19. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, Vanhan testamentin teksti

Daavidin mietevirsi. Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi anne­tut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä! Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksesta­ni. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä. Sela. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: "Minä tunnustan Her­ralle rikokseni", ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Se­la. Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löy­tää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu. Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla. Sela. (Psalmi 32:1–7)

Rakkaat kristityt! Oli eräs mies, joka oli tehnyt hirveitä rikoksia. Hän oli tehnyt murhan. Hän oli rikkonut toisen ihmisen avioliiton. Hän teki nämä asiat väärinkäyttämällä yhteiskunnallista asemaansa. Sen turvin hän pystyi salaamaan rikoksensa. Hän jatkoi elämäänsä kunnioi­tet­tuna henkilönä.

Sisimmässään mies kuitenkin tiesi tehneensä todella väärin. Omatunto vaivasi ja hän kärsi suuresti. Kuitenkaan hän ei suostunut tunnusta­maan syntiään. Hän riutui tunnon­tuskissaan vuoden ajan. Viimein eräs sananjulistaja nuhteli häntä, ja Jumala mursi hänen sydämensä, niin että hän tunnusti syntinsä. Ja heti hän sai synninpäästön. Hän joutui vielä kärsimään syntinsä takia, mutta synninpäästöstä hän sai tunnon­rauhan ja autuuden ilon, joista hän sitten kertoi riemuiten toisille.

Se mies oli kuningas Daavid, tämän psalmin kirjoittaja. Psalminsa aluksi hän julistaa varmasti: autuas, onnellinen, se jonka rikokset on annettu anteeksi ja jolle Herra ei lue syyksi hänen pahoja tekojaan. Sen jälkeen hän siirtyy kuvailemaan tunnonvaivojaan aikana, jolloin oli tehnyt aviorikoksen Batseban kanssa ja tapattanut tämän miehen Uurian. Sitten hän kertoo siitä, kun tunnusti syntinsä ja Jumala antoi ne anteeksi profeetta Naatanin kautta. Tämä psalmi opettaa meille todella tärkeitä asioita synnin tunnustamisesta ja anteeksi saamisesta.

Tunnusta syntisi!

Joskus syntiä on vaikea tunnustaa. Ihminen voi jättää jonkin asian pitkäksi aikaa omalletunnolleen. Hän saattaa oikeuttaa tekojaan itsel­leen erilaisilla selityksillä. Hän voi kieltäytyä myöntä­mäs­tä, että on toiminut väärin, vaikka Jumalan sana ja omatunto todis­tai­si­vat toisin. Näin oli kuningas Daavidin kohdalla. Voimme kuvitella, minkälaisia ajatuksia hänen sydämessään liikkui sinä aikana, kun hän salasi syntiään. Erityi­sen kammottavaksi Daavidin tilanteen teki se, että hän oli aikaisemmin hurskas ja peloton Jumalan mies. Ihmisen kyky itsensä pettämiseen ja paaduttamiseen on pelottavan suuri. ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen, kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9) Kenenkään kristityn ei pidä tuudittautua väärään, lihalliseen turvalli­suuteen ja itsetyytyväisyyteen. Meidän tulee jatku­vas­ti tur­vau­tua nöyrästi Jumalan armoon. Raamattu kehottaa myös valvomaan ja koettele­maan itse­ämme, olemmeko uskossa (2 Kor. 13:5).

On ehdottoman tärkeää, että kristitty heti nousee, jos hän on lan­gen­nut. Se on Jumalan rakkaudellinen tahto. Erityisesti tämä koskee ras­kaita lankeemuksia, jotka vaarantavatuskon ja pelastuksen. Jeesus vakuuttaa: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” (Joh. 6:37) Sellainenkin, joka on lan­gen­nut niin, että on menettänyt uskon ja Pyhän Hengen, saa aina palata. Vapahtajan armosyli on auki myös kaikkein syvimmälle langenneelle, niin kuin se oli auki Daavidille, Pietarille, joka oli hänet kieltänyt ja Saulus Paavalille, joka oli häntä vainonnut.

Jokapäiväisetkin synnit on tärkeä tunnustaa, vaikka emme aina tiedä­kään, millä kaikilla tavoilla päivittäin rikom­me Jumalaa vastaan. Vapah­taja opetti meitä rukoilemaan: ”anna meille anteeksi meidän syntimme.” Näin me tunnustamme Jumalalle päivittäin nekin synnit, joista emme itse ole tietoisia.

Jos synti jää omalletunnolle, se kalvaa ihmistä. Tunnontuskat voivat viedä ilon, rauhan ja jopa terveyden. Daavid kuvailee psal­mi­tekstis­sämme, miten hänen ruumiinsakin riutui sydämen tu­kah­dutetusta tuskasta: ”Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni joka­päiväisestä valituksestani. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi ras­kaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän hel­tees­sä.”

Kuitenkin Daavidin omantunnon tuska oli Jumalan Hengen vaikutus­ta: Jumala ajoi häntä parannukseen. ”Yötä päivää oli sinun kätesi ras­kaana minun päälläni”: kurittamassa Daavidia, että hän kääntyisi. Pyhä Henki vaikuttaa synnin­tunnon Jumalan lailla. Hän tekee sen, että ihminen voisi turvautua armoon ja saada syntinsä anteeksi. Mutta jos ihminen vastustaa Pyhää Henkeä, joka Jumalan lain kautta paljastaa hänen syntinsä, on vaarana, että hän lakkaa kokonaan kuulemasta Hengen nuhtelua ja paatuu. Jos kristitty tekee niin, hän voi joutua tilaan, jossa kuvittelee olevansa uskossa, mutta hänen uskonsa ei ole oikeaa, koska hän elää synnissä – siitä Jumala meitä varjelkoon! Kui­ten­kin Jumala voi sellaisenkin ihmisen omalle­tunnolle vielä näyttää hänen syntinsä ja kirkastaa armonsa. Jumala ei koskaan kiellä ketään to­della uskomasta – aina saat uskoa armoon! – mutta Jumalan sana varoit­taa, että ihminen voi paaduttaa itsensä niin, että estää itse itseään uskomasta.

Jos sinua, rakas kuulija, painaa jokin asia, saat juuri nyt sydämessäsi tunnustaa syntisi Jumalalle ja uskaltaa hänen armoonsa. Hän on armol­linen, tahtoo antaa sinulle anteeksi ja hän tahtoo auttaa sinua eteen­päin. ”Joka rikko­muksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tun­nus­taa ja hylkää, se saa armon.” (Snl. 28:13) Saat luottaa siihen, että Jeesus on sovittanut koko maailman synnit ja tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan.

Kun puhutaan synnintunnosta, on syytä muistaa, että on myös paljon kristit­ty­jä, joilla on yliherkkä omatunto. Se syyttää jatkuvasti siitäkin, mikä ei ole syntiä, ja muistuttaa sellaisesta, mikä on jo annettu anteek­si. Joskus ihminen lamaantuu mietti­essään tarpeettomasti, rik­koi­ko hän nyt siinä ja siinä asi­assa ja onko hänellä nyt tunnollaan jokin tunnustamaton synti. Sil­loin kristitty ei voi olla rohkea ja iloinen, vaan hän on ahdistunut ja lain alainen.

Mutta se ei ole Juma­lan tahto. Kristityn ei pidä antautua tällaisen ahdistuksen vietä­väksi, sillä Hen­gen hedelmää on ilo ja rauha, ei pelokkuus ja ahdistus. Kuitenkaan Ju­mala ei tahdo ajaa tällaisten taipu­musten kanssa kamppailevaa kris­tittyä syvemmälle lain alle. Oma­tunto vahvistuu ja saa rauhan evan­keli­umista: ”Jumala lähetti Poikansa lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen ase­maan”. (Gal. 4:5) Evankeliumi julistaa, että Jumala on armollinen ja tahtoo lapsilleen hyvää. Se vakuuttaa, ettei Jumala yritä kadottaa meitä, vaan pelastaa. Hän ei ole ilkeämielinen vastustaja, joka etsii meistä vikoja syyttääkseen, vaan rakastava Isä, joka tahtoo auttaa lap­si­aan tunnon­rauhaan ja autuuteen.On hyvä myös muistaa Daavidin sanat erääs­sä hänen toisessa psalmissaan: ”Erhe­tykset kuka ymmär­tää? Anna an­teek­si minun salai­set syntini.” (Ps. 19:13) Kaikkia rik­ko­muk­si­amme emme edes voi tuntea, mutta Jumala tahtoo silti olla meille armollinen. Saamme jäädä hänen ar­mon­sa varaan.

Synnin tunnustaminen voi tapahtua monella tavalla. Tärkeintä on syn­­nin tunnustaminen Jumalalle. Se voi tapahtua sydämessä ilman ääneen lausuttuja sanojakin. Jos kristitty on loukannut lähim­mäistään, hänen kuuluu tunnustaa se tälle ja pyytää anteeksi, kun tulee asiasta tietoiseksi. On tärkeää, ettei ihmisten välille jäisi pahoja väli­rikkoja, joissa toinen on loukannut toista ja omaatuntoa vastaan on toimittu jättämällä asia sikseen, niin ettei ole suostuttu katumaan ja sopimaan.

Jumala on antanut seurakunnalleen avaintenvallan päästämään syn­neis­tä. (Matt. 18:18, Joh. 20:23) Se tarkoittaa, että seurakunnan kut­su­ma pastori voi julistaa synnit anteeksi. Tämä tapahtuu Jumalan käskystä ja Jeesuksen sovi­tustyön nojalla. Koska Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten kaikki synnit, voi pastori julistaa synnit anteeksi. Ja se on Jumalan oma synninpäästö.

Synninpäästö on seurakunnassa julkisena ja yksityisenä. Julkisena se tapahtuu jokaisessa jumalanpalveluksessa. Sen lisäksi on olemassa yksityisrippi. Seurakuntalainen saa siinä pastorin kuullen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja kuulla pastorilta synninpäästön. Samalla hän voi saada pastorilta sielunhoidollisia neuvoja Jumalan sanasta. Tämä on suureksi siunaukseksi varsinkin vakavampien ja toistuvien lankee­musten kohdalla. Yksityisrippi on hyödyllinen käytäntö, jota luteri­lai­nen uskonpuhdistus arvosti suuresti.

Usko anteeksiantamukseen!

Tunnonvaivojensa jälkeen Daavid kuvaa psalmissa synnin­tunnustus­taan ja Jumalalta saamaansa synninpäästöä. Toinen Samuelin kirja kertoo, miten Daavid tunnusti syntinsä profeetta Naatanille, kun tämä oli nuhdellut häntä. Daavidin tunnustus kuvataan hyvin yksin­kertai­sesti: ”minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan”. Yksinkertainen on myös Naatanin välittömästi lausuma synninpäästö: ”niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi, sinä et kuole.” (2 Sam. 12:13)

Meistä saattaa joskus tuntua, että synnintunnustuksemme pitää olla tarpeeksi katkera tai katumuksemme riittävän ankara, että voisimme vastaanottaa anteeksiantamuksen. Synninpäästö ei kuitenkaan perustu meidän tunnontuskiimme, vaan Jumalan armoon. Oikea synnin­tunto­kin on Pyhän Hengen sanan kautta vaikuttamaa. Se ei siis ole jotain sellaista, jota me puristaisimme väkisin itsestämme, vaan se syntyy Jumalan sanan kautta. Jumala ei myöskään aseta synnintunnon voi­mak­kuutta anteeksiantamuksen ehdoksi. Synnin­päästössäkin rat­kai­sevaa on Jumalan sana, jonka nojalla synnit julistetaan anteeksi.

Syntien anteeksiantaminen on syntien lukematta jättämistä, kuten psal­mi­teksti sanoo. Se merkitsee, että Jumala ei lue ihmiselle syyksi hänen pahoja tekojaan. Sen hän tekee Jeesuksen tähden. Jeesus otti meidän syntimme päällensä. Ne luettiin hänelle. Hän oli viaton, mutta joutui kärsimään, kuin olisi tehnyt kaikki meidän syn­timme, kaikkien ihmisten kaikki synnit. ”Sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän tähtemme teki synniksi”, kirjoitti apostoli Paavali. (2 Kor. 5:21) Näin todellisella ja läheisellä tavalla Jeesus otti syntimme omik­seen. Meidän syntiemme rangaistus kohtasi häntä. ”Hän tuli ki­rouk­seksi meidän edestämme”. (Gal. 3:13) Näin Jeesus sovitti synnit. Hän voitti synnin ristinkuolemallaan ja ylös­nouse­muk­sel­laan. Niin kuin hänet tehtiin meidän tähtemme synniksi, niin me tulemme hä­nes­sä Jumalan vanhurskaudeksi (2 Kor. 5:21), meidät siis luetaan pyhiksi ja puhtaiksi hänen tähtensä. Evankeliumi on hyvä uutinen koko maailman sovituksesta Jumalan kanssa.

Psalmi kehottaa: ”Sen tähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan.” Jumala on armollinen ja anteeksi­anta­vainen. Juuri nyt on armon aika, aika turvautua Jumalan laupeuteen. Paavali kirjoitti: ”Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä”. (2 Kor. 6:2) Jumala on läsnä ja Jumala on löydettävissä, evankeliumin sanan kaut­ta. Saat nyt ja aina uskoa evankeliumin, jota Jumala sanas­saan sinulle julistaa: ”Jeesus Kristus on meidän syntiemme sovitus”. (1 Joh. 2:2) Raamattu lupaa: ”Jokai­nen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelas­tuu.” (Room. 10:13) Juuri nyt on siis kaikkien syntisten aika turvautua uskossa Kris­tukseen ja omistaa pelastus, jota Jumala sanassaan tarjo­aa. Nyt on myös uskovien aika rukoilla ja turvautua Jumalaan ja vaeltaa hänen armonsa voimin uudessa elämässä.

Psalmi lupaa: ”vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu.” Veden kuohunta kuvaa usein psalmeissa ahdistuksia ja hätää. Mutta Jeesukseen uskovat ovat turvassa. He ovat Jeesuksen haavoissa kät­kössä vihan ja tuomion hyökyaallolta. He ovat turvassa myös kaikkien elä­män ahdistusten keskellä. Jumalan rakkaus ympäröi heitä. Jumala on lähellä vaikeuksissakin. Mitään paha ei tapahdu hänen sallimattaan. Jumala on luvannut, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut”. (Room. 8:28) Jumala kuljettaa heidät perille sinne, missä synti on lopullisesti poissa. Siellä mikään ei erota meitä Jumalan hyvyydestä, joka koittaa ylitsemme kuin keski­päivän aurinko. Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut Kris­tuksen tähden!