Pastori Vesa Hautalan saarna 23.10.2016 Tampereella

Matt. 18:23-35Sentähden taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka vaati palvelijoiltansa tiliä. Ja kun hän rupesi tilintekoon, tuotiin hänen eteensä eräs, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta leiviskää. Mutta kun tällä ei ollut, millä maksaa, niin hänen herransa määräsi myytäväksi hänet ja hänen vaimonsa ja lapsensa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja velan maksettavaksi. Silloin palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä sanoen: 'Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki'. Niin herran kävi sääliksi sitä palvelijaa, ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi. Mutta mentyään ulos se palvelija tapasi erään kanssapalvelijoistaan, joka oli hänelle velkaa sata denaria; ja hän tarttui häneen, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, minkä olet velkaa'. Niin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan ja pyysi häntä sanoen: 'Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle'. Mutta hän ei tahtonut, vaan meni ja heitti hänet vankeuteen, kunnes hän maksaisi velkansa. Kun nyt hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tapahtui, tulivat he kovin murheellisiksi ja menivät ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin hänen herransa kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?' Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijan käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi."

Varmaan muistatte, miten patriarkka Jaakob yritti välttää veljensä Eesaun vihan, kun tämä oli lähtenyt tulemaan sotajoukkojen kanssa hänen luokseen. Taustalla oli se, että Jaakob oli vuosia aiemmin vienyt Eesaulta esikoisoikeuden, ja vanhempi veli oli puhkunut raivoa. Kun Jaakob sai kuulla isoveljensä lähestyvän sotilaiden kanssa, hän yritti kaikin mahdollisin keinoin lepyttää tätä. Hän lähetti kolme joukollista suuria lahjoja edeltään ja kävi vasta sitten perheineen Eesauta vastaan. Jumalan varjeluksesta ja siunauksesta kohtauksella oli onnellinen loppu: Eesau antoi kaiken anteeksi ja sulki veljensä syliinsä. Hän ei edes halunnut lahjoja. Hän oli antanut todella anteeksi.

Jaakobin käytöksestä huomaa sen, että hän ymmärsi, millaisia ihmiset yleensä ovat. Anteeksi antaminen on meille vaikeaa. Lausahdus: ”Anteeksi annan, mutten koskaan unohda”, ilmentää tätä vaikeutta. Ihmisen on helppo sanoa: ”Saat anteeksi”, mutta kuitenkin vielä jälkeen päin oikeuttaa syntinsä sillä, että kun toinen teki silloin ja silloin minua vastaan, niin on ihan oikeutettua kohdella häntä kaltoin. Erityisen suuri kiusaus tällaiseen ajatteluun on, kun lähimmäinen on tehnyt saman synnin useamman kerran. Silloin hän voi ajatuksissamme vaikuttaa paatuneelta rikkojalta eikä sellaiselle kuulu mikään armo. Päivän evankeliumi ei nyt kuitenkaan vaadi meiltä ainoastaan anteeksi sanomista, vaan se käskee meitä antamaan sydämestämme kaiken anteeksi.

Anteeksiantamuksen rajattomuus

Syntien anteeksiantaminen on keskeinen aihe Matteuksen evankeliumin 18. luvussa, josta päivän evankeliumitekstin vertaus löytyy. Juuri ennen tänään käsiteltävää jaksoa on puhuttu muun muassa kirkkokurista ja sen eri asteista. Kun Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, kuinka loppuun saakka katumattomat tulisi sulkea pois seurakunnan yhteydestä, Pietari oli kysynyt Vapahtajalta: ”Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?” (j. 21) Kysymyksen taustalla voimme nähdä langenneen ihmisen ajattelutavan: anteeksiannolla tulee olla selkeät ja määrätyt rajat. Seitsemän kertaa on paljon! Mutta Jeesus oli vastannut hänelle: ”Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän” (j. 22). Sanoillaan Jeesus ei tietystikään tarkoita sitä, että 490 kertaa anteeksiannettuaan voi olla antamatta anteeksi. Seitsemän on täydellisyyden luku ja niin sen kerronnaiset kertovat siitä, ettei anteeksiantamuksella tule olla rajoja. Aina, kun toinen tulee luoksemme katuen ja pyytää saada anteeksi, meillä on Kristuksen käsky antaa hänelle anteeksi.

Havainnollistaakseen tätä Jeesus esittää vertauksen kuninkaasta ja kahdesta velallisesta. Kuningas vaati velalliset tilille veloistaan. Niin hänen luokseen tuotiin eräs velallinen, joka oli velkaa 10 000 leiviskää. Se ei välttämättä kuulosta meidän korvissamme juuri miltään, mutta se oli aivan suunnaton summa: ainakin 60 miljoonaa denaaria. Työläisen päiväpalkka taas oli yksi denaari. Summa on niin huikean iso, ettei velallisella ollut mitään mahdollisuuksia maksaa sitä. Siksi hänelle oltiin määräämässä orjan osaa, samoin kuin hänen vaimolleen ja lapsilleen. Kuningas suhtautuu hyvin jyrkästi palvelijansa velkoihin: tässä ei kyselty sitä, mitä Mooseksen laki sanoo orjien vapautumisesta sapattivuosina tai riemuvuosina. Ei minkäänlaista armeliaisuutta. Velallisen uskottomuus on koitumassa sekä hänen että hänen koko perheensä turmioksi. Ei ole vaikea arvella, millaisen kohtalon hän voi jo nähdä mielessään vaimollaan ja lapsillaan, kun nämä joutuvat toisten riistettäviksi. Kaikki on hänen syytään.

Kauhuissaan palvelija lankesi maahan ja rukoili armoa: ”Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki” Palvelija vakuuttaa tekevänsä, mihin ei koskaan pystyisi. Mutta nyt kuninkaasta paljastuu uusi puoli: hän antaakin kaiken anteeksi. Ankaruus vaihtuu sääliin. Ratkaisu on aivan häkellyttävä: suunnattomat velat ovat poissa. Kuningas ei vaadi enää niistä tilille. Palvelija on armosta täysin vapaa.

Kun me kristityt kuulemme tällaisen kuvauksen, mielemme rientävät heti sen ääreen, miten Jumala on meitä säälinyt, kun hän antoi ainoan Poikansa syntiemme sovitukseksi. Laissaan hän jyrisi meille iankaikkisen kadotuksen orjuutta, mutta rakkaudessaan hän otti velkamme maksettavakseen ja naulitsi sen ristinpuuhun. Niin meidän syntimme tulivat kertakaikkisesti anteeksiannetuiksi. 60 miljoonaa denaaria on pieni summa verrattuna siihen iankaikkiseen velkaan, jonka me olemme synneillämme kartuttaneet. Mutta kaikki on annettu anteeksi. Kertakaikkisesti. Riittävästi. Lopullisesti. Meidän ei tarvitse maksaa mitään, vaan saamme uskoa, että Jeesus on maksanut kaiken. Raamattu vakuuttaa teille: ”ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan” (1 Piet. 1:18-19).

Anteeksiantamattomuus tuo tuomion

Jeesus ei kerro, miten palvelija reagoi heti kuultuaan kuninkaan armahduksen. Veloista vapautuneen käytös kuitenkin julistaa selkein sanoin, ettei anteeksiantamus ollut lähtemättömästi valloittanut hänen sydäntään: ”Mutta mentyään ulos se palvelija tapasi erään kanssapalvelijoistaan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria; ja hän tarttui häneen, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, minkä olet velkaa'” Nytkin on palvelija, joka on velkaa, mutta ensinäkin hän on velkaa kanssapalvelijalle eikä kuninkaalle ja toiseksi hän on paljon vähemmän velkaa. 100 denaariahan on vain kolmannes vuoden palkasta. Se on kyllä ihan tuntuva summa, mutta kuitenkin aivan mitätön verrattuna 60 miljoonaan denaariin. Paljon velkaa ollut on nyt niin vihainen, että hän käy toiseen käsiksi ja vaatii rahoja.

Toistuu sama kuin aiemmin: on velallinen, joka lankeaa maahan ja pyytää: ”Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle” Mutta nyt 100 denaarin velallinen ei saa armoa, vaan hänet heitetään 100 denaarin takia vankilaan kärsimään rangaistusta. Näin toimimalla paljon anteeksisaanut ei sinällään tehnyt mitään väärää. Olihan velallinen tehnyt väärin jättäessään velat maksamatta. Tällä ei ollut mitään oikeutta valittaa tuomiosta. Ankara palvelija toimi muodollisesti ihan oikein.

Mutta kun kuningas sai kuulla anteeksiantamansa kovasydämisyydestä, hän raivostui. Hän jyrisi armahtamalleen: ”Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?” Jeesus päättää kohti käyviin sanoihin: ”Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijan käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi.”

Näin Jeesus varoittaa meitä vakavasti anteeksiantamattomuudesta. Varotus on aiheellinen, koska anteeksiantamattomuus on erittäin vaarallinen ja salakavala synti. Anteeksiantamattomuuden taustalla on ihan oikeutettu kokemus siitä, että minua vastaan on rikottu. Tuntuu perustellulta kantaa kaunaa, kun joku on tehnyt syntiä meitä kohtaan ja siten ”jäänyt velkaa”. Raamattu kuitenkin nimenomaisesti käskee meitä: ”pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ’ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä’, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi” (Hepr. 12:15) ja päivän vertauksessa Vapahtaja tekee selväksi, että jos emme anna anteeksi niin kuin meille on annettu anteeksi, me emme saa syntejämme anteeksi, kun kuningas kerran tulee ja meidän pitää tehdä tiliä elämästämme.

Anteeksiantamuksen epääminen on Jeesuksen sovitustyön kieltämistä

Miksi Jeesus on näin tiukka anteeksiantamattomuuden suhteen? No, mikä tahansa synti, johon pitäydytään vastoin Jumalan selkeää sanaa, on hyvin vaarallinen. Jokainen synti, jota harjoitetaan tietoisesti vastoin omaatuntoa ja katumatta, vie kadotukseen. Anteeksiantamattomuus on tietyssä mielessä kuitenkin ihan omassa luokassaan, koska anteeksiantamaton antaa käytöksellään ymmärtää, ettei kaikista synneistä ole anteeksiantamusta. Hän tekee turhaksi evankeliumin ytimen, eli sen, että Jumalan Poika kuoli kaikkien ihmisten kaikkien syntien tähden ja nousi haudastaan niiden voittajana. Anteeksiantamaton kieltää Vapahtajamme armotyön. Kun koko maailman kaikista synneistä on annettu riittävä maksu, anteeksiantamaton vaatii 100 denaariaan ja häpäisee siten Kristusta.

Jos uskot Jumalan lupausten perusteella siihen, että Jeesus on sovittanut koko maailman synnin, et voi evätä anteeksiantamusta katuvalta, joka tulee pyytämään sinulta anteeksi tekemäänsä pahaa. Jos niin teet, kiellät oikean uskon ja sinut tuomitaan kerran oman näennäisen kristillisen uskosi mukaan. Voit tässä ajassa varmasti vakuutta monet siitä, että vihasi on oikeutettua, mutta et voi väittää, ettei kuninkaiden Kuningas olisi jo ilmoittanut sinulle, miten hän suhtautuu katkeruuteesi ja kaunaasi, kun hän tulee kunniassaan. Painukoon tämä, joka kerta sydämeesi, kun lausut sanat: ”ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Täydellinen anteeksiantavaisuus ei ole pelastuksen ehto, Jeesuksen armo on

Näiden jyrkkien sanojen rinnalle tulee kuitenkin tuoda se, ettemme ole tässä elämässä täydellisiä anteeksiantajia. Toisten pahat teot jäävät hautamaan mieleemme emmekä saa rauhaa. Helposti pyörittelemme mielessämme uudestaan ja uudestaan sitä, miten meitä vastaan on rikottu ja siten toisen paha teko vain paisuu. Ja vaikka joskus tekisimme päätöksen antaa anteeksi meitä vastaan rikkoneelle, voimme olla pitkään loukkaantuneita ja kärsiä tunteista, jotka koemme olevan ristiriidassa anteeksiantamuksen kanssa.

Päivän vertaus antaa meille hyödyllisen kuvan synnistä: se on velkaa. Kun henkilö antaa anteeksi, hän antaa velan anteeksi. Kreikan anteeksiantamusta tarkoittava sana viittaa tällaiseen irti päästämiseen. Anteeksiantaminen on sitä, että luovumme oikeudesta syyttää toista siitä, mitä hän on tehnyt meitä vastaan. Usein voi olla niin, että tunteet eivät heti rauhoitu, kun olemme tehneet päätöksen antaa anteeksi, vaan ne muuttuvat pikkuhiljaa perässä. Keskeistä on kilvoitella, että tällä tavalla tietoisesti päästäisimme irti toisten synneistä, vaikka olisimmekin heikkoja antamaan anteeksi.

Tähän suureen tehtävään antakoon meille siunauksensa rakas Vapahtajamme! Ristillä pilkkaajiensa puolesta rukoilevassa Jeesuksessa näemme syntiemme sovituksen. Hänen ehdoton anteeksiantamuksensa antaa anteeksi myös meidän heikkoutemme anteeksiantamisessa. Ja tuo anteeksiantamus antaa meille iloisen ja anteeksiantavan mielen, jotta voimme antaa anteeksi ne 100 denaarit, jotka meille ollaan velkaa.

19. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, Vanhan testamentin teksti

Daavidin mietevirsi. Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi anne­tut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä! Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksesta­ni. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä. Sela. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: "Minä tunnustan Her­ralle rikokseni", ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Se­la. Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löy­tää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu. Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla. Sela. (Psalmi 32:1–7)

Rakkaat kristityt! Oli eräs mies, joka oli tehnyt hirveitä rikoksia. Hän oli tehnyt murhan. Hän oli rikkonut toisen ihmisen avioliiton. Hän teki nämä asiat väärinkäyttämällä yhteiskunnallista asemaansa. Sen turvin hän pystyi salaamaan rikoksensa. Hän jatkoi elämäänsä kunnioi­tet­tuna henkilönä.

Sisimmässään mies kuitenkin tiesi tehneensä todella väärin. Omatunto vaivasi ja hän kärsi suuresti. Kuitenkaan hän ei suostunut tunnusta­maan syntiään. Hän riutui tunnon­tuskissaan vuoden ajan. Viimein eräs sananjulistaja nuhteli häntä, ja Jumala mursi hänen sydämensä, niin että hän tunnusti syntinsä. Ja heti hän sai synninpäästön. Hän joutui vielä kärsimään syntinsä takia, mutta synninpäästöstä hän sai tunnon­rauhan ja autuuden ilon, joista hän sitten kertoi riemuiten toisille.

Se mies oli kuningas Daavid, tämän psalmin kirjoittaja. Psalminsa aluksi hän julistaa varmasti: autuas, onnellinen, se jonka rikokset on annettu anteeksi ja jolle Herra ei lue syyksi hänen pahoja tekojaan. Sen jälkeen hän siirtyy kuvailemaan tunnonvaivojaan aikana, jolloin oli tehnyt aviorikoksen Batseban kanssa ja tapattanut tämän miehen Uurian. Sitten hän kertoo siitä, kun tunnusti syntinsä ja Jumala antoi ne anteeksi profeetta Naatanin kautta. Tämä psalmi opettaa meille todella tärkeitä asioita synnin tunnustamisesta ja anteeksi saamisesta.

Tunnusta syntisi!

Joskus syntiä on vaikea tunnustaa. Ihminen voi jättää jonkin asian pitkäksi aikaa omalletunnolleen. Hän saattaa oikeuttaa tekojaan itsel­leen erilaisilla selityksillä. Hän voi kieltäytyä myöntä­mäs­tä, että on toiminut väärin, vaikka Jumalan sana ja omatunto todis­tai­si­vat toisin. Näin oli kuningas Daavidin kohdalla. Voimme kuvitella, minkälaisia ajatuksia hänen sydämessään liikkui sinä aikana, kun hän salasi syntiään. Erityi­sen kammottavaksi Daavidin tilanteen teki se, että hän oli aikaisemmin hurskas ja peloton Jumalan mies. Ihmisen kyky itsensä pettämiseen ja paaduttamiseen on pelottavan suuri. ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen, kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9) Kenenkään kristityn ei pidä tuudittautua väärään, lihalliseen turvalli­suuteen ja itsetyytyväisyyteen. Meidän tulee jatku­vas­ti tur­vau­tua nöyrästi Jumalan armoon. Raamattu kehottaa myös valvomaan ja koettele­maan itse­ämme, olemmeko uskossa (2 Kor. 13:5).

On ehdottoman tärkeää, että kristitty heti nousee, jos hän on lan­gen­nut. Se on Jumalan rakkaudellinen tahto. Erityisesti tämä koskee ras­kaita lankeemuksia, jotka vaarantavatuskon ja pelastuksen. Jeesus vakuuttaa: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” (Joh. 6:37) Sellainenkin, joka on lan­gen­nut niin, että on menettänyt uskon ja Pyhän Hengen, saa aina palata. Vapahtajan armosyli on auki myös kaikkein syvimmälle langenneelle, niin kuin se oli auki Daavidille, Pietarille, joka oli hänet kieltänyt ja Saulus Paavalille, joka oli häntä vainonnut.

Jokapäiväisetkin synnit on tärkeä tunnustaa, vaikka emme aina tiedä­kään, millä kaikilla tavoilla päivittäin rikom­me Jumalaa vastaan. Vapah­taja opetti meitä rukoilemaan: ”anna meille anteeksi meidän syntimme.” Näin me tunnustamme Jumalalle päivittäin nekin synnit, joista emme itse ole tietoisia.

Jos synti jää omalletunnolle, se kalvaa ihmistä. Tunnontuskat voivat viedä ilon, rauhan ja jopa terveyden. Daavid kuvailee psal­mi­tekstis­sämme, miten hänen ruumiinsakin riutui sydämen tu­kah­dutetusta tuskasta: ”Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni joka­päiväisestä valituksestani. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi ras­kaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän hel­tees­sä.”

Kuitenkin Daavidin omantunnon tuska oli Jumalan Hengen vaikutus­ta: Jumala ajoi häntä parannukseen. ”Yötä päivää oli sinun kätesi ras­kaana minun päälläni”: kurittamassa Daavidia, että hän kääntyisi. Pyhä Henki vaikuttaa synnin­tunnon Jumalan lailla. Hän tekee sen, että ihminen voisi turvautua armoon ja saada syntinsä anteeksi. Mutta jos ihminen vastustaa Pyhää Henkeä, joka Jumalan lain kautta paljastaa hänen syntinsä, on vaarana, että hän lakkaa kokonaan kuulemasta Hengen nuhtelua ja paatuu. Jos kristitty tekee niin, hän voi joutua tilaan, jossa kuvittelee olevansa uskossa, mutta hänen uskonsa ei ole oikeaa, koska hän elää synnissä – siitä Jumala meitä varjelkoon! Kui­ten­kin Jumala voi sellaisenkin ihmisen omalle­tunnolle vielä näyttää hänen syntinsä ja kirkastaa armonsa. Jumala ei koskaan kiellä ketään to­della uskomasta – aina saat uskoa armoon! – mutta Jumalan sana varoit­taa, että ihminen voi paaduttaa itsensä niin, että estää itse itseään uskomasta.

Jos sinua, rakas kuulija, painaa jokin asia, saat juuri nyt sydämessäsi tunnustaa syntisi Jumalalle ja uskaltaa hänen armoonsa. Hän on armol­linen, tahtoo antaa sinulle anteeksi ja hän tahtoo auttaa sinua eteen­päin. ”Joka rikko­muksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tun­nus­taa ja hylkää, se saa armon.” (Snl. 28:13) Saat luottaa siihen, että Jeesus on sovittanut koko maailman synnit ja tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan.

Kun puhutaan synnintunnosta, on syytä muistaa, että on myös paljon kristit­ty­jä, joilla on yliherkkä omatunto. Se syyttää jatkuvasti siitäkin, mikä ei ole syntiä, ja muistuttaa sellaisesta, mikä on jo annettu anteek­si. Joskus ihminen lamaantuu mietti­essään tarpeettomasti, rik­koi­ko hän nyt siinä ja siinä asi­assa ja onko hänellä nyt tunnollaan jokin tunnustamaton synti. Sil­loin kristitty ei voi olla rohkea ja iloinen, vaan hän on ahdistunut ja lain alainen.

Mutta se ei ole Juma­lan tahto. Kristityn ei pidä antautua tällaisen ahdistuksen vietä­väksi, sillä Hen­gen hedelmää on ilo ja rauha, ei pelokkuus ja ahdistus. Kuitenkaan Ju­mala ei tahdo ajaa tällaisten taipu­musten kanssa kamppailevaa kris­tittyä syvemmälle lain alle. Oma­tunto vahvistuu ja saa rauhan evan­keli­umista: ”Jumala lähetti Poikansa lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen ase­maan”. (Gal. 4:5) Evankeliumi julistaa, että Jumala on armollinen ja tahtoo lapsilleen hyvää. Se vakuuttaa, ettei Jumala yritä kadottaa meitä, vaan pelastaa. Hän ei ole ilkeämielinen vastustaja, joka etsii meistä vikoja syyttääkseen, vaan rakastava Isä, joka tahtoo auttaa lap­si­aan tunnon­rauhaan ja autuuteen.On hyvä myös muistaa Daavidin sanat erääs­sä hänen toisessa psalmissaan: ”Erhe­tykset kuka ymmär­tää? Anna an­teek­si minun salai­set syntini.” (Ps. 19:13) Kaikkia rik­ko­muk­si­amme emme edes voi tuntea, mutta Jumala tahtoo silti olla meille armollinen. Saamme jäädä hänen ar­mon­sa varaan.

Synnin tunnustaminen voi tapahtua monella tavalla. Tärkeintä on syn­­nin tunnustaminen Jumalalle. Se voi tapahtua sydämessä ilman ääneen lausuttuja sanojakin. Jos kristitty on loukannut lähim­mäistään, hänen kuuluu tunnustaa se tälle ja pyytää anteeksi, kun tulee asiasta tietoiseksi. On tärkeää, ettei ihmisten välille jäisi pahoja väli­rikkoja, joissa toinen on loukannut toista ja omaatuntoa vastaan on toimittu jättämällä asia sikseen, niin ettei ole suostuttu katumaan ja sopimaan.

Jumala on antanut seurakunnalleen avaintenvallan päästämään syn­neis­tä. (Matt. 18:18, Joh. 20:23) Se tarkoittaa, että seurakunnan kut­su­ma pastori voi julistaa synnit anteeksi. Tämä tapahtuu Jumalan käskystä ja Jeesuksen sovi­tustyön nojalla. Koska Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten kaikki synnit, voi pastori julistaa synnit anteeksi. Ja se on Jumalan oma synninpäästö.

Synninpäästö on seurakunnassa julkisena ja yksityisenä. Julkisena se tapahtuu jokaisessa jumalanpalveluksessa. Sen lisäksi on olemassa yksityisrippi. Seurakuntalainen saa siinä pastorin kuullen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja kuulla pastorilta synninpäästön. Samalla hän voi saada pastorilta sielunhoidollisia neuvoja Jumalan sanasta. Tämä on suureksi siunaukseksi varsinkin vakavampien ja toistuvien lankee­musten kohdalla. Yksityisrippi on hyödyllinen käytäntö, jota luteri­lai­nen uskonpuhdistus arvosti suuresti.

Usko anteeksiantamukseen!

Tunnonvaivojensa jälkeen Daavid kuvaa psalmissa synnin­tunnustus­taan ja Jumalalta saamaansa synninpäästöä. Toinen Samuelin kirja kertoo, miten Daavid tunnusti syntinsä profeetta Naatanille, kun tämä oli nuhdellut häntä. Daavidin tunnustus kuvataan hyvin yksin­kertai­sesti: ”minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan”. Yksinkertainen on myös Naatanin välittömästi lausuma synninpäästö: ”niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi, sinä et kuole.” (2 Sam. 12:13)

Meistä saattaa joskus tuntua, että synnintunnustuksemme pitää olla tarpeeksi katkera tai katumuksemme riittävän ankara, että voisimme vastaanottaa anteeksiantamuksen. Synninpäästö ei kuitenkaan perustu meidän tunnontuskiimme, vaan Jumalan armoon. Oikea synnin­tunto­kin on Pyhän Hengen sanan kautta vaikuttamaa. Se ei siis ole jotain sellaista, jota me puristaisimme väkisin itsestämme, vaan se syntyy Jumalan sanan kautta. Jumala ei myöskään aseta synnintunnon voi­mak­kuutta anteeksiantamuksen ehdoksi. Synnin­päästössäkin rat­kai­sevaa on Jumalan sana, jonka nojalla synnit julistetaan anteeksi.

Syntien anteeksiantaminen on syntien lukematta jättämistä, kuten psal­mi­teksti sanoo. Se merkitsee, että Jumala ei lue ihmiselle syyksi hänen pahoja tekojaan. Sen hän tekee Jeesuksen tähden. Jeesus otti meidän syntimme päällensä. Ne luettiin hänelle. Hän oli viaton, mutta joutui kärsimään, kuin olisi tehnyt kaikki meidän syn­timme, kaikkien ihmisten kaikki synnit. ”Sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän tähtemme teki synniksi”, kirjoitti apostoli Paavali. (2 Kor. 5:21) Näin todellisella ja läheisellä tavalla Jeesus otti syntimme omik­seen. Meidän syntiemme rangaistus kohtasi häntä. ”Hän tuli ki­rouk­seksi meidän edestämme”. (Gal. 3:13) Näin Jeesus sovitti synnit. Hän voitti synnin ristinkuolemallaan ja ylös­nouse­muk­sel­laan. Niin kuin hänet tehtiin meidän tähtemme synniksi, niin me tulemme hä­nes­sä Jumalan vanhurskaudeksi (2 Kor. 5:21), meidät siis luetaan pyhiksi ja puhtaiksi hänen tähtensä. Evankeliumi on hyvä uutinen koko maailman sovituksesta Jumalan kanssa.

Psalmi kehottaa: ”Sen tähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan.” Jumala on armollinen ja anteeksi­anta­vainen. Juuri nyt on armon aika, aika turvautua Jumalan laupeuteen. Paavali kirjoitti: ”Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä”. (2 Kor. 6:2) Jumala on läsnä ja Jumala on löydettävissä, evankeliumin sanan kaut­ta. Saat nyt ja aina uskoa evankeliumin, jota Jumala sanas­saan sinulle julistaa: ”Jeesus Kristus on meidän syntiemme sovitus”. (1 Joh. 2:2) Raamattu lupaa: ”Jokai­nen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelas­tuu.” (Room. 10:13) Juuri nyt on siis kaikkien syntisten aika turvautua uskossa Kris­tukseen ja omistaa pelastus, jota Jumala sanassaan tarjo­aa. Nyt on myös uskovien aika rukoilla ja turvautua Jumalaan ja vaeltaa hänen armonsa voimin uudessa elämässä.

Psalmi lupaa: ”vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu.” Veden kuohunta kuvaa usein psalmeissa ahdistuksia ja hätää. Mutta Jeesukseen uskovat ovat turvassa. He ovat Jeesuksen haavoissa kät­kössä vihan ja tuomion hyökyaallolta. He ovat turvassa myös kaikkien elä­män ahdistusten keskellä. Jumalan rakkaus ympäröi heitä. Jumala on lähellä vaikeuksissakin. Mitään paha ei tapahdu hänen sallimattaan. Jumala on luvannut, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut”. (Room. 8:28) Jumala kuljettaa heidät perille sinne, missä synti on lopullisesti poissa. Siellä mikään ei erota meitä Jumalan hyvyydestä, joka koittaa ylitsemme kuin keski­päivän aurinko. Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut Kris­tuksen tähden!

Kun ihminen joutuu syntiensä tähden pienelle paikalle Jumalansa eteen ja omatunto syyttää tehdyistä synneistä, hän saattaa ajatella, ettei hänellä ole mitään toivoa pelastua. Onko tällaisen tilanne tosiaankin toivoton?

Herra Kristus tuli etsimään ja pelastamaan kadonneita. Jos tunnet itsesi sellaiseksi, niin tiedä, että juuri sinun tähtesi Jeesus tuli maailmaan, juuri sinun syntisi hän otti päällensä ja juuri niiden tähden hän kärsi Jumalan vihan, ettei sinua hyljättäisi, vaan että sinä saisit armon.

Jumalalle ei ole mikään sen mieluisampaa kuin että syntinen panee turvansa Kristukseen ja uskoo syntinsä annetuiksi. Sinulla on siis lupa uskoa, ja vielä enemmän, se on Jumalan hyvä, armollinen tahto.

Luepa seuraavat Jumalan Sanat ja vakuutu sydämessäsi Jumalan armosta.

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan ,Siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme" (Room. 5:8).

"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon "
(Matt. II :28).

"Niin Herra sanoi palvelijalIe: 'Mene teille ja aitovierilIe ja pakota heitä tulemaan sisälle, että minun taloni täyttyisi "
(Luuk. 14:23).

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä"
(Joh. 3:16)."

Markku Särelä (Julkaistu Luterilaisen numerossa 2/2002)

Pastori Vesa Hautalan rippisaarna 22.10.2017 Tampereella

Kymmenentenä sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, II vuosikerran epistolateksti

Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut; emmekä ainoastaan sovitetut, vaan vieläpä on Jumala meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet.  Room. 5:6-11.

Koko Raamattu on kirja Jumalan armollisesta tahdosta pelastaa ihminen, ihminen, joka kaikilla tahtonsa, järkensä ja tunteensa voimilla panee vastaan ja pyrkii tekemään mitättömäksi Jumalan rakkauden meitä kohtaan. Niinpä Jumala kootakseen autuaitten lauman veisaamaan pelastettujen kiitosvirttä taivaan kirkkauteen, on antanut meille sekä Lunastajan Jeesuksen että Pyhittäjän Pyhän Hengen.

Lunastajamme on sanonut: "Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet. Katso, 'teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi.'" Matt. 23:37-38. Hän myös lupasi Pyhän Hengen ja sanoi hänen virastaan: "Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: synnin, koska he eivät usko minuun; vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu." Joh. 16:8-11.

Näistä sanoista käy ilmi, mitenkä rakkaasti Vapahtajamme haluaa koota jokaisen suojaansa, antaa meille syntimme anteeksi ja vaikuttaa sydämissämme pelastava usko. Sitä varten Hän haluaa kiinnittää mielemme siihen lunastustyöhön, jonka hän on tehnyt meitä varten. Siitä tekstimme puhuu meille, ja erityisesti sen valossa haluammekin vastata kysymykseen: Saanko minäkin syntini anteeksi.

1. Tekstimme osoittaa, että Kristus tuli syntisiä pelastamaan

Kun ihminen joutuu Jumalan eteen tilille synneistään, hänellä on syyttävä, paha omatunto. Jumala asettaa ihmisen eteensä ja kysyy: "Mitä olet tehnyt?" (1 Moos. 3:13) Ihminen esittää omat puolustelunsa toiminnalleen, mutta Jumala sanoo: "Etkö syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?" (1 Moos. 3:11). Jumala asettaa ihmisen sen lain eteen, jonka hän on antanut ihmiselle. Jumalan kysymys, etkö tehnyt toisin kuin minä Sanassani ja käskyissäni sanoin, asettaa ihmisen syntisen paikalle ja tekee kaikki hänen puolustelunsa tyhjän arvoisiksi. Siinä Jumalan puhuttelussa, kun omatunto on herännyt toimintaan, ihminen tuntee, ettei hän kelpaa Jumalalle ja hän pitää syntisyyttään niin suurena ja rikkomuksiaan niin lukuisina, että hän päättelee: 'Armo ei kuulu minulle. Olen liian huono. Minun on ensiksi tultava paremmaksi.' Ja kun hän yrittää tulla paremmaksi, hän pettyy yhä uudestaan ja uudestaan, kun se ei onnistu. Ja kuitenkin Jumala haluaa, että juuri tällainen ihminen, siinä tilassa missä hän on, uskoo rohkeasti Jeesukseen ja turvaa hänen pelastustekoonsa.

Ihminen ei voi kuitenkaan uskoa omasta voimastaan. Siksi syyttävälle tunnolle on osoitettava Jumalan armollisuus Jumalan sanasta, jonka kautta Pyhä Henki vakuuttaa sydämen, antaa uskon ja vahvistaa sitä. Katsokaamme siis tekstiämme ja kuulkaamme kuulevin korvin ja uskovin sydämin, mitä se sanoo, sillä se ei esitä meille erehtyvän ihmisen ajatuksia, vaan se tuo meille Jumalan oman, luotettavan sanan.

Tekstimme puhuu sekä Kristuksesta että meistä. Meitä se sanoo "syntisiksi", "heikoiksi" ja "jumalattomiksi". Lisäksi se kertoo, että olimme "Jumalan vihollisia" silloin, kun tulimme sovitetuiksi Jumalan Pojan kuoleman kautta. Emme siis pystyneet itse itseämme lunastamaan emmekä paremmaksi tekemään.

Mutta vaikka olimme näin onnettomia, pahoja ja kurjia, Kristus kuitenkin suoritti lunastustyönsä ja teki sen meitä varten.

Mitä hän teki?

Siitä tekstimme lausuu seuraavat kolme seikkaa:

- "Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä."

- "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme."

- "... silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta."

Kun siis tunnet itsesi Jumalan pyhän lain edessä aivan kelvottomaksi, huomaat, että juuri tällaisia kelvottomia varten Kristus tuli ja juuri heidän tähtensä hän antoi henkensä syntiemme sovitukseksi ja juuri heitä hän kutsuu luokseen. Jumalan rakkaus Kristuksessa on edellytyksetöntä. Raamattu sanoo Jeesuksesta: "Sillä Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on." Luuk. 19:10. "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." Mark. 2:17.

2. Tekstimme kertoo meille myös, mitä Kristus teki syntisten hyväksi


Tekstimme sanoo Kristuksen työstä: "Kuoli syntisten edestä", "kuoli meidän edestämme", "olemme vanhurskautetut hänen veressään", "tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta" ja edempänä samassa luvussa sanotaan, että Yhden eli Kristuksen kuuliaisuuden kautta monet eli kaikki tulevat vanhurskaiksi (j. 19).

Mitä tämä kaikki nyt sitten meille kertoo ja mitä se tarkoittaa?

Se kertoo meille siitä aivan ihmeellisestä Jumalan rakkaudesta, joka hänellä on ollut ja on yhä edelleen syntisiä kohtaan. Ihminen oli ansainnut Jumalan vihan, sen, joka ilmestyy viimeisenä päivänä, ja iankaikkisen kadotuksen. Jumala kuitenkin halusi pelastaa ihmiset, kaikki, jokaisen, sinutkin, ketään pois sulkematta. Sillä Jumala tahtoo, kuten Raamattu sanoo, että "kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1 Tim. 2:4). Niinpä hän lähetti oman Poikansa meille Vapahtajaksi, ihmiseksi meidän ihmisten sijaan, lain alle, täyttämään lain ja kärsimään sen määräämän rangaistuksen aina kuolemaan asti. Katso Kristusta ristin puulla! Kuka hän on? Tekstimme sanoo: "tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta", siis Jumalan Pojan kuoleman kautta. Kristus, syntiemme sovittaja, oli Jumalan Poika sikiämisestä kuolemaan asti, oli sitä myös iankaikkisuudessa ennen sikiämistään, on sitä nyt ja on oleva Jumalan Poika aina ja iankaikkisesti. Tämän pyhän, viattoman Poikansa, taivaallisen Majesteetin, jumaluuden toisen persoonan, päälle sälytettiin ihmiskunnan kaikki synnit ja hänet pantiin hankkimaan niistä hyvitys. Sen hän teki vapaaehtoisesti rakkaudesta meihin.

Minulla on ollut ilo olla erään vanhan uskovan maanviljelijän pastori. Hän oli Mattilan isäntä Kalle Järvinen Koskenpäältä. Hänellä oli ollut yksi lapsi, poika, joka kuoli aikuisena. Hän tiesi kokemuksesta, mitä on menettää ainoa poika. Kun hänen oma lähtönsä noin 85 vuotiaana oli jo lähellä, mitenkä aidosti ja lapsenomaisesti hän iloitsikaan kyynel silmäkulmassa siitä, että Jumala rakkaudessaan antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi kuolemaan ja rakasti meitä niin paljon.

Todella suuri oli Jumalan rakkaus. Suuri oli myös se tulos, jonka ihmiseksi tullut Jumalan Poika sai aikaan. Hän maksoi meidän syntivelkamme, niin että tekstimme sanoo: "olemme vanhurskautetut hänen veressään". Olemme vanhurskautetut eli syntimme ovat anteeksiannetut, tuossa pyhässä, kalliissa sovintoveressä. Se veri on viaton veri, ja sisältää koko Kristuksen työn, myös lain täyttämyksen meidän sijassamme.

Kun Kristus on tehnyt tämän meidän edestämme, se merkitsee sitä, että meidän ei tarvitse sitä itse tehdä, ei edes osaksi. Olisikin loukkaus Jumalan Poikaa kohtaan ja hänen tekonsa halventamista, jos itse ryhtyisimme syntejämme sovittamaan tai Kristuksen tekoon jotakin lisäämään. Kaikki on jo tehty. Valmiiksi asti. Kristus on sanonut: "Se on täytetty." Ja hän on myös sanonut: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja yltäkyllin." Ja Jumala sanoo apostolin kautta: "... (Kristuksessa) meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan." Ef. 1:7.

Yritä lisätä piripinnassa olevaan lasiin lisää vettä. Se ei onnistu. Niin täynnä myös on Jumalan laupeuden malja, ettei siihen voi mitään lisätä. Ja se on valmiina sinua varten. Saat "ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä" (Jes. 12:12:3).

Mitä siis Kristus sai aikaan? Hän sai aikaan täydellisen sovituksen jokaisen ihmisen jokaisesta synnistä, myös sinun synneistäsi, myös sinua varten..

3. Tekstimme tähtää siihen, että me uskoisimme

Mitä siis vastaamme kysymykseemme: Saanko minäkin syntini anteeksi? Vastaamme: Olet jo saanut! Sinut on jo julistettu vanhurskaaksi Kristuksen veressä!

Lisäksi Jumala on jo ottanut sinut armoliittoonsa pyhässä kasteessa ja kutsuu sinua tänään ja joka päivä siihen palaamaan. Samoin kuin et voinut tehdä mitään silloin, kun Kristus hankki sinulle sovituksen, et voinut silloinkaan tehdä, kun sinut kannettiin Kristuksen syliin hänen siunattavakseen kasteen sakramentissa ja siinä sait syntyä Jumalan lapseksi. Tämän liiton alla on vain yksi allekirjoitus, nimittäin Jumalan. Ihminen ei ollut mukana neuvottelemassa liiton ehtoja eikä siinä mielessä voinut sitä allekirjoittaa. Se merkitsee silloin myös sitä, että liitto ei kaadu ihmisen lankeemukseen, vaan on voimassa Jumalan puolelta, ja langennut saa parannuksessa siihen palata. Sinäkin saat muistaa Katekismuksen sanoja, että kaste on armorikas elämänvesi. Se antaa siis elämän eli uudestisynnyttää. Kun Daniel rukoili kansan syntejä anteeksi, hän vetosi siihen, että heidät oli otettu Jumalan nimiin (Dan. 9:19). Uuden liiton kansa on otettu Jumalan nimiin pyhässä kasteessa, ja siihen vedoten mekin saamme palata joka päivä Jumalan tykö ja uskoa.

Evankeliumin suloinen sana tuo eteesi tänäkin päivänä Kristuksen ristiinnaulittuna, ja Herra itse kutsuu ja sanoo: "Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Joh. 6:37.

Mitä muuta tämä on kuin Jumalan oma vastaus ja vakuutus epäilijälle: Saat anteeksi. Saat uskoa. Älä epäile. Ja Raamattu sanoo: "Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita." Joh. 3:18. Tekstimme lausuu asian näin: "Pelastumme hänen kauttansa vihasta."

Jotkut ajattelevat, että ihmisen täytyy ruikuttamalla ruikuttaa Jumalalle ja kerjätä armoa voidaksensa taivuttaa Jumalan armolliseksi. Ei asia niin ole. Vaan se on päinvastoin: Jumala kutsumalla kutsuu hääjuhlaansa kaikenlaista väkeä, vakuuttamalla vakuuttaa, jopa valan tehden (Luuk. 1:72-75), olevansa armollinen ja tuo meille armonsa runsaissa armonvälineissä: kasteessa, evankeliumin sanassa ja henkilökohtaisessa synninpäästössä eli ripissä sekä ehtoollisessa, vieläpä käskee, kehottaa ja vaatii uskomaan, että hän on armollinen.

Älä sinäkään epäile, vaan rohkeasti Pyhän Hengen kutsumana ja vetämänä usko sinäkin Herraan ja omista hänessä anteeksiantamus kaikista synneistäsi ja Jumalan valtakunta.

Muut asiat ovat sivuasioita. Älä niistä huolehdi. Vaan etsi Jumalan valtakuntaa ja jätä kaikki muu hänen huomaansa, kyllä hän kaiken järjestää sinulle iankaikkiseksi parhaaksi hyvän tahtonsa mukaan.

Markku Särelä

Luuk. 7:36–50 Niin eräs fariseuksista pyysi häntä ruualle kanssaan; ja hän meni fariseuksen taloon ja asettui aterialle. Ja katso, siinä kaupungissa oli nainen, joka eli syntisesti; ja kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen talossa, toi hän alabasteripullon täynnä hajuvoidetta ja asettui hänen taakseen hänen jalkojensa kohdalle, itki ja rupesi kastelemaan hänen jalkojansa kyynelillään ja kuivasi ne päänsä hiuksilla ja suuteli hänen jalkojaan ja voiteli ne hajuvoiteella. Mutta kun fariseus, joka oli hänet kutsunut, sen näki, ajatteli hän mielessään näin: "Jos tämä olisi profeetta, tietäisi hän, mikä ja millainen tuo nainen on, joka häneen koskee: että hän on syntinen." Niin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Simon, minulla on jotakin sanomista sinulle". Hän virkkoi: "Opettaja, sano".– "Lainanantajalla oli kaksi velallista; toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis rakastaa häntä enemmän?" Simon vastasi ja sanoi: "Minun mielestäni se, jolle hän antoi enemmän anteeksi". Hän sanoi hänelle: "Oikein sinä ratkaisit". Ja naiseen kääntyen hän sanoi Simonille: "Näetkö tämän naisen? Minä tulin sinun taloosi; et sinä antanut vettä minun jaloilleni, mutta tämä kasteli kyynelillään minun jalkani ja kuivasi ne hiuksillaan. Et sinä antanut minulle suudelmaa, mutta tämä ei ole lakannut suutelemasta minun jalkojani siitä asti, kuin tulin sisään. Et sinä voidellut öljyllä minun päätäni, mutta tämä voiteli hajuvoiteella minun jalkani. Sentähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän." Sitten hän sanoi naiselle: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut". Niin ateriakumppanit rupesivat ajattelemaan mielessänsä: "Kuka tämä on, joka synnitkin anteeksi antaa?" Mutta hän sanoi naiselle: "Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan".

Miltä sinusta tuntuisi, jos olisit kutsuttu juhlaan, mutta kukaan ei olisi tervehtimässä sinua ovella, kukaan ei olisi auttamassa sinulta takkia päältä, kukaan ei olisi kutsumassa käymään pöytään? Olisit ihan ajoissa paikalla, mutta jostain syystä ketään ei vaikuttaisi kiinnostavan se, että olet saapunut.

Kylmä ja lämmin vastaanotto

Jotain tämänkaltaista Herramme joutui kohtaamaan fariseus Simonin talossa. Juutalaisen perinteen mukaan isännän olisi pitänyt ottaa vieraansa lämpimästi vastaan suudelman kera. Sitten hänen olisi pitänyt antaa vettä käsien ja jalkojen pesua varten ja öljyä voitelemiseen. Simon kyllä puhutteli Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, eli rabbiksi, mutta hänen käytöksensä kertoo, ettei hän arvostanut Jeesusta ollenkaan. Hänen laiminlyöntinsä vaikuttavat jopa laskelmoidun piittaamattomilta. Juuri sen, että Jeesus oli rabbi, olisi pitänyt herättää aivan erityistä kunnioitusta Vapahtajaa kohtaan.

Näyttää siltä, että Simon oli kutsunut Jeesukseen luokseen, koska hänellä oli epäilyksiä tämän suhteen. Hän halusi pitää Jeesusta silmällä ja katsella, millainen mies tämä oikein oli. Jo lähtöasetelma oli kriittinen ja Simon oli heti valmis tarttumaan ensimmäiseen seikkaan, joka puhuisi sitä vastaan, että Jeesus oli todellinen profeetta. Tähän tarjoutui tilaisuus, kun syntinen nainen alkoi osoittaa Jeesukselle sellaista vieraanvaraisuutta, jota olisi pitänyt saada isännältä. Luukas kirjoittaa: ”siinä kaupungissa oli nainen, joka eli syntisesti; ja kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen talossa, toi hän alabasteripullon täynnä hajuvoidetta ja asettui hänen taakseen hänen jalkojensa kohdalle, itki ja rupesi kastelemaan hänen jalkojansa kyynelillään ja kuivasi ne päänsä hiuksilla ja suuteli hänen jalkojaan ja voiteli ne hajuvoiteella.” Kun Simon näki, mitä nainen teki, hän ajatteli mielessään: ”Jos tämä olisi profeetta, tietäisi hän, mikä ja millainen tuo nainen on, joka häneen koskee: että hän on syntinen.”

Jos Simon on kylmä ja arvosteleva hahmo, syntinen nainen on kaikkea muuta. Hän on niin rakkautta täynnä, ettei hän tule huomioineeksi sopivia tapoja. Ensimmäinen rike on se, että hän pesi ja voiteli Jeesuksen jalat – siis hyvin saastaisena pidetyn ruumiinosan. Tämä teko on aivan tavattoman alentava, suorastaan kauhistava, vaikka Simon tosin ajatteli, ettei edes se ollut naisen arvoinen. Toiseksi, hän pesi jalat kyynelillään ja pyyhki ne hiuksillaan. Hiuksia nainen ei saanut missään nimessä pitää avoimina. Se oli juutalaisessa ajattelussa peruste jopa avioerolle. Mutta nyt nainen ei piittaa näistä aikansa käsityksistä, koska hänen huomionsa on vienyt se, miten Jeesusta on kohdeltu. Hän haluaa osoittaa tälle rakkautta ja unohtaa kaiken muun.

Näin syntinen nainen ja Simon muodostavat ikään kuin vastaparit: on kunniallinen fariseus, joka kohtelee Jeesusta tylysti ja etsii kritiikin aihetta ja toisaalta tunnettu julkisyntinen, joka osoittaa ylitsevuotavaa rakkautta Jeesusta kohtaan.

Jeesus ojentaa Simonia

Simon oletti, että Jeesus olisi järkyttynyt naisen teoista ja käskenyt syntisen pois talosta, mutta niin ei käynyt. Jeesus ottaa vastaan rakkaudenosoitukset ja päättää opettaa Simonia. Hän nimittäin tiesi tarkalleen Simonin tuomitsevat ajatukset ja päätti kertoa hänelle, miksi hän salli naisen osoittaa poikkeuksellista rakkautta. Vapahtaja sanoi: ”Lainanantajalla oli kaksi velallista; toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis rakastaa häntä enemmän?” Kun Simon vastasi, että se, joka sai enemmän anteeksi, Jeesus sanoi hänelle: ”Oikein sinä ratkaisit”.

Simon on nyt ahdistettu nurkkaan, ja niin Jeesus soveltaa esittämäänsä vertausta siihen, mitä fariseuksen talossa oli tapahtunut: ”Näetkö tämän naisen? Minä tulin sinun taloosi; et sinä antanut vettä minun jaloilleni, mutta tämä kasteli kyynelillään minun jalkani ja kuivasi ne hiuksillaan. Et sinä antanut minulle suudelmaa, mutta tämä ei ole lakannut suutelemasta minun jalkojani siitä asti, kuin tulin sisään. Et sinä voidellut öljyllä minun päätäni, mutta tämä voiteli hajuvoiteella minun jalkani. Sentähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän.”

Tämä on järisyttävää puhetta. On aivan uskomatonta, että vieras hyökkää isäntää kohtaan. Ja vielä käsittämättömämpää on se, että Jeesus asettuu julkisyntisen puolelle kunniallista miestä vastaan. Jeesus luettelee kaikkien kuullen sen, miten häntä on laiminlyöty ja sitten hän vuorostaan ylistää naisen rakkautta. Hän vie huomion siihen, mikä on käytöksen taustalla: koska Simon on omahyväinen fariseus hän ei ymmärrä, kuinka paljon hän tarvitsee anteeksiantamusta. Siksi hän myös rakastaa vähän. Sen sijaan tämä syntinen nainen on joutunut kohtaamaan syntisyytensä syvästi ja saanut kaiken tekemänsä pahan anteeksi. Siitä johtui syntisen poikkeuksellinen käytös.

Onko seurakuntamme fariseuksen huone?

Tällaisen kohtauksen äärellä on tarpeen peilata omaa elämää sitä vasten. Raamatun kertomukset eivät aja asiaansa, jos ne eivät ravistele meitä. Minun on ainakin vaikea olla ajattelematta, etten olisi aivan ensimmäisten joukossa paheksumassa syntisen naisen toimintaa. Kun sovinnaisia rajoja rikotaan, harvoin oletukset ovat hyvät niiden rikkojasta. Mutta nyt Jeesus osoittaa äärimmäistä solidaarisuutta tälle naiselle, jota me olisimme varmaankin ainakin ajatuksissamme nuhdelleet.

Nainen muistuttaa meitä siitä, että Kristuksen laumaan kuuluu monenlaista lammasta. Kertomus paljastaa meille, että jos jokin on outoa, niin se, jos seurakunnassa on esimerkiksi vain korkeasti koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä. Jos jokin on outoa niin se, että olemme jonkin sortin pyhimyskerho, jossa kaikilla pyyhkii hyvin. Siinä on jotain hämmentävää, jos seurakunnassa paikan löytävät vain ne, jotka pystyvät pitämään elämänsä ulkoisesti kunnossa. Ja ikävä kyllä sitä joutuu kohtaamaan niitä, joiden elämä on mennyt pahasti pieleen eivätkä siksi uskalla tulla seurakuntaan. He kokevat olevansa liian huonoja tulemaan. Ehkä he pelkäävät halveksivia katseita, pilkkaavia kuiskauksia tai vain painostavaa hiljaisuutta.

Mutta mitä jos seurakunta olisikin paikka, jossa syntinsä kohdanneet väkivallantekijät, avionrikkojat ja vaikkapa huumeidenkäyttäjät voisivat löytää kotinsa? Mitä, jos seurakunta olisi sellainen paikka, jonne kaikki he kokisivat olevansa sydämestään tervetulleita? Mitä jos me osoittaisimme heille samanlaista ehdotonta rakkautta kuin Vapahtajamme tälle syntiselle naiselle? Miten valtava sanaton todistus se olisikaan Herramme ehdottomasta armosta!

Se, että tämä seurakunta ei ole fariseusten huone, on jokapäiväisen kilvoituksen aihe. Meidän tulee joka päivä ristiinnaulita meissä oleva vanha ihminen kaikkine synteineen ja pahoine himoineen. Kilvoituksessa farisealaisuutta vastaan emme koskaan saavuta täydellisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä, ettei meidän pitäisi edes yrittää.

Simon ja syntinen nainen samassa persoonassa

Mutta mitä tehdä, kun ei pääse tuomitsevista ajatuksista eroon? Mitä tehdä, kun haluaisi olla tuomitsematta, mutta huomaa itsellään Simonin mielenlaadun? Oikeastaan tuo tila on aivan loistava lähtökohta terveelle hengelliselle elämälle. Nimittäin silloin, kun näemme itsemme Simonina, voimme saada katumuksen kyyneleet. Silloin, kun näemme fariseuksen sydämessämme, silloin Simon kaikkoaa meistä. Kun ymmärrämme velkamme ja Vapahtajamme armon mittaamattomuuden, silloin alkaa viritä rakkaus. Paradoksaalisesti: nähdessämme itsemme suurena fariseuksena, muistutamme kaikkein eniten syntistä naista.

Ei jokaisen meistä ole täytynyt viettää sellaista elämää kuin tuo julkisyntisen naisen ollaksemme kuin hän. Jumalan edessä jokainen on aivan läpeensä turmeltunut ja tuomittu, sillä vaikka et olisi murhannut, mutta olet vihastunut veljeesi, olet elämän riistäjä. Vaikka et olisi tehnyt huorin, mutta olet katsonut himoiten toisen puolisoa, olet avionrikkoja. Vaikka et olisi anastanut toisen omaisuutta, mutta olet himoinnut sitä, olet varas. Näe siis syntisen naisen kanssa itsesi oikein, mutta usko myös se sana, jonka Vapahtaja sanoo meille niin kuin syntiselle naiselle: ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut”. Ja vaikka tämän maailman fariseukset kummastelisivat, kuka sinä muka olet uskomaan syntejäni anteeksi tai kuinka joku Jeesus voisi niitä anteeksi antaa, saamme silti jäädä Jumalan Pojan sanojen varaan: ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut”.

Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Koko sinun syntivelkasi on maksettu. Sitä ei maksettu hopealla eikä kullalla, vaan Jumalan Karitsan verellä. Älä häpäise tätä verta uskomalla omaatuntoasi, joka vakuuttaa sinulle, ettei tämä veri vuotanut sinua varten. Anna omantuntosi vain horista äläkä välitä sen puheesta. Kuuntele enemmin Vapahtajaasi, joka vakuuttaa sinulle: ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.” Ja huomaa nyt, ettei hän sano, että ne olivat anteeksi annetut. Hän ei sano myöskään antaneensa anteeksi vain yhtä tai muutamaa syntiä, vaan hän sanoo yksinkertaisesti, että ne ovat anteeksi annetut – siis aina ensimmäisestä synnistä viimeiseen saakka. Jopa kaikki ne synnit, joita et ole vielä tehnyt ovat jo anteeksi annetut, koska Jumalan Pojan veri vuoti niiden kaikkien tähden.

Ainoa, mikä voi pitää sinut poissa tämän anteeksiantamuksen osallisuudesta, on epäusko, joten älä anna sille sijaa. Vapahtajasi ei todellakaan halua tuomita sinua. Eihän hän tahtonut tuomita julkisyntistä naistakaan. Ota siksi päivän evankeliumi Jumalan vastauksena sydämesi kysymykseen: ”Vapahtaja, riittääkö armosi vieläkin minulle?” Kuule hänen vastauksensa: ”Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan”.

Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 2.7.2017