Pastori Vesa Hautalan saarna pastori Mika Bergmanin tekstin pohjalta Tampereella 21.12.2018

3. lopp. jälk. sunnuntai, Vanhan testamentin teksti.

Näin sanoo Herra, Israelin kuningas, ja sen lunastaja, Herra Sebaot: Minä olen ensimmäinen, ja minä olen viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa. Kuka on minun kaltaiseni? Hän julistakoon ja ilmoittakoon ja osoittakoon sen minulle, siitä alkaen kuin minä perustin ikiaikojen kansan. He ilmoittakoot tulevaiset, ja mitä tapahtuva on. Älkää vavisko älkääkä peljätkö. Enkö minä aikoja sitten antanut sinun kuulla ja sinulle ilmoittanut, ja te olette minun todistajani: Onko muuta Jumalaa kuin minä? Ei ole muuta pelastuskalliota, minä en ketään tunne. Jes. 44:6-8.

Kalliit kristityt Herrassa Kristuksessa!

Kaikkina aikoina on ollut tarpeen puhua siitä, että Herra Sebaot on ainoa Jumala ja että pelastusta ei ole muussa kuin hänen nimessään. Toisinaan tämä on ollut entistä välttämättömämpää. Näin oli profeetta Jesajan aikana, kun epäjumalanpalvelu pyrki sivuuttamaan oikean jumalanpalveluksen. Näin on ollut monena muuna aikana, kun pelastuksen ja armon Jumalan tilalle on nostettu ihmisten palvottavaksi ihmisajatusten muodostamia epäjumalia. Näin on tänä aikana, kun pyhän Raamatun ilmoittaman Jumalan tilalle tuodaan monenlaisia epäjumalia.

On hyvä, jos osaamme jäsentää itsellemme sen tilanteen, jossa maailma tässä suhteessa elää ja jossa mekin elämme.

Väärät jumalakuvat voidaan jakaa neljään ryhmään.

Ensiksi on sellaisia jumalakäsityksiä, jotka tulevat pakanauskonnoista, varsinkin Intian suunnalta ja muualta idästä. Ne eivät yleensä pyri esiintymään kristillisinä. Ne voivat esiintyä joko avoimesti tai peitetysti, useimmiten kuitenkin peitetysti. Ne pyrkivät saamaan vaikutusalaa kutsumalla ihmisiä erityyppisiin harrastuksiin, kuten joogan, transsendenttisen mietiskelyn ja eräiden urheilumuotojen pariin. Hyväuskoiset ihmiset menevät niihin tajuamatta, miten niillä edistetään pitkäjänteisesti niihin sisältyvää idän uskontojen ajatusmaailmaa.

Toinen ryhmä vääriä jumalakuvia on kristillisinä esiintyvät ei-kristilliset lahkot. Niitä tulee lähinnä Amerikasta, kuten esimerkiksi jehovantodistajat ja mormonit. Ne kieltävät todellisen kolmiyhteisen Jumalan, ovat lakiuskontoja, eikä kukaan voi pelastua niiden julistuksesta. Niiden kannattajat eivät ole kristittyjä, vaikka he itse niin ajattelevat.

Kolmas ryhmä vääriä jumalakuvia tulee maallistuneesta maailmasta, jonka maailmankuvaan ei kuulu kaikkivaltias Luoja ja joka panee Jumalan paikalle ihmisjärjen, tieteen ja tekniikan saavutukset, kansan, yksilön tai muuta sellaista. Jumala pyritään tekemään tarpeettomaksi ihmisen elämässä, mutta myös perimmäisten kysymysten selittämisessä. Tästä ihmispalvonnasta seuraa monia suuria moraalisia epäkohtia, kuten äärimmäistä individualismia, itsekkyyttä, vapaus perinteisestä kymmeneen käskyyn pohjautuvasta etiikasta, avosuhteet, abortit, armomurhat, homo- ja lesboliitot jne. Myös lainsäädännön kääntyminen rikollisia puolustavaksi niin, että rikoksen kohteen on vaikeata puolustaa itseään ja oikeuksiaan.

Neljäs ryhmä on ulkoisen kristikunnan sisällä olevat kielteiset ilmiöt. Ne ovat opillisia harhoja ja vääriä henkiä. Niitä on yhtä paljon kuin on harhojakin. Äärimmäisissä tapauksissa niiden meno on sellaista, että meikäläinen pitää sitä jumalanpilkkana ja kauhistuu, mutta he itse uskovat, että heillä on Pyhä Henki. Kun usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja pelastus Kristuksen kautta niissä piireissä jollakin tavoin tunnustetaan, niistä piireistä voivat pelastua ne, jotka sydämessään sivuuttavat esiintyvät harhat ja sen sijaan panevat turvansa Jumalan armoon Kristuksessa eivätkä omiin tekoihinsa tai kokemuksiinsa. Mutta! Ja tämä on se suuri MUTTA. Monet joutuvat harhojen valtaan ja kadottavat uskon. Sen sijaan, että he säilyttäisivät silmiensä edessä heidän edestään ristiinnaulitun Kristuksen, he kadottavat hänet näkökentästään ja etsivät maallisia, ajallisia ja sielullisia tai pyrkivät Jumalan suosioon omilla teoillaan luullen kaikkea tuota oikeaksi hengellisyydeksi. Nämä ilmiöt elävät valtakirkoissa, joissa tunnetusti ei ole oppikuria, tai sitten esimerkiksi sellaisissa joukoissa, joiden erillistä olemassaoloa luonnehtii jokin tietty oppiharha.

Tekstimme ei anna meille vaihtoehtoja. Ihmisellä on joko oikea Jumala tai epäjumala, joko armon tie tai tekojen tie, joko pelastus tai kadotus, joko taivas tai helvetti. Ei ole kuin kaksi mahdollisuutta, joista toinen on iäinen autuus ja toinen loputon tuska.

Tekstimme sanoo: "Näin sanoo Herra, Israelin kuningas, ja sen lunastaja, Herra Sebaot: Minä olen ensimmäinen, ja minä olen viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa. Kuka on minun kaltaiseni?"

Emme saa sivuuttaa Jumalan ilmoitusta

Ihmisellä on ollut ensimmäisistä ihmisistä alkaen taipumus sivuuttaa Jumalan oma ilmoitus ja luoda itselleen mielessään sellainen jumalakuva, joka vastaa hänen omia ajatuksiaan. Se on sitten saanut erilaisia ilmenemismuotoja. Väärillä uskonnoilla on aina ollut myös taipumus synnyttää väärää moraalia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Niillä on ollut kielteisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Ajatellaanpa vain lasten uhraamista epäjumalille, Intian kastilaitosta tai muinaisen Rooman valtakunnan rappiota tai nykyajan yksilön individualistista vapautta, joka sivuuttaa todellisen uhrautuvan rakkauden. Raamattu sanoo: "Emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema." (Apt. 17:29) ja Profeetta Jesaja kirjoittaa: "Keneenkä siis te vertaatte Jumalan, ja minkä muotoiseksi te hänet teette? Jumalankuvanko? - Sen valaa valaja, ja kultaseppä kullalla päällystää, sepittää sille hopeaketjut. Kenellä ei ole varaa sellaiseen antimeen, se valitsee puun, joka ei lahoa, hakee taitavan tekijän pystyttämään jumalankuvan, joka ei horju." (Jes. 40:18-20)

Tietysti epäjumalanpalvelijoilla liittyy kuviinsa monenlaisia, lainausmerkeissä sanottuna "syvällisiä" ajatuksia, filosofioita ja symboleita, mutta aina ne ovat olleet ihmisen omia ja sisältäneet sen käsityksen, että jumaluus voidaan esittää inhimillisin ajatuksin ja kuvin.

Kun oikea usko perustaa Jumalan omalle ilmoitukselle eli Raamatun sanalle, niin väärä uskonto on taas ihmisperäinen. Tässä on ratkaiseva ero. Tekstimme alkaakin sanoilla: "Näin sanoo Herra." Jumala itse puhuu, hän ilmoittaa itsensä, ja ihmisen asia on kuulla, mitä Hän sanoo, omaksua se, alistaa omat ajatuksensa uskon kuuliaisuuteen Herran sanalle ja hylätä omat käsityksensä. Oikea asenne on Samuelin asenne: "Puhu, Herra, palvelijasi kuulee."

On olemassa vain yksi, ainutlaatuinen Jumala

Ja mitä Herra sanoo? Näin hän sanoo: "Minä olen ensimmäinen, ja minä olen viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa. Kuka on minun kaltaiseni?" Tämä lyhyt sana sisältää paljon. Jumalaa ei voida verrata mihinkään. Kukaan ei ole hänen kaltaisensa. Häntä ei voida ahtaa inhimillisen ajatuksen esittämiin kaavoihin tai vertauskuviin. Sen vuoksi meidän on pysyttävä niissä sanoissa, joilla Jumala itse on itsensä ilmoittanut. Hän on ensimmäinen ja viimeinen. Hän loi maailman, Hän on sen myös tuomitseva. Hän ei siis muutu eikä kehity. Hän, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on myös tämän päivän uskovien Jumala. Vanhan testamentin Jumala ei ole eikä voi olla erilainen kuin Uuden testamentin Jumala, vaan yksi ja sama Jumala. Koska muuta Jumalaa ei ole, kaikki muut jumalat ovat epäjumalia, sellaisia, joita todellisuudessa ei ole ja jotka ovat vain ihmisajatuksen harhakuvia riippumatta siitä, sanotaanko niitä olevan yksi tai monta.

Jumalakuva ei ole siis kehittynyt, kuten usein puhutaan. Se ei ole kehittynyt monijumalisesta yksijumaliseksi eikä ankarasta armolliseksi, vaan Jumala itse on aina ilmoittanut itsensä samaksi ja samanlaiseksi. Hän on aina ollut ankara syntiä ja synnintekijöitä kohtaan. Mutta hänen rakkautensa on myöskin iankaikkinen, ja alusta alkaen hän lupasi meille Lunastajan, joka kantoi ja lepytti Jumalan vihan meidän sijassamme. Sen sijaan, kun tästä Jumalan ilmoituksesta on luovuttu, ihmisten omasta päästä ovat syntyneet pakanauskonnot ja erilaiset filosofiset maailmankatsomukset sekä myös harhaavat käsitykset ulkoisen kristikunnan piiriin.

Oikea Jumala on pyhä Jumala, joka vaati maksun syntivelasta

"Meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli", sanoo Hebrealaiskirjeen kirjoittaja (Hebr. 12:29). Hänen eteensä ei ole syntisellä ihmisellä menemistä ilman Välimiestä, ei ilman syntien sovitusta. Kuitenkin samalla oikea, pyhä Jumala on iankaikkinen rakkaus, joka on lunastanut meidät. Sen vuoksi tekstimme sanoo häntä Lunastajaksi ja pelastuskallioksi. Me emme voineet itse maksaa lunnaitamme, vaan Kristus teki sen meidän edestämme. Ja niin meillä on armollinen Jumala. Hän on antanut meille kaikki syntimme anteeksi ja julistaa, tarjoaa ja lahjoittaa sen meille sanassa ja sakramenteissa. Saamme uskolla ottaa sen vastaan ja olla aivan varmoja, että saamme käydä Kristuksen, Välimiehemme, kautta taivaan autuuteen.

Oikea Jumala on siis armollinen kolmiyhteinen Jumala. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että Jumala olisi armollinen miten tahansa. Jumala ei siedä ihmiseltä sellaista röyhkeyttä, että ihminen saisi päättää, millä tavoin Jumala on armollinen ja että ihminen saisi sivuuttaa Jumalan Pojan, Välimiehen, joka rakkaudessaan tuli ihmiseksi lunastaakseen meidät ja kärsi meidän edestämme syntiemme rangaistuksen. Jumala on armollinen vain Kristuksessa, ei ilman häntä. Jeesus sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani" (Joh. 14:6). "Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta." (Apt. 10:43)

On autuasta, lohdullista ja turvallista saada uskoa todelliseen, elävään Jumalaan, joka on meitä rakastanut ja antanut meille Poikansa Vapahtajaksi ja jonka sana on niin ja amen. Nouse sinäkin, ystäväni, tälle pelastuskalliolle. Amen.

Markku Särelä

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kun Jeesus tuli Pietarin kotiin, hän näki hänen anoppinsa makaavan kuumeessa. Hän koski tämän käteen, ja kuume lähti hänestä, ja hän nousi ja palveli heitä. Illan tultua hänen luokseen tuotiin monta riivattua. Hän ajoi henget ulos sanalla, ja kaikki sairaat hän paransi, jotta kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Jesajan kautta, joka sanoo: "Hän otti päälleen sairautemme ja kantoi tautimme." (Matt. 8:14–17)

Aamen.

Armo meille ja rauha Jumalalta, Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! (Gal. 1:2)

Kalliit ystävät Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.

"Hän otti päälleen sairautemme ja kantoi tautimme." Tässä profeetta Jesajan näyn lainauksessa on tärkeä lähtökohta ja perusta tähän tekstiimme. Nämä sanat ovat tunnustus Herrallemme ja Vapahtajallemme. Hän on avain tämänkin Raamatun kohdan ymmärtämiseen uskossa.

Tarkastelkaamme päivän evankeliumia kahden sanaparin, tässä vastaparin, avulla.
Ensimmäinen on sairaus ja terveys. Toisena on pelastuskutsusta kieltäytyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Ensin sairaudesta ja terveydestä.

Tekstimme vie meidät eri tavoin sairauden äärelle. On sekä ajallista että iankaikkista terveyttä ja sairautta. Täällä ajassa osamme vaihtelevat paljon. Elämässämme on sairauksia, joista kärsimme, vaikka olemme pitäneet terveydestämme huolta. Kaikki taakat ja kivut eivät poistu niin kauan kuin elämme täällä ajassa. Jotkut sairaudet saattavat aiheutua suoraan syntisistä teoista, mutta suurin osa maanpäällisen elämän sairauksista liittyy ihmiselämään yleensä.

Kaikki ihmiskunnan ajalliset sairaudet ja kuolema johtuvat syntiinlankeemuksestamme, kapinasta Kaikkivaltiasta Jumalaa ja Hänen pyhää tahtoaan vastaan. Jokainen ihminen on syntiinlankeemuksesta osallinen ja siksi kukin kantaa sen seurauksia elämässään. Niiden määrän tai laadun osalta emme voi päätellä osaamme iankaikkisuudessa.

Täällä maan päällä on paljon sairastavia, jotka saavat uskonlahjan myötä laittaa toivonsa edestämme Kuolleeseen Kristukseen. Ja on monin eri tavoin ajallisesti terveitä, jotka kieltävät, ainakin vielä, iankaikkisen Parantajan tarjoaman ikuisen autuuden. Ja sitten myös päinvastoin. Täällä elämämme saattaa muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Olet ehkä joutunut kokemaan tämän tai sitten seurannut läheltä tai ollut jopa paikalla, kun läheisesi elämä on kohdannut äkkimuutoksen onnettomuuden ja vastoinkäymisen myötä.

Evankeliumimme alkukieli osoittaa Pietarin anopin kuumeen. Se oli korkea. Siitä kertoo kreikan sana pyretos, jolla on yhteys myös tuleen. Tiedämme, että kun on korkeassa kuumeessa, olo on kuin tulessa. Ja miten avuttomalta vointimme tuntuukaan myös silloin, kun rakkaamme ja läheisemme sairastavat? Samoin Herramme Jeesus kärsii meidän sairastaessamme ja kokiessamme kipua ja tuskaa. Mutta Jumalan antaman sanansa mukaisesti: Kun saamme ottaa Herramme kädestä terveyden ja hyvän päivän, niin emmekö ottaisi Hänen sallimanaan myös vaikeita aikoja.

Lohtumme on kaiken aika siinä, että Kristus on aina läsnä elämässämme, myös kaikissa sairauksissamme, kivuissamme ja vastoinkäymisissämme. Mikä tahansa osallemme täällä tuleekin, sen kaiken kohtaamme Vapahtajamme kanssa. Hän kutsuu ja pitää luonaan, jotta myös koettelemuksissa rientäisimme pyytämään Hänen apuaan ja johdatustaan.

Tekstimme tärkein kehotuksen sana onkin siinä, ettemme koskaan kiellä ja torju Herraamme, vaan rukoilemme Häneltä apua ja parantavaa läsnäoloa kaikkeen elämäämme. Mestarimme läsnäollessa tiedämme kärsimykselläkin olevan rajansa. Saamme luottaa siihen, että kaikki on Hänen vallassaan, ja kerran kaikki kipu ja tuska on päättyvä taivaan lepoon.

Muistakaamme Jumalan lohdutuksen sana, apostoli Paavalin toisessa kirjeessä korinttolaisille, sen ensimmäisen luvun jakeesta 7: ”koska tiedämme, että niin kuin olette osallisia kärsimyksistä, olette samoin osallisia myös lohdutuksesta.”

Myös evankeliumitekstimme tausta vahvistaa tämän. Se kertoo parantamisen olleen tärkeä osa Jeesuksen Isältään saamaa tehtävää. Siinäkin Hän oli tullut täyttämään Taivaallisen Isänsä tahdon. Sen mukaisesti Jeesus oli tässä edellä parantanut spitaalisen miehen ja roomalaisen sadanpäällikön palvelijan. Ja nyt Jeesus paransi Pietarin anopin tämän kodissa, joka sijaitsi Kapernaumissa.

Hyvät ystävät, kuulkaamme huolellisesti Jumalan sanaa ja huomatkaamme, että tässä on Hänen puhutteleva kehotuksensa läheisistämme huolehtimiseen. Pietari ja hänen vaimonsa olivat ottaneet vaimon äidin luokseen, jotta voisivat huolehtia hänestä. Lähimpien rakastaminen ja hyväksyminen yhdisti. Ja niin talosta oli tullut heidän yhteinen kotinsa.  Pietari vaimoineen saattoi hoitaa anoppia kotona tämän taivaskotiin lähtöön asti, sillä myöhemmin Raamatusta kuulemme Pietarin ja hänen vaimonsa olleen yhdessä lähetysmatkoilla. Tämä pyhä kutsumus äidin hoitamisesta oli varmasti siinä vaiheessa jo päättynyt.

Jumalan sana on tässäkin vastaansanomattoman pysäyttävä. Meiltäkin kysytään, miten me olemme huolehtineet omaisistamme? Olemmeko heitä kuulleet ja kuunnelleet, tukeneet ja kannustaneet? Olemmeko antaneet heille aikaamme ja varmistaneet heidän hyvinvointinsa? Saako kotimme olla hengellisen ja ruumiillisen terveyden asuinsija, jossa Jumalan sana saa hoitaa meitä ja rakkaitamme? Sillä huomaathan kallis kuulija, miten meille saarnataan tässä kaikkein tärkeimmästä huolenpidon tavasta, johon me ihmiset kykenemme. Pietari pyysi Jeesusta luokseen ja parantamaan anoppinsa. Siksi juuri tämä Pietarin pyyntö saada Jeesus hänen kotiinsa on erityisen opettava.

Samoin meitä rohkaisee se, etteivät opetuslapset estelleet Jeesusta, eivätkä ylenkatsoneet ja hylänneet Pietarin anoppia. Eivät he hakeneet apua keneltäkään toiselta tai mistään muualta, vaan he pyysivät juuri Jeesuksen apua ja kutsuivat Hänet parantamaan. Jeesus sai tulla Pietarin katon alle ja tuoda kaiken siunauksensa niin anopille kuin koko kodille. Tuo perhe turvautui selvästi uskossa Jeesuksen apuun ja läsnäoloon koko elämässään.

Jumala antaa uskon – on ihmisen valinta, jos se torjutaan

Uskomme on vain Jeesuksen Pyhän Hengen kautta antama ihme. Sitä emme voi saavuttaa omin voimin. Samoin oli Pietarin anopin parantuminen Jeesuksen tekemä ihme. Emme siksi saa pyytää Jeesukselta vain ajallista terveyttä ja hyvinvointia, vaan ennen kaikkea uskon ja pelastuksen lahjaa myös heille, joilla ei sitä vielä ole. Meiltä siis kysytään ennen kaikkea, haluammeko saattaa lähimpämme Tämän armollisen ja rakastavan Vapahtajan luokse? Hänen, joka vapauttaa meidät uskoon ja iankaikkiseen elämään.

Sillä paras ajallinen ja iankaikkinen terveys perustuu aina Jeesuksen tuntemiseen. Siihen, että Hän tulee uskossa kotiimme. Siihen, että Hän kaikessa parantaa ja ohjaa elämäämme. Ja jotta Hänen armossaan opimme puhumaan ja jakamaan toistemme taakkoja, auttamaan arjen askareissa ja elämän huolissa. Sillä Jeesuksen parantamat palvelevat Häntä ja lähimmäisiään kiitollisina Parantajalleen, kuten Pietarin anoppikin tässä teki.

Tulemme toisen vastaparin äärelle. Se on pelastuskutsusta kieltäytyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Aivan kuten tuolloin Kapernaumissa sairastettiin, sairastaa ihmiskunta vieläkin kaikkein vakavinta sairauden lajia, epäuskoa ja pelastuskutsusta kieltäytymistä. Luonnollisessa tilassaan ihmiskunta kapinoi Jumalaa vastaan. Mutta samoin kuin Jeesus tuli tuolloin Kapernaumiin parantamaan, niin samoin Hän kolkuttaa vielä myös meidän aikamme ihmisten sydänten ovella saadakseen antaa uskonlahjan.

Tuona aikana sapattisäädökset sallivat liikkumisen vasta sapatin mentyä ohi iltapimeässä. Me taas kristittyinä valmistaudumme iankaikkiseen taivaan sapattiin, ja siksi tuomme rakkaamme Jeesuksen luokse sanan ja rukouksen valossa. Saamme siten kutsua heitä myös jumalanpalveluksiin ja hiljentymään yhdessä kanssamme Raamatun sanan äärelle. Rukoilkaamme siksi, että Kaikkivaltiaan sanaa kuultaisiin yhä myös meidän maassamme. Jotta meillä olisi Jumalan sanalle uskollisia seurakuntia, alttareita ja saarnastuoleja. Sillä käännymme aina vain Hänen, emmekä kenenkään toisen puoleen, Pelastajanamme ja Parantajanamme.

Kristus on Ylimmäinen Pappimme, joka säälii meitä, myös heikkouksissamme. (Hepr. 4:15) Hän on vahvempi kuin kaikki syntimme ja väärät valintamme. Hän on lohtumme ja pelastuksemme, pyhyytemme ja autuutemme. Emme voi millään teoillamme muuttaa itse syntistä luontoamme ja sen aiheuttamia syntejä, vaan meidän tulee aina tuoda ja tunnustaa ne Vapahtajallemme. Juuri siksi Jeesus syntyi veljeksemme lihaan kantaakseen kaiken synnin sairautemme.

Tässä mainittu Jesajan näyn heprean sana sairauksien ja tautien päälleottamisesta merkitsee koko ihmiskunnan ajallistenkin sairauksien kantamista. Näin tämäkin sana vakuuttaa siitä, että Jeesus otti todellisesti itselleen, kärsittäväkseen, kaikki kipumme ja tuskamme. Mutta totisesti Hän otti kannettavakseen sairauksiemme lisäksi kaikki syntimme! Jeesus toi meille ikuisen pelastuksen taivaan autuuteen, jossa ei enää mitään sairautta ole.

Ja yhä Hän rukoilee edestämme, etteivät syntimme vieroittaisi meitä Hänestä ja aiheuttaisi meille lisää sairauksia ja turmiota. Siksi meidän on hiljennyttävä kuuntelemaan Jumalan sanan neuvoja Herramme seuraamiseksi. Jumalan sana osoittaa, että ihmisteoille lain tie on lukittu ovi. Emme pääse sitä kautta omin voimin ikuiseen elämään, sillä siihen lukkoon sopii vain synnittömän elämän avain. Mutta nyt pyhä evankeliumi lupaa ja vakuuttaa, että Herra Jeesus Ainoana on saanut täydellisellä elämällään iankaikkisen elämän avaimen omakseen. Ja Hän on jo sillä avannut meille tien taivaan kodin elämään ja terveyteen. Siksi ovi on nyt Hänessä avoin kaikille, jotka saavat ottaa pelastuksen armosta vastaan.

Sillä huomaathan, miten upealla tavalla tekstissämme kuuluu Herran Jeesuksen parantava lääke elämäämme. Miten siitä loistaakaan armon valo! Anopin ei kerrota edes pyytäneen Jeesusta luokseen, kuitenkin Jeesus tuli ja paransi hänet Herramme halusi tehdä niin. Jeesus olisi voinut parantaa naisen kaukaa näkemättä ja koskettamatta tätä, mutta Jeesus halusi tulla vierelle ja parantaa siinä. Hän kävi lempeästi anopin luokse ja kosketti hellästi hänen kättään. Jeesus tiesi, että juuri tällaista ymmärtävää kosketusta ja parantamista tuo nainen tarvitsi. Vapahtajamme tuleminen oli täynnä armoa ja anteeksiantamusta. Uskossa Jeesukseen myös tämä anoppi sai kaikki syntinsä anteeksi ja hän sai elää uskon ilossa ja vapaudessa. Näin Jeesus otti hänet omaan pelastuksen kotiinsa. Luterilaisen oppimme mukaisesti sanomme, että tapahtui autuas vaihtokauppa. Sairastaminen ja ajallisuus vaihtuivat ikuiseksi pelastuksen terveydeksi. Samoin Jeesus tuntee meidät jokaisen läpikotaisin. Ja niin Hän parantaa meidät uskossa kokonaan ja täydellisesti. Sillä omistaessamme uskolla syntien anteeksisaamisen Kristuksessa, on tapahtunut ikuinen parantuminen eli pelastuminen iankaikkiseen elämään.

Jeesuksen parantavan armon valoon

Vielä täällä ajassa on iankaikkinen parantuminen synnistä ja kuolemasta silmiltä salassa. Vaellamme monien sairauksien ja vastoinkäymisten, lopulta ajallisen kuoleman kautta iankaikkiseen elämään. Mutta siellä usko vaihtuu näkemiseksi. Taivaassa ei ole enää kuolemaa, kipua, ei sairautta, eikä mitään ahdistusta. Rakas ystävä, älä siksi pelkää, vaan tule Taivaallisen Parantajasi luokse. Jeesus pyytää sinua tänäänkin tuomaan Hänelle kaikki kipusi, kaikki syntisi ja vaivasi. Tuo Hänelle myös kaikki odotuksesi, kaikki haaveesikin, koko elämäsi.

Saat luottaa siihen, että Jeesus tulee vierellesi ja pyyhkii kaikki kyyneleesi. Hän tuo siunauksen ja avun. Siksi Häneen saa aina ja joka iässä ja elämäntilanteessa turvata ja luottaa. Hänessä kaikki sairaus vaihtuu lopulta terveydeksi, kaikki vaikeudet ja jopa onnettomuudetkin lopulta siunaukseksi, vastoinkäymiset onneksi ja autuudeksi.

Armo tuli ihmisten pariin tässäkin evankeliumissa. Jeesuksen parantamisesta lähti kaikki muutos parempaan. Hänen armon sanansa levittyä lähestyi kansa Häntä yhä runsaammin. Ja vaikka ihmiselämän tai koko ihmiskunnan iltahämärä jo ajassamme laskeutuisi, niin vielä ei ole myöhäistä kantaa Vapahtajamme luokse taakkojamme ja omaisiamme. Vielä on armon aika.

Vapahtajamme lahjauskossa ja sitten Hänen kanssaan ja Hänen antamansa pyhityksen myötä Herramme johdattaa omiaan kanssaan läpi elämän ja maailmanhistorian. Sillä yhä Vapahtajamme odottaa meitä sanassaan ja sakramenteissaan, ripin päästönsanoissa ja rukouksessa. Siksi meidän ei tarvitse etsiä, vaan Jeesus aina löytää meidät. Ja tällaisina, Hänen löytäminään ja parantaminaan, Hän lähettää meidät minne parhaaksi katsoo. Meitäkin kutsumaan palvelemaan Jeesusta ja Hänen tahtonsa mukaisesti muita missä tahansa elämme ja kuljemme, niin kuin Pietarin anoppikin parannuttuaan palveli Jeesusta ja Hänen seuraajiaan. Siinä kaikessa Jeesuksen seuraamisessa on Vapahtajamme Itse mukana. Jää siksi levollisesti Hänen armonsa turviin.

Aamen.

Pastori Marko Kailasmaan saarna 3. sunnuntai loppiaisesta 21.1.2024 Helsingissä

3. lopp. jälk. sunn. 3. vsk:n ev.

Kun Jeesus tuli Pietarin kotiin, näki hän hänen anoppinsa makaavan sairaana kuumeessa. Niin hän koski tämän käteen, ja kuume lähti hänestä; ja hän nousi ja palveli häntä. Mutta illan tultua tuotiin hänen tykönsä monta riivattua. Ja hän ajoi henget ulos sanalla, ja kaikki sairaat hän paransi; että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: "Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme." Matt. 8:14-17.

Ihmiselämän kohtalot ovat usein hyvin erikoisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Voi tapahtua niin monenlaista. Yksi asia on kuitenkin varma: Siellä, missä sydämen turva on Kristuksen armossa ja missä teossa ja totuudessa seurataan Herraa Kristusta, saadaan kokea myös suurta varjelusta ja moninaista siunausta. Jeesus tuo siunauksen elämään. Tästä tekstimme puhuu meille tänään.

1. Siunaus ei tule ilman koettelemuksia

Tiedämme kahdentoista apostolin henkilökohtaisista olosuhteista huomiota herättävän vähän. Raamattu kiinnittää päähuomiomme Kristukseen ja siihen sanaan, jonka apostolit jättivät meille Pyhän Hengen johdossa. Tiedämme, että eräät apostoleista olivat Johannes Kastajan opetuslapsia, yksi oli tullimies, muutamat olivat kalastajia. Joidenkin apostoleitten isä tai äiti mainitaan. Vain Pietarista mainitaan, että hänellä oli vaimo ja anoppi. Kun Jeesus kutsui nuo kaksitoista apostoleikseen, he jättivät maallisen kutsumuksensa ja seurasivat Jeesusta. Pietarin kodista Raamattu kertoo meille lyhyesti erään tapahtuman. Ja se onkin tämän päivän tekstimme.

Pietarin koti oli Kapernaumissa. Hän oli avioitunut ja hänellä oli oma koti, jossa oli myös hänen anoppinsa, nyt korkeassa kuumeessa. Kun Jeesus kutsui Pietarin ihmisten kalastajaksi ja käski häntä jättämään kaikki ja seuraamaan itseään, se merkitsi ajallisenkin elämän asioissa jäämistä uskon ja Jumalan siunauksen varaan. Eikä kysymys ollut vain hänestä, vaan myös hänen perheestään, siitä, miten se selviää ja tulee toimeen.

Raamattu sanoo Kapernaumia Jeesuksen "omaksi kaupungiksi" (Matt. 9:1), jonne hän muutti Nasaretista, kun hän alkoi julkisen toimintansa. Kun Jeesuksella ei ollut omaa kotia, hän yöpyi Kapernaumissa Pietarin kodissa. Niin siitä kodista tuli paikka, joka levitti ympäristöönsä suurta siunausta.

Jeesuksen oleskelu Kapernaumissa, jopa kahdentoista apostolin kanssa, toi Pietarin kotiin paljon työtä ja taloudellisia menoja. Kun Pietari oli jättänyt kalastajan ammattinsa, hänen ja hänen perheensä toimeentulo oli riippuvainen niistä tuloista, joita Messias sai uskovilta. Pietari oli kestänyt kaikki kiusaukset ja seurannut kuuliaisesti Jeesusta luottaen siihen, että taloudellisetkin asiat järjestyvät Messiaan seurassa. Taloudelliset vaikeudet eivät ole este Jeesuksen seuraamiselle; jos estettä on, se on epäusko.

Ja nyt Pietarin anoppi oli sairastunut vakavasti kovaan kuumeeseen. Pietarin ja hänen perheensä usko koeteltiin, ja se kesti. Jeesus oli silloinkin tervetullut sinne opetuslapsineen. Jeesus paransi anopin, ja kohta tämä nousi ja palveli häntä. Kiitollinen ihminen palvelee auttajaansa ja hyväntekijäänsä.

Me usein unohdamme kiitoksen. Ajattelemme, että terveys kuuluu meille ilman muuta. Ja kun selviämme sairaudesta, ehkä emme huomaa olla kiitollisia niistä vuosista ja vuosikymmenistä, jotka olemme saaneet olla terveinä.

Kun Jeesus siunaa, hän siunaa koettelemusten avulla.

2. Siunauksen tuo Kaikkivaltias

Kun Jeesus paransi Pietarin anopin, vielä saman päivän iltana tuotiin hänen tykönsä paljon riivattuja ja sairaita ja hän paransi heidät sanalla. Hän ei alentunut shamaanien ja poppamiesten käyttämään suggerointiin. Hän lausui vain sanan, ja paraneminen oli tosiasia.

Tämä kertoi kaikille läsnä oleville, että Jeesus on kaikkivaltias. Ajatelkaa, millaisen näkökulman uskolle koettelemusten keskellä ja Jeesusta seuratessa antaa se, että hän on kaikkivaltias! Tuli mitä tuli, tapahtui, mitä tapahtui Jeesusta, kun Jeesusta seuraamme, niin ei ole hätää.

Tätä Pietari sai kokea tavan takaa Jeesuksen seurassa, usein yhdessä toisten opetuslasten kanssa. Kun Pietari heitti verkot Jeesuksen käskystä, hän sai valtavan kalansaaliin. Jeesuksen sanan voimasta hän käveli veden päällä, ja vajottuaan Jeesus pelasti hänet. Kun apostolit olivat myrskyssä aaltojen peittäessä veneen, Jeesus tyynsi myrskyn. Kun Pietari kiivastui ja iski Malkukselta korvan, Jeesus paransi tämän (Joh. 18:10 ym.). Ja kun Pietari oli heikko luullessaan olevansa vahva ja kulki kohti kurjaa kieltämistään, Jeesus kertoi hänelle etukäteen hänen lankeemuksestaan ja paluustaan. Pietari sai oppia, että Jeesukselta löytyy apu ja häneen saa ja voi turvata.

Jopa tämän kaiken välityksellä Pietari sai oppia, ettei hänen tarvitse hätäillä hengestään ja kohtalostaan edes kuoleman edessä, vaan että hän on kuolemallaan "kirkastava Jumalaa" (Joh. 21:19). Pietari luotti siihen, että Kristus herättää kuolleet ja ettei kukaan voi ryöstää Jeesuksen lammasta Hyvän Paimenen kaikkivaltiaasta kädestä. Näin hän koettelemuksissa vahvistui siinä uskossa, että Jeesuksen luona on hyvä olla, sillä hän on Jumalan Poika ja hänellä on iankaikkisen elämän sanat.

Muista sinäkin, että Jeesus on kaikkivaltias. Muista, että hän rakastaa sinua ja tahtoo auttaa sinua. Hän auttaa sinua silloin ja sillä tavalla kuin hän itse hyväksi näkee. Ihmiselämän vaikeuksissa ja koettelemuksissa on jo itsessään hyvän Jumalan hyvä tarkoitus; ne ovat siunausta, jotka ikään kuin kasvavat korkoa korolle. Aikanaan Jumala nostaa yltämme kurittavan kätensä ja laskee siunaavat kätensä päällemme; näin välistä tässä elämässä, mutta täysin vasta tämän päätyttyä. Ja niin on hyvä.

3. Suurin siunaus

Tekstimme päättyy erikoisiin sanoihin: "Ja hän ajoi henget ulos sanalla, ja kaikki sairaat hän paransi; että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: 'Hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme.'"

Kerran eräs verenjuoksutautia sairastava nainen kosketti Jeesusta, minkä johdosta Jeesus sanoi: "Joku minuun koski; sillä minä tunsin, että voimaa lähti minusta." (Luuk. 8:46). Tämä tekstimme kertoo, että Jeesus parantaessaan sairaita otti heidän kipunsa päälleen. Näillä asioilla Raamattu haluaa kertoa meille jotakin tärkeätä.

Sairautta ei voida kokonaan poistaa tästä maailmasta luonnollisin keinoin eli lääkkeillä ja lääketieteellä ja luonnollisella paranemisella. Tosin ne ovat tärkeä ajallisen elämän lahja, jonka Jumala on tässä maailmassa rakkaudessaan säilyttänyt. Ihmiskunta tulee aina tässä ajassa kärsimään sairauksista lääketieteen edistyksestä huolimatta.

Mutta nuo Jeesuksen parannusihmeet olivat ikään kuin raikas tuulahdus siitä autuudesta, joka on Jumalan lapsille tuleva, kun taivaassa ei ole kipua, ei ruumiin eikä omantunnon kipua, eikä myöskään kuolemaa. Parannukset olivat samantapainen asia kuin se, kun Jeesus herätti kuolleita. Ja siihen tarvitaan aivan toinen lääke, kuin mitä luonnolliset lääkkeet ovat.

Sairaus on oire. Se kertoo hengellisestä kuolemasta, joka Aadamin lankeemuksessa tuli maailmaan. Sillä ihminen veti yllensä Jumalan tuomion: Sinun pitää kuolemalla kuoleman. Jotta pääsisimme eroon sairaudesta, on päästävä eroon synnistä. Sitä varten Jeesus tuli, että hän sälyttäisi päällensä meidän kipumme, kärsisi meidän kuolemamme, sovittaisi meidän syntimme. Kristuksen parannusihmeet toisaalta osoittivat hänet Jumalan Pojaksi, toisaalta kertoivat siitä, että hän saattaa lunastustyönsä voitolliseen päätökseen ja sovittaa syntimme.

Raamattu sanoo: "Hänen haavainsa kautta me olemme paratut." Parannetut syntisairaudesta, jonka oireita ovat ajalliset sairaudet. Profeetta Malakia kirjoittaa: "Mutta teille, jotka minun nimeäni pelkäätte, on koittava vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla, ja te käytte ulos ja hypitte kuin syöttövasikat" (Mal. 4:2). Kun omistamme uskolla syntien anteeksisaamisen Kristuksessa, tapahtuu paraneminen. Se paraneminen on syntien anteeksisaaminen uskon kautta Jeesukseen. Kun synnit ovat meille julistetut Kristuksessa anteeksi, ei synti enää kadota. Sen myötä tulee paraneminen synnin seurauksista, kivusta ja kuolemasta. Täällä ajassa se on silmiltä salassa, kuljemme monien sairauksien ja lopulta kuoleman kautta, mutta iankaikkisuudessa, näkemisessä, kuten on tapana sanoa, autuuden iloa ei mikään häiritse. "Kuolemaa ei ole enää oleva."

Jeesuksen tekemät ihmeet olivat merkkejä Jumalan valtakunnan voitosta ja kiusaajan tappiosta. Apostolisilla ihmeillä Jumala vahvisti silloin saarnatun sanan ja meille Raamattuun kirjoitetun sanansa. Nyt Jumala antaa terveyttä ja parantaa niin kuin hyväksi näkee. Hän ei halua meidän kiinnittävän toivoamme tähän katoavaan maailmaan, vaan kun hän siunaa, hän siunaa taivaallisissa Kristuksessa ja suuntaa toivomme ylös, sinne, minne Kristus on mennyt edeltä ja jonne hän on luvannut noutaa omansa.

      Jeesuksen nimen kunniaa Raamattu julistaapi.
      Nimessä siinä saatanaa Myös heikko vastustaapi.
      Se nimi sairaat parantaa, Saa terveiks rammat voimallaan.
      Se nimi kuolleet haudoistaan Herättää eloon uuteen.

      Nimeä Herran Jeesuksen Ken huutaa avuksensa,
      Saa Herralta hän autuuden Ja taivaan omaksensa.
      Kun kerran kaikuu pasunat Ja eteen tullaan tuomion,
      Myös silloin meillä turva on Nimessä Jeesuksemme.

      Siis kiittäkäämme Jeesusta Ja hänen nimeänsä.
      On siinä turva ainoa Ja autuus yksinänsä.
      Hän kantoi syntikuormamme, Hän, Vapahtaja maailman,
      On ottanut pois kuoleman, Kun kuoli edestämme.

      VK 1938/1943 39:3-5.

Amen.

Markku Särelä

Kolmantena loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran epistolateksti

Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itse mielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: "Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra." Vaan "jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä. Room. 12:16-21.

Rakkaat kristityt!

"Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee", Sananl. 4:23. Tähän pyhän Raamatun kehotukseen tähtää tämän sunnuntain teksti. Se sisältää monia kehotuksia kristityille. Näissä ei ole kysymys vain tiedosta, vaan ennen kaikkea sydämen laadusta ja asenteista. Kysymys on siitä, millaisella mielellä kristityt käyttäytyvät toisiansa ja myös ulkopuolisia kohtaan ja millaisiin tekoihin oikea mieli johdattaa.

Usein meille jää ihmisistä mieleen heidän sydämellisyytensä. Alkukirkon aikana ulkopuoliset, siis pakanat, antoivat kristityistä sen tunnustuksen, että he rakastivat toisiansa. Ja kohdatessamme sydämellistä, kristillistä rakkautta sanomme mielessämme: entä minä itse, edustanko minä käytökselläni Herrani Kristuksen asiaa hänelle kunniaksi? Ja kun illalla nukkumaan mennessä luemme Isämeitää ja sanomme: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", tunnemme piston omassatunnossamme niiden suurten puutosten tähden, joita meillä on ollut sydämemme asenteissa lähimmäisiimme. Mutta saamme myös iloita siitä, että Jumalalla on paljon anteeksiantamusta. Sen vuoksi haluaisimme olla parempia kristittyjä kuin mitä olemme.

Tekstimme ei ole helpoimpia saarnaajalle. Nopeastihan tosin on sanottu, mitä siinä lukee, mutta saada sydämet herätetyiksi ilolla yhtymään tähänkin Jumalan sanaan ja sitä toteuttamaan ei ole helposti tehty. Eikä sitä voida ihmistaidolla saada aikaan. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen työ. Tekstimme kehotusten vastaanottaminen edellyttää uskon synnyttämää oikeata mielenvirettä, halua ja tahtoa olla taivaallisen Isämme lapsia tässäkin asiassa. Sen Jumala meille suokoon.

1. Suhteemme uskonveljiin ja -sisariin

Ensimmäinen tekstimme kehotus kuuluu: "Olkaa keskenänne yksimieliset." Kristityt ovat tulleet, kuten apostoli sanoo, sydämestään "kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut" (Room. 5:17). Kun meillä on yhteinen, Raamattuun perustuva tunnustus ja sille rakentuva sydämen usko, on olemassa keskinäisen yksimielisyyden perusedellytys seurakuntaelämässä. Kun muistamme sen, että olemme itse Jumalan edessä suuria syntisiä, jotka ovat saaneet armon osakseen, toivomme, että myös uskonveljemme ja -sisaremme osoittavat meitä kohtaan armahtavaisuutta sekä epätäydellisyytemme, heikkoutemme ja syntiemme kärsimistä ja anteeksi antamista. Mutta myös toista päin: Sitä, mitä me itse odotamme muilta itseämme kohtaan, saavat lähimmäisemme odottaa myös meiltä, ja me itse olemme velvolliset osoittamaan samaa heille.

Seurakuntaelämän yksimielisyyden hyvin tärkeä kannattava tukipylväs on asia, jota ei useinkaan ajatella eikä tiedosteta. Raamattu ilmaisee sen näin: "Mutta kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä." (1 Kor. 14:40). "Sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala." (1 Kor. 14:33). Tämä asia on siis järjestys. Se ylläpitää yksimielisyyttä ja rauhaa. Tähän järjestykseen kuuluu kahdenlaisia asioita. Ensiksikin siihen kuuluvat ne asiat, jotka Jumala on Sanassaan säätänyt. Ne ovat pysyviä ja muuttumattomia. Sellaisia ovat esimerkiksi sana ja sakramentit sekä niiden käyttö, sekä seurakunta ja saarnavirka. Toiseksi niitä, joista kristityt tietyssä järjestyksessä sopivat tai joista on ajan myötä tullut hyviä tapoja. Ne kuuluvat vapaan harkintavallan asioihin ja niitä voidaan yhteisesti sopien muuttaa, kun olosuhteet ja rakkaus niin vaativat. Sellaisia ovat esimerkiksi jumalanpalveluksen päivät ja kellonajat, pitopaikat, kokouspaikan sisustus symboleineen ja koristeineen ja niin edelleen lähes loputtomiin. Näistä ehdonvallan asioista toiset ovat sellaisia, joita ilman emme tule toimeen. Jossakin täytyy kokoontua ja johonkin aikaan. Mutta Jumala suo iloksemme myös sellaisia asioita, joita ilmankin hätätilassa selviämme. Kristityt ovat joutuneet kokoontumaan esimerkiksi sateessa ja pakkasessa hautausmailla ja metsissä. Monella paikkakunnalla meillä ei ole kirkkoja eikä edes vuokrattavia tiloja, vaan kokoonnumme kodikkaasti kodeissa.

Tekstimme toinen kehotus laajentaa näköpiirin seurakuntaelämästä yksityisen ihmisen koko elämään sen kaikilla alueilla. "Älkää korkeita mielitelkö, tyytykää alhaisiin oloihin." Tämän kohdan käännös ei anna oikeaa kuvaa alkutekstistä. Alkukielessä kehotetaan meitä olemaan ylpeilemättä ja asettumaan kulkemaan samaa tietä yhdessä alhaisten kanssa. Luterilainen vanhamissourilainen teologi Georg Stoeckhardt sanoo sen merkitsevän asettumista heikkojen tasalle, mitä heidän tilaansa, tarpeisiinsa ja käsityskykyynsä tulee. Siltä, jolle ei ole paljon annettu, ei pidä paljoa vaatia, vaan meidän tulee iloita siitä, että Jumalan seurakunnassa on erilaisia ihmisiä. Lahjat ovat palvelemista varten, ei ylpeilemistä ja itsensä korottamista varten. Hyvä on myös nähdä, että Jumala on jakanut lahjoja siten, että eri ihmisillä on erilaisia lahjoja, niin kuin ruumiissa on monta jäsentä. Kaikkia kuitenkin tarvitaan ja kaikista saamme kiittää Jumalaa. Raamattu sanoo: "Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii, mutta autuas se, joka kurjia armahtaa!" (Snl. 14:25).

Kolmas kehotus kuuluu: "Älkää olko itse mielestänne viisaita." Sananlaskujen kirjassa puhutaan paljon tästä asiasta ja kiinnitetään huomio siihen, että ihminen usein erehtyy luullessaan olevansa viisas ja oikeassa. Siellä sanotaan mm. näin: "Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissään oikeat, mutta Herra tutkii sydämet." (Snl. 21:2; vrt. 16:2)) "Käräjissä on kukin ensiksi oikeassa, mutta sitten tulee hänen riitapuolensa ja ottaa hänestä selvän." (Snl.18:17). Näillä sanoilla Raamattu kehottaa meitä asettumaan toisten kristittyjen arvioitaviksi ja koeteltaviksi, että pysyisimme oikealla tiellä. Apostolin kehotusta "Älkää olko omasta mielestänne viisaita" on teoriassa helppo noudattaa, mutta käytännön tilanteissa me kaikki voimme havaita syntiturmeluksemme pohjattoman syvyyden.

2. Suhteemme kaikkiin

Kun edellä olevat kehotukset soveltuivat lähinnä suhteisiimme uskonveljiin ja -sisariin, niin seuraavat kehotukset tähtäävät asenteisiimme kaikkiin ihmisiin. Tekstimme jatkuu: "Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: 'Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.' Vaan 'jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.' Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."

Tässä maailmassa uskova tulee tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa. Toisten kanssa on helppo tulla toimeen, toisten kanssa se on vaikeampaa. Riippumatta siitä, millaisia ihmiset ovat, miellyttäviä vai töykeitä, sydämellisiä vai vihamielisiä, kristityn tulee noudattaa sitä, mistä apostoli tässä puhuu. Ja tämä on vaikeata. On helppoa näyttää loukkaantuneisuutensa, mutta antaa heti välittömästi anteeksi, unohtaa töykeys ja kärkevyys ja sen sijaan voittaa paha hyvällä, on hyvin vaikeata. Kuitenkin Jumalan tahdon mukaan meidän tulee olla rauhantekijöitä ja elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa, mikäli se meistä riippuu. On tosin asioita, jotka vaativat kostoa, kuten rikokset, mutta niiden kostamisen Jumala on jättänyt itselleen ja niille, joille hän on sen erikseen uskonut, eli esivallalle. Sen sijaan uskovan asiana on rukoilla vihamiestensä puolesta ja osoittaa heille rakkautta tilaisuuden tullen teoilla, varsinkin kun he ovat puutteenalaisia. Jos näin on jo katkeriin vihamiehiin nähden, kuinka paljoa ennemmin meidän tulee antaa anteeksi rakkaillemme kotona ja veljillemme seurakunnassa ja ahkeroida elää rauhassa heidän kanssaan.

Kun kristityt toimivat apostolin kehottamalla tavalla, he kokoavat tulisia hiiliä vihollistensa pään päälle. Tätä sanaa tulisista hiilistä on selitetty kahdella tavalla, jotka molemmat sisältävät varteenotettavan näkökohdan ja itse asiassa tähtäävät samaan. Toinen selitys ymmärtää asian siten, että uskovien hyvät teot ovat kuin hiiliä pään päällä. Ne alkavat polttaa eli herättävät vihamiehen omantunnon toimintaan ja johdattavat häntä katumukseen ja siten valmistavat evankeliumille maaperää. Toisen selityksen mukaan tulisia hiiliä kannettiin astiassa pään päällä seuraavaa matkan pysähdyspaikkaa varten, jotta voitiin sytyttää tuli ja laittaa ruokaa. Samalla tavalla uskovien hyvät teot auttavat vihamiestä selviytymään elämän vaikeuksissa, jolloin hän muistaa hyvillä mielin hyväntekijäänsä ja voi kiinnostua evankeliumista. Kun Raamattu itse ei selitä sitä, mitä se tarkoittaa "tulisilla hiilillä pään päällä", emme mekään siitä väittele. Joka tapauksessa ne ovat asioita, joilla on tuntuva vaikutus. Ja koska evankeliumi tähtää mielenmuutokseen, on niidenkin vaikutus sitä edesauttava. Näin suurenmoisessa asiassa voit olla mukana hillitsemällä kostonhalusi ja osoittamalla rakkautta ja hyväntahtoisuutta.

Aivan juuri luin eräästä lehdestä artikkelin, jossa tarjottiin joukko mielenkiintoisia kysymyksiä itsetutkistelua varten. Kysymykset olivat: Voinko tunnustaa virheeni? Voinko myöntää syyllisyyteni? Voinko seurata saamiani ohjeita ja neuvoja? Voinko tehdä enemmän kuin vaaditaan? Voinko tehdä minulle annetun työn valmiiksi, niin etten jätä sitä kesken? Voinko työskennellä uskollisesti ilman että joku valvoo tekemistäni? Voinko tehdä myös epämiellyttävät työt, jotka täytyy tehdä? Käsittelenkö toisten omaa samalla huolella kuin omaa omaisuuttani? Voinko kohdata ristiriitoja malttiani menettämättä? Voinko ottaa vastaan arvostelua kaunaa kantamatta? Voinko pidättyä toisten arvostelusta, kunnes tosiasiat on selvitetty? Voinko välttää kiusausta tehdä kärkeviä huomautuksia? Näenkö hyviä ominaisuuksia niissä, jotka ovat kanssani eri mieltä? Nämä olivat aivan hyviä kysymyksiä. Kristitty ei pysähdy kuitenkaan itsetutkistelussaan pelkkien tekojen tasolle, vaan näkee syntisyytensä myös ajatustensa valossa, vaikka hän sitten kuolettaisikin pahat ajatuksensa. Ja ihmeitten ihme: "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi."

Kun tutkimme itseämme tekojemme, asenteittemme ja mielemme suuntauksen valossa ja kun Jumalan sana ja armo saa sydämissämme vaikuttaa, tapahtuu eräs ihmeellinen asia. Ennen olimme muita kohtaan kovia, itseämme kohtaan pehmeitä. Nyt otamme vakavasti omat virheemme ja tuomitsemme ne, mutta olemme lempeitä toisia kohtaan, koska Jumala on ollut niin kärsivällinen ja laupias meitä kohtaan. Tällä mielellä haluamme ottaa vastaan myös tämän sunnuntain tekstimme kehotukset ja rukoilla: Herra, vaikuta minussa sitä, mistä tämän päivän tekstissä minulle puhuit. Amen.

Markku Särelä

3. lopp. jälk. sunnuntaina. III vsk:n ep.

Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta. Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä rukouksillanne, että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta, joka on osaksemme tullut. 2 Kor. 1:3-11.

Jumalan sana kieltää meitä tekemästä Jumalan kuvaa. Meidän asiamme ei ole filosofoida, millainen Jumala on, eikä meidän pidä muovata ajatuksillamme ja kättemme teoilla itsellemme kuvaa Jumalasta. Jumala on ilmoittanut meille itsensä, ja nyt meidän tulee uskoa se, mitä Jumala itse sanoo meille itsestänsä pyhässä Raamatussa. Tosin Jumala on ilmoittanut meille suuren voimansa ja viisautensa luomisteoissaan. Kun tarkkaamme niitä, voimme päätellä jotakin Jumalan majesteetillisesta valtasuuruudesta. Jumala on myös kirjoittanut lakinsa sydämiimme, niin että meillä on jokin käsitys Jumalan tahdosta lain alueella. Mutta tämä tieto on syntiinlankeemuksen tähden himmentynyt. Jos näiden seikkojen nojalla luomme itsellemme kuvan Jumalasta, se ei kerro meille mitään siitä rakkaudesta, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa meidän lunastuksestamme. Emme saa siten oikeata kuvaa Jumalasta. Saadaksemme oikean kuvan Jumalasta ja hänen tahdostaan me tarvitsemme kaksi asiaa. Ensiksikin tarvitsemme Jumalan tuomitsevan lain sen koko ankaruudessa ja terävyydessä käsittääksemme, ettemme voi omilla teoillamme kelvata Jumalalle. Toiseksi tarvitsemme evankeliumin ymmärtääksemme, että Jumala on rakkaus ja että hän on rakastanut tällaista näin kurjaa syntistä ja antanut ainosyntyisen Poikansa koko maailman syntien edestä, ettei yksikään hukkuisi, vaan saisi Kristuksessa syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Ja vasta silloin, kun tulemme tuntemaan evankeliumin, opimme tuntemaan Jumalan oikealla tavalla ja ymmärrämme, että hän on meidän taivaallinen Isämme, joka haluaa antaa meille armonsa ja kaikkea hyvää.

1. Jumalan lapsen elämässä on ahdistuksia

Jumalan tarkoituksiin ei kuulu, että hän poistaisi kokonaan ihmisen ajallisesta elämästä vaikeudet ja ahdistukset. Viisaudessaan hän sallii niitä. Ne ovat omiaan estämään meitä valvomattomuudesta. Jos nimittäin meillä menee hyvin, me helposti ajattelemme, että olemme itse saaneet sen aikaan ja itse sen ansainneet. Ja siinä mielentilassa sekä synnintunto että armontunto heikkenevät, Kristus käy tarpeettomaksi ja ihminen ylpistyy. Mutta kun Jumala sallii meille vaikeuksia, ne pakottavat meitä huutamaan Jumalan puoleen, turvaamaan häneen ja panemaan toivomme iankaikkisiin asioihin. Tekstimme puhuu niistä, jotka ovat kaikkinaisessa ahdistuksessa. Se mainitsee erikseen ahdistukset, jotka tulevat Kristuksen tähden, jopa kuoleman vaaran. Ihmistä kohtaavat ahdistukset ovat niin moninaisia, että niitä on mahdotonta yksityiskohtaisesti luetella.

Apostoli Paavalilla oli ahdistuksia apostolinvirkansa tähden. Itse työ oli raskasta. Oli paljon matkustamista ja siinäkin vaaroja. Hän joutui esimerkiksi haaksirikkoon. Oli monenlaisia olosuhteita, kaikenlaisia ihmisiä, paljon työtä, sekä apostolin viran hoitoon että toimeentuloonkin liittyvää, välistä yöaikaankin (1 Tess. 2:9). Oli terveydellisiä pulmia, suoranaista ruumiillista heikkoutta. Oli huolta seurakunnista, niin että hän saattoi jopa sanoa: "Sentähden olemme teidän uskostanne, veljet, saaneet lohdutusta teihin nähden kaikessa hädässämme ja ahdistuksessamme; sillä nyt me elämme, jos te seisotte lujina Herrassa" (1 Tess. 3:7-8). Oli evankeliumin vastustajia. Heitä oli kaikkialla. Toiset nousivat seurakunnan piiristä, eräät ulkopuolelta. He olivat usein kiihkeitä asiansa puolesta. Toiset olivat lakihenkisiä vaatien pakanakristityiltä juutalaisen seremonialain noudattamista, toiset olivat vapaamielisiä ja suvaitsevaisia, sen ajan liberaaleja, jotka vetivät pyhän armon paheellisen elämänsä peitteeksi, josta eivät halunneet tehdä parannusta. He käyttivät kaikenlaisia keinoja, muun muassa juonia, vääristelyä ja valehtelua, voidaksensa vahingoittaa evankeliumin asiaa. Olen usein ihmetellyt, kuinka apostolinen kirkko jäi seuraamaan apostoleja ja selvisi valheenpuhujista ja juonitteluista. Ihmettelyni on johtunut siitä, että niin monet ovat aikanamme seuranneet valheenpuhujia. Tosin Paavalikin joutui Roomassa valittamaan: "Ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut; älköön sitä heille syyksi luettako" (2 Tim. 4:16). Jumala varjeli kirkkonsa tuolloin; hän varjelee sen myös tänään. Hän yksin sen tekee.

Tekstissämme apostoli tuo ilmi, että hänen ja muiden julistajien ahdistukset ja heidän saamansa lohdutus palvelevat sitä, että he voivat lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Rakkaat kristityt, älkäämme eksykö! Kristillisyys ei ole nauruherätystä, ei jatkuvaa onnen huumaa, ei hurmoksellista hallelujan huutamista, vaan silloinkin kun anteeksisaamisen rauhaa seuraavat ihanat tunteet, on käsillä syvä oman vajavuuden ja syntisyyden tunto ja lähellä monet ahdistukset, jotka pian kohtaavat itseä tai toisia. Ja kun Jumalan seurakunta veisaa kunniaa ja ylistystä Kolmiykseydelle, se samalla lausuu: "Herra, armahda meitä", ja tunnustaa, ettei ole arvollinen tekemään edes alhaisimman palvelijan palvelusta Herralleen. Autuuden tuntoa ja iloa voivat kokea aidosti vain ne, joilla se on seurausta armon alle pääsemisestä. Olla armon alla on samaa kuin olla syntinen, mutta armahdettu.

Kun pastori kulkee seurakuntansa parissa, hän tapaa monenlaisia ihmisiä. Toiset ovat onnellisia Jumalan armossa ja odottavat iloisella jännityksellä, milloin pääsevät täältä näkemään sen, minkä ovat uskoneet. Mutta tuskinpa heidän joukossaan on ketään, jolla ei olisi jotakin vaivaa, huolta tai ahdistusta ja jolle ei olisi mieleen Jumalan sanan ja sakramentin antama lohdutus. Olen tavannut myös joitakuita sellaisia, joille kuolinvuoteella tulee kova ahdistus, mutta eivät enää pysty lausumaan asiaansa ymmärrettävästi. Silloin pastori joutuu vain kehottamaan turvautumaan Jumalan armoon ja jättämään huolensa hänelle, oli kysymys mistä tahansa. Olisi hyvä, että kukin selvittäisi mahdolliset asiansa silloin, kun vielä on voimia ja kyky puhua. On myös sellaisia, joiden on vaikeata avautua ja etsiä apua ahdistukseensa. Vaikka sielunhoitaja voi joskus arvatakin, mikä toista vaivaa, niin ei kukaan paitsi Jumala voi tietää mitä toisessa on. "Sillä" Raamattu sanoo, "kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on?... mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan." (1 Kor. 2:11,15)

Monenlaiset ahdistukset kohtaavat täällä uskovia. Ne koskevat terveyttä, koulunkäyntiä ja opiskelua, työtä, puolison etsimistä ja avioliittoa, vanhempia, lapsia, ystäviä, isänmaata ja seurakuntaa. On ahdistuksia, jotka lähentävät toisiin ihmisiin, ja on ahdistuksia, jotka taas vaikeuttavat lähimmäissuhteita ja eristävät muista. On ahdistuksia, joille toiset osoittavat myötätuntoa, mutta on myös ahdistuksia, joiden tähden odotetun myötätunnon sijaan saa kuulla ivaa ja tuomitsemista.

2. Jumala on lohdutuksen Jumala

Tekstimme sanoo Jumalaa "lohdutuksen Jumalaksi". Saarnaviran ihana tehtävä on tuoda Jumalan sanan lohdutus ahdistuneille. Se on paljon enemmän kuin psykologinen ymmärtäminen ja myötäeläminen. Se on Jumalan sana ahdistuneelle, elämän sana kuolevalle ihmiselle.

Kunpa voisimme sanoa toinen toisestamme: Hän on lohdutuksen uskonveli tai uskonsisar. lohdutuksen isä tai äiti, lohdutuksen ystävä. Tätä taitoa ei kaikilla ole eikä kenelläkään niin kuin Jumalalla. Mutta Jumala sallii kutsua itseään lohdutuksen Jumalaksi. Koskaan ihmistekoinen jumalakuva ei ole sisältänyt tätä Jumalan piirrettä. Jumalan seurakunta saa sanoa Jumalaansa lohdutuksen Jumalaksi, ja tämä lohdutus ei ole kaupan. Se ei ole ostettavissa, vaan se on lahjaa ja sitä yksinomaan. Ja koska se on lahja, se tulee lohdutuksen tarpeessa olevalle, se tulee syntiselle.

Jeesus tapasi aikanaan niitä, joiden hartioille oli sälytetty paitsi heidän oma syntitaakkansa, niin myös näiden syntien sovittamisen taakka omilla teoilla. Vaadittiin farisealaiseen tapaan, että ihmisen piti ansaita itselleen Jumalan suosio erilaisilla teoilla. Kun Jeesus näki heidän ahdistuksensa, hän sanoi: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon" (Matt. 11:38). Tästä taakasta on helppo päästä. Jeesus on ottanut pois meidän syntimme ja julistaa meille armonsa. Omatunto löytää levon, kun ihminen tulee Jeesuksen luo eli panee häneen sielunsa turvan ja uskoo häneen. Millään muulla tavalla emme pääsekään syntitaakastamme. Sen voi vain Jeesus kirvoittaa. Mutta hän sen tekee. Siitä saat olla varma. Hän on jo vienyt syntisi ruumiissaan ristinpuulle ja kärsinyt niistä Jumalan rangaistuksen. Ilomielin hän näkee, että sinä uskot häneen ja omistat itsellesi armon.

Ihmisellä on sitten myös muita taakkoja ja ahdistuksia. Ne liittyvät häneen itseensä sekä hänen lähimmäissuhteisiinsa. Näissä saamme menetellä Raamatun ohjeen mukaan: "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi, ja "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen" (1 Piet. 5:6-7). Toiset vaivat Jumala ottaa pois jo täällä eläessämme, toiset vasta ylösnousemuksessa. On ahdistuksia, joista voimme vapautua Jumalan antamin keinoin käyttäessämme hyväksi lääketiedettä ja muuta Jumalan ihmisille antamaa viisautta. On ahdistuksia, joita joudumme sietämään ja joista emme pääse vapaiksi. Mutta kaikissa niissä lohduttaa lohdutuksen Jumalan sana. Erityisesti se, että saamme jättää kaiken Jumalan huomaan. Hän pitää meistä huolen. Kun me emme itse pysty siihen, niin ei tarvitsekaan. Siinä on vahva lohdutus. Saamme sanoa tekstimme sanoin: "Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta."

Etsiessämme Jumalan lapsina lohdutusta elämämme ahdistuksiin huomaamme tekstistämme, että Jumala, joka antaa ahdistuksia, antaa myös runsasta lohdutusta. Hän antaa sitä erityisesti niille, jotka ovat saarnavirassa, sitä varten, että he sitten osaisivat lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.

Kun apostoli Paavali oli kuolemanvaarassa, hän jatkoi kaikesta huolimatta kutsumuksensa hoitamista ja lausuu siitä: "Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Ahdistukset varjelivat heitä itseensä luottamiselta. Jumala näytti Paavalille ja hänen tovereilleen, että heitä kohdanneet rasitukset ja ahdistukset olivat suuremmat kuin heidän voimansa. He olivat niiden edessä voimattomia. Mutta he panivat turvansa Jumalaan, jolta apu tulee.

Tekstissämme on eräs asia, johon haluaisin teidän kiinnittävän tarkan huomionne. Siinä sanotaan: "Ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Kun he olivat mitä ilmeisimmässä kuolemanvaarassa, lohdutus löytyi siitä, että Jumala herättää kuolleet. Joskus me tulemme viimeiselle rajalle. Silloin meiltä ei kysytä asiasta meidän mielipidettämme. Kun päiviemme määrä on tullut täyteen, meidät viedään tuon rajan yli, josta emme enää palaa elämään tätä elämää. Jumalan lapsella on kuitenkin varma, turvallinen ylösnousemustoivo. Löydämme lohdutuksen kuoleman edessä. Jumala herättää kuolleet. Elämä ei pääty kuolemaan, vaan "elimmepä tai kuolimme, olemme Herran omat" (Room. 14:8), ja hänelle emme ole kuolleita, vaan hänelle me elämme.

Ylösnousemustoivo on lohduttanut marttyyreja, kun heitä vietiin petojen raadeltaviksi tai polttoroviolle. He kävivät kuolemaan siinä lujassa uskossa, että hetken kestävä ahdistus päättyy ja sitten on Jumalan lasten rauha ja ilo Kristuksen, heidän Vapahtajansa, luona. Tässä uskossa kilvoittele sinäkin uskonkilvoittelusi ja kestä Jumalan voimalla. "Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää" (1 Kor. 10:13). Koska Kristus on ottanut pois synnit, taivas on auki meille.

Amen.

Markku Särelä

3. loppiaisen jälkeinen sunnuntai 3vsk. 2. Kor. 1:3–11

Kiitetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, se on teille lohdutukseksi ja pelastukseksi sekä vaikuttaa, että kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme, ja toivomme teistä on vahva. Jos taas saamme lohdutusta, tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, koska tiedämme, että niin kuin olette osallisia kärsimyksistä, olette samoin osallisia myös lohdutuksesta. Sillä emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa olimme Aasiassa, kuinka hyvin suuret, yli voimiemme käyvät, rasituksemme olivat, niin että olimme jo epätoivoisia hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomittuja, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä esirukouksillanne, että monien joukosta meidän tähtemme lähtisi runsas kiitos siitä armolahjasta, joka on tullut osaksemme. (2. Kor. 1:3–11)

Paavali joutui kokemaan elämänsä aikana paljon monenlaista ahdistusta ja kärsimystä. Tekstissämme Paavali viittaa Aasiassa kokemaansa ahdistukseen. Se oli niin suurta, että Paavali oli jo epätoivoinen hengestään, Paavali luuli kuolevansa. Muualta Raamatusta saamme tietää tarkemmin, minkälaisia ahdistuksia Paavalilla oli. Korinttolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että Efesossa hänelle on avautunut ovi hedelmälliseen työhön, mutta tällä työllä on paljon vastustajia. Apostolien teoista luemme, kuinka Paavalin julistus Efesossa sai aikaan mellakan, niin että koko Efeson kaupunki oli kuohuksissa Paavalin tähden.

Myöhemmin toisessa korinttolaiskirjeessä Paavali kuvaileekin laajemmin kokemiaan ahdistuksia hänen lähetysmatkoillaan: ”Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille, kolme kertaa olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut, olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanoiden puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä, ollut työssä ja vaivannäössä, paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt kylmää ja vaatteiden puutetta. Kaiken muun lisäksi [minulla on ollut] jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista.” (2. Kor. 11:24–28)

Paavalilta ei siis puuttunut ahdistuksia. Varmasti meilläkin on se kokemus, että joskus joku tietty ahdistus toistuu useaan otteeseen, ja mietimme, miksi taas. Mitäköhän mahtoi Paavali ajatella kun hän oli kolmannen kerran joutunut haaksirikkoon? Se ei kuitenkaan ehkä ole se ihan yleisin asia, mitä joutuu kokemaan, mutta Paavali koki sen kolmesti.

Niin, Paavalin elämä kertoo siitä, kuinka kaikki kristityt ovat osallisia ahdistuksesta ja kärsimyksestä. Sanoohan Paavali tekstissämme että Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina. Paljon on meilläkin kärsimyksiä ja ahdistuksia elämässämme. Tänään puhummekin tekstimme mukaisesti siitä kärsimyksestä, joka meillä kaikilla on, mutta myös siitä lohdutuksesta, josta kaikki Kristuksen omat ovat osallisia.

1. Kristus on lohdutuksemme ahdistuksissa

Me joudumme kestämään elämässämme monenlaisia ahdistuksia, aivan niin kuin Paavali. Tuskin tosin kenenkään meidän elämämme on ollut yhtä värikäs kuin Paavalilla, mutta siitä olen varma, että ahdistuksia ja kärsimyksiä ei ole puuttunut kenenkään meidän elämästämme. Toki, jollakin on enemmän kärsimyksiä kuin toisella. Mutta kaikilla on kyllä kärsimyksiä ja ahdistuksia. Sellainen opetus, että kristityn ei enää täällä maan päällä tarvitsisi kärsiä mistään, on hyvin vaarallista väärää opetusta, joka antaa ihmisille väärän toivon ja usein saa heidät loukkaantumaan kristinuskoon. Näin tällainen opetus, että kristityn ei esimerkiksi tarvitsisi sairastaa tai kärsiä mistään muusta eksyttää monet, jotka laittava toivonsa vain tämän maailman onneen ja menestykseen.

Jeesus sen sijaan sanoo omilleen, että ”maailmassa teillä on ahdistus”. Me emme pääse siitä mihinkään, että me joudumme kärsimään täällä maan päällä. Me joudumme kokemaan monenlaisia ahdistuksia, minkälaisia ne sitten kenellä ovatkaan. Jollain on enemmän ruumiillisia sairauksia, toinen kärsii ehkä enemmän henkisistä vaivoista, toiselle tulee enemmän ulkoisia ahdistuksia, talousvaikeuksia, onnettomuuksia, vaikeuksia töissä, työttömyyttä, paljon on maailmassa erilaisia ahdistuksia ja vaikeuksia, eikä niitä voi kaikkia luetella. Kaikilla meistä on ikään kuin oma sekoituksemme näitä erilaisia ahdistuksia.

Ahdistukset ja kärsimykset eivät tietenkään ole mukavia kokea. Jotkut vastoinkäymiset saatamme kestää hyvin, mutta toiset saattavat meidät epätoivon partaalle. Näinhän kävi jopa apostoli Paavalille, hän sanoo tekstissämme, että ne ahdistukset joita hän koki Aasiassa, olivat sellaiset, jotka kävivät yli hänen voimiensa, sellaiset, jotka saattoivat hänet epätoivoon hengestään. Niin, ei Paavalillakaan aina ollut vahva usko, joka kaikessa luotti Jumalan huolenpitoon. Vaikka apostolina hän oli opissa erehtymätön, niin kuitenkin elämässä hän ei ollut täydellinen, hänkin oli syntinen, hänelläkin oli omat heikot hetkensä, kun hänen kokemansa ahdistukset saattoivat hänet epätoivoon.

Niin mekin saatamme jonain hetkenä kestää hyvin kokemiamme ahdistuksia, mutta toisena taas olemme suorastaan epätoivoisia hengestämme. Emme näe mitään ulospääsyä ahdistuksestamme, näemme edessämme vain toivottomalta näyttävän tilanteen, johon ei ole mitään ratkaisua. Ahdistukset käyvät yli voimiemme, ne ovat enemmän, kuin voimme kestää.

Miksi Jumala näin sallii meidän kokea ahdistusta jopa enemmän, kuin voimme kestää? Enemmän, kuin voimme kantaa? Miksi joudumme sellaisiin ahdistuksiin, jotka saattavat meidät epätoivoon? Juuri siksi. Sillä kun olemme epätoivon partaalla, silloin juuri voimme ymmärtää, kuinka kaikki on Jumalan kädessä. Kun olemme tilanteessa, jossa emme itse näe mitään poispääsyä, johon meillä ei ole ratkaisua, olemme silloin tilanteessa, jossa emme voi itse auttaa itseämme. Olemme tilanteessa, jossa meidän täytyy tunnustaa: en voi tehdä mitään, joka saattaisi minut pois tästä tilanteesta. Olen kykenemätön auttamaan itseäni. En voi luottaa itseeni.

Niinpä Paavali kirjoittaa tekstissämme, että Jumala saattaa meidät näin suureen ahdinkoon, ”ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa.”

Kun olemme epätoivoisessa tilanteessa, ei meillä ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa Jumalaan. Meidän on pakko luottaa Jumalaan, koska mitään muutakaan apua ei ole näköpiirissä. Näin Jumala ahdistusten kautta kasvattaa meitä, hän opettaa meitä luottamaan aina yhä enemmän häneen ja hänen huolenpitoonsa. Me opimme aina enemmän luottamaan siihen, että kaikki on Jumalan kädessä, hän tietää, mikä on meille parhaaksi, ja jos hän niin hyväksi näkee, hän pelastaa meidät siitä ahdistuksesta, johon olemme joutuneet, niin kuin Paavalillakin oli luottamus Jumalaan, että hän yhä pelastaa. Niin Paavali laittoi toivonsa Jumalaan.

Joskus Jumalan tarkoitus voi olla se, että me aivan särjymme. Että tulemme sellaiseen pisteeseen, että emme voi jatkaa elämää entisellään. Joutuihan Paavalikin lopulta kärsimään marttyyrikuoleman. Sillä kerralla Jumala ei enää pelastanut Paavalia kuolemanvaarasta, sillä se oli se hetki, jolloin Jumala näki hyväksi ottaa Paavalin ajasta ikuisuuteen. Niin meillekin saattaa tulla ahdistus, josta Jumala ei ainakaan inhimillisestä näkökulmasta pelasta. Mutta silloinkin saamme luottaa siihen, mitä Paavali kirjoittaa: ”Mutta tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen päätöksensä mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)

Monta kertaa olen tämän kohdan ottanut esille tämän aiheen yhteydessä, mutta en väsy sitä esille ottamaan, päinvastoin, meidän tulisi opetella se ulkoa ja painaa se sydämiimme, niin että ahdistuksen koittaessa voisimme aina saada siitä lohdun. Sillä juuri siinä on lohdutus, että vaikka emme itse aina kärsimyksemme syytä ymmärrä, niin Jumala sen tietää ja hän vaikuttaa kaiken meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Niin me voimme kaiken ahdistuksen keskellä toistaa tätä jaetta itsellemme: kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki, aivan kaikki, vaikuttaa yhdessä niiden parhaaksi. Näillä sanoilla Jumalan sana lohduttaa meitä uudestaan ja uudestaan.

Tai niin kuin apostoli Pietari kirjoittaa: ”heittäkää kaikki murheenne hänen päälleen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:7) Me saamme lohduttautua sillä, että Jumala pitää meistä huolen. Mitä ikinä elämässämme tulee vastaan, saamme aina kaikki rukouksessa tuoda Jumalan eteen, ja hänelle saamme jättää kaikki murheemme. Meidän ei enää tarvitse niitä murehtia, sillä Jumala pitää meistä huolen. Hän vaikuttaa kaiken parhaaksemme. Meillä ei tarvitse olla elämämme langat omissa käsissämme, sillä ne ovat Jumalan käsissä, ja hän liikuttaa niitä juuri niin, kuin on meidän parhaaksemme. Tämä lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme.

2. Kristus on lohdutuksemme syntihädässä

Niin, meillä on todella lohdutuksen Jumala, niin kuin Paavali tekstimme alussa kirjoittaa. Tai niin kuin edelleen tekstissämme sanotaan: ”Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta.” Suuri on ahdistuksemme, mutta suuri on myös lohdutus Kristuksessa.

Ja nimenomaan Kristuksessa, sillä tähän mennessä kuvattujen ahdistusten lisäksi meillä on vielä toisenlaistakin ahdistusta, nimittäin synnin ahdistusta. Me joudumme huomaamaan, kuinka heikkoja syntisiä vielä olemme. Monesti tämänkin takia Jumala sallii elämäämme kärsimystä. Sillä silloin kun kaikki menee hyvin, on myös helpompaa unohtaa oma syntinsä ja tulla ylpeäksi, silloin on myös helpompaa lakata turvaamasta evankeliumiin. Mutta ahdistusten keskellä monesti omat synnitkin tulevat selkeänä näkyviin, ja silloin myös evankeliumi kelpaa, kun omatuntomme piinaa niistä pahoista teoista, joita olemme tehneet.

Paavali ei ollut tästäkään ahdistuksesta vapaa, kirjoittaahan hän roomalaiskirjeessä: ”Sillä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahtoa minussa on, mutta hyvän toteuttamista en itsestäni löydä, sillä sitä hyvää, mitä tahdon, en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, teen. – – Huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha on minussa läsnä, sillä sisäisen ihmiseni puolesta iloitsen Jumalan laista, mutta jäsenissäni näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka on jäsenissäni. Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18–24) Näin täytyi Paavalinkin huudahtaa, minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista.

Näinhän me olemme myös suhteessa syntiimme täysin epätoivoisessa tilanteessa. Emme pääse synnistämme eroon, emme voi syntiämme sovittaa. Olemme täysin kykenemättömiä auttamaan itseämme. Mutta Paavali jatkaakin: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!” (Room. 7:25) Tässä lohdutus löytyy nimenomaan Kristuksesta. Sillä se synnin taakka, jota sinä et jaksa kantaa, jota minä en jaksa kantaa, sen on Kristus kantanut ristinpuulle. Hän on kärsinyt sen rangaistuksen, joka oli tuleva osaksemme. Hän on ansainnut meille anteeksiantamuksen. Hän on saanut aikaan rauhan. Meillä on rauha Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse pelätä Jumalan vihaa.

Ja niin meillä on Kristuksessa mitä suurin lohdutus. Hän on syntiemme sovitus. Hänessä meillä on armo ja iankaikkinen elämä. Ja kaikki, mikä meitä täällä elämässä kohtaa, kaiken Kristus kääntää ja vaikuttaa niin, että ne ovat meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Kaikkia niitä ahdistuksia ja kärsimyksiä, joita joudumme kohtaamaan, Kristus käyttää meidän parhaaksemme niin, että hän niiden kautta suorastaan varmistaa sen, että me pääsemme iankaikkiseen iloon taivaan kirkkauteen. Niiden kautta hän vahvistaa uskoamme, opettaa meitä luottamaan Jumalaan niin syntihädässämme kuin kaikessa muussakin hädässä, niiden kautta hän aina muistuttaa meitä, kuinka turvamme on Jumalassa, kuinka tarvitsemme Jumalaa, kuinka emme itse pysty itseämme auttamaan. Eikö olekin ihmeellistä, että Kristus käyttää kärsimyksiä ja ahdistuksia niiden omalta osaltaan saattaakseen meidät taivaan riemuun! Olkoon tämä meille lohdutuksena ahdistustemme keskellä.

Niin saamme myös lohdun näistä Paavalin sanoista, jotka hän muutamaa lukua päivän tekstimme jälkeen kirjoittaa: ”Olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja, mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä, mutta emme tuhottuja. Kannamme aina Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi ilmi kuolevaisessa lihassamme. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä. Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin kirjoitettu on: ’Uskon, sen tähden puhun’, niin mekin uskomme, ja sen tähden myös puhumme, tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne. Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sen tähden emme lannistu, vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetken kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä, sillä näkyvät ovat ohimeneviä, mutta näkymättömät iankaikkisia.” (2. Kor. 4:8–18) Aamen.

III lopp. jälk. sunn. II vsk, epistola.

Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, "eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois." Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee. Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala. Hebr. 11:1-10.

Johdantoa

Mitä usko on? Mistä tiedämme, että meillä on oikea usko? Voisiko sen jollakin tavoin määritellä? Tekstimme sanoo meille, mitä usko on. Se lausuu: "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Usko on siis luottamusta, vieläpä lujaa luottamusta. Toiseksi se on "ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Se kohdistuu siis näkymättömiin. Ja nämä näkymättömät asiat antavat sitten suunnan koko uskovan elämälle, niin että ojentaudumme niiden mukaan. Ja ne ovat niin varmoja, pettämättömiä ja luotettavia asioita, että niiden varaan voi rakentaa uskonsa ja elämänsä.

Tässähän olikin jo joukko tärkeitä asioita.

Tekstimme avulla haluamme kuitenkin mennä syvemmälle asiaan ja ottaa siitä esille kolme perusasiaa: ensiksikin uskon Jumalan olemassaoloon ja luomiseen, toiseksi uskon syntien anteeksisaamiseen ja kolmanneksi sen, että usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle.

1. Uskon kautta ymmärrämme, että Jumala on ja että maailma on syntynyt tyhjästä Jumalan sanan kautta.

Tekstimme sanoo: "Sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on."

Tarvitsemmeko siis uskoa siihen, että Jumala on? Eikö se ole itsestään selvä asia, joka on kirjoitettu jokaisen ihmisen omaantuntoon? Eikö maailman olemassaolo jo sinänsä todista siitä, että sillä on luoja? Varmasti näin on. Sanotaanhan tässä samassa Hebrealaiskirjeessä, mistä tekstimme on: "Sillä jokainen huone on jonkun rakentama, mutta kaiken rakentaja on Jumala." (Hebr. 3:4.) Ja Psalmien kirjassa on lausuttu: "Hullu sanoo sydämessään: 'Ei ole Jumalaa.'" (Ps. 14:1) Psalmeissa myös selitetään, miksi jotkut noin sanovat. "Jumalaton sanoo ylvästellen: 'Ei hän kosta.' 'Ei Jumalaa ole.'" Jumalankielteisyys johtuu ihmisen ylvästelystä, kapinasta, itsensä tärkeäksi ja riippumattomaksi tekemisestä. Raamattu kuitenkin sanoo, ettei ihminen voi millään itseään puolustaa jumalattomuudessaan ja vääryydessään. Se lausuu näin: "Sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa." (Room. 1:19-20.) Jumalan luomisteot todistavat suuren Majesteetin olemassaolosta.

Ateistisella kasvatuksella voidaan himmentää tietoisuutta Jumalan olemassaolosta ja vaikuttaa siihen, että ihminen suostuisi uskomaan Jumalan olemassaolon vain, jos se todistetaan hänelle hänen ehdoillaan. Tapahtuu siis paatumista Jumalan antaman ilmoituksen edessä. Tätä paatumuksen tilaansa ihminen sitten erehtyy luulemaan oikeutetuksi edellytykseksi. On kuitenkin turha luulla, että ihmisellä olisi oikeus vaatia Jumalaa, joka on jo ilmoittanut olemassaolonsa teoissaan, tekemään sama asia uudestaan jollakin toisella tavalla vain siksi, ettei ylpeälle ihmiselle kelpaa Majesteetin alkuperäinen ilmoitus. Välistä Jumala kuitenkin hyvyydessään suo esimerkiksi jonkin hyvin puhuttelevan onnettomuuden ja ihmeellisen varjeltumisen kautta ihmisen tulla toisiin ajatuksiin Jumalan olemassaolosta.

Vaikka Jumalan olemassaolo on jokaisen ihmisen omaantuntoon kirjoitettu Jumalan ilmoitus ja vaikka sitä voidaan perustella järkisyin, on kysymys kuitenkin uskosta siinä merkityksessä, että me emme voi nähdä Jumalaa, ainoastaan hänen tekonsa. Kristillinen usko Jumalan olemassaoloon on myös paljon syvempää kuin vain hänen olemassaolonsa tunnustaminen. Jaakob kirjoittaa: "Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat." (Jaak. 2:19.) Uskomme Jumalan olemassaoloon antaa meille elämänsisältöä ja turvallisuutta. Emme elä kohtalon oikusta, vaan olemme Jumalan luomia. Hän on Isämme, joka huolehtii meistä: varjelee ja siunaa. Hän on antanut elämällemme tarkoituksen.

Raamattu ilmoittaa myös meille selvin sanoin, millä tavoin tämä maailma on syntynyt. Tekstimme sanoo: "Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." Kun järjellä yritetään selvittää ottamatta Jumalan olemassaoloa huomioon, mitenkä maailma on syntynyt, päädytään umpikujaan. Aina on tarvinnut olla jotakin, mistä kaikki olisi saanut alkunsa. Mutta vastauksia kysymyksiin, mistä se sitten tuli, mistä kaikki sai alkunsa, tai mistä se oli tullut, mikä räjähti, ei ole. Raamattu sen sijaan ilmoittaa meille kaiken synnyn perimmäiset asiat. Maailma on saanut syntynsä Jumalan sanan kautta tyhjästä, ei näkyväisestä. "Jumala kutsuu olemattomat olemaan" (Room. 4:17 alkukielen mukainen käännös). Luominen on Jumalan kaikkivallan teko. Usko ottaa vastaan tämän Jumalan ilmoituksen ja niin me ymmärrämme tämän asian uskon kautta, vaikka järjellemme se on käsittämättömän korkea viisaus. Emmehän itse pysty samaan. Sitä ymmärrystä ja valtaa meillä ei ole. Luomisvoima on Jumalan sanassa. Se myös pitää kaiken pystyssä. Hebrealaiskirjeessä sanotaan: "Hän kantaa kaikki voimansa sanalla" (Hebr. 1:3) eli "Hän kantaa kaikkeuden sanalla, jossa on hänen voimansa."

2. Usko tekee otolliseksi Jumalalle

Tekstimme sanoo: "Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois.' Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen." Eenok eli Haanok eli ennen vedenpaisumusta. Jumala otti hänet tykönsä, niin ettei hän nähnyt kuolemaa. Tämä tapahtui uskon kautta. Hän oli saanut todistuksen, että hän oli Jumalalle otollinen.

Usko tekee meidät Jumalalle otolliseksi. Usko antaa meille voiton kuolemasta ja se tuo meille iankaikkisen elämän. Mitenkä usko voi saada tällaisia aikaan, siitä Raamattu puhuu paljon. Uskolla on näet selvä kohteensa. Tämä kohde on Kristus ja hänen sovitustyönsä. Kristus on kärsinyt meidän syyllisyytemme ja kantanut meidän syntiemme rangaistuksen. Tämän Kristuksen teon nojalla Jumalan viha on sovitettu, synnin valta murrettu ja kuolema kukistettu, niin että kuka ikinä uskoo Poikaan, hänellä on syntien anteeksisaaminen Jumalan armon rikkauden mukaan ja hän on siirtynyt kuolemasta elämään eikä hän joudu tuomittavaksi.

Kristuksessa kelpaamme siis Jumalalle eli olemme hänelle otollisia. Meitä Jumala ei ota pois niin kuin hän otti Eenokin, vaan meidän pitää kuolla, mutta hän on luvannut herättää meidät viimeisenä päivänä ja ottaa meidät silloin tykönsä kirkastettuina. Usko omistaa tämän lupauksen ja odottaa sen täyttymistä. Lopputuloksen kannalta meidänkin uskomme kautta toteutuu sama kuin Haanokin uskon kautta eli tulemme perille taivaan autuuteen.

Tekstimme lausuu sekä Aabelista että Nooasta, että he tulivat uskon kautta vanhurskaiksi.

Aabelista tekstimme sanoo: "Uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas." ja Nooasta: "Uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee." Vanhurskas on se, jonka synnit on anteeksiannettu. Usko ottaa vastaan valmiin, jo olemassaolevan armon Kristuksessa. Sitä meidän ei tarvitse ansaita omilla teoillamme emmekä saa sitä yrittääkään. Se häpäisisi sitä työtä, minkä Kristus on jo sijassamme tehnyt. Kun syntimme ovat anteeksi annetut, olemme otollisia Jumalalle. Olemme yhtä kelvollisia kuin hänen oma rakas Poikansa Jeesus Kristus, sillä meidän hyväksemme luetaan Kristuksen vanhurskaus ja pyhyys.

Jos mieleesi nousee kysymys: kelpaanko Jumalalle, mitä silloin sinun pitäisi tehdä, löytääksesi oikean vastauksen. Tee vastakysymys: Kelpasiko Kristus taivaalliselle Isälle? Isä itse antoi siihen vastauksen sekä silloin, kun Jeesus kastettiin, että silloin, kun hän nousi ylös kuolleista. Kastettaessa taivaasta kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt." Kristuksen ylösnousemuksesta todisti apostoli Pietari helluntaina: "Daavid sanoo hänestä: Sinä... et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta... Te miehet, veljet, on lupa teille rohkeasti sanoa, mitä kantaisäämme Daavidiin tulee, että hän on sekä kuollut että haudattu; onhan hänen hautansa meidän keskellämme vielä tänäkin päivänä. Koska hän nyt oli profeetta ja tiesi, että Jumala oli valalla vannoen hänelle luvannut asettavansa hänen kupeittensa hedelmän hänen valtaistuimelleen, niin hän edeltä nähden puhui Kristuksen ylösnousemuksesta, sanoen, ettei Kristus ollut jäävä hyljätyksi tuonelaan eikä hänen ruumiinsa näkevä katoavaisuutta. Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme." (Apt. 2:25-32.) Tässä on kaksi tärkeätä asiaa. Raamattu kutsuu häntä tässä Jumalan Pyhäksi ja sanoo Isän herättäneen hänet kuolleista. Todistaahan tämä sen, että Jeesus oli otollinen ja että hänen uhrinsa oli riittävä. Olihan hänen päälleen sälytetty maailman syntitaakka kannettavaksi ja hän kärsi sen rangaistuksen, minkä Jumala oli määrännyt syntisille. Kun nyt Jumala herätti hänet, se oli merkki siitä, että Kristuksen uhri oli täysin lepyttänyt Jumalan vanhurskaan vihan. Kristus oli siis otollinen Jumalalle. Ja kun meillä on Kristus vanhurskautemme pukuna, mekin olemme otollisia, yhtä otollisia kuin Kristus. Kristukseen uskovina olemme Jumalan edessä, emme omaan vanhurskauteemme pukeutuneita, vaan Kristuksen vanhurskauteen pukeutuneita.

Uskossa Kristukseen kelpaamme Jumalalle. Persoonamme on hänelle otollinen. Mutta miten on uskossa tehtyjen tekojemme laita?

3. Usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle ja johdattaa uskon tekoihin

Aabelin uhri oli Jumalalle otollinen, Kainin uhri ei ollut. Aabel uhrasi uskossa ilman ansiotavoittelua. Kain uhrasi epäuskossa päästäkseen Jumalan suosioon. Aabel pani turvansa tulevaan Lunastajaan, Kain nojasi omaan uskonnollisuuteensa. Siinä ero. Aabel uskoi näkymättömiin. Hänellä oli se sana, jonka hänen isänsä Aadam oli hänelle kertonut, lupaus vaimon siemenestä, lupaus, joka odotti täyttymystään kaukana tulevaisuudessa. Sen sanan varaan hän rakensi uskonsa eikä pettynyt, vaan oli Jumalalle otollinen.

Nooa oli saanut Jumalalta ilmoituksen tulevasta vedenpaisumuksesta. Kuuliaisena Jumalan tahdolle hän rakensi arkin pyhässä pelossa perhekuntansa pelastukseksi. Nooallakin oli vain Jumalan sana, ei mitään näkyvää, toimintansa lähtökohtana. Se, mitä Jumala oli sanonut ja luvannut, johti hänet toimintaan.

Aabraham sai käskyn jättää kotimaansa ja muuttaa vieraalle maalle. Hän sai myös lupauksen siemenestä, Kristuksesta. Hän siirtyi vakinaisista oloista kierteleväksi paimentolaiseksi asuen teltoissa. Talvella kävi kylmä viima, kesällä oli kuuma, olosuhteet olivat alkeelliset. Siinä Aabraham ja Saara vanhenivat, eikä perillistä, jonka tulosta heidän uskonsa oli riippuvainen, kuulunut. Ajalliset asiat olivat huonommin kuin heidän lähtiessään. Pelastuksen asia edellytti järjenvastaista tapahtumaa. Kuitenkin Aabraham pysyi oikeassa uskossa ja oikealla tiellä. "Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala."

Usko katsoo näkymättömiin kaikkina aikoina. Sellainen usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle, sillä se ei odota palkkaa eikä tarvitse näkyviä tukirakenteita. Kun persoona on otollinen Kristuksen tähden uskon kautta, ovat teotkin otollisia, sillä sama armo, joka puhdistaa persoonan, saa teot aikaan ja puhdistaa ne vanhan aadamin saastutuksesta.

Kun omatunto löytää levon Kristuksessa, ihminen on vapaa tekemään hyviä tekoja ja olemaan kuuliainen. Silloin ihminen on päässyt siitä ahdistusta aiheuttavasta kierteestä, jossa hän yhä uudestaan ja uudestaan elämän epäonnistumisten jälkeen ponnistelee tullakseen otolliseksi. Kyllähän uskon kautta otollinenkin ihminen erehtyy ja hairahtuu monenlaisiin vääriin asioihin heikkoudessaan, mutta hän ei yritä ansaita itselleen armoa itseänsä parantamalla, vaan turvaa sellaisena kuin on Vapahtajaansa ja palaa kasteen liittoonsa päivittäisessä parannuksessa.

Usko johdattaa uskon tekoihin. Mitä oikeisiin tekoihin tulee, ne ovat uskovilla uskon hedelmää. Jonkun uskoa voidaan luonnehtia heikoksi uskoksi, jonkun toisen uskoa vahvaksi uskoksi ja jonkun jopa sankarilliseksi uskoksi. Teot ovat heillä sitten heidän uskonsa laadun mukaisia. Mutta niillä on yhteisiä tuntomerkkejä. Ensiksikin ne eivät ole ansiollisia, vaan ne lähtevät armon saaneen kiitollisesta mielenlaadusta ja luottamuksesta Jumalaan ja hänen lupauksiinsa. Toiseksi ne ovat kuuliaisuutta Jumalan tahtoa kohtaan. Kolmanneksi ne ovat Jumalalle otollisia uskon kautta Kristuksen tähden. Neljänneksi ne tehdään hyvällä omallatunnolla, sydämellä, joka on jo löytänyt levon Kristuksessa. Usko näkymättömiin saa ne aikaan.

Lopuksi

Jos sinulla on tällainen näkymättömiin pitäytyvä usko, josta olemme tänään puhuneet, sinulla on oikea, pelastava usko, on se sitten heikko, vahva tai sankarillinen. Jos tunnet, ettei sinun uskosi ole sellainen, kuin Raamattu meille kuvaa pelastavan uskon, ota asia esille pastorisi kanssa löytääksesi tarvitsemasi avun. Usko on luottamusta varmoihin, jumalallisiin asioihin. Usko pelastaa. Usko antaa pelastusvarmuuden. "Se on Jumalan teko, että te uskotte." Usko on kallis lahja.

Amen.

Markku Särelä

Pastori Vesa Hautalan saarna 22.1.2016