiannetuiksi. 60 miljoonaa denaaria on pieni summa verrattuna siihen iankaikkiseen velkaan, jonka me olemme synneillämme kartuttaneet. Mutta kaikki on annettu anteeksi. Kertakaikkisesti. Riittävästi. Lopullisesti. Meidän ei tarvitse maksaa mitään, vaan saamme uskoa, että Jeesus on maksanut kaiken. Raamattu vakuuttaa teille: ”ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan” (1 Piet. 1:18-19).

Anteeksiantamattomuus tuo tuomion

Jeesus ei kerro, miten palvelija reagoi heti kuultuaan kuninkaan armahduksen. Veloista vapautuneen käytös kuitenkin julistaa selkein sanoin, ettei anteeksiantamus ollut lähtemättömästi valloittanut hänen sydäntään: ”Mutta mentyään ulos se palvelija tapasi erään kanssapalvelijoistaan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria; ja hän tarttui häneen, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, minkä olet velkaa'” Nytkin on palvelija, joka on velkaa, mutta ensinäkin hän on velkaa kanssapalvelijalle eikä kuninkaalle ja toiseksi hän on paljon vähemmän velkaa. 100 denaariahan on vain kolmannes vuoden palkasta. Se on kyllä ihan tuntuva summa, mutta kuitenkin aivan mitätön verrattuna 60 miljoonaan denaariin. Paljon velkaa ollut on nyt niin vihainen, että hän käy toiseen käsiksi ja vaatii rahoja.

Toistuu sama kuin aiemmin: on velallinen, joka lankeaa maahan ja pyytää: ”Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle” Mutta nyt 100 denaarin velallinen ei saa armoa, vaan hänet heitetään 100 denaarin takia vankilaan kärsimään rangaistusta. Näin toimimalla paljon anteeksisaanut ei sinällään tehnyt mitään väärää. Olihan velallinen tehnyt väärin jättäessään velat maksamatta. Tällä ei ollut mitään oikeutta valittaa tuomiosta. Ankara palvelija toimi muodollisesti ihan oikein.

Mutta kun kuningas sai kuulla anteeksiantamansa kovasydämisyydestä, hän raivostui. Hän jyrisi armahtamalleen: ”Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?” Jeesus päättää kohti käyviin sanoihin: ”Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijan käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi.”

Näin Jeesus varoittaa meitä vakavasti anteeksiantamattomuudesta. Varotus on aiheellinen, koska anteeksiantamattomuus on erittäin vaarallinen ja salakavala synti. Anteeksiantamattomuuden taustalla on ihan oikeutettu kokemus siitä, että minua vastaan on rikottu. Tuntuu perustellulta kantaa kaunaa, kun joku on tehnyt syntiä meitä kohtaan ja siten ”jäänyt velkaa”. Raamattu kuitenkin nimenomaisesti käskee meitä: ”pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ’ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä’, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi” (Hepr. 12:15) ja päivän vertauksessa Vapahtaja tekee selväksi, että jos emme anna anteeksi niin kuin meille on annettu anteeksi, me emme saa syntejämme anteeksi, kun kuningas kerran tulee ja meidän pitää tehdä tiliä elämästämme.

Anteeksiantamuksen epääminen on Jeesuksen sovitustyön kieltämistä

Miksi Jeesus on näin tiukka anteeksiantamattomuuden suhteen? No, mikä tahansa synti, johon pitäydytään vastoin Jumalan selkeää sanaa, on hyvin vaarallinen. Jokainen synti, jota harjoitetaan tietoisesti vastoin omaatuntoa ja katumatta, vie kadotukseen. Anteeksiantamattomuus on tietyssä mielessä kuitenkin ihan omassa luokassaan, koska anteeksiantamaton antaa käytöksellään ymmärtää, ettei kaikista synneistä ole anteeksiantamusta. Hän tekee turhaksi evankeliumin ytimen, eli sen, että Jumalan Poika kuoli kaikkien ihmisten kaikkien syntien tähden ja nousi haudastaan niiden voittajana. Anteeksiantamaton kieltää Vapahtajamme armotyön. Kun koko maailman kaikista synneistä on annettu riittävä maksu, anteeksiantamaton vaatii 100 denaariaan ja häpäisee siten Kristusta.

Jos uskot Jumalan lupausten perusteella siihen, että Jeesus on sovittanut koko maailman synnin, et voi evätä anteeksiantamusta katuvalta, joka tulee pyytämään sinulta anteeksi tekemäänsä pahaa. Jos niin teet, kiellät oikean uskon ja sinut tuomitaan kerran oman näennäisen kristillisen uskosi mukaan. Voit tässä ajassa varmasti vakuutta monet siitä, että vihasi on oikeutettua, mutta et voi väittää, ettei kuninkaiden Kuningas olisi jo ilmoittanut sinulle, miten hän suhtautuu katkeruuteesi ja kaunaasi, kun hän tulee kunniassaan. Painukoon tämä, joka kerta sydämeesi, kun lausut sanat: ”ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Täydellinen anteeksiantavaisuus ei ole pelastuksen ehto, Jeesuksen armo on

Näiden jyrkkien sanojen rinnalle tulee kuitenkin tuoda se, ettemme ole tässä elämässä täydellisiä anteeksiantajia. Toisten pahat teot jäävät hautamaan mieleemme emmekä saa rauhaa. Helposti pyörittelemme mielessämme uudestaan ja uudestaan sitä, miten meitä vastaan on rikottu ja siten toisen paha teko vain paisuu. Ja vaikka joskus tekisimme päätöksen antaa anteeksi meitä vastaan rikkoneelle, voimme olla pitkään loukkaantuneita ja kärsiä tunteista, jotka koemme olevan ristiriidassa anteeksiantamuksen kanssa.

Päivän vertaus antaa meille hyödyllisen kuvan synnistä: se on velkaa. Kun henkilö antaa anteeksi, hän antaa velan anteeksi. Kreikan anteeksiantamusta tarkoittava sana viittaa tällaiseen irti päästämiseen. Anteeksiantaminen on sitä, että luovumme oikeudesta syyttää toista siitä, mitä hän on tehnyt meitä vastaan. Usein voi olla niin, että tunteet eivät heti rauhoitu, kun olemme tehneet päätöksen antaa anteeksi, vaan ne muuttuvat pikkuhiljaa perässä. Keskeistä on kilvoitella, että tällä tavalla tietoisesti päästäisimme irti toisten synneistä, vaikka olisimmekin heikkoja antamaan anteeksi.

Tähän suureen tehtävään antakoon meille siunauksensa rakas Vapahtajamme! Ristillä pilkkaajiensa puolesta rukoilevassa Jeesuksessa näemme syntiemme sovituksen. Hänen ehdoton anteeksiantamuksensa antaa anteeksi myös meidän heikkoutemme anteeksiantamisessa. Ja tuo anteeksiantamus antaa meille iloisen ja anteeksiantavan mielen, jotta voimme antaa anteeksi ne 100 denaarit, jotka meille ollaan velkaa.

Vikaari Mika Bergmanin oppitunti Helatorstain juhlassa 29.5.2014 Turussa

Teol. yo. Mika Bergmanin aamuhartaus Raamattuleirillä 2010 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin oppitunti Syysjuhlassa 24.9.2011 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin hartaus Uskonpuhdistusjuhlassa 2011 Lahdessa

Luuk. 16:1-9 Ja hän puhui myös opetuslapsilleen: "Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.' Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.' Ja hän kutsui luoksensa jokaisen herransa velallisista ja sanoi ensimmäiselle: 'Paljonko sinä olet velkaa minun herralleni?' Tämä sanoi: 'Sata astiaa öljyä'. Niin hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, istu ja kirjoita pian viisikymmentä'. Sitten hän sanoi toiselle: 'Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?' Tämä sanoi: 'Sata tynnyriä nisuja'. Hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, kirjoita kahdeksankymmentä'. Ja herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti. Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin.

Vapahtaja on juuri edellä kertonut meille tutut ja rakkaat kertomukset kadonneesta lampaasta ja rahasta sekä tuhlaajapojasta. Vertauksissa on korostunut Jumalan armon ehdottomuus, hänen halunsa pelastaa armosta, se, mikä on joutunut kadoksiin. Nyt päivän evankeliumissa Vapahtaja opastaa niitä, jotka hän on löytänyt, elämään oikein täällä ajassa. Hän tietää, miten helposti lankeamme lihalliseen suruttomuuteen, joten hän haluaa opastaa meitä hurskaaseen vaellukseen. Hän keskittyy kuvaamaan sitä, miten meidän tulee huolehtia niistä varoista, joita itse kullekin meistä on uskottu.

Huoneenhaltijoiden uskottomuus

Vertaus alkaa: ”Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.” Eli on varakas mies, joka on palkannut huoneenhaltijan pitämään huolta taloudestaan. Huoneenhaltija on kuitenkin ollut uskoton ja käyttänyt isäntänsä rahoja holtittomasti. Hän on rellestänyt ja tuhlannut niitä, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Te, joita on joskus huijattu taloudellisesti, tiedätte omakohtaisesti, kuinka loukkaavaa on, kun luottamus rikkoutuu tällaisissa asioissa.

Vertauksessamme isäntä oli kuullut, mitä ilmeisimmin varmoista lähteistä, mitä huoneenhaltija oli tehnyt. Tämä viestii siitä, että isäntää kunnioitettiin kylässä suuresti, koska hänelle haluttiin kertoa, miten häntä huijattiin. Kuulemansa perusteella isäntä teki tiukan päätöksen: hän käski huoneenhaltijaa tekemään tilin huoneenhallituksestaan, tai paremminkin palauttamaan tilikirjat, joihin huoneenhaltija oli kirjannut, ketkä olivat velallisia ja minkä verran velkaa isännälle. Sympatiat eivät ole tässä kohden millään tavoin huoneenhaltijan puolella. Hänelle on annettu vastuullinen ja luottamuksellinen tehtävä, mutta hän on käyttäytynyt törkeästi ja pettänyt kunnioitettua isäntänsä.

Mutta rakas kristitty, epärehellinen huoneenhaltija on kuva sinusta ja minusta. Olemmehan mekin huoneenhaltijoita, joille Jumala on uskonut omaisuuttaan väliaikaisesti hoidettavaksi. Raamatussa Jumala sanoo selvästi: ”maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (3 Moos. 25:23). Vaikka seitsemäs käsky varjelee omistusoikeuttamme oikein, viime kädessä kaikki on Jumalan emmekä voi vaatia mitään itsellemme. Omaisuuden todellisella omistajalla on kaikki oikeudet vaatia meidät tilille siitä, miten olemme käyttäneet hänen omaisuuttaan.

Emmekä me voi sanoa, ettemme tiedä, mikä on Jumalan tahto omaisuutemme käytön suhteen. Sanoohan hän aivan selvästi: ”Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta lainaa pyytää.” (Matt. 5:42), ”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta.” (Room. 12:13), ”Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2 Kor. 9:6-7). Jumala vaatii meiltä uhrautuvaisuutta omaisuuden käytössä. Hän haluaa, että käytämme varojamme hädässä olevien ja seurakunnan hyväksi. Hän haluaa vieläpä, että annamme tämän uhrin iloiten sydämen halulla. Lakinsa rikkomisesta Jumala määrää rangaistukseksi iankaikkisen kadotuksen.

Tämä on kauheaa kuultavaa meille länsimaalaisen hyvinvoinnin keskellä oleville. Elämme ylellisyydessä, josta suurin osa maailmaa ei osaa uneksiakaan. Monet arkemme itsestäänselvyydet ovat suunnatonta luksusta.

Kysytkö koskaan itseltäsi, mitä pidät välttämättömyytenä? Onko välttämättömyys sitä, että saat syödä lihaa päivittäin? Onko se sitä, että sinulla on ehjät ja puhtaat vaatteet ylläsi? Onko se uusin älypuhelin tai jokin muu teknologinen vempain? Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Mutta listan pidetessä on jossain vaiheessa aiheellista pohtia, missä kohtaa tärkeysjärjestyksessä tuolla listalla on lähimmäisemme, missä seurakuntamme, mihin kohtaan mahtuvat ne, jotka eivät ole saaneet kuulla vielä evankeliumia.

Olemme vain huoneenhaltijoita – ja jos rehellisiä ollaan, emme voi syyttää uskottomuudestamme hyvinvointia, jossa elämme. Kyllä syy löytyy ihan omasta sydämestämme. Syyllisyyttämme lisää se, että toisin kuin vertauksemme epärehellinen huoneenhaltija, joka joutui yhtäkkiä tilille isäntänsä omaisuuden hoitamisesta, me tiedämme jo etukäteen, että tuomio on tulossa, mutta olemme silti uskottomia. Huoneenhaltija vaikeni kuullessaan, että hänet on saatu kiinni epärehellisyydestä, teetkö sinä samoin Jumalan lain edessä, vai keksitkö tekosyitä oikeuttaaksesi syntisi?

Epärehellisen huoneenhaltijan oveluus

Vertaus jatkuu: ”Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.'” Huoneenhaltija tiesi, ettei hänen isäntänsä kuuntelisi vastaväitteitä. Siksi hän vaikeni tämän edessä, mutta hän alkoi pian juonia, miten saisi taattua tulevaisuutensa menetettyään työnsä. Hän oli sen verran mukavuudenhaluinen, että halusi välttää raskasta ruumiillista työtä. Hän oli sen verran omanarvontuntoinen, ettei kehdannut kerjätä. Mutta sitten hänen mieleensä tuli se, että hänellä oli vieläkin hallussaan tilikirjat, jotka isäntä oli uskonut hänelle. Hänellä ei sinänsä ollut enää oikeutta kajota niihin, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui velalliset luokseen. Hän antoi suunnattomia velkoja anteeksi: eräs velallinen sai 50 astiaa öljyä velkaa anteeksi, toinen 20 tynnyriä vehnää. Kumpikin tarkoittaa noin vuoden työläisen palkkaa. Oveluudellaan huoneenhaltija näin ollen takasi sen, että hänelle oltaisiin kiitollisuuden velassa ja tulevaisuuden työnäkymät näyttäisivät paremmilta.

Ei ole vaikea kuvitella, kuinka nämä velalliset saapuivat kotiin pakahtuen ilosta! Perhe kutsuttiin koolle ja yhdessä ihmeteltiin sitä, kuinka suopeasti isäntä oli ollut heille, kun velkaa oli yhtäkkiä vähennetty niin roimasti. Varmasti koko kylässä alkoi levitä puhe isännän armeliaisuudesta. Isäntä oli oletetussa hyvyydessään vallannut koko asuinpaikkansa ihmisten sydämet. Jos isäntä oli ennen arvostettu, nyt hän oli koko kylän ylistyksen kohde.

Ei mennyt varmaan aikaakaan, kun isäntä sai itse kuulla, mitä oli tapahtunut. Voisi ajatella, että hän olisi suuttunut huoneenhaltijansa metkuista ja lähtenyt kertomaan velallisilleen, että heitä oli huijattu. Mutta niin ei käynyt, vaan tekstimme sanoo, että ”herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti.” Huoneenhaltijan oveluus perustui siihen, että hän tunsi isäntänsä hyvin. Hän osasi laskelmoida oikein.: hän tiesi isännän armolliseksi. Hän tiesi, ettei isäntä peruisi sitä velkojen lyhennystä, jos ne oli kerran tehty. Huoneenhaltija luotti isäntänsä armollisuuteen ja sen varassa tuhlaili tämän omaisuutta omaksi edukseen.

Epärehellinen huoneenhaltija esikuvaksi

On selvää, ettei huoneenhaltija sovi esikuvaksemme kaikessa, mitä hän teki. Onkin tärkeää painaa mieleen se, että vertauksissa on usein tietty aivan tietty kärki, jonka se haluaa painaa perille. Tarkoituksena ei ole se, että kaikki olisi vertauksessa yhtä merkityksellistä. Tämän vertauksen ymmärtämistä yksinkertaistaa se, että Herramme itse kertoo, mitä hän haluaa meidän painavan sen perusteella mieliimme: ”minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin”.

Kristus kehottaa meitä tuhlaamiseen. Hän haluaa, että tuhlaamme samalla tavalla taivaallisen Isämme omaisuutta kuin vertauksen epärehellinen huoneenhaltija oman isäntänsä. Jumala on vertauksen isännän tavoin armollinen eikä tule vaatimaan takaisin sitä tuhlailua, jota teemme muiden hyväksi. Epärehellinen huoneenhaltija on juuri siinä esikuvallinen, että hän heittäytyy isäntänsä hyvyyden ja armeliaisuuden varaan ja toimii uskaliaasti. Meillä on paljon enemmän perusteita tehdä näin, koska taivaallinen Isä on paljon armeliaampi ja parempi kuin yksikään kuolevainen. Isämme on vieläpä luvannut meille, että ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Tämä koskee myös maallisen omaisuuden käyttöä: kun käytämme sitä muiden hyväksi, Jumala pitää kyllä meistä huolta. Kun etsimme maallisen omaisuutemme käytössä Jumalan valtakuntaa ja vanhurskautta, emme joudu näkemään nälkää. Kun hoidamme omaisuuttamme hänen tahtonsa mukaan, ei hän ole pitämättä meistä maallisestikin huolta: ”Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” (Room. 8:32).

Ja minkä ihanan tulevaisuuden näkymän Jeesus maalaa silmiemme eteen! Hän sanoo, että ystävät ovat ottamassa meitä vastaan iäisiin majoihin, kun käytämme omaisuuttamme oikein. Miten innostavaa onkaan, että tämä väliaikainen omaisuutemme, väärä mammona, voi palvella näin suurta päämäärää. Kerran iankaikkisessa elämässä meitä on ottamassa vastaan ne, jotka Jumala on löytänyt käyttäen työssään omaisuuttamme. Olkoon tämä näky meillä kirkkaana, niin olemme uhrautuvaisia! Eihän mikään maallinen nautinto voi olla verrattavissa siihen, että joku saa kuulla evankeliumin sen tähden, että olemme antaneet varoja lähetykseen. Ei mikään maallinen ilo voi olla verrattavissa siihen iloon, joka on enkeleillä, kun syntinen tekee parannuksen mahdollistamamme julistustyön vuoksi. Ei mikään ylellisyys ole siihen rinnastettavissa, että voimme todistaa köyhälle antamisellamme Vapahtajamme ihmisrakkaudesta.

Lopuksi

Haluan näin lopuksi palauttaa katseemme kaiken perustaan kertomalla Johann Gerhardin esittämän vertauksen: miehellä oli kolme ystävää. Ensimmäistä hän hemmotteli hienoilla ruuilla ja vaatteilla täyttäen jokaisen tämän toiveen. Toista hän kohteli hyvin aina tilanteen sattuessa, muttei samassa määrin paasannut kuin ensimmäistä. Kolmatta ystäväänsä hän kohteli huonosti laiminlyöden tämän tarpeet. Kun mies sitten kerran kutsuttiin oikeuden eteen ja hän joutui puolustautumaan syyttäjiensä edessä, ensimmäinen ystävä ei vastannut hänen avunpyyntöihinsä. Toinen oli saattanut miehen oikeustalolle, muttei suostunut käymään sisälle avuksi. Niinpä mies meni hädissään kolmannen ystävänsä puheille. Kolmas ystävä rikkoi kaikki odotukset: hän ei ainoastaan antanut hänet laiminlyöneestä hyvää todistusta, vaan vieläpä maksoi kaikki oikeudenkäyntikulut.

Ensimmäinen ystävä merkitsee ruumista, jota hemmottelemme ruualla ja vaatteilla, mutta josta kuolemassa ei ole apua. Toinen ystävä kuvaa sukulaisia, jotka voivat tehdä matkaa hautapaikalle yhdessä vainajan kanssa, mutta eivät voi auttaa enää rajan taakse siirtynyttä. Kolmas ystävä on Herra Jeesus, jota olemme laiminlyöneet, jolle emme ole antaneet lähimmäisemme kautta sitä, mikä hänelle kuuluu. Mutta joka on kuitenkin uskollinen ystävä ja puolustaa meitä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän antaa meille silloin hyvän todistuksen, sillä hän on jo maksanut suunnattoman syntivelkamme. Hän tuli köyhäksi, jotta me voisimme tulla iankaikkisesti rikkaiksi. Hän ei hylkää meitä köyhyydessämme, vaan lahjoittaa meille kaikki taivaan aarteet: syntien anteeksiantamuksen, oikean Jumalan tuntemisen ja iankaikkisen elämän. Hänen rikkautensa omistaen, olkaamme uskollisia huoneenhaltijoita!

Vikaari Mika Bergmanin rippisaarna Pääsiäisjuhlassa 5.4.2015 Lahdessa

Luuk. 19:41-48Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: "Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut. Ja hän meni pyhäkköön ja rupesi ajamaan myyjiä ulos ja sanoi heille: "Kirjoitettu on: 'Minun huoneeni on oleva rukoushuone', mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan." Ja hän opetti joka päivä pyhäkössä. Mutta ylipapit ja kirjanoppineet sekä kansan ensimmäiset miettivät, miten saisivat hänet surmatuksi; mutta he eivät keksineet, mitä tekisivät, sillä kaikki kansa riippui hänessä ja kuunteli häntä.

Kun opiskelin Vesan kanssa reilu vuosi sitten raamattutenttiä varten, pelasimme Siitamassa Salomo 3000 -raamattutietopeliä. Vastaamme tuli kysymys, joka kuului kutakuinkin seuraavasti: ”Milloin ihminen saa uskoa Jeesukseen?” Kummatkin meistä vastasivat helppoon kysymykseen naurahtaen: ”koska tahansa”, mutta peli antoi oikeaksi vastaukseksi: ”etsikkoaikana” ja viittasi perusteenaan päivän evankeliumitekstiin.

Ulkonaisessa kristikunnassa on paljon väärää opetusta etsikkoaikaan liittyen. On tärkeää, että meille on kirkkaana, mistä päivän evankeliumi oikeastaan puhuu. Lähdetään ihan alusta liikkeelle.

Israel ei tunne etsikkoaikaansa

Jeesus itkee. Hän itkee, koska näkee kansansa hengellisen sokeuden. Hän näkee, miten Jumala rankaisisi pyhän kaupungin asukkaita heidän epäuskonsa tähden. Hän näkee Jerusalemin lohduttoman tulevaisuuden: se saarrettaisiin, sen asukkaita tapettaisiin ja temppeli tuhottaisiin perinpohjaisesti. Tiedämme, että ennustus toteutui vuonna 70, kun roomalaiset kukistivat Jerusalemissa nousseen juutalaiskapinan.

Syy Jerusalemin tuhoon löytyy siitä, etteivät juutalaiset tunteneet etsikkoaikaansa. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Muualta Raamatusta emme löydä vihjeitä asian selvittämiseksi, koska se ei puhu missään muualla etsikkoajasta. On sinänsä mielenkiintoista, että tämän pyhän teemana on ”etsikkoaikoja”, siis monikossa, mutta Raamattu ei missään anna ymmärtää, että etsikkoaja olisi useita. Mutta toki voimme puhua monista etsikkoajoista, kun ymmärrämme käsitteen vain oikein.

”Etsikkoaika”-sanan taustalla on kaksi kreikan sanaa: kairos, joka ei viittaa yleisesti aikaan, vaan tiettyyn ajanjaksoon ja sana episkope, joka tarkoittaa muun muassa vierailua. Israelin kansalle oli siis erityinen ”vierailun aika”. Tämä tarkoittaa aivan ilmeisesti sitä, että Jumala itse oli tullut kansansa keskuuteen kutsumaan sitä takaisin yhteyteensä. Mutta Israel torjui hänet. He torjuivat hänet, koska eivät ymmärtäneet tarvettaan päästä rauhaan Jumalan kanssa. Jeesushan sanoo: ”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii”. Mutta miksi he olivat sokeita tilanteelleen? Miten israelilaiset ratkaisivat synnin ongelman ilman Jeesusta? Vastauksen löydämme, kun jatkamme evankeliumitekstin seuraamista.

Temppelitoiminta antoi valheellisen rauhan

Jeesus meni temppeliin. Hän rupesi ajamaan pyhäköstä ulos myyjiä ja sanoi heille: ”Kirjoitettu on: 'Minun huoneeni on oleva rukoushuone', mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan.” Temppelissä oli tuolloin uhrieläinten myyjiä. Koska israelilaisia tuli ympäri maata, ja kauempaakin, uhraamaan pyhään kaupunkiin, olisi ollut hyvin vaivalloista tuoda eläimiä mukana pitkien matkojen päästä. Siksi myyjät olivat pitämässä huolta sitä, että temppelin uhritoiminta oli sujuvaa.

Usein Jeesuksen lausetta ryövärien luolasta tulkitaan kritiikiksi myyjien ahneutta vastaan. Mutta teksti ei anna siihen aihetta. Myyjät tekivät aivan hyvää työtä mahdollistaessaan sen, että Mooseksen lain mukaiset uhrit toimitettiin. Mutta mikä oli ongelma? Se, että temppelistä oli tullut ryövärien luola. Miettikää näitä sanoja tarkkaan! Onko ryövärien luola se paikka, jossa ryövärit ryöväävät? Ei tietenkään, vaan se on paikka, johon he vetäytyvät turvaan ryövättyään. Tämä näkökulma käy aivan ilmeiseksi, kun katsomme Jeesuksen lainaamaa Jeremian profetiaa tarkemmin.

Jeremia kirjoittaa: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Vaeltakaa hyvin ja tehkää hyviä tekoja, niin minä annan teidän asua tässä paikassa. Älkää luottako valheen sanoihin, kun sanotaan: 'Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!' Vaan jos te todella parannatte vaelluksenne ja tekonne, jos te todella teette oikeuden niin toiselle kuin toisellekin, ette sorra muukalaista, orpoa ja leskeä, ette vuodata viatonta verta tässä paikassa ettekä seuraa muita jumalia turmioksenne, niin minä annan teidän asua tässä paikassa, maassa, jonka minä olen antanut teidän isillenne, iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta katso, te luotatte valheen sanoihin, joista ei ole hyötyä. Miten on? Te varastatte, tapatte, rikotte avion, vannotte väärin, poltatte uhreja Baalille ja seuraatte vieraita jumalia, joita te ette tunne. Ja te tulette ja astutte minun eteeni tähän huoneeseen, joka on otettu minun nimiini, ja sanotte: 'Me kyllä pelastumme' -tehdäksenne yhä kaikkia näitä kauhistuksia! Ryövärien luolaksiko te katsotte tämän huoneen, joka on otettu minun nimiini? Katso, sellaiseksi minäkin olen sen havainnut, sanoo Herra.” (Jer. 7:3-11)

Missä on Jeremian kritiikin aihe? Ei myyjissä, vaan kansassa, joka velloi aivan suruttomasti synneissä, koska ajatteli suhteensa Jumalaan olevan kunnossa sen takia, että temppelissä toimitettiin uhrit. Jeremia jyrisee israelilaisia vastaan, jotta nämä heräisivät näkemään sen, ettei lain ulkoisesta noudattamisesta ole minkäänlaista hyötyä. Syntiuhrit olisivat täysin turhia, jos ei nähtäisi niiden osoittavan tuohon yhteen ainoaan uhriin, joka kertakaikkisesti ottaisi pois koko maailman synnin.

Israel ei tuntenut Vapahtajaansa, koska se eli valeellisessa rauhassa. Juutalaiset luulivat, että temppeli antaisi turvan ja siksi torjuivat hänet, jonka esikuva temppeli oli.

Jeesus kaataa valheellisen rauhan pöydät

Entä sinä? Millaisia verhoja sinä vedät syntiesi ylle? On hyvin tavallista, että kun jäämme synnistä kiinni, pyrimme oikeuttamaan sen: on ollut huono päivä, kireät välit puolison kanssa tai ehkä jopa vaikea lapsuus. Käytämme suurta luovuutta kiillottaaksemme kilpeämme, kun olemme jääneet jostakin pahasta teosta kiinni.

Aivan erityisessä vaarassa olemme me kristityt. Meillähän on Jeesuksen tähden varma anteeksiantamus kaikista synneistä. Meillä on Jeesus, joka peittää kaikki pahat tekomme. Ja miten helppoa onkaan nyt tehdä Jeesuksesta peite, jonka alla voimme tehdä ihan mitä tahansa! Armon tulisi vapauttaa meidät palvelemaan Jumalaa uudessa kuuliaisuudessa ilolla, mutta mikä vaara onkaan tehdä siitä syntisen vaelluksen oikeuttaja. Synnin houkutellessa oletko saanut itseäsi koskaan kiinni ajatuksesta: ”Kyllä Jeesus antaa anteeksi”?

Ja nyt tänäänkin Jeesus haluaa kumota kaikki valheellisen rauhan pöydät. Hän haluaa löydä maahan kaikki sydämesi epäjumalat, jopa väärän kuvan itsesään, joilla oikeutat syntisi. Hän haluaa, että heräät näkemään sen, että olet itsessäsi täysin hukassa. Sinulla ei ole mitään syytä ajatella, että sinulla olisi rauha Jumalan kanssa, kun Jumala laissaan julistaa sinut kirotuksi (Gal. 3:13). Eikä laki kuuntele selityksiä. Ei se ota huomioon niitä perusteluita, joita yrität vierittää syntiesi peitteeksi. Ei sitä kiinnosta. Ainoa, mitä se sanoo, on se, että jos sen on rikkonut, joutuu iankaikkiseen kadotukseen. Tämän Jeesus halusi jerusalemilaisten ymmärtävän. Hän haluaa, että se painuu perille sinunkin sydämeesi saakka.

Temppelissä on vain yksi uhri

Kun Jeesus oli kaatanut temppelin pöydät, uhraaminen lakkasi. Peite ryöväämiseltä vedettiin pois. Temppelissä oli enää yksi ainoa uhri. Israelin ainoa toivo. Kansan korvat vihdoin aukenivat, niin että he kuulivat Jeesuksen äänen ja jäivät kuuntelemaan häntä temppelissä.

Jeesus haluaa tänään, että sinun sydämesi temppelissä on yksi ainoa turva: hän ainoastaan. Sinun ei tarvitse oikeuttaa syntejäsi. Sinun ei tarvitse selitellä parhain päin tekemääsi pahaa. Kun sinulla on Jeesus, sinulla on kaikki, mitä tarvitset. Hän pukee sinut omaan vanhurskauteensa. Hän lahjoittaa sinulle täydellisen kuulaisuuden Jumalan pyhään lakia kohtaan. Hän antaa omaksesi katkeran, verisen kuolemansa Golgatalla. Hän antaa sinulle kaiken, mitä olet vailla, jotta sinulla voisi olla todellinen rauha – ei rauhaa, joka perustuu siihen, mitä sinulla on. Ei rauhaa, joka perustuu rituaalien suorittamiseen, vaan rauhan, joka perustuu yksin siihen, mitä Jeesus teki edestäsi.

Vaikka olisitkin käyttänyt Vapahtajasi armoa synnin tekemisen oikeuttamiseen, älä anna sen estää uskomasta syntejäsi anteeksi! Jumalan Pojan armon väärinkäyttö ei tee mitättömäksi hänen armonsa ehdottomuutta. Hän haluaa nostaa meidät, jotka olemme olleet uskottomia. Hän sanoo: ”en minä sinua tuomitse; mene äläkä enää syntiä tee.” Anteeksiantamuksellaan hän nostaa langenneet. Hän antaa uuden sydämen, joka ei palvele syntiä. Hän ei hylkää sinua, vaan päättää alkamansa hyvän työn, niin että kerran pääset taivaan rauhaan.

Tänään Vapahtaja tulee vierailemaan luonamme sanassa ja sakramentissa. Hän tulee, jotta voisimme saada levon hänen haavoissaan. Tunne hänet ainoana rauhanasi ja ota niin vaarin etsikkoajastasi.

Vikaari Mika Bergmanin aamuhartaus Raamattuleirillä 16.7.2015 Siitamajalla

Pastori Mika Bergmanin raamattutunti raamattuleirillä Orivedellä 7.8.2017

Pastori Mika Bergmanin raamattutunti Dani Puolimatkan muistiinpanojen pohjalta raamattuleirllä Orivedellä 8.7.2017

Teol. yo. Mika Bergmanin hartaus Uskonpuhdistusjuhlassa 6.11.2010 Lahdessa

Uuden avioliittolain myötä useampi kansankirkon pastori on ilmaissut aikeensa vihkiä homopareja avioliittoon. He mieltävät toimivansa Raamatun hengessä siunatessaan kahden samaa sukupuolta olevan liiton. Ehkä osa heistä tiedostaa sen, että Raamattu tuomitsee useassa kohdassa samaa sukupuolta olevien väliset sukupuolisuhteet, mutta he yleensä ajattelevat näiden kohtien olevan sidoksissa omaan aikaansa.

Kun pohditaan sitä, mitä sanottavaa Raamatulla on nykypäivän homoseksuaalisiin suhteisiin liittyen, olennaista on hahmottaa raamattunäkemyksen merkitys kysymyksen kannalta. Jos näet Raamattu ei olisi Jumalan erehtymätöntä ilmoitusta, Raamatulla ei olisi suoraa sanottavaa tähän kysymykseen. Se olisi vain 2000 vuotta vanhoja ihmisten mietteitä, ja niin Raamatun opetuksen voisi sanoa vain omaa aikaansa koskevaksi.

Koska Raamattu itse kuitenkin todistaa olevansa Jumalan sanaa (esim. 2 Tim. 3:16, 2 Piet. 1:20–21), siinä oleva opetus sitoo meitä kristittyjä vielä tänäkin päivänä. Kristityillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tämä opetus tosissaan, elleivät he halua nousta kapinaan Luojaansa vastaan.

Käymme nyt läpi kaikkein olennaisimmat kohdat aihepiirin kannalta.

Avioliitto on asetettu miehen ja naisen väliseksi – 1 Moos. 2:22–24

Saamme lukea aivan Raamatun alkulehdiltä avioliiton asettamisesta. Jumala loi aluksi miehen. Aadam oli ensin yksin, mutta sitten Jumala loi hänelle kumppaniksi naisen: ”Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä, ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi: ’Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani; hän kutsuttakoon miehettäreksi, sillä hän on miehestä otettu’. Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1 Moos. 2:22–24). Tekstin kuvaus siitä, että Jumala toi naisen miehen luo, tuo mieleen häät. Nykyäänkin monesti morsiamen isä saattaa tyttärensä alttarille sulhasen luo. Tässä on nyt kuvattuna ensimmäinen hääseremonia!

Jeesus vahvistaa sen, että kyseisessä tekstissä on kyse avioliiton asettamisesta, kun hän viittaa siihen opettaessaan avioeroon liittyen: ”Ja fariseuksia tuli hänen luoksensa, ja he kiusasivat häntä sanoen: ’Onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa?’ Hän vastasi ja sanoi: ’Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa 'loi heidät mieheksi ja naiseksi' ja sanoi: 'Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi'?” (Matt. 19:3–5). Raamatun opetuksen perusteella on selvää, että Jumala on asettanut avioliiton nimenomaan miehen ja naisen välille.

Raamatun alkuluvuista käy myös ilmi, että sukupuoliyhteys kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Jumala sanoi nimenomaan avioparille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa” (1 Moos. 1:28). Muualla Raamattu tuomitseekin kaikki avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet haureudeksi. Tämä tuomio koskee niin eri sukupuolta kuin samaa sukupuoltakin olevien avioliiton ulkopuolisia suhteita.

Muualla Raamatussa ei oikeastaan ole varsinaista avioliitto-opetusta, joka olisi olennaista aiheen kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Raamatulla olisi muuta sanottavaa siihen, ovatko homoseksuaaliset suhteet hyväksyttäviä. Homosuhteiden vastustaminen Raamattuun vedoten perustuu ennen kaikkea niihin Raamatun jakeisiin, joissa sanotaan samaa sukupuolta olevien sukupuoliyhteyttä synniksi. Syvennymme nyt niistä keskeisimpiin.

Sodoman ja Gomorran tuho – 1 Moos. 19; Hes. 16:49–50

Sodoman ja Gomorran tuhosta kerrotaan 1 Moos. 19:ssa. Samasta luvusta käyvät ilmi tapahtumat, jotka edelsivät tuhoa ja olivat syynä sille. Kyseisessä luvussa kuvataan, kuinka miehistä koostuva väkijoukko haluaa raiskata Lootin luo menneet enkelit, joita he pitivät miehinä. Väkijoukko sanoo nimenomaisesti: ”Missä ne miehet ovat, jotka tulivat luoksesi yöllä? Tuo heidät tänne meidän luoksemme, ryhtyäksemme heihin.” (1 Moos. 19:5). Sitä, että asukkaat halusivat nimenomaan yhtyä miehiin, korostaa se, että Loot yritti tarjota tyttäriään vieraidensa sijaan. Nämä eivät kuitenkaan kelvanneet kaupungin miehille. Nämä jumalattomat ajatukset johtivat kaupungin tuhoon, ja vaikka voisi ajatella, että Raamattu tuomitsisi väkijoukon suunnitelmat sen tähden, että niissä oli kyse raiskaamisesta, on huomioitava, miten teksti korostaa useammalla tavalla sitä, että miesten välinen sukupuoliyhteys on vielä aivan erityisellä tavalla tuomittavaa.

Joskus Sodoman tuhon syyksi sanotaan homoseksuaalisten suhteiden sijaan itsekkyys ja köyhien ylenkatsominen. Tätä perustellaan viittaamalla Hesekielin kirjan luvun 16 jakeeseen 49. Jos kuitenkin perehdytään tarkemmin siihen, mitä Hesekiel sanoo, käy ilmi, että hän paljastaa tuhon syyn vasta seuraavassa jakeessa: ”He korskeilivat ja tekivät kauhistuksia minun edessäni, ja minä, kun sen näin, toimitin heidät pois.” (Hes. 16:50). Hesekiel puhuu tässä kauhistuksesta yksikössä toisin kuin suomalaiset käännökset. Tämä on tärkeä huomioida, koska Hesekiel oli pappi ja hänen kirjassaan voi nähdä monia viittauksia Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslakiin, joka oli hänelle pappina hyvin tuttu. Kolmannessa Mooseksen kirjassa kauhistus yksikössä liitetään mm. juuri homoseksuaalisiin suhteisiin.

Miesten kanssa makaavat miehet ovat Jumalalle kauhistus – 3 Moos. 18:22; 20:13

Kolmannessa Mooseksen kirjan 18. luvun jakeessa 22 ja 20. luvun jakeessa 13 sanotaan samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteita kauhistukseksi. Ensimmäisessä näistä lukee: ”Älä makaa miehenpuolen kanssa, niinkuin naisen kanssa maataan; se on kauhistus.” Teksti sanoo siis, että sukupuoliyhteys miehen kanssa on synti. Se on kauhistus. Lähtökohtana jakeessa on se, että sukupuoliyhteys tapahtuu miehen ja naisen välillä ja siitä poikkeaminen tuomitaan.

Homoliittoja puoltavat vetoavat usein siihen, että osana Mooseksen lakia nämä kiellot eivät koskisi meitä, koska Mooseksen laki ei ole kokonaisuudessaan kristittyjä sitova. On totta, ettei Mooseksen lain rituaalilait ja yhteiskunnallinen lainsäädäntö sido kristillistä Kirkkoa. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tuodaan kuitenkin näiden kohtien yhteydessä ilmi se, että Jumala inhosi kanaanilaisia kansoja niiden seksuaalisten syntien vuoksi. Herra sanoo: ”älkää vaeltako sen kansan tapojen mukaan, jonka minä karkoitan teidän tieltänne; sillä kaikkia näitä he ovat tehneet ja nostaneet minun inhoni.” (3 Moos. 20:23) Tämä viittaa siihen, että esitetyt kiellot eivät poikkeuksellisesti koske vain Israelia. Tämä näkökohta saa vahvistuksensa siitä, että Uusi testamentti painottaa tämän lainsäädännön ajankohtaisuutta kristityille, mutta menen siihen kohta. Myös kuolemantuomio, joka annetaan rangaistukseksi näistä teoista, kertoo, ettei kyse ollut aikasidonnaisesta rituaalilainsäädännöstä, koska rituaalisista rikkeistä ei ollut näin kovia rangaistuksia. Toisaalta on toki niin, ettei kristittyjä ole sidottu tuomitsemaan Vanhan testamentin määräämin rangaistuksin.

Luonnollisen vaihtamista luonnottomaan – Room. 1:24–28

Painavin kaikista jaksoista aiheemme kannalta löytyy Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta. Siinä samaa sukupuolta olevien väliset sukupuolisuhteet tuomitaan luonnottomiksi. Paavalin kovia sanoja on yritetty selittää vain oman aikansa sukupuolisuhteita koskeviksi. On ajateltu, etteivät ne tuomitsisi nykyisiä suhteita, jotka eivät olisi ollenkaan sellaisia, jollaisiksi Paavali kuvaa samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteet. Aika usein väitetään, että Paavali kuvaisi vain alistussuhteita, joita antiikissa oli nuoremman ja vanhemman miehen välillä. Nämä ajatukset kaatuvat kuitenkin siihen, että Paavali kuvaa suhteet nimenomaan vastavuoroisiksi: ”miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti.” (Room. 1:27). Vielä epäuskottavammaksi asian tekee se, että Paavali mainitsee myös samanlaiset suhteet naisten välillä (Room. 1:26).

Kaikkein keskeisin kysymys Paavalin opetuksen kannalta on se, mitä apostoli tarkoittaa luonnottomuudella tässä yhteydessä. Avain tähän kysymykseen löytyy perehtymällä tekstiyhteyteen ja sen viittauksiin luomiskertomukseen.

Paavalin käsitystä luonnottomuudesta määrittää luomisjärjestys: Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeesta 18 alkaa jakso, jossa on monia viittauksia luomiskertomukseen. Paavali lähtee liikkeelle siitä, että Jumala on luonut meidät, ja koko luomakunta todistaa hänestä. Ihmiset ovat kuitenkin hylänneet todellisen Jumalan tuntemisen ja alkaneet palvoa epäjumalia. Tästä rangaistuksena Jumala on hylännyt heidät himoihinsa. Tästä seuraavat luonnottomat seksuaalisuhteet. Paavali lähtee siis liikkeelle luomisesta. Tämä vie ajatukset jo Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan. Hän etenee kuvaamaan epäjumalanpalvelusta sanoilla, jotka muistuttavat suuresti Ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun jaetta 6: ”ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.” (Room. 1:23) Ensimmäisessä Mooseksen kirjassahan sanotaan: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat”

Ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, on siis nyt tehnyt itselleen eläinten kaltaisia epäjumalankuvia. Ihminen, jonka olisi pitänyt vallita eläimiä, on tullutkin niiden vallittavaksi. Paavali tuo ilmi sen, että luomisjärjestys on mennyt aivan mullinmallin. Tämä on tausta, jota vasten hän sanoo samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteita luonnottomiksi. Paavalin ajatuskulun mukaan siinä, missä pitäisi olla Aadamin ja Eevan välinen avioliitto, siihen kuuluva sukupuoliyhteys ja Jumalan siunaus ja käsky hankkia lapsia, onkin nyt täysin päinvastaista.

Miesten kanssa makaavat miehet eivät peri Jumalan valtakuntaa – 1 Kor. 6:9; 1 Tim. 6:8–10

Viimeisenä merkittävistä kohdista, joita on käytetty homosuhteista vastaan, ovat 1. Korinttolaiskirjeen 6. luvun jae 9 ja Paavalin ensimmäisen kirjeen Timoteukselle 1. luvun jakeet 8–10, joissa sanotaan, että tiettyjä paheita harjoittavat eivät voi periä Jumalan valtakuntaa. Ensimmäisessä näistä kohdista esiintyvät sanat ”malakoi” ja ”arsenokoitai”, jälkimmäisessä kohdassa vain sana ”arsenokoitai”. Nämä kummatkin sanat ovat vaikeasti käännettäviä, mutta niiden on kuitenkin yleisesti ymmärretty viittaavan sellaisiin miehiin, jotka ovat sukupuoliyhteydessä toisten miesten kanssa. Erityinen paino tulee antaa Kolmannen Mooseksen kirjan 18. luvun jakeelle 22, jonka kreikankielisen käännöksen, (Septuaginta-käännöksen mukaan), voi nähdä taustana Paavalin käyttämälle sanalle ”arsenokoitai”. Se on yhdistelmä sanoista, jotka tarkoittavat ”makaamista” ja ”miestä”.

Raamattu: ei homosuhteille, mutta kyllä ehdottomalle armolle jokaista kohtaan

Johtopäätöksenä on todettava, että Raamattu kategorisesti sanoo homosuhteita Jumalan tahdon vastaisiksi. Se ei kiinnitä huomiota siihen, minkälainen suhde seksin taustalla on, vaan se lähtökohtaisesti torjuu tällaisen sukupuoliyhteyden. Minkäänlaisia poikkeuksia ei ole. Siksi ne, jotka haluavat pitäytyä Raamattuun, eivät voi tehdä muuta kuin tunnustaa tämän.

Haluan vielä lopuksi sanoa pari asiaa: Raamatun mukaan kaikki ovat langenneet. Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat kadotustuomion alla. Yhtä vaivaavat homoseksuaaliset halut, toista painaa katkeruus, kolmannella on ongelmia alkoholin kanssa. Joku on laiska, toinen juoruaja, kolmas ahne. Kaikki ovat Jumalan sanan mukaan kadotustuomion alla.

Todellista rakkaudettomuutta on selitellä synti pois. Meidän selityksemme synnille pitävät meidät poissa Vapahtajamme armon yhteydestä. Jumalan tahtohan on, ettei yksikään syntinen joutuisi kadotukseen. Siksi hän lähetti Poikansa maailmaan kärsimään sen rangaistuksen, jonka olemme ansainneet. Yksikään synti ei ole niin suuri eikä yksikään ihminen niin toivottomassa tilassa, ettei Jeesuksen armo voisi häntä pelastaa. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tekemämme paha, kaikki paha, mitä meissä on, on kertakaikkisesti anteeksiannettu. Siksi tänäänkin Jumala kutsuu jokaista katumaan tekemäänsä pahaa ja uskomaan Jeesuksen. Ja sitten hänen armonsa varassa saamme kilvoitella syntiä vastaan odottaen sitä päivään, kun iäisyys koittaa ja olemme synnistä kokonaan vapaita.

Teol. kand. Mika Bergmanin saarna 28.7.2013 Siitamajalla

Joh. 17:6–10 Minä olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka sinä annoit minulle maailmasta. He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat ottaneet sinun sanastasi vaarin. Nyt he tietävät, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on sinulta. Sillä ne sanat, jotka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille; ja he ovat ottaneet ne vastaan ja tietävät totisesti minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut, koska he ovat sinun – ja kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun-ja minä olen kirkastettu heissä.

Johdanto: ihmisen vapaus ja sen rajat

Valinnanvapaus on suuri asia. Emme ehkä osaa ajatellakaan, kuinka hienoa on, että saamme päättää, esimerkiksi mitä syömme, laitamme päällemme tai ketä äänestämme. Meidän kulttuurimme voi sanoa suorastaan ihannoivan valinnanvapautta ja hahmottavan koko todellisuutta yksilön ja hänen valintojensa kautta. Viime vuosikymmeninä on yleistynyt ajatus, että ihminen luo oman maailmansa. Mitään lopullista totuutta ei ole. Jokaisella on vapaus uskoa ja ajatella, mitä lystää. Sanottakoon muuten, että väite, ettei mitään lopullista totuutta ole, on itsensä kumoava, koska se väittää olevansa lopullinen totuus tuosta asiasta. Väitteen itsensä kumoavuus ei tosin näytä estävän siihen uskomista.

Luterilaisina kristittyinä me ajattelemme, että ihmisellä on todellista vapautta. Luomisessa Jumala antoi luomakunnan ihmisen viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Näin ollen se on ihmisen vallan alla, ja me voimme tehdä valintoja maallisiin asioihin liittyen. Mutta kun käännytään taivaallisiin, ihmisen vapauden mahdollisuuksissa tapahtuu suuri muutos. Raamatun opetuksen mukaan luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on (1 Kor. 2:14). Ihmisellä ei ole hengellisissä asioissa vapautta lankeemuksen jälkeen.

Ihminen ei valitse Jumalaa, vaan Jumala on valinnut meidät ja hän varjelee meidät

Päivän evankeliumi puhuu siitä lohduttomasta tilasta, jossa jokainen Aadamin lapsi syntymästään on, kun siinä sanotaan Kristuksen omista: ”jotka sinä annoit minulle maailmasta”. Jokainen ihminen kuuluu syntyessään maailmaan. Tässä yhteydessä maailmalla ei tarkoiteta Jumalan hyvää luomakuntaa, vaan langennutta, syntistä ihmiskuntaa. Raamatussa sanotaan: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta.” (1 Joh. 2:15–16).

Ainoa tapa, jolla voimme siirtyä Jumalan vihan alta armon alle, on se, että Jumala tekee tuon siirron. Kristus sanookin evankeliumitekstissä: ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka sinä annoit minulle maailmasta. He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat ottaneet sinun sanastasi vaarin. Nyt he tietävät, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on sinulta.” Jumala on ottanut valitut pyhät maailmasta ja antanut heidät Kristukselle. Tämän ottamisen juuret menevät Jumalan iankaikkiseen valintaan. Varsinainen siirtyminen vihan alta armon alle tapahtuu uskoon tulon myötä. Uskossa oleva tietää sydämessään, että Kristuksen oppi on peräisin Isältä. Kyseessä on yliluonnollinen vakuuttuminen, jota ihminen ei voi saada omin voimin aikaan.

Ajatus toivottomasta tilastamme on luonnolliselle ihmiselle kauheaa kuultavaa. Epäuskoinen pitää mielettömyytenä sitä, ettei usko olisi omissa käsissä. Koetaan suunnattoman epäoikeutena se, että Jumala on se, joka siirtää pimeydestä valoon eikä ihminen itse. Inhimilliselle järjelle tilanne vaikuttaa vastenmieliseltä. Jos keskustelette aiheesta Jehovan todistajan, muslimin tai ateistin kanssa, huomaatte kyllä. Mutta Kristuksen omille tämä ei ole mielettömyyttä, vaan suuri lohtu. Jos pelastuksesta osalliseksi tuleminen olisi meistä kiinni, me kaikki ryntäisimme iankaikkiseen kadotukseen. Ei ole ketään, joka etsii Jumalaa, ei yhden yhtäkään. Mutta nyt sulasta armosta Jumala on ottanut meidät maailmasta ja antanut Kristukselle.

Tässä ei ole vielä kaikki: ainoastaan uskon alku ei ole otettu pois meidän käsistämme, vaan Vapahtajamme tekee jatkuvasti työtä taivaassa sen eteen, jotta se, mitä hän on kääntymyksessä aloittanut meissä, johtaisi meidät perille iankaikkiseen iloon. Me emme pysy uskossa omin voimin, vaan Vapahtajamme taivaallisen esirukouksen kautta. Kristus sanoo päivän tekstissä tähän liittyen: ”Minä rukoilen heidän edestänsä” Niin uskonelämämme on alusta loppuun saakka armoa, kuten Raamattu sanookin toisaalla: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8–9).

Ihminen ei päätä uskon sisältöä, vaan Jumala on määrännyt uskomme sisällön

Kun olemme selvillä siitä, että uskoon tulossa ja siinä varjeltumisessa ei ole kyse meidän päätöksestämme, vaan Jumalan vaikutuksesta ja säätämyksestä, voimme syventyä siihen, ettei uskon sisältökään ole meidän päätettävissämme; Jumala on määrittänyt, mitä meidän tulee uskoa. Meillä ei ole lupaa uskoa, miten haluamme, vaan Jumala on tuonut ilmi sanassaan tahtonsa uskomme sisällöstä.

Tämä kaikki kuulostaa jälleen aivan kauhealta aikamme yksilökeskeisen ihmisen näkökulmasta. Jos jossain pitää olla vapaus niin siinä, mihin uskoo. On suorastaan hengellistä väkivaltaa, jos ihmiselle sanellaan, mitä hänen pitää uskoa ja mitä ei. Ihmisenhän tulee olla oman elämänsä herra.

Vaikka vapautta korostava ajattelu voi kuulostaa ihanteelliselta ja oikealta, se jättää ihmisen omien ajatustensa vangiksi. Ne ovat hänen jumalansa, ja hän elää itsekeskeisessä orjuudessa. Siksi on Jumalan suurta rakkautta, että hän on selvästi kertonut meille sanassaan tahtonsa uskomme sisällöstä – varsinkin, kun tuon tahdon ytimenä on niin vapauttava sanoma. Tuosta sanomasta kertovat evankeliumitekstin sanat: ”ja tietävät totisesti minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.”

Kristillisen uskon keskuksessa on Jumalan Poika, jonka Isä lähetti maailmaan pelastamaan syntisiä. Tämä sanoma on aivan uskottoman ihana, mutta epäuskoiselle naurettava. Vain syntinsä kohdannut voi ymmärtää, mistä Jeesuksen työssä on kyse. Kristuksen merkitys ei aukea sille, joka ajattelee olevansa hyvä ihminen. Se ei aukea sille, joka ajattelee olevansa kuoleman jälkeen turvassa, olipa Jumalan sitten olemassa tai ei. Se ei aukea sille, joka oikeuttaa syntinsä eikä näe armon tarvettaan.

Mutta hengellisesti köyhälle ei ole lohdullisempaa kuultavaa kuin se, että on Jumalan tahto, että uskot Jeesuksen sovittaneen kaikki syntisi. On hänen tahtonsa, että luotat siihen, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja teki kaiken pelastukseen vaadittavan edestäsi. On hänen tahtonsa, että jos omatuntosi yrittää vakuuttaa sinulle muuta, et tee siitä jumalaasi etkä anna sen sanella sinulle uskosi sisältöä, vaan uskot Raamattua, joka sanoo: ”Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.” (1 Joh. 3:19–20)

Lopuksi: oikea oppi kirkastaa Jumalan

Lopuksi Vapahtaja sanoo: ”kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun – ja minä olen kirkastettu heissä.” Kun tunnemme Vapahtajamme armon, silloin olemme taivaallisen Isän lapsia. Kristus kirkastuu meissä, kun hän pitää meistä huolta. Meidän Vapahtajamme ja Jumalamme luonne käy ilmi siitä, että hän on jo iankaikkisuudessa valinnut meidät omikseen, tullut tänne yhdeksi meistä ja sovittanut meidän syntimme. Vielä hän on antanut meille uskon lahjan ja lupauksen, että hän on varjeleva meidät perille iankaikkiseen iloon. Se, että ihmisen vapaudella on rajansa, ei ole yhtään hullumpi asia, kun tiedämme, että Jumalan valinnat ylittävät kaiken sen, mistä voimme ikinä haaveillakaan.

Jumalan tahdon toteutuminen voi kyllä tuntua usein pahalta. Hän johdattaa meitä iankaikkiseen elämään mutkittelevia ja raskaita reittejä, mutta hänen armonsa vakuuttaa meille, että kaikki vaikuttaa meidän parhaaksemme. Kaikella on tarkoituksensa. Kaiken päämääränä on se, että me voimme iankaikkisuudessa ylistää häntä, joka on antanut itsensä edestämme ristin kuolemaan ja varjellut meidät pelastuksen osallisuudessa uuteen taivaaseen ja uuteen maahan. Hänen kauttaan ja hänen kanssaan olkoon kunnia Isälle yhdessä Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Vikaari Mika Bergmanin iltahartaus Syysjuhlassa 27.9.2014 Siitamassa.

Vikaari Mika Bergmanin iltahartaus 15.7.2015 Siitamajalla

Pastori Mika Bergmanin iltahartaus raamattuleirillä 7.7.2017

Teol. yo. Mika Bergmanin iltahartaus Talvileirillä 2010 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin iltahartaus Syysjuhlilla 2010 Siitamajalla

Pastori Mika Bergmanin iltahartaus Nuorten päivillä 20.5.2016 Siitamajalla

 Teol. yo. Mika Bergmanin oppitunti Syysjuhlilla 28.9.2013 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin aamuhartaus Talvileirillä 2013 Siitamajalla

Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 9.9.2012 Siitamajalla

Joh. 7:14–18 Mutta kun jo puoli juhlaa oli kulunut, meni Jeesus ylös pyhäkköön ja opetti. Niin juutalaiset ihmettelivät ja sanoivat: Kuinka tämä osaa kirjoituksia, vaikkei ole oppia saanut?» Jeesus vastasi heille ja sanoi: ”Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani. Joka omiaan puhuu, se pyytää omaa kunniaansa, mutta joka pyytää lähettäjänsä kunniaa, se on totinen, eikä hänessä ole vääryyttä.

Jotkut uskomukset elävät ilman, että niiden olemassaoloa tiedostetaan. Meidän länsimaalaisten ihmisten ajattelua värittää monta myyttiä, yksi keskeisimmistä on edistyksen myytti. Tämän myytin kaikuja kuulee, esimerkiksi silloin, kun sanotaan, ettemme elä enää keskiajalla, vaan 2000-luvulla. Taustaoletuksena tokaisussa on se, että ihmisen moraali ja ymmärrys kehittyisivät vuosisatojen varrella.

Edistyksen myytti heijastuu siihen, miten kristillistä uskoa arvioidaan. On hyvin tyypillistä ajatella, että uskon pitää kehittyä, jotta se voi puhutella tämän päivän ihmistä; meidän tulee jättää taaksemme entisaikojen ahdasmielisyyden kahleet, jotta Jeesuksen evankeliumi voisi levitä. Nämä oman aikamme kysymykset ja kehitysideat on hyvä pitää mielessä, kun käymme nyt tutkimaan päivän evankeliumia.

Jeesuksen opin alkuperä on taivaallinen

Jerusalemissa vietettiin lehtimajajuhlaa, ja Jeesuksella oli kansalle asiaa. Niinpä hän päätti nousta Jerusalemin temppeliin opettamaan. Se profeetta, jota kaikki profeetat olivat ennustaneet, oli saapunut sinne, minne hän kuului. Jeesus opetti temppelissä Jumalan sanaa niin syvällisesti ja Raamatun hyvin tuntien, että se herätti suurta ihmetystä.

Juutalaisilla oli tuolloin lukuisia koulukuntia Vanhan testamentin tulkintaperinteineen. Oli kuuluisten rabbien kuten Hillelin tai Gamalielin koulua. Tiedettiin kuitenkin, että Jeesus oli galilealainen maalainen, joka ei ollut saanut korkeaa koulutusta keneltäkään. Siksi kummeksuttiin sitä, kuinka hän tunsi Kirjoitukset niin hyvin. Juutalaiset sanoivatkin ihmetellen: ”Kuinka tämä osaa kirjoituksia, vaikkei ole oppia saanut?”

Jeesus vastasi ihmettelyyn: ”Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.” Tämä vastaus on tavattoman rohkea. Hän sanoo, että hän on saanut sanomansa suoraan Jumalalta. Hän ei julista mitään omaansa, vaan ainoastaan sen, minkä on saanut Isältä jo ennen maailman luomista. Hänen oppinsa on oikea, koska se on alkuperältään taivaallinen.

Kun pohdimme, pitäisikö meidän alkaa sorvata oppia uusiksi, meidän tulee muistaa se, mitä Jeesus tässä sanoo. Koska Jeesus on saanut oppinsa taivaasta, se on aina ajankohtainen. Se on varmasti totta kaikkina aikoina, koska Jumala on totuus. Oikean opin alkuperä velvoittaa meitä pitäytymään siihen sellaisena kuin se on. Oppi ei kehity eikä muutu. Jos edistymme siitä, mitä Jeesus on antanut meille uskottavaksi, olemme langenneet pois totuudesta emmekä enää palvele oikeaa Herraa.

Jeesuksen oppi vakuuttaa itsestään

Kuinka sitten tämän päivän ihmiset, joilla ei ole juuri mitään yhteistä ajanlaskun alussa eläneiden kanssa, voivat vakuuttua kristinuskosta? Kuinka tänä monien totuuksien aikana kukaan voi sitoutua siihen, että vain yksi uskonto olisi oikeassa oppeineen? Jeesus jatkaa tekstissämme: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” Vapahtaja sanoo aivan suoraan, että voimme tietää, onko hänen oppinsa Jumalasta vai ei. Koettelemisen kriteeriksi hän sanoo sen, että teemme taivaallisen Isämme tahdon.

Tämä tahto kiteytyy Raamatun sanoissa: Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1 Tim. 2:4). Se tekee Jumalan tahdon, joka heittäytyy Jeesuksen varaan. Jumalan suurimpana haluna on se, että epätoivoisina siitä, mitä itse olemme, laitamme sydämemme turvan siihen, mitä Jeesus teki edestämme. Hän ei halua, että yksikään kuolisi synneissään, vaan että jokainen voisi tunnustaa Jeesuksen Vapahtajaksi. Tämä on sen taivaallisen sanoman ydin, jota Jumalan Poika tuli tuomaan, ja se, joka ottaa tämän sanoman uskolla vastaan, tietää opin olevan Jumalasta.

Joku voi väittää vastaan: ”Jeesus vaatii uskoa sen ehtona, että hänen sanomaansa pidetään totena. Tällaisilla kriteereillä mitä tahansa voi väittää todeksi!” Mutta nyt keskeinen ero on siinä, että kukaan muu ei voi antaa samaa, mitä Jeesus. Kukaan ei voi antaa samanlaista varmuutta kuin hän. Jokainen muu uskonnollinen opettaja jättää meidät rauhattomuuteen siitä, olemmeko totuudessa. Niin kauan kuin omatunto ei voi levätä siinä, mitä Jeesus on jo tehnyt edestämme, se on hirveässä tekojen vankeudessa etsimässä yhä uusia keinoja vakuuttuakseen siitä, että kaikki on hyvin.

Se vakuuttuneisuus, jonka saamme, perustuu siihen, että uskon vaelluksen myötä, meillä syventyy ymmärrys omasta pahuudestamme ja Jeesuksen armon suuruudesta. Jos kristillisen vaelluksen haluaa jotenkin lyhyesti tiivistää, se on juuri sitä, että me näemme itsemme yhä raadollisemmin, mutta Jeesuksen armon aina suurempana. Ja tämä uskossa kasvaminen vie kaiken uskottavuuden muilta vapahtajilta ja totuuksilta. Kaikki muuthan vaativat meiltä hyveellistä elämää autuuden ehtona. Mutta kun ymmärrämme, ettei meistä kerta kaikkiaan ole pelastamaan itseämme, tiedämme, että vain Jeesuksen julistama ehdottoman armon sanoma voi pelastaa. Vain se voi olla totta.

Jeesuksen oppi antaa kaiken kunnian Jumalalle

Evankeliumitekstin lopussa Jeesus antaa vielä toisen oikean julistajan ja oikean opetuksen tuntomerkin. Hän sanoo: ”Joka omiaan puhuu, se pyytää omaa kunniaansa, mutta joka pyytää lähettäjänsä kunniaa, se on totinen, eikä hänessä ole vääryyttä.” Oikea oppi antaa kunnian yksin Jumalalle. Oikea julistaja ei etsi mitään muuta kuin Lähettäjänsä kunniaa.

Pyyteettömän rakkauden Jumalaan tulee leimata kaikkea julistustyötä. Tässä Jeesus on kaikkein korkein esikuva, jonka jäljessä me muut kompuroimme. Hänen lisäkseen ei ole yhtään, jolla olisi täysin puhtaat motiivit työnsä takana. Ihmisellä on suuri halu loistaa. On tarve esitellä taitojaan. Tämä koskee niin saarnaajia kuin kaikkia muitakin. Tämä loistamisen halu nousee siitä, että perustamme sen, keitä me olemme, siihen, mitä muut sanovat meistä. Haluamme saada ylistystä, koska se korostaa arvoamme. Jos noudattaisimme ensimmäistä käskyä uskollisesti, meidän arvomme kuitenkin perustuisi siihen, mitä Jumala sanoo meistä Poikansa tähden eikä siihen, mitä olemme itsessämme.

Siksi meidän tulee muistaa, että juuri silloin, kun haemme Jeesukselta apua syyllisyyteemme, Jumala saa kaiken kiitoksen. Silloin, kun etsimme Jeesukselta apua vaelluksemme ongelmiin, Jumalan uskollisuus kirkastuu. Silloin, kun haemme Jeesukselta taivaallista viisautta, Jumala saa kaiken kunnian. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: ’Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra’.” (1 Kor. 1:30-31) Huomatkaa, että Jeesuksessa meillä on alusta loppuun kaikki, mitä tarvitsemme, jotta voimme olla Jumalan omia ja varjeltua iankaikkiseen elämään! Kun olemme täysin riippuvaisia Jumalasta, Lähettäjämme saa kaiken kunnian. Meidän ei tule kerskata mistään muusta kuin hänestä.

Kaikki muu oppi kuin se, mitä Jeesus julisti, etsii ihmiskunniaa. Tämä on totta niiden oppien kohdalla, joita julistetaan kristikunnan ulkopuolella, mutta myös niiden ei-raamatullisten oppien suhteen, joita julistetaan kristikunnan sisällä. Raamattu sanoo: ”pitäkää silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä. Sillä sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta, vaan omaa vatsaansa, ja he pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet.” (Room. 16:17-18). Tuimia sanoja. Huomaamme, että apostoli sanoo aivan yleisesti, että missä tahansa kohdassa poikkeavat palvelevat julistuksessaan omaa vatsaansa, eli siis omia halujaan. Kristillisten julistajien kohdalla tämä on totta tietysti sikäli kuin he julistavat väärää oppia.

Nämä vakavat sanat muistuttavat meitä siitä, kuinka paha ihmisen liha on ja millaista hulluutta Kristuksen oppi on sille. Siksi ne kehottavat meitä turvaamaan sanaan ja lapsenmielellä ottamaan vastaan sen opin, joka siitä löytyy. Kun otamme uskoen vastaan Kristuksen julistuksen, voimme olla varmoja siitä, että opillamme on taivaallinen alkuperä, sillä on voima vakuuttaa itsensä totuudellisuudesta ja se antaa kaiken kunnian Jumalalle.

Luuk. 14:25–35: Ja hänen mukanaan kulki paljon kansaa; ja hän kääntyi ja sanoi heille: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni. Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: 'Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'? Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella? Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa. Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

Sanoma Jeesuksesta oli levinnyt muinaisessa Palestiinan maakunnassa. Sairauksien ja ahdistusten vaivaamat olivat kuulleet ihmeellisestä parantajasta. Jeesuksen ihmeet olivat keskeinen syy sille, että suuret kansanjoukot olivat alkaneet kulkea Vapahtajan matkassa. Moni julistaja olisi ollut innoissaan huomiosta, mutta Jeesukselle väkimäärää tärkeämpää oli se, että hänen matkaansa lähteneet ymmärtäisivät, mitä hänen seuraamisensa vaati.

Mitä Jeesuksen seuraaminen maksaa meille?

Jeesus päätti antaa kansalle tärkeän oppitunnin. Hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja sanoi: ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.”

Nämä sanat voivat herättää ihmetystä. Vaikuttaa siltä, että Jeesus hyökkäisi neljättä käskyä vastaan. On kuitenkin huomioitava, että Jeesus puhuu tässä heprealaisille ominaiseen tapaan siitä, että tulee pitää jotakin asiaa toista parempana. Hän ei halua, että kirjaimellisesti vihaamme kaikkea muuta paitsi häntä. Mutta hän haluaa olla sydämemme kallein aarre. Hän sanoo opetuslapseuden ehdoksi sen, että vihaamme kaikkea muuta hänen rinnallaan. Hänen pitää mennä kaiken muun edelle.

Perustava näkökulma, joka aukeaa Vapahtajan sanoista, on se, että elämämme ei kuulu itsellemme, vaan hänelle. Elämässä ei ole kyse siitä, mitä me haluamme, vaan siitä, mitä Kristus haluaa. Hänen tahtonsa tulee määrittää vaelluksemme, ei oman tahtomme. Raamattu sanoo Kristuksesta, että ”hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2 Kor. 5:15)

Ei ole yhtään elämän osa-aluetta, jonka ei tulisi olla Kristukselle alistettu: ruumiimme, sielumme, aikamme, ihmissuhteemme, asuinpaikkamme, työmme – kaikki on Kristusta varten. Elämämme on tarkoitettu hänelle. Meidän tulee kuolla, hänen elää meissä.

Nyt tornin rakentajan tavoin meidän tulee arvioida, mitä tornin valmiiksi saaminen edellyttää. Nyt sotaan lähtevän kuninkaan tavoin meidän tulee laskea joukkomme ymmärtääksemme, onko meistä taisteluun vai ei. Kristus kysyy: oletko vain muodollisesti opetuslapseni, vai näetkö opetuslapseuden hinnan oikein? Oletko valmis laittamaan kaiken alttiiksi minun nimeni tähden?

Otetaan muutama esimerkki havainnollistamaan, mitä kaiken menettäminen Kristuksen tähden tarkoittaa. Käsitellään ensiksi aikaa: sinun suustasi ei pidä enää koskaan kuulua lausahdusta: ”Tämä on minun elämäni. Teen sillä täsmälleen, mitä haluan.” Sinun aikasi ei kuulu enää itsellesi, vaan Herralle. Sunnuntaisin sinun tehtäväsi on Jumalan tahdon mukaisesti olla jumalanpalveluksessa. Arkisin sinun tulee viettää kotihartautta pyhittääksesi päiväsi Jumalan sanalla ja rukouksella. Arkisin sinun aikasi tulee olla myös omistettu lähimmäistesi palvelemiseen. Jopa käyttäessäsi aikaa lepoon, sinua motivoi siinä lähimmäisen rakkaus, koska ymmärrät, että rajallisena olentona tarvitset lepoa, jotta voit rakastaa toisia. Laiskotteluun sinulla ei ole lupaa.

Toisena esimerkkinä olkoon mielemme ja ajatuksemme. Mieleesi eivät enää kuulu kauna, viha, ahneus, ylpeys, kateus ja kovuus. Sinun pitää kilvoitella, jotta mieltäsi hallitsisi se, mikä on Jumalan tahto. Sinulla tulee olla anteeksiantava, mutta totuudessa pysyvä mieli. Sinun tulee ruokkia ajatuksiasi sillä, mikä on Jumalan tahdon mukaista, hyvää, otollista ja täydellistä. Asian kääntöpuolena on se, että vältät sitä, mikä ruokkii pahoja ajatuksia ja himoja. Mieti esimerkiksi sitä, miten mielesi voi, jos altistat sen elokuville, joissa mässäillään väkivallalla tai alastonkohtauksilla, lehdille, joissa pengotaan toisten yksityisasioita juorumielessä tai vanhoissa riidoissa vellomiselle. Raamattu kehottaa: ”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.” (Kol. 3:2).

Kolmanneksi, suhdettamme maalliseen omaisuuteen tulee määrittää sanat: ”kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.” (1 Tim. 6:8). Ei sanaakaan nopeasta internetistä, merkkivaatteista, autosta, kesämökistä, etelänmatkoista, juoksevasta vedestä ja monesta muusta itsestäänselvyydestämme. Vaikka näissä Jumalan lahjoissa ei ole sinällään mitään pahaa, vaan ne ovat hyviä ja kiitokselle vastaanotettavia, meidän äärimmäisen vaurauden keskellä elävien pitää muistaa, ettei elämämme tavoitteena tule olla rikastuminen. Omaisuus, jota meille on suotu, on tarkoitettu perheestä huolehtimiseen, seurakunnalle ja köyhien auttamiseen. Luther sanoi aikansa suurimmaksi epäjumalaksi rahaa, eikä tuo jumala ole minnekään kadonnut. Mutta näin ei saa olla: jos olemme Kristuksen omia, omaisuutemme ei enää kuulu meille, vaan sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaan.

Nämä kolme esimerkkiä ovat vain pintaraapaisu siitä, mitä Kristuksen rakastaminen tarkoittaa käytännössä. Ehkä tämä oli jo niin kovaa tekstiä, että voi herää kysymys, miksi kukaan haluaisi menettää elämänsä. Kuka voi jaksaa sitä, ettei saa toimia missään oman tahtonsa mukaan? Miksi Kristus olisi niin suuri aarre, että meidän tulisi pitää hänen rinnallaan kaikkea muuta roskana?

Miksi maksaa kaikkensa?

Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka osaa nähdä tornin rakentamisen hinnan ja sotajoukkojen määrät oikein. Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka näkee varattomuutensa ja suunnattoman velkansa. Ilman elävää synnintuntoa opetuslapseuden hinta vaikuttaa mielettömältä. Mutta sille, joka näkee itsensä oikein, tilanne on toinen. Kristuksen seuraamisen hinta on mitätön verrattuna siihen syntivelkaan, joka meillä oli. Mitä sitten, jos joudumme tässä elämässä vähän kärsimään välttäessämme helvetin iankaikkisen piinan?

Jeesuksen seuraaminen voi olla vieläpä ilo ja maailmalle kuoleminen mieluista, kun ymmärrämme, että Herramme on maksanut velkamme. Hän on päästänyt meidän vapaiksi iankaikkisen kadotuksen alta vuodattamalla verensä tähtemme. Hän tuli yhdeksi meistä, otti päällensä rangaistuksemme, kävi Golgatalle ristiä kantaen ja kärsi siellä syntiemme vuoksi. Hänen verensä tähden me olemme vapaita: vapaita tuomiosta, vapaita synnin orjuudesta – vapaita palvelemaan Jumalaa.

Koko Jeesuksen 30-vuotinen maanpäällinen vaellus oli omistettu meidän pelastukseemme. Hän ei tuhlannut aikaansa laiskotteluun, vaan hänen elämänsä oli Jumalan sanan täyttämää kadotuksenalaisen ihmiskunnan rakastamista. Hän ei kantanut kaunaa meitä kohtaan synneistämme eikä hän himoinnut maailman kiitosta, vaan hänen ilonaan oli Isän tahdon täyttäminen. Eikä hän havitellut maallista kunniaa ja ajallisia aarteita, vaan hän luopui taivaan aarteista ansaitakseen meille iankaikkisen elämän. Hänen uskollisuutensa tähden, me saamme uskottomuutemme anteeksi. Tänään me heikot opetuslapset saamme jälleen nousta ja turvautua Herramme armoon. Vain silloin, kun Vapahtajamme hyvyys valloittaa sydämemme, hänestä voi tulla omaa elämäämmekin rakkaampi, kallein aarteemme.

Lopuksi

Armo on täysin ilmaista, mutta se maksaa kaiken. Se ei maksa siksi, että meidän pitäisi sovittaa syntimme, mutta se maksaa maailman, perkeleen ja lihamme tähden. Niin kuin ne eivät sietäneet Herraamme, eivät ne siedä hänen opetuslapsiaankaan. Ahdistuksia on luvassa. Kärsimystä on luvassa. Oman elämän menettämistä on luvussa. ”Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.” (Room. 8:37).

Maailman vihan kantaminen ja omista mielihaluista luopuminen ei ole kuitenkaan suurinta itselleen kuolemista. Kun näet tunnustamme syntimme ja luotamme Vapahtajaan, kadotamme elämämme kaikkein syvällisemmällä tavalla. Sanomme, että olemme täydellisessä hengellisessä vararikossa, mutta Herramme tähden iankaikkisesti rikkaita. Olemme epätoivoisia itsestämme, mutta lohdutettuja sillä, millainen Vapahtaja meillä on. Opetuslapseuden hinta on kova, mutta Herramme tuntemisen rinnalla mitätön. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!

Matt. 21:1-9Ja kun he lähestyivät Jerusalemia ja saapuivat Beetfageen, Öljymäelle, silloin Jeesus lähetti kaksi opetuslasta ja sanoi heille: "Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa; päästäkää ne ja tuokaa minulle. Ja jos joku teille jotakin sanoo, niin vastatkaa: 'Herra tarvitsee niitä'; ja kohta hän lähettää ne." Mutta tämä tapahtui, että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: "Sanokaa tytär Siionille: 'Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle hiljaisena ja ratsastaen aasilla, ikeenalaisen aasin varsalla'." Niin opetuslapset menivät ja tekivät, niinkuin Jeesus oli heitä käskenyt, ja toivat aasintamman varsoineen ja panivat niiden selkään vaatteensa, ja hän istuutui niiden päälle. Ja suurin osa kansasta levitti vaatteensa tielle, ja toiset karsivat oksia puista ja hajottivat tielle. Ja kansanjoukot, jotka kulkivat hänen edellään ja jotka seurasivat, huusivat sanoen: "Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!"

Juuda odotti kuningasta. Se odotti vapauttajaa. Se odotti Daavidin jälkeläistä kuninkaaksi, joka toisi rauhan ja vapauden ajan. Hieman vajaa 2000 vuotta sitten Jerusalemin kaduilla alkoi kuulua huuto: ”Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!”. Kuningas oli vihdoin saapunut. Vanhan testamentin profetiat siitä, että heidän kuninkaansa tulisi hiljaisena ja ratsastaen aasilla, täyttyivät nyt aivan heidän silmiensä edessä. Riemu täytti väkijoukon. Odotukset olivat suuret, mutta tämä Daavidin poika pettäisi ne kaikki.

Jeesus petti kaikki odotukset

Oletko koskaan miettinyt, minkä takia kansa otti Jeesuksen Jerusalemissa vastaan niin innokkaasti kuninkaana? Jeesuksen julistustyö kyllä tavoitti paljon juutalaisia ja joistain tuli hänen opetuslapsiaan, mutta tässä on jotain erityislaatuista. Olihan niin, että vaikka Jeesuksen sanoma vakuuttikin monia ja häntä lähettiin seuraamaan, myös useat luopuivat hänestä hänen julkisensa julistustyönsä aikana. Kun Jeesus oli aikaisemmin opettanut, ettei kukaan voi tulla hänen luokseen, ellei Isä anna heitä hänelle, monet opetuslapset loukkaantuivat tästä ja jättivät Jeesuksen (Joh. 6:65–66). Jotain merkillistä on siis tapahtunut, että Jeesuksella on yhtä äkkiä näin paljon kannattajia! Tuo merkillinen asia on Lasaruksen kuolleista herättäminen.

Se oli ”lopun alkua” Jeesuksen maalliselle elämälle. Se oli niin valtava ihmeteko, että se herätti kansassa ihastusta ja hämmästystä, mutta Jeesuksen vastustajissa sellaista raivoa, että nämä päättivät yrittää surmata Lasaruksenkin! Ihmeteko sai kansan liikkeelle. Heissä oli herännyt usko siihen, että tässä olisi Daavidin poika, joka kukistaisi vieraan vallan. Herättihän hän äsken juuri ihmisen kuolleista, joten luulisi, että hän pystyisi mihin tahansa! Hän varmasti pystyisi murskaamaan kaikki viholliset ja rakentamaan vieläpä uuden temppelin Jerusalemiin, jossa Jumalan läsnäolo ja kirkkaus taas vallitsisivat. Olihan hän Daavidin poika, eli uusi Salomo, temppelin rakentaja.

Ja kun nyt ymmärrämme, millaista Messiasta kansa halusi, ei ole vaikea käsittää, miten hoosianna-huudot vaihtuivat niin nopeasti ristiinnaulitse-huudoiksi. Ylistys vaihtui kiroukseen ja murhaavaan mieleen. Ei ollut tullutkaan vapauttajaa, jota kansa halusi, vaan vain heikko mies, joka oli kyllä ajanut kiivaasti rahanvaihtajat ulos temppelistä, mutta hänen urotekonsa vaikuttivat jäävän siihen. Kansa ei saanut messiasta, jota se halusi ja niin se tahtoi päästä eroon tästä valhemessiaasta, jolla oli otsaa väittää olevansa heidän odottamansa kuningas. Ja niin kansan painotuksesta Pontius Pilatus taipui mielivaltaan ja viaton Jeesus koki häpeällisen ristinkuoleman. Hänet naulittiin kirouksen puuhun Jumalan hylkäämänä ja tämä nyt oli ainakin varma merkki siitä, että tämä ei ollut se Daavidin jälkeläinen, jonka Raamattu oli ennustanut tulevan!

Kuinka lohdutonta ja synkkää onkaan se, mitä Jeesus joutui kokemaan ihmisen pahuuden tähden! Kuinka mielivaltaiselta vaikuttaakaan se, miten häntä kohdeltiin, kun jumalattomuus pääsi valtaan! Miten nopeasti ihmisen ajatukset muuttuivatkaan ylistyksestä murhaksi! Mutta kaikki tämä, mitä kansasta sanotaan, löytyy myös sinun sydämestäsi. Olethan sinäkin ihminen: paha, langennut ihminen, jolla on varmat ajatukset siitä, millainen Jeesus saa olla. Kuinka usein me näet saammekaan itsemme kiinni siitä, että emme tyydy Raamatun Jeesukseen, vaan haluamme enemmän! Emme halua Vapahtajaa, joka vaikuttaa heikolta. Haluamme voimakkaan kuninkaan, joka voisi vapauttaa meidät jo nyt kaikista ajallisista vaivoista. Sellaista langenneen ihmisen sydän toivoo. Se on mieltynyt ihmeisiin ja kunniaan, mutta ei ristiin ja kärsimykseen. Vain Jumalan Henki voi antaa meille uskon lahjan, jonka antaa hengelliset silmät nähdä asiat syvemmin kuin maalliset silmämme näkevät.

Jeesus ylitti valheelliset haaveet

Kun olemme, mitä olemme, on sitäkin lohdullisempaa, että Jeesus petti kansan odotukset. Mitä se näet meitä liikuttaisi, jos Jeesus olisi ollut maallinen ruhtinas, joka olisi tullut vain vapauttamaan maallisen Israelin sortajiensa alta ja rakentamaan Jerusalemiin uuden hienon temppelin. Me olisimme vielä synneissämme ja tuomion alla eikä juutalaisten maallinen menestys lohduttaisi meitä pätkän vertaa. Mutta nyt Jeesus on jotain suurempaa kuin maallinen valloittaja. Hän on hengellinen kuningas, joka tuli kukistamaan paljon suurempia vihollisia kuin Rooman vallan eikä hän tullut ainoastaan juutalaisia varten. Häntä vastassaan olivat perkele, synti ja kuolema ja hänen tehtävänään ei ollut kukistaa niitä ainoastaan juutalaisia, vaan koko maailmaa varten.

Antautumalla heikkouteen, häpeään ja kuolemaan Jeesus taisteli voitokkaasti. Tappioon kätkeytyikin voitto. Kun ainoa viaton kantoi meidän kirouksemme ristinpuulle, synti tuli sovitetuksi, perkeleen suu tukituksi ja kuoleman mahti menetetyksi. Riemullisesti Raamattu julistaa: ”’Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?’ Mutta kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! (1 Kor. 15:55–57). Kuolemaa seurasi korotus. Nousemalla kuolleista Kristus saattoi häpeään kaikki pimeyden vallat ja mursi kuoleman kahleet! Herättämällä Poikansa kuolleista Isä todisti, että Jeesuksen sovitustyö on riittävä maksu kaikista synneistä ja että kaikki, mitä Jeesus oli sanonut, oli totta. Vapahtaja nousi ylös taivaisiin ja istuu nyt kirkastettuna Isän oikealla puolella hallitsemassa taivaallisena kuninkaanamme.

Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Jeesus osoittautui todelliseksi Daavidin pojaksi, uuden temppelin rakentajaksi. Tuo temppeli ei ole kivistä rakennettu, vaan se on Kristuksen ruumis. Nyt Jumalan erityinen läsnäolo ei ole enää sidottu mihinkään yhteen maantieteelliseen paikkaan, vaan se on kaikkialla, missä on Jumalan omia. Jumala itse asuu meissä, temppelissään. Kristuksen istuminen Isän oikealla puolella ei tarkoita sitä, että hän olisi kaukana meistä. Se viittaa hänen suureen valta-asemaansa. Luther sanoo lohdullisesti, että Vapahtaja on lähempänä meitä kuin oma ihomme. Kaikkivaltias kuninkaamme on siis kanssamme ja hän on voimallinen pitämään meistä huolta ja varjelemaan meidät iankaikkiseen elämään.

Luther kirjoittaa lohdullisesti: ”tämä kuningas on elämän ja kuoleman, synnin ja armon, helvetin ja taivaan Herra, ja että kaikki on hänen kädessään. Juuri sitä varten hän on tullut kuninkaaksemme ja meidän luoksemme että vapahtaisi meidät kaikista noista ahdistavista hirmuvaltiaista ja itse yksin hallitsisi meitä. Sitä joka on tämän kuninkaan alaisena ja vahvassa uskossa pitäytyy häneen, ei voi vahingoittaa synti, ei kuolema, ei helvetti, ei perkele, eivät ihmiset eikä mikään muu luotu, vaan samoin kuin hänen kuninkaansa elää vailla syntiä ja autuaana, samoin täytyy hänenkin säilyä hänen kauttaan ilman kuolemaa ja vailla syntiä, elävänä ja autuaana iankaikkisesti.” (Kirkkopostilla. Ensimmäinen osa, s. 44. Suom. A. E. Koskenniemi. Helsinki: Kustannusyhtiö Arkki 2009).

Kuninkaamme elää ja on vieläkin kanssamme. Hän ei edelleenkään toimi syntisen mielemme toiveiden mukaan, vaan paljon vaatimattomammin. Hän kätkee läsnäolonsa Raamatun sanaan, kasteeseen ja ehtoolliseen. Silti hän on todellisesti läsnä. Kun käymme tänään ehtoollisenviettoon, saamme tervehtiä kuningastamme hoosianna-huudoin. Maallisen silmin näemme jotain hyvin vaatimatonta, mutta uskon silmin näemme leivässä ja viinissä Kristuksen ruumiin ja veren, kuninkaiden Kuninkaan todellisen läsnäolon. Eikä hän tule luoksesi piiska kädessä. Ei hän tule vihaisena ja ankarana. Ei hän tule tuomiten ja rangaisten. Hän tulee hiljaisena, sävyisänä ja anteeksi antavana. Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle!

Pastori Mika Bergmanin aamuhartaus Joululeirillä 29.12.2015 Siitamassa

Vikaari Mika Bergmanin saarna Pääsiäisjuhlassa ja pastori Rupert Efraimsonin muistojuhlassa 2014 Lahdessa

Matt. 11:11-19 Totisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän. Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen. Sillä kaikki profeetat ja laki ovat ennustaneet Johannekseen asti; ja jos tahdotte ottaa vastaan: hän on Elias, joka oli tuleva. Jolla on korvat, se kuulkoon. Mutta mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen sanoen: 'Me soitimme teille huilua, ja te ette karkeloineet; me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette valittaneet'. Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!' Ja viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa."

Johannes Kastaja oli viimeinen Vanhan liiton profeetoista. Hän seisoi ikään kuin Vanhan ja Uuden liiton rajalla. Hänellä oli etuoikeus nähdä, kuinka profetiat alkoivat toteutua. Hän sai olla todistamassa Messiaan tulemista, olla raivaamassa hänelle tietä. Parannussaarnallaan hän oli valmistamassa kansaa ottamaan Jeesuksen vastaan.

Johanneksen kutsumus muistuttaa suuresti jokaisen kristityn tehtävää. Kukaan meistä ei ole Messias, mutta jokaisen meistä on pidettävä Jumalan sanaa esillä, jotta Jeesus voisi löytää sijan syntisten sydämissä. Siksi tänään paneudumme siihen, mitä voimme oppia Johannes Kastajasta omaa vaellustamme ajatellen.

Johannes oli uskollinen julistaja, jonka vaellus tuki hänen julistustaan

Vapahtaja aloittaa Johanneksen kuvaamisen sanomalla: ”ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän”. Johanneksen suuruutta kuvaa se, mitä Jeesus on sanonut juuri ennen päivän evankeliumia: ”Mitä te lähditte erämaahan katselemaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä lähditte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteisiin puettua? Katso, hienopukuiset ovat kuningasten kartanoissa. Vai mitä te lähditte? Profeettaako katsomaan? Totisesti, minä sanon teille: hän on enemmän kuin profeetta. Tämä on se, josta on kirjoitettu: 'Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi'.” (j. 7-10).

Johannes ei ollut huojuva ruoko, vaan voimallinen Jumalan sanan julistaja, joka tinkimättömästi täytti hänelle annettua tehtävää. Hän ei havitellut maallista kunniaa saarnaten kuulijoidensa mieliksi, vaan hän eli askeettisesti erämaassa ollen uskollinen Lähettäjälleen. Hän oli suurempi kuin profeetta. Hän oli Malakian ennustama lähettiläs, joka teki tietä Herralle. Silti hän oli tavattoman nöyrä eikä tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa. Hänen ilonsa oli Jumalan tahdon täyttäminen, ei oma kunnia. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että Kristus sanoo häntä suurimmaksi vaimosta syntyneitten joukossa. Joutuvathan tavalliset kuolevaiset häpeään tämän uskon sankarin rinnalla.

Herramme sanoja: ”mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän” ei tule ymmärtää Johannesta vähättelevästi tai niin, ettei Johannes olisi ollut osallinen taivasten valtakunnasta. Me olemme suurempia kuin hän siinä mielessä, että voimme sanassa nähdä, miten profetiat ovat täyttyneet Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen myötä. Meille on siten uskottu enemmän kuin Johannekselle, joka ei päässyt todistamaan näitä pelastushistoriallisia tapahtumia.

Johannes Kastajassa näemme sen, mitä on todellinen uskollisuus Jumalan sanalle. Näemme, miten sanat ja teot tukevat toisiaan. Huomaamme myös sen, että vaikka olisi kuinka upea julistaja tahansa, sanoma ei välttämättä kelpaa kuulijoille.

Johannes julisti uskollisesti, vaikka häntä vastaan hyökättiin

Herra sanoo: ”Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen”. Kreikkalainen teksti on tässä monitulkintainen. Kontekstin tähden kääntäisin kyseisen jakeen hieman toisin käyttämämme käännös, tähän tapaan: ”Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään Jumalan valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät yrittävät temmata sen itselleen” Jeesus julistaa tässä, että Johanneksen uskollisesta julistuksesta ja hurskaasta elämästä seurauksena ei suinkaan ollut maallinen kunnia ja kiitos, vaan jyrkkä vastustus. Hänen julistamaansa valtakuntaan ei haluttu uskoa, vaan sitä vastaan hyökättiin. Jumalan valtakunta ja sen luonne yritettiin alistaa farisealaisille ja juutalaisille maanpäällisen paratiisin ajatuksille. Johannes Kastaja ja monet muut uskolliset julistajat hänen jälkeensä ovat joutuneet kärsimään ruumiillisestikin julistuksensa takia. Jumalattomilla ajatuksillaan ja raoilla teoillaan vastustajat yrittävät temmata valtakunnan itselleen.

Johannes on meille erittäin esikuvallinen siinä, että hän ei masentunut, vaikka hänen julistustyönsä kohtasi vastustusta. Vaikka fariseukset halveksuivat häntä ja väittivät, että hänessä on riivaaja, koska hän eli pidättäytyen maallisista nautinnoista, hän ei lamaantunut tästä. Hän ei taipunut painostuksen eikä edes maallisten ruhtinaitten edessä, vaan julisti kovaa lain saarnaa jopa hallitsijalleen, Herodes Antipaalle. Tuskin Johannes oli tietämättä sitä, että tämä voisi maksaa hänelle hänen henkensä, mutta hän ei voinut olla hiljaa. Hän näki, että hallitsija elämällä räikeästi vastoin Jumalan tahtoa, oli matkalla iankaikkisen kadotukseen. Johannes ei pelännyt vainoa, koska hänen sydämessään vallitsi kunnioittava pelko Jumalaa kohtaan. Hänen sydämellään oli se, että mahdollisimman moni voisi kääntyä ja pelastua. Hän rakasti henkensäkin uhalla. Hän pani itsensä todella likoon.

Rakkaus Jumalaan. Rakkaus lähimmäiseen. Nämä kaksi leimasivat Johanneksen elämää. Johanneksen esimerkin äärellä ainakin minä joudun myöntämään rakkaudettomuuteni. Pidänhän usein suuni supussa, koska pelkään ihmisten reaktioita. Jos tämä koskee sinuakin, haluan esittää meille kummallekin kysymyksen: miksi pelkäämme? Miksi meille on niin tärkeää, mitä toiset meistä ajattelevat? Hiljaa oleminen voi vaikuttaa viattomalta, mutta se on todellisuudessa itserakkautta. Hiljaisuus julistaa, että meille on tärkeämpää hyvä mieli, kun lähimmäisen iankaikkinen kohtalo. Johanneksen ehdottomuus, hänen uskollisuutensa Jumalalle kärsimyksenkin edessä, vie meiltä tekosyyt oikeuttaa se, että pidämme suumme supussa emmekä tuo Jumalan sanaa esille. Se vie meiltä oikeuden lamaantua ihmispelon edessä ja keksiä verukkeita olla tunnustamasta uskoamme.

Se, miten Johannekseen suhtauduttiin voi olla meille toisaalta rohkaisuna: jos näet Johannekseen –suureen uskon sankariin – suhtauduttiin näin vihamielisesti, meidän ei tarvitse ottaa sitä itseemme, jos meitäkin kohdellaan nurjasti uskomme vuoksi. Jos Johannesta haukuttiin riivatuksi ja Vapahtajaa syöpöksi ja juopoksi, voimme olla varmoja siitä, että se sanoma, jota julistamme saa aikaan vihaa. Vian ei suinkaan aina tarvitse olla meissä, jos Jumalan sanaan suhtaudutaan vihamielisesti. Jos Jumalan sana ei valloita sydäntä, aina löytyy tekosyy olla uskomatta. Aina keksitään selitys sille, miksi Jeesus ei kelpaa. Me emme voi taivutella ketään uskoon. Se on Pyhän Hengen tehtävä.

Johannes Kastaja on esikuva sanaan turvaamisessa ja iankaikkisen elämän perimisessä

Päivän evankeliumi tuo ilmi sen, miten esikuvallinen mies Johannes Kastaja oli. Se tuo esille sen, että Johanneksen uskollisuus Jumalan tahdolle ei tuonut hänelle kiitosta, vaan vainoa. Johannes eli lyhyehkön, ankaran elämän. Maallisesti hänen 30-vuotisessa vaelluksessaan ei ollut loistoa. Pisteenä i:n päälle hänet tuomittiin epäoikeudenmukaisesti kuolemaan hallitsijan typerien lupausten ja kasvojen säilyttämisen tähden.

Vaikka hänen loppunsa näyttää tavattoman murheelliselta, se oli kuitenkin onnellinen. Johannes tunsi sen, jota hän julisti. Hän uskoi sydämestään, että Jeesus oli todella Jumalan Karitsa, joka ottaisi pois maailman synnin. Vielä vankilassa, hän haki apua Pelastajaltaan. Hän ei pyytänyt, että hän voisi päästä vapaaksi. Hän ei pyytänyt helpotusta oloihinsa. Hän pyysi Jeesukselta vakuutusta, että tämä oli todella se, joka oli luvattu. Eikä Vapahtaja suhtautunut tähän pyyntöön moittien tai paheksuen, vaan hän käski Johanneksen opetuslapsia sanomaan lähettäjälleen: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: sokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” (Matt. 11:4-6)

Herramme ohjasi Johanneksen katseen profetioiden täyttymiseen. Jeesus ohjasi ahdistetun palvelijansa sanan kalliolle. Jumalan sanan toteutuminen sai lohduttaa Johannesta silloin, kun kaikki muu hänen elämässään oli sortunut. Ja koska hän turvautui tähän sanaan, hän pääsi varmasti taivaaseen. Hän sai käydä valtakuntaan, jota hän oli kaikki vuodet julistanut. Sinne hän pääsi yksin uskollisen Vapahtajansa tähden, ei oman hurskautensa takia.

Näin Johannes muistuttaa meitä siitä, että suurimmatkin sankarit ovat vain heikkoja syntisiä. Kukaan meistä ei jaksa ilman sanan lohdutusta. Kukaan ei ole päässyt niin pitkälle, että voisi ottaa Messiaan paikan. Jeesus on ainoa Messias. Hän on ainoa, joka voi pelastaa synnin, kuoleman ja lain vallasta. Ja hän on todella kukistanut nämä vihollisemme: lain hän täytti edestämme. Niin se ei voi enää syyttää meitä. Synnin hän voitti kärsimällä syntiemme vuoksi. Niin ei ole enää yhtään syntiä, joka kiskoisi meitä kadotukseen. Kuoleman hän on kukistanut omalla kuolemallaan, sillä hänelle ei kuolema kuulunut. Kristuksessa Johanneksella oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Kristuksen varaan sinäkin saat laittaa kaikkesi.

Luuk. 2:1–20Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana. Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi on Beetlehem, hän kun oli Daavidin huonetta ja sukua, verolle pantavaksi Marian, kihlattunsa, kanssa, joka oli raskaana. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Marian synnyttämisen aika tuli. Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa. Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa." Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" Ja kun enkelit olivat menneet paimenten luota taivaaseen, niin nämä puhuivat toisillensa: "Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti". Ja he menivät kiiruhtaen ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Ja kun he tämän olivat nähneet, ilmoittivat he sen sanan, joka oli puhuttu heille tästä lapsesta. Ja kaikki, jotka sen kuulivat, ihmettelivät sitä, mitä paimenet heille puhuivat. Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä. Ja paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin heille oli puhuttu.

Paavi Franciscus sanoi eräässä saarnassaan juuri ennen adventin aikaa, että joulu on pelkkää teeskentelyä. Ihmiskunta ei ole ymmärtänyt joulun sanomaa, koska se lietsoo sotaa. Maassa ei vallitse rauha, vaikka joulussa pitäisi olla siitä kyse. Monissa uutisissa sanottiin, että paavi vaati joulun perumista, mutta kyllä Roomassa taidetaan silti joulua viettää. Tänään Vapahtajamme syntymäjuhlana on kuitenkin aiheellista kysyä, onko meidän syytä viettää rauhan juhlaa, kun maailma on sellainen kuin se on.

Maassa ei ole rauhaa

Kulunut vuosi on ollut murheellinen. Erityisesti Lähi-itä on kuohunut, kun Syyriaan ei ole tullut rauhaa ja Islamilainen valtio on jatkanut ”pyhää” sotaansa. Lukuisat siviilit niin Euroopassa kuin muuallakin ovat joutuneet veritekojen ja muiden hirmutöiden uhreiksi. Hallitsemattomat turvapaikanhakijavirrat ovat syöksyneet Eurooppaan. Kansat jakaantuvat leireihin ja turvattomuus lisääntyy. Ukrainan kriisin tähden myös Venäjä koetaan arvaamattomaksi. Kurjuutta lisää heikko taloudellinen tilanne ja tulevaisuuden yleinen epävarmuus. Vanhat ongelmat ovat myös pysyneet ja jopa pahentuneet. Elämän halveksunta jatkuu edelleen. Abortteja tehdään yksin Suomessa noin 10 000 vuodessa ja eduskunta vieläpä torjui omantunnon vapauden niiltä terveydenhuollon ammattilaisilta, jotka eivät haluaisi niitä suorittaa. On käynyt myös selväksi, että eutanasia on tekemässä tuloaan Suomeen, kunhan kansa totutetaan siihen.

Kuulostaa synkältä, mutta tilanne on paljon pahempi. Maalliset ahdistuksethan ovat pientä verrattuna siihen, millaisessa hengellisessä pimeydessä joudumme elämään. Tässä voisi luetella pitkän listan jumalattomien kirkonmiesten ja uskonnollisten opettajien lausumia, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu. Länsi on läpeensä maallistunut. Oikean Jumalan kieltäminen on johtanut nautinnonhakuiseen elämään. Kun totuutta ei tunnusteta, ainoaksi totuudeksi jää yksilön oikeus nautintoon, kunhan se ei näennäisesti vahingoita toisia. Silmät tosin halutaan peittää siltä, millaista tuhoa meidän materiaalikeskeinen elämäntapamme aiheuttaa varsinkin kolmannessa maailmassa! Kasvamme tällaiseen kurjuuteen: nuorille ja lapsille syötetään pienestä saakka itsekeskeistä kulttuuria, joka ruokkii ihmisen luontaista välinpitämättömyyttä muista. Tämä kasvatus välittyy salakavalasti nuorten pariin muun muassa suurta suosiota nauttivien muusikoiden ja elokuvatähtien kautta. Kristillisten juurien häpeäminen johtaa samalle myös sekä Islamin voittokulkuun että uususkonnollisuuden menestykseen.

On siis tunnustettava, että puhe rauhasta kuulostaa hullunkuriselta. Kun niin maallinen kuin hengellinenkin sota vaikuttaa raivoavan, miten meillä voi olla kanttia puhua joulurauhasta?

Rauha oli luvattu, mutta profetia ei näyttänyt toteutuvan

Kun enkelit julistivat rauhaa, Raamattunsa tuntevat juutalaiset tiesivät, mihin tuo julistus viittasi. Profeetta Jesaja oli ennustanut rauhan valtakunnan tulemisen: ”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa. Ja hänen päällänsä lepää Herran Henki, viisauden ja ymmärryksen henki, neuvon ja voiman henki, tiedon ja Herran pelon henki. Hän halajaa Herran pelkoa; ei hän tuomitse silmän näöltä eikä jaa oikeutta korvan kuulolta, vaan tuomitsee vaivaiset vanhurskaasti ja jakaa oikein oikeutta maan nöyrille; suunsa sauvalla hän lyö maata, surmaa jumalattomat huultensa henkäyksellä. Vanhurskaus on hänen kupeittensa vyö ja totuus hänen lanteittensa side. Silloin susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, ja pieni poikanen niitä paimentaa. Lehmä ja karhu käyvät laitumella, niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat, ja jalopeura syö rehua kuin raavas. Imeväinen leikittelee kyykäärmeen kololla, ja vieroitettu kurottaa kätensä myrkkyliskon luolaan. Ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren. Sinä päivänä pakanat etsivät Iisain juurta, joka on kansojen lippuna, ja hänen asumuksensa on oleva kunniata täynnä.” (Jes. 11:1–10).

Tuhatvuotisopin kannattajat ymmärtävät tällaiset kuvaukset samansuuntaisesti kuin Franciscus joulurauhan. Kummatkin ajattelevat, että todellinen rauha on maallista rauhaa. Kun menemme nyt Beetlehemiin, emme kuitenkaan näe siellä suurta ulkoista rauhaa. On pieni poika, joka joutuu nukkumaan seimessä, kun hänelle ei ole muuta paikkaa. On ahdistunut nuori nainen, joka on saanut lapsen, joka ei ole hänen miehensä. On mies, joka joutuu kantamaan häpeää siitä, että hän ei ole vakavasti otettava, kun ei hylännyt kihlattuaan. Ei vaikuttanut myöskään olevan rauhaa maassa, kun tämä perhe joutui pian lähtemään maanpakoon Herodeksen päätettyä surmauttaa kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset maassaan. Enkelien julistus ei kuulosta kummalta ainoastaan tänään, vaan se oli sitä kyllä jo heti Jeesuksen synnyttyäkin.

Jesaja puhuu profetiassaan kuitenkin rauhasta, joka olisi Messiaan syntymän seurausta. Alkaahan kaikenpuolista rauhaa kuvaava katkelma ennustamalla Messiaan syntymän: ”Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa”. Tekstin hämäryys poistuu, kun huomioimme, että Jesajan profetia on näkyteksti. Sitä ei tule ottaa kirjaimellisesti, vaan se maallisia kuvia käyttäen opettaa jotain suurempaa. Se puhuu rauhasta, mutta tämä rauha ei ole maallista rauhaa. Tämä rauha on se rauha, jota enkelit julistivat ja jota myös Vapahtaja julisti opetuslapsilleen ilmestyttyään heille ylösnousemuksensa jälkeen.

Rauha maassa ja taivaassa

Tämäkin rauha kuulostaa kummalliselta, koska syntiinlankeemuksen seurauksena ja myös omien syntiemme tähden olemme ansainneet Jumalan vihan. Raamattu sanoo: ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen, jota ihmiset tekevät pitäessään totuutta vääryyden vallassa.” (Room. 1:18). Tosin monet väärät profeetat vielä nykyäänkin uskottelevat, ettei ihmiskunnalla ole mitään hätää. He julistavat valheellista rauhaa sanoen: ”Rauha! Rauha!”, vaikka rauhaa ei ole. He uskottelevat, että Jumala ei ole vanhurskas tuomari. He selittelevät synnin pois järkeilemällä, miksi synnintekeminen on perusteltua. He vieläpä uskottelevat, että olisi pikkumaista, jos Jumala ei antaisi tekemiemme pahojen tekojen vain olla.

Raamatun Jumala on kuitenkin hyvä. Hän on itse hyvyys. Siksi hän tuomitsee. Onhan hyvä asia tuomita pahuus. Tuomitsematta jättäminen kertoisi välinpitämättömyydestä. Kova tuomitseminen viestii taas sitä, että Jumala välittää syvästi luomakunnastaan. Ongelma vain meidän kannaltamme on siinä, että vaikka osaamme hienosti kauhistella maailman pahuutta, myös me itse olemme pahoja. Olemme perisyntisiä ja vielä tekosynneillämmekin antaneet Jumalalle tuhansittain perusteita tuomita meidät aivan oikeutetusti helvettiin.

Mutta nyt Beetlehemissä enkelit kuitenkin julistavat: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” Jos tämä on outo sana nykyisen maailman tilanteen valossa, on se myös outo sen valossa, millaisia me olemme. Enkelit eivät julista maallista rauhaa. Sen ymmärrämme. Mutta miten he voivat julistaa taivaallista rauhaa? Vastaus kysymykseen löytyy Seimen lapsesta. Jumalan Poika tuli taivaasta luoksemme, jotta me pääsisimme lapsen asemaan. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan armosta. Kirkkauden Herra otti orjan muodon, jotta hän voisi kärsiä rangaistuksen, jonka me, jotka olimme synnin orjia, olemme ansainneet.

Hän sikisi puhtaasti ja syntyi pyhästi. Näin hän pyhitti meidän elämämme saastaisen alun. Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa eikä rikkonut Jumalan tahtoa vastaan. Hän oli kuuliainen hamaan ristinkuolemaan asti ja niin hän sai aikaan rauhan Jumalan ja syntisten ihmiskunnan välille. Hän sai aikaan rauhan, kun Golgatalla käytiin ratkaiseva taistelu Jumalan Pojan ja kaikkien pahan valtojen välillä. Perkele joukkoineen hävisi sodan, kun synnit tulivat sovitetuiksi. Vieläkin hän tosin räyhää, mutta hän on jo hävinnyt.

Tästä Jumalan Pojan ansaitsemasta rauhasta enkelit ylistivät Jumalaa kunniallaan. Siitä Jesaja profetoi. Ja tämä rauha voi olla sinunkin omasi, kun tunnustat syntisi ja luotat siihen, että Jeesuksen tähden Isän sydämessä on nyt armo iäinen sinua varten. Raamattu sanoo Jeesuksesta, että ”hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen kauttaan kaikki sekä maan päällä että taivaissa. Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä (Kol. 1:20–22).

Kuka voi nyt sanoa, ettei meillä olisi syytä juhlaan! Kuka voi sanoa, että joulu on teeskentelyä! Kuka muu kuin epäuskoinen voi väittää, ettei maassa olisi rauhaa, kun Jumalan Pojan veri julistaa sulaa syntien anteeksiantamusta ja Jumalan vihan lakkaamista! Maassa on rauha. Niin syvä rauha, että se on aivan uskomatonta. Tämä rauha leviää, kun evankeliumia julistetaan. Se leviää, kun Pyhä Henki taivuttaa sydämet uskomaan Jumalan Poikaan. Epäuskoinen ei tästä rauhasta hyödy, mutta me saamme tänä ulkoisesti rauhattomana aikanakin uskossa rientää Beetlehemiin seimen äärelle katsomaan suloista Jeesus-lasta ja sydämissämme yhtyä enkelikuoron lauluun: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” sillä totisesti meille on syntynyt Vapahtaja.

Tässä joulurauhassa saamme viettää tämänkin joulunaikamme. Älkäämme viettäkö sitä kauhistellen maailman pahuutta ja menehtyen murheeseen, vaan kehottakaamme muitakin Beetlehemiin seimen äärelle! Siellä on maailman pelastus seimessä. Siellä on hän, joka ei hylännyt langennutta ihmiskuntaa, vaan tuli kuolemaan tämän ruman, syntisen ja pahan maailman edessä. Siellä on hän, joka on sinun rauhasi – ainoa, joka voi antaa pysyvän omantunnon rauhan meille paljon rikkoneille.

Teol. kand. Mika Bergmanin saarna 8.9.2013 Siitamajalla

Teol. yo Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 2012
Teema Jumalanpalvelus

Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 5.8.2012 Siitamajalla

Joh. 6:24–36 Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: "Rabbi, milloin tulit tänne?" Jeesus vastasi heille ja sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut." Niin he sanoivat hänelle: "Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?" Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt". He sanoivat hänelle: "Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'." Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän." Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää". Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.

Facebookissa tuli vastaan mielenkiintoinen kuva: siinä oli kaksi ympyrää, jotka menivät osittain päällekkäin. Toisessa ympyrässä luki, mitä sanot uskovasi ja toisessa, miten käytät aikasi ja rahasi. Siinä kentässä, joka kuului yhteisesti kummallekin ympyrälle luki: mitä oikeasti uskot. Kuvassa konkretisoituu se, mitä Jaakob tarkoittaa sanoessaan: ”Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.’” (Jaak. 2:18).

Päivän evankeliumi kysyy meiltä: mikä on se leipä, joka elättää sinua? Minkä varassa sinun elämäsi on? Ensin luomme katseemme maalliseen leipään, sitten taivaalliseen.

Maallista leipää, joka ei pysy

Taustaksi päivän evankeliumille on hyvä tietää, että aiemmin Jeesus oli Galileassa ruokkinut viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä. Suuri ihmetys oli vallannut väen, kun he saivat todistaa ruokkimisihmettä. He innostuivat niin tapahtuneesta, että tunnustivat Jeesuksen Mooseksen kaltaiseksi profeetaksi, joka oli luvattu Viidennessä Mooseksen kirjassa. He sanoivat: ”Tämä on totisesti se profeetta, joka oli maailmaan tuleva”. Syy sille, miksi ruokkimisihme vei heidän ajatuksensa Mooseksen kaltaiseen profeettaan, johtui siitä, että Moosekseen liitettiin manna. Mooses oli profeetta, joka oli ruokkinut kansaa taivaasta tulleella leivällä. Nyt heidän keskuudessaan oli toinen, jolta sai ihmeellistä leipää.

Jeesuksen, Mooseksen ja mannan välinen yhteys käy ilmi kansanjoukon sanoista ja Jeesuksen vastauksesta niihin: ”Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'.’ Niin Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.”

No, profeetaksi tunnustaminen ei vielä riittänyt kansalle. Hänestä haluttiin tehdä myös kuningas. Jeesus joutuikin lähtemään pois estääkseen kruunajaisaikeiden toteutumisen: ”Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäkseen hänet kuninkaaksi, väistyi hän taas pois vuorelle, hän yksinänsä.” (Joh. 6:15) Vielä seuraavana päivänä kansanjoukko puhutteli Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, kun he olivat viimein löytäneet hänet pitkän etsinnän jälkeen.

Vaikka voisi ajatella, että huomio olisi ollut imartelevaa, Jeesusta se ei mairitellut ollenkaan. Se näkyy ensiksi siinä, että hän pakeni suosionosoituksia, toiseksi siinä, että kansan löydettyä hänet hän sanoi heille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi.” Jeesus ei kiitä sitä, että kansanjoukot ovat ylipäätään halunneet tulla kuuntelemaan häntä. Hän ei halunnut tällaista suosiota, jonka motiivit eivät olleet oikeita. Väkijoukon jumalana oli heidän vatsansa eivätkä heidän ajatuksensa olleet kiinni siinä ruossa, joka pysyy iankaikkiseen elämään.

On vaikea ajatella, että nämä ihmiset olisivat kieltäneet sen, että hyvinä juutalaisina heidän suurimpana toiveenaan oli päästä Messiaan pitoihin, kun tämä aika päättyy. Varmasti he olisivat vakuuttaneet, että taivaalliset aarteet menevät maallisten edelle. Luultavasti heillä olisi riittänyt myös selityksiä sille, miksi oli ihan perusteltua ja hurskasta rakastaa katoavaa mannaa siinä määrin kuin he rakastivat sitä. Mutta Jeesus näkee väärät motiivit. Hän näkee epäjumalat siellä, missä syntisillä on sokeita pisteitä.

Maallinen mieli ei ole kadonnut maailmasta minnekään viimeisen 2000 vuoden aikana. Nykyäänkin suuret väkijoukot etsiytyvät sinne, mistä he ajattelevat saavansa ajallista apua. Toisin kuin Jeesus, ihmeiden lupailijat eivät tänä päivänä nuhtele näitä kansanjoukkoja, joiden katse ei ole taivaallisissa, vaan tämän ajan aarteissa. Uskon, että me osaamme varoa tällaisia liikkeitä. Ne vaarat, jotka uhkaavat meitä ovat salakavalampia. Ne liittyvät laajemmin maailmankuvaan, ennen kaikkea siihen, mitä toivomme elämältä.

Mietitään, millaista on ihanteellinen elämä: minulle tulee mieleen turvallinen lapsuus rauhallisessa yhteiskunnassa. Läsnä olevat vanhemmat, jotka ovat tukena ja lohtuna. Kohtuullinen vapaus nuoruudessa, jotta olo ei tunnu tukalalta, mutta silti jonkinlaisia rajoja, jotka pitävät oikealla tiellä. Peruskoulun jälkeen mahdollisuus päättää siitä, miten suuntautuu ammatillisesti elämässään. Ihanan aviopuolison löytäminen. Oikeus valita, missä vaiheessa ja kuinka paljon haluaa lapsia, jos niitä ylipäätään haluaa. Menestyminen työelämässä, mutta samalla tarpeeksi vapaa-aikaa, jotta elämä ei ole vain suorittamista. Omaisuutta pitää olla ainakin sen verran, ettei siitä tarvitse murehtia ja että joskus on mahdollista tehdä vaikkapa ulkomaan matkoja. Mahtavaa olisi myös se, että voisi mahdollistaa lapsille harrastuksia ja säästää heille hieman perintöä. Eläköityminen kohtuullisen aikaisin, jotta on vielä hyvissä voimissa ja on vapautta viimein keskittyä siihen, mihin itse haluaa. Lastenlapsien näkeminen ja viimein kuoleminen rauhassa ilman kipuja elämästä kylläisenä. Elämää ylipäätään tulee leimata se, että on hyvä terveys, tärkeitä ystäviä ja tietyissä rajoissa mahdollisuus tehdä sitä, mitä itse haluaa.

Ehkä tässä luettelossa kaikki ei kolahda sinuun, mutta varmaan edes jotkut asiat. Sanon kuitenkin, että jos et näe tässä listassa hyvin perustavanlaatuista ongelmaa, ajatustapasi on maailmallinen. Tässä luetelluista asioista valtaosa on sinänsä ihan hyviä – mutta koko listaa värittää väärä perspektiivi: siinä lähtökohtana on se, että voisi elää maallisesti hyvää elämää. Näkökulma on täysin minäkeskeinen. Jumalaa ja hänen tahtoaan ei näy missään. Kun apostoli Paavali sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31), tämä lista ikään kuin huutaa vastaan, että kaiken pitää tapahtua minun lihalleni mieliksi. Ihanteellinen elämä ei ole kuitenkaan sellaista, mitä leimaa meidän tahtomme, vaan sellainen, jota luonnehtii Jumalan tahto. Ymmärrämmeköhän, mitä oikein rukoilemme sanoessamme: ”tapahtukoon sinun tahtosi”?

Voi olla, että käytännössä Jumalan tahdon muovaama elämä on hyvin lähellä kuvailemaani listaa. Ehkä Jumala siunaa sinua noin leppoisalla elämällä. Ehkä se on osa, jota pitkin sinut voidaan viedä perille iankaikkiseen elämään. Mutta ihanteellinen elämä voi olla hyvin toisenlaista. Se voi olla raskasta raatamista fyysisessä työssä, jotta perhe saisi edes vähäisen leivän. Se voi olla monesta lapsesta huolenpitämistä vuosikausia univelkaisena ja uupuneena. Se voi olla kuolemista jossain kaukomailla evankeliumin julistustyössä – tai miksi ei täällä Suomessakin. Itsensä uhraaminen Jumalan tahdon tähden on ihanteellista elämää. Se on ihanteellista, että ihmiseltä voidaan viedä kaikki, mutta Jumalan tahto on hänelle niin rakas, että hän pitää kaikkea muuta roskana sen rinnalla. Kun ihminen uhraa itsensä evankeliumin ja lähimmäistensä hyväksi, hän muistuttaa Herraansa.

Mutta turhaa on sellainen elämä, jossa Jumalan tahto sivuutetaan. Kuinka turhaksi se osoittautuukaan, kun kerran joudumme käymään pyhän Jumalan eteen tekemään tiliä jokaisesta teostamme, ajatuksestamme ja sanastamme. Joudumme käymään tilille siitä, miten olemme käyttäneet aikamme ja voimamme. Kuinka turhaa tämä elämä on, jos joudumme käymään alastomina Jumalan eteen eikä meillä ole mitään, millä puolustaa itsekeskeistä vaellustamme. Silloin tuomarin tarvitsee nostaa vain yksi jae esiin ja kysyä olemmeko noudattaneet sitä. Se jae on tämä: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Ja meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme.

Taivaallista leipää, joka pysyy

Kun tämän elämän leivälle tulee loppu, ratkaisevaa on, onko meillä leipää, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Siksi Jeesus aikoinaan kehotti maalliseen leipään kiintynyttä väkijoukkoa: ”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.” Kansalle nämä sanat eivät kelvanneet. Heidän mielensä oli maallisiin ja heiltä puuttui iankaikkisuuteen liittyvät näköalat. Mutta rakas ystävä, sinä tiedät tarkalleen, mitä Jumalan sana opettaa aikamme lopusta. Sinä tiedät hyvin, kuinka turhaa se on, jos elämä pyörii maallisen leivän ympärille. Sinä ymmärrät, ettei maallinen leipä ole ikuista, vaan niin kuin manna, sekin käy kerran aivan kelvottomaksi.

Meidän pitää saada sitä leipää, joka pysyy. Äsken lainaamastani jakeesta käy ilmi, että Vapahtaja sanoo antavansa tätä leipää, mutta meidän tulee tietää, mitä tämä leipä on. Vastauksen löydämme evankeliumitekstin sanoista: ”Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.” Jeesus sanoo tässä, että hän on elämän leipä. Hän on se ravinto, joka pysyy. Mutta hän ei puhu itsestään tässä vain mitenkään yleisesti, vaan aivan tietyssä merkityksessä. Hänhän sanoo tulevaisuuteen viitaten antavansa taivaallista leipää: hän on antava ruokaa, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Mihin tässä oikein viitataan? Ristiin. Ristillä Jumalan Poika antoi itsensä meille. Ristillä meille valmistettiin se leipä, jonka syöminen antaa iankaikkisen elämän. Todellinen elämän leipä on meidät puolestamme kuollut Jumalan Poika, ja häntä syödään uskossa. Kristillinen usko, tämä hengellinen syöminen, ei ole mitä tahansa uskoa Jeesukseen, vaan se on uskoa Jumalan Poikaan, joka tuli taivaasta ristiinnaulittavaksi meidän syntiemme tähden.

Tämä leipä on katoamaton. Se on turmeltumaton. Se on äärimmäisen kallis. Meidän ei tarvitse saada joka päivä uutta leipää mannan tavoin, vaan meille riittää tämä yksi leipä. Se riittää tähän elämään. Se riittää myös iankaikkisuuteen. Kristuksen sovitustyöllä on iankaikkinen arvo. Sanoohan Raamattu, että Kristus ”on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hepr. 10:14) Ihmeellistä tässä leivässä on se, että kun nautimme sitä uskossa, se vaatettaa meidät. Hengellinen syöminen pukee meidät Vapahtajamme viattomuuteen. Tätä leipää nauttimalla Jumala ei näe meitä alastomina. Hän ei näe meidän omaa vanhurskauttamme, joka on kuin saastainen vaate. Hän näkee meidät Pojassaan, ja Raamattu lupaa, ettei ”ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

Usein ihminen tavoittelee kuumeisesti maallista leipää ja tämän ajan aarteita, koska häneltä puuttuu elämän leipä. Hän yrittää päästä hengellisestä nälästä eroon väärin keinoin. Hän turvautuu siihen, mikä ei koskaan tyydytä Jumalan yhteyteen luotua ihmistä. Siksi Raamattu kysyykin: ”Miksi annatte rahan siitä, mikä ei ole leipää, ja työnne ansion siitä, mikä ei ravitse?” (Jes. 55:2). Ja jatkaa: ”Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvää, ja teidän sielunne virvoittuu lihavuuden ääressä. Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot.” (Jes. 55:2–3). Vain elämän leipä voi tyydyttää meidän nälkämme. Ainoastaan se voi antaa todellisen merkityksen elämällemme. Tätä leipää nauttien me tiedämme, että vaikka meiltä ristettäisiin kaikki muu, tässä on jotain, mikä säilyy iankaikkiseen elämään, jotain, mikä antaa iankaikkisen elämän. Eikö ihanteellista elämää ole elämä Kristuksen ja Jumalan oikeassa tuntemisessa? Elämän leivän syöminen painaa sydämiimme sen, että Kristuksessa meillä on kaikki, mitä ikinä tarvitsemme käydessämme kerran pyhän Jumalan eteen. Tässä meillä on jotain, mitä maailma ei voi antaa.

Sanotun valossa aikaisemmin lainaamani Jeesuksen sanat värittyvät eri tavalla. Kun Jeesus toteaa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”, se alkaa kuulosta innostavalta. Alamme ymmärtää, ettei näiden sanojen tarkoituksena ole niinkään tuomita meitä, vaan opastaa. Ne antavat luvan pistää elämän leipä maallisen leivän edelle. Ne rohkaisevat haltioitumaan iankaikkisesta ravinnosta. Ne lupaavat, että taivaallisen leivän nauttiminen tuo myös maallisen leivän pöytään. Näillä sanoilla Jumala haluaa nostaa katseemme ainaisesta aherruksestamme elämän leipään, jonka saamme ottaa vastaan sulana lahjana.

Elämän leipä on meidän rakas ristinnaulittu Herramme. Kun hän on elämäsi keskuksena, tämä elämä ei ole ainoastaan ihanteellista, vaan se on iankaikkista elämää jo täällä ajassa, sillä tämä leipä pysyy iankaikkisesti. Siksi rukoilemme: Herra, anna meille aina tätä leipää. Aamen.