Saarnavirka
  • Kuinka arvioimme Wisconsinsynodin oppia kirkosta ja virasta?

    Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (STLK) ja Wisconsin Evangelical Lutheran Synod (WELS) neuvottelivat vuoden 2000 ja 1999 aikana erityisesti kirkkoa ja virkaa koskevista opeista. Neuvottelujen taustalla on ollut myös kirjallisia dokumentteja. Tärkeimmät niistä ovat WELS:n julkaisemat Doctrinal Statements of the WELS (Wels:n oppilauselmat, 1997) ja This we believe (Näin me uskomme, 1999) sekä STLK:n puolelta pastori, TT h.c. Markku Särelän toistaiseksi painamaton saarnavirkaa koskeva esitys sekä prof. Brugin laatima kommentti viimeksi mainittuun esitykseen. Neuvotteluissa on käsitelty kummankin osapuolen laatimia kirjallisia dokumentteja sekä pyritty tarkastelemaan, onko kirkkojemme välillä opillista eroa vai vallitseeko opillinen yksimielisyys. Viimeksi käydyssä neuvottelussa, joka pidettiin Helsingissä 15.7.2000 WELS:ia edusti professori John F. Brug. STLK:n edustajina olivat pastori, kirkkokunnan johtaja Kimmo Närhi, pastori, TT Markku Särelä ja pastori Rupert Efraimson. Paikalla olivat myös WELS:n suomalaisen sisarkirkon Evankelisluterilaisen Tunnustuskirkon pastorit Juhani Viitala ja Jukka Söderström sekä osan aikaa WELS:n saksalaisesta sisarkirkosta kirkon johtaja Gerhard Wilde ja professori Dr. Gottfried Herrmann. Tässä esityksessä käsitellään kysymyksiä erityisesti WELS:n julkaisemien dokumenttien herättämien kysymysten valossa.

    1. Kysymys paikallisseurakunnasta verrattuna muihin kristittyjen kokoontumisiin

    Kumpikin osapuoli piti selvänä sitä, että (paikallinen) seurakunta on kristittyjen tavanomainen kokoontumistapa. Kristitty ilman seurakuntaa on väliaikainen olosuhteista johtuva poikkeustapaus, josta on pyrittävä pois niin, että kristitty löytää seurakunnan, johon voi liittyä. Tästä WELS:n puolelta esitetystä näkökohdasta vallitsi yksimielisyys.

    Kysymyksiä herätti muiden kuin seurakunnallisten kristittyjen kokoontumisten asema. WELS:n opin mukaan kaikki kristittyjen kokoontumiset ovat toisiinsa nähden samantasoisia. Tämä käy ilmi "Doctrinal Statements" s. 46 kohta c:ssä sanotaan: "Erilaiset ryhmittymät Jeesuksen nimessä evankeliumin julistamiseksi ovat olemuksen puolesta samalla tasolla. Ne ovat kaikki kirkkoja yhdessä ja samassa merkityksessä, nimittäin siten, että kirkon tuntomerkkien perusteella Herra antaa meidän havaita una sancta:n (pyhä kristillinen kirkko) läsnäolon sellaisten ihmisten kokoontumisessa, ja sitten saattaa meidät tunnustamaan ne uskovien kokoontumisina, joilla on avaintenvalta ja oikeus käyttää sitä valtaa rakkaus ja järjestys huomioon ottaen. Tässä on erotettava oikeuden omistaminen ja sen käyttäminen Jumalalle otollisella tavalla."

    (In essence the various groupings in Jesus´ name for the proclamation of the Gospel all lie on the same plane. They all are Church in one and the same sense, namely in this sense that on the basis of the marks of the Church the Lord lets us apprehend the presence of the una sancta (the holy Christian Church) in each such grouping of people, and thus enables us to acknowledge them as gatherings of believers possessing the ministry of the keys with the right of exercising this ministry in accordance with the considerations of love and order. Here we need to distinguish between the possession of the right and the God-pleasing exercise of that right.")

    STLK:n edustajat pitivät Doctrinal Statement:n sanontaa ongelmallisena sen tähden, että heidän mukaansa muiden ryhmittymien kuin paikallisseurakuntien oikeudet perustuvat paikallisseurakuntien oikeuksiin. Näin ollen esimerkiksi kirkkokunta on kyllä seurakunnat yhdessä, mutta se saa valtuutuksensa seurakunnilta. Erityisesti avaintenvallan käytössä kirkkokuritapauksissa on tarpeellista, että asia ilmoitetaan seurakunnalle, ja se käsittelee asian (vrt. Matt. 6:15-17, 1 Kor. 5:1-5). Kirkkokurin kolmas aste eli seurakunnan jäsenyydestä sulkeminen edellyttää seurakunnan toimintaa. Muunlaiset ryhmittymät kuin seurakunta, jossa toteutuu armonvälineiden kokonaisvaltainen käyttö, eivät voi tehdä sitä. Tällä perusteella STLK:n edustajat toivat esille, että muut ryhmittymät kuin paikallisseurakunta eivät ole sen kanssa samalla tasolla mitä tulee oikeuteen käyttää avaintenvaltaa.

    2. Pastorin virka suhteessa muihin seurakunnassa toimiviin henkilöihin

    WELS:n julkaisema This we believe, s. 29 kohta 8 kuuluu: "Me uskomme että Jumala on perustanut myös julkisen sanan viran (Ef. 4:11), ja että on Jumalan tahto, että seurakunta hyvän järjestyksen mukaan (1 Kor. 14:40) kutsuu kykeneviä henkilöitä tähän julkiseen virkaan (1 Tim. 3:1-10; 1 Kor. 9:14). Sellaiset henkilöt palvelevat julkisesti, siis ei siksi, että heillä henkilöinä on yleisen pappeuden oikeudet vaan koska he ovat kutsutut palvelemaan toisten kristittyjen nimissä (Room. 10:15). Nämä henkilöt ovat kutsuttuja Kristuksen ja evankeliumin palvelijoita. Heidän ei pidä olla Jumalan seurakunnan herroja (1 Piet. 5:3). Uskomme, että kun seurakunta kutsuu henkilöitä tähän julkiseen virkaan, Herra itse toimii seurakunnan kautta (Apt. 20:28) Uskomme, että seurakunnalla on oikeus perustaa erilaisia muotoja saman sanan viran sisällä, kuten pastorin, kristillisen opettajan ja henkilökuntavirkoja. Kutsunsa välityksellä seurakunta kristillisessä vapaudessa määrittelee palvelustyön paikan ja laajuuden.

    ("We believe that God has established the public ministry of the Word (Ephesians 4:11), and it is the will of God that the church, in accordance with good order (1 Corinthians 14:40), call qualified individuals into this public ministry (1 Timothy 3:1-10; 1 Corinthians 9:14). Such individuals minister publicly, that is, not because as individuals they possess the universal priesthood but because they are asked to do this in the name of fellow Christians (Romans 10:15). These individuals are the called servants of Christ and ministers of the gospel. They are not to be lords over God´s church (1 Peter 5:3). We believe that when the church calls individuals into this public ministry, the Lord himself is acting through the church (Acts 20:28). We believe that the church has the freedom to establish various forms within the one ministry of the Word, such as pastors, Christian teachers, and staff ministers. Through its call, the church in Christian liberty designates the place and scope of service.")

    WELS:n opetus eri virkojen suhteesta toisiinsa on ongelmallinen kahdesta syystä. Ensiksi siitä ei käy ilmi pastorin eli seurakunnan kaitsijan viran ero muihin virkoihin - WELS:n kielenkäytön mukaan muihin viran muotoihin - nähden. Pastorin viran merkitys kuitenkin käy ilmi esim. Tiit. 1:5-9:stä: "Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat, jos missä olisi joku nuhteeton, yhden vaimon mies, jonka lapset ovat uskovia, eivät irstaudesta syytettyjä eivätkä niskoittelevia. Sillä seurakunnan kaitsijan on, niinkuin Jumalan huoneenhaltijan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei juomari, ei tappelija, ei häpeällisen voiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä, itsensähillitseväinen; hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Seurakunnan kaitsijan virkaan kuuluu siis seurakunnan kaitseminen ja armonvälineiden julkinen käyttö seurakunnan nimissä. Kyse ei ole vain viran muodosta, jonka järjestäminen kuuluisi kristillisen vapauden piiriin.

    Mitä tulee muihin seurakunnassa toimitettaviin asioihin, Jumalan sanan opetukseen lapsille tai nuorille ja erilaisiin käytännön tehtäviin, on seurakunnalla vapaus järjestää näitä asioita hyvän järjestyksen mukaan. Muiden tehtävien kuin pastorin viran hoitaminen on itse siihen virkaan nähden apuviran hoitamista (vrt. C.F.W. Walther: Kirkko ja virka, s. 312. STLK 1998.) Ero on muun muassa siinä, että muiden virkojen hoitajat ovat pastorin kaitsennan alaisia. Muihin virkoihin kuin pastorin virkaan ei liity vastuuta koko laumasta. Muut virat voivat myös olla määräaikaisia, kun taas pastorin virka olemuksensa puolesta on pääsääntöisesti elinikäinen.

     Toinen WELS:n seurakunnan viran muotoja koskeva ongelma on kysymys sukupuolesta. This we believe s. 30, kohta 10: "Uskomme, että naiset voivat osallistua julkisen viran tehtäviin ja toimintoihin paitsi siinä tapauksessa, että työhön sisältyy auktoriteettiasema miehiin nähden (1 Tim. 2:11,12). Tämä merkitsee, että naiset eivät voi toimia pastoreina tai ottaa osaa kirkon kokouksiin tavoilla, joilla he ovat valta-asemassa miehiin nähden (1 Kor. 11:3, 14:33-35).

     "(We believe that women may participate in offices and activities of the public ministry except where that work involves authority over men. (1 Timothy 2:11,12). This means that women may not serve as pastors nor participate in assemblies of the church in ways that exercise authority over men (1 Corinthians 11:3, 14:33-35)."

    Olemme yhtä mieltä WELS:n kanssa siitä, että naiset eivät voi toimia pastorin virassa eivätkä olla valta-asemassa miehiin nähden. Siihen emme kuitenkaan yhdy, että naisten toimintaa seurakunnan sisällä kutsuttaisiin julkisen viran hoitamiseksi. Naisten toimittamat suuriarvoiset työt lasten opetuksessa ym. sisältyvät saarnavirkaa avustaviin tehtäviin.

     

    3. Kysymys WELS:n dokumenttien levittämisestä

    STLK:n edustajat pitivät WELS:n dokumentteja sekaannusta aiheuttavina. Tämän johdosta pastori Särelä ehdotti neuvottelussa 15.7.2000, että WELS lakkaisi levittämästä kirjasia "This we believe" ja "Doctrinal Statements" ja että se tarkentaisi opetustaan kirkosta ja virasta. Tätä WELS:n tai sen sisarkirkkojen edustajat eivät käydyissä neuvotteluissa pitäneet mahdollisena.

    4. Yhteenveto

    STLK:n ja WELS:n välinen keskustelu toi esiin sen, että molemmat pitävät käytännössä paikallisen seurakunnan ja pastorin viran toimintaa tärkeinä. Asioiden perustelujen näkökulmasta tuli esille eroja siinä suhteessa, että STLK katsoo paikallisten seurakuntien ja seurakunnan pastorin viran perustuvan selkeästi Jumalan säätämään järjestykseen, ja ne ovat siis siinä mielessä tärkeämpiä kuin muut kristittyjen kokoontumiset tai virat. Muita kokoontumismuotoja ja virkoja ei voi STLK:n mukaan asettaa samalle tasolle paikallisen seurakunnan ja pastorin viran kanssa, kuten WELS:n opetuksen mukaan saamamme käsityksen mukaan tehdään. Erityisesti on varottava sitä, että kristittyjen vapaus näissä kysymyksissä käsitettäisiin niin, että paikalliseksi seurakunnaksi kokoontuminen ja pastorin viran järjestäminen tulisivat ehdonvallan asioiksi. STLK:n edustajien mielestä tämä vaara sisältyy WELS:n tapaan esittää asioita. Edellä selostettujen syiden tähden STLK ei katso käytyjen neuvottelujen ja WELS:n julkaisemien dokumenttien nojalla voivansa todeta opillista yksimielisyyttä WELS:n kanssa.

    Kimmo Närhi (Luterilainen 11-12 / 2000)

    Linkkejä:
    Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky
    C.F.W. Walther: Kirkko ja virka
    C.F.W. Walther: Oikea näkyvä kirkko
    C.F.W. Walther: Paikallisseurakunta

  • Mikä ratkaisuksi naispappeuskiistassa?

    Kansankirkossa on vielä teologeja, jotka eivät hyväksy naispappeutta ja jotka kieltäytyvät yhteistyöstä naispappien kanssa. Sikäli kuin he ovat kansankirkon virassa, he ovat uskonsa tähden ristiridassa oman virallisen organisaationsa ja kirkollisen järjestelmänsä kanssa. Nyt he yrittävät ratkaista ongelmaa sillä, että he muodostaisivat kansankirkon sisään oman hiippakunnan. Hiippakunta käsittäisi koko maan ja sillä olisi oma piispa. Tätä ajatusta on esitellyt teol. lis. Sakari Korpinen. Piispa Juha Pihkala reagoi siihen sanomalla, että hiippakunnat perustuvat kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen, joista kumpikaan ei tunne valtakunnallista hiippakuntaa. Tapa toimia yhdessä pitäisi hänen mielestään löytää. Vaihtoehtona olisi sanoutua irti kirkon järjestyksestä. (Aamulehti 1.9.2002).

    Yhdistyskristillisyydessä on totuttu eräänlaiseen kaksinaismoraaliin. Yhdistysten jäsenet ovat sekä kansankirkon että yhdistyksen jäseniä. Toisaalta korostetaan kovasti omaa kirkollisuutta ja puhutaan kansankirkko-organisaatiosta äitikirkkona, jota ei saa jättää. Toisaalta oma hengellinen ravinto etsitään yhdistyksen toiminnasta, mutta virallisen seurakunnan, "äitikirkon", jumalanpalveluselämä on yhdistystoimintaan verrattuna toissijaista. Kun tällä ajattelutavalla on yli satavuotiset perinteet, sen kieroutuneisuutta eivät monetkaan tajua.

     Jos naispappeuden vastustajat perustavat oman kansankirkon sisällä olevan hiippakunnan, se on jollakin tavoin mahdollinen vain yhdistyksenä tai siihen verrattavana. Tämä lisäisi sekavuutta. Uuden hiippakunnan seurakuntien jäsenet olisivat edelleen asuinpaikkansa kansankirkkoseurakunnan jäseniä ja sen pappisviran alaisia, olisi tämä pappi sitten nainen tai mies. He olisivat myös virallisen piispanviran ja tuomiokapitulin alaisia, ja sen lisäksi heillä olisi oma piispansa ja oma hiippakuntansa. Piispa Pihkala on johdonmukainen: joko on mukauduttava yhteistoimintaan naispappien kanssa tai on sanouduttava irti kirkon järjestyksestä, mikä voi merkitä vain eroa kansankirkosta. Kolmas vaihtoehto on kaaos. Onko tätä mahdotonta tajuta?

     Nyt olisi jälleen etsikonaika ajatella uudestaan kirkkokysymys Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Historian kulku on osoittanut oikeaksi Raamatun sanan: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan" (Gal. 5:7). Se on osoittanut vääriksi ja kohtalokkaiksi myös evankelisten johtomiesten kirkolliset ratkaisut 1920-luvulla, kun he asettuivat vastustamaan tunnustuksellisten luterilaisten seurakuntien syntyä. Olisiko aivan mahdotonta myöntää erehdys ja tehdä siitä parannus?

     On myös kysyttävä, miksi juuri naisppeudesta on tullut kansankirkossa yhteistoimintaa koskeva vedenjakaja, kun sitä ei tullut mistään muusta opin asiasta, kuten esimerkiksi väärästä vanhurskauttamisopista, vapaasta ratkaisuvallasta, väärästä rippiopista ja -käytännöstä, sakramenttien merkityksen kieltämisestä, tuhatvuotisopista, karismaattisesta hurmahenkisyydestä, väärästä Raamattua koskevasta opista, historialliskriittisestä raamatuntulkinnasta, kirkon sekularisoimisesta (kirkollisvaalien politisoiminen), kirkollisesta yhteydestä anglikaanien kanssa, yhteisen vanhurskauttamisasiakirjan hyväksymisestä paavikirkon kanssa ja niin poispäin lähes loppumattomiin. Miksi vain yksi asia estää yhteistoiminnan eivätkä kansankirkon muut oppisynnit?

     Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko torjuu naispappeuden pyhän Raamatun vastaisena. Kun tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat syntyivät jo 1920-luvulla, naispappeus ei ollut tapetilla eikä se siis ollut syynä kansankirkosta lähtemiseen. Oli kysymys paljon suuremmasta ja laajemmasta asiasta, nimittäin koko opista. Luterilainen uskonpuhdistus 1500-luvulla ei rajoittunut vain johonkin yhteen opinkohtaan, vaan kysymys oli kaikkien paavillisten väärinkäytösten poistamisesta ja palaamisesta joka kohdassa uskon ja opin alkulähteelle, pyhään Raamattuun eli Jumalan sanaan. Tätä merkitsi tunnustuksellisten luterilaisten seurakuntien synty 80 vuotta sitten; sitä merkitsee niiden olemassaolo tänään.

    Mikä olisi siis ratkaisuksi naispappeuden vastustajille kansankirkossa? Uusi hiippakuntako ja oma piispa? Siitä Jumala heitä varjelkoon! Oikea ratkaisu ja toimintamalli olisi se, että he ensiksi todellisessa parannuksen hengessä etsisivät keskenään opillista yksimielisyyttä pyhän Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaisena ja että ne, joille Jumala sen armossaan lahjoittaisi, lähtisivät Jumalan Sanan johtamina kansankirkosta erillisen tunnustuksellisen luterilaisen seurakunnallisuuden tielle. Silloin kaikki tällaisten seurakuntien paimenet saisivat kutsunsa seurakunnilta ja olisivat kaikki oikeita piispoja ja voisivat virkaanvihkiä uusia paimenia seurakuntien kutsun ja sovitun kirkollisen järjestyksen mukaisesti, kuten Martti Luther piti Wittenbergin seurakunnan paimenia jumalallisiin oikeuksiin nähden tasavertaisina paavikirkon piispojen kanssa. Kun paimenet tuntevat oikean vanhurskauttamisopin ja sen kautta koko evankeliumin terveellisen opin he kulkevat kukin laumansa edellä ja johdattavat Kristuksen lampaita viheriäisille laidunmaille. Silloin kaikuu Kristuksen ääni, ja sitä oikeat lampaat seuraavat. Paimen kulkee edellä, lauma seuraa perässä. Jos ääni on oikea Kristuksen ääni, oikeat lampaat seuraavat, mutta muut vierastavat. Jos julistuksessa ei kaiu Kristuksen ääni, lampaat taas säikähtävät eivätkä seuraa.

     Oikea kirkollinen toiminta löytyy Kristuksen kirkon puhtaita, pettämättömiä tuntomerkkejä seuraten. Ne ovat puhdas, täysialainen evankeliumin oppi ja oikein eli Kristuksen asetuksen mukaan jaetut sakramentit. Nämä osoittavat pettämättömästi, missä Kristuksen kirkko, oikea äitikirkko, on. Kristuksen kirkko ei löydy seuraamalla ihmisiä, ovatpa he miten hurskaita ja rakkaudellisia tahansa. Meissä ihmisissä on vikamme ja puutteemme, mutta Jumalan Sana ja pyhät sakramentit ovat itsessään puhtaat, varmat ja tehoisat. Niitä seuratkaamme. Kirkko löytyy vuorenvarmasti pitäytymällä sen puhtaisiin tuntomerkkeihin. Missä ne ovat, siellä täytyy olla myös Kristuksen pyhän Kirkon. Tämä Kirkko ei ole jokin ulkonainen laitos, vaan ne Kristuksen karitsaiset, jotka uskovat Häneen ja seuraavat Hänen ääntänsä.

     Jumalan kansan tie on aina ollut Herran äänen seuraamista. Se on ollut toistuvaa, jatkuvaa erottautumista toishenkisistä. Nooa meni arkkiin, Israel lähti Egyptistä ja palasi Baabelista heti kun pääsi, Jeesus kärsi "ulkopuolella leirin" ja apostolit erottivat kristityt synagogasta. Kun uskonpuhdistus tuli, luterilaiset katkaisivat kaikkialla, myös Suomessa, yhteyden paavikirkkoon. Nyt kun Jumalan Sana käskee erottautumaan väärästä kirkollisuudesta ja kun esivalta uskonnonvapauslain myötä antaa siihen täydet mahdollisuudet, niin miksi Jumalan kansan pitäisi pysyä vankeudessa? Jumalan kansa ei tarvitse toiminnalleen toisoppisten tukea tai lupaa. Sille riittää se avaintenvalta, jonka Kristus on antanut uskovilleen ja jonka julkista hoitoa varten hän perusti Uuden liiton julkisen saarnaviran.

     Kristus sanoo: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." (Joh. 8:31-32). Kun totuus vapauttaa, se on todella ihana vapaus. Se ei ole kuitenkaan lihalle mieluista, sillä leirin ulkopuolella kuljetaan Kristuksen pilkkaa kantaen (Hebr. 13:13). Senkin alaisina kristityllä on luja lohdutus: "Jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimen tähden Jumalaa" (1 Piet. 4:16).

     Teol. tri Markku Särelä 

  • Pyhän Raamatun todisteita saarnaviran miehisyydelle

    Johdantoa

    Kristillisellä kirkolla on ilman kirkkojen kokousten päätöksiäkin ollut selkeä kanta pelkästään Jumalan ilmoituksen nojalla, että pyhään saarnavirkaan voidaan kutsua ainoastaan siihen kykeneviä ja soveltuvia miehiä ja että Jumala ei ole tarkoittanut saarnavirkaa naisille. Niinpä uskonpuhdistaja Martti Luther opettaa tätä asiaa kirjoituksissaan, vaikka se ei ollut hänen aikanaan samalla tavalla ajankohtainen kysymys kuin nyt. Luther opetti saarnaviran kuulu van vain miehille siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä opetus oli Raamatussa ja hän opetti kaikkea sitä, mitä Raamattu opettaa.

    Lutherin periaatteesta, että kirkon tulee opettaa kaikkea Jumalan sanan oppia on valitettavasti laajasti luovuttu. Kun lisäksi useita evankeliumeitten ja muiden Raamatun kirjojen saarnavirkaa koskevia opetuksia on saarnoissa käsitelty yksipuolisesti soveltaen niitä yleiseen hengelliseen pappeuteen ja virasta vaieten, ei ole ihme, ettei kristikansa eivätkä usein paimenetkaan ymmärrä oppia saarnavirasta. Usein jo terminologiakin sekoittaa. Suomessa puhutaan "papeista" , " pappisvirasta" , saksassa "hengellisistä" (die Geistlichen}ja venäjässä kreikkalaiskatolinen kirkko on johtanut "pyhä" -sanasta vastaavat termit. Kuitenkin kaikki uskovat ovat pappeja ja pyhiä, kaikilla heillä on Henki ja he kaikki ovat hengellisiä.

    Puhuessamme käsitteellisesti tarkasti emme käytä mainittuja termejä paimenista ja paimenvirasta. Katolisilla kirkoilla ja niiltä vaikutteita saaneilla protestanttisilla teologeilla terminologiaan liittyy epäraamatullinen oppi ordinaation vaikutuksesta viranhaltijan persoonaan.

    Tehdessämme eron persoonan ja viran välillä toki muistamme, että evankeliumin saarna on papillista palvelusta, jonka tuloksena syntyy pakanoista " otollinen ja Pyhässä Hengessä pyhitetty uhri" (Room. 15:16; Apologia, XXIV ,34, suom. 1990 s. 226; ks. myös Apt. 13:2; Fil. 2: 17) . Vaikka itse saarnavirka on pyhä Jumalan säätämyksenä ja hengellinen, koska Pyhä Henki toimii sanan ja sakramenttien kautta, pastorikin on pyhä ja hengellinen vain sikäli kuin hän uskoo Vapahtajaansa kuten muutkin uskovat. Ilman uskoa pastori on "kadotuksen lapsi" kuten Juudas.

    Modernin eksegetiikan vaikutuksesta ja teologien erinäisistä vääristä ennakko-oletuksista johtuen Raamattu on sulkeutunut monilta teologeilta eivätkä he näe oikeaksi torjua naispappeutta niillä raamatunkohdilla, joita esimerkiksi Luther käytti. Näitä olivat 1 Kor. 14:34 ja 1Tim. 2:12-13; 3:2 (St. L. 1-11,63,89; XIV ,1865; XVI,2280).

    Seuraavassa en yritä seurata modernia eksegetiikkaa, joka enää harvoin löytää Raamatusta perusteita naispappeuden torjumiselle tai jolle Raamattu on suurelta osalta sulkeutunut kirja, vaan pyrin yksinkertaisesti tuomaan esille sen lapsenomaisen uskon perusteineen, mikä minulle on Raamatusta virkakysymyksessä kirkastunut.

    Evankeliumeitten opetuksia

    Ensiksi on syytä katsoa, mitenkä saarnavirka on syntynyt. Luterilainen tunnustuksemme (Apologia XIII, 11) sanoo siitä: " Perustuuhan sananpalveluksen virka Jumalan käskyyn ja suurenmoiset lupaukset koskevat sitä. " (Nam ministerium verbi habet mandatum Dei et habet magnificas promissiones [Room.1, Jes. 55]). Apologia perustelee Raamatulla ainoastaan nämä suurenmoiset lupaukset. Sen ajan oloissa se ei kuitenkaan pidä välttämättömänä mainita, missä kohden Raamatussa tätä koskeva Jumalan käsky on. Joudumme siis itse etsimään sitä Raamatusta.

    On huomattava, että saarnavirka ei alkanut vasta Kristuksesta, vaan se oli olemassa sanan virkana Aadamista alkaen. Näin luterilaiset isät ovat asian aivan oikein käsittäneet. Emme paneudu tähän nyt lähemmin. Sen sijaan meitä kiinnostaa, mitenkä Ut:n saarnavirka alkoi ja mihin se perustui.

    Löydämme Ut:n viran, kun seuraamme, mitenkä Vapahtaja kutsui apostolit, mitä hän heille opetti saarnavirasta ja kuinka hän heidät lähetti. Nämä kolme asiaa on tarpeen pitää mielessä, jotta asia muodostaisi eheän kokonaisuuden. Tätä opetusta tarkentaa ja täydentää muu Ut:n opetus (Apostolien teot, kirjeet, Ilmestyskirja) . Perustana saarnaviralle on siis Kristuksen toiminta ja sen pohjana on vuorostaan Isän Pojalle antama lähetys: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minäkin lähetän teidät" (Joh. 20:21) . Isä ei nähnyt hyväksi lähettää Poikaansa uudeksi eevaksi, vaan uudeksi aadamiksi, jollaisena hän on koko ihmiskunnan, sekä miesten että naisten, Vapahtaja.

    Suuremmasta opetuslapsijoukosta Jeesus valitsi 12, joille hän antoi myös apostolin nimen (Luuk. 6: 13) . Hän oli luvannut: "Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia" (Matt. 4:19, Mark. 1:17, Luuk. 6:13-16). Kysymyksessä oli tiettyjä henkilöitä koskeva valinta ja kutsu sekä tähän liittyvä virkanimi, jota ei ollut muilla. Jeesus kutsui ylösnoustuaan vielä välittömästi pakanain apostolin, Paavalin. Juudaksen tilalle seurakunta valitsi Mattiaan. Toisena ehdokkaana oli Joosef, jota sanottiin Barsabbaaksi. (Apt. 1 :23,26) Kaikki nämä 15 henkilöä olivat miehiä.

    Apostoleitten kutsumista seurasi noin 3-vuotinen opetusjakso, jona aikana he olivat Vapahtajan seurassa, hänen opetuslapsinaan ja suorittivat tehtäviä Herran käskystä ja lähettämänä Israelin kansan keskuudessa. Heidän saamansa opetus sisälsi opetusta myös virasta. Jopa evankeliumeitten ulkopuolelta Apostolien teoista löydämme saarnavirkaa koskevan Herran itsensä lausuman sanan: " Autuaampi on antaa kuin ottaa." (Apt. 20:35). Useat Jeesuksen opetukset puhuvat saarnavirasta, esim. Joh. 10 Hyvästä Paimenesta ja alipaimenista. Joskus opetuslasten piti tarkistaa, puhuiko Jeesus saarnaviran haitijoista vai kaikista uskovista. Pietari kysyi kerran: " Herra, meistäkö sinä sanot tämän vertauksen vai myös kaikista muista?" (Luuk. 12:41). Tässä Pietari sekä erottaa sananpalvelijat muista uskovista että rinnastaa nämä heihin. Kaikilla ei ole virkaa, mutta sananpalvelijoiden on tarkoitus olla myös Jeesukseen uskovia, vaikka sakramenttien teho ei riipukaan henkilökohtaisesta uskosta. Tähän kohtaan, lukuun Luuk. 12, palaamme tarkemmin myöhemmin.

    Jeesus lupasi antaa avaimet uskonsa tunnustaneelle Pietarille (Matt. 16:19) sekä kaikille opetuslapsilleen (Matt. 18: 18). Kun Jeesus oli ylösnoussut, hän lähetti opetuslapsensa maailmaan julistamaan evankeliumia. Joh. 20: 19-23, Matt. 28: 18-20, Luuk. 24:45-49, Mark. 16:15-16. Kysymyksessä oli Jumalan sanan koko oppi eli evankeliumin saarna, keskuksena syntien anteeksisaaminen Kristuksen nimessä. Emme voi tässä nyt paneutua viran ja kirkon väliseen suhteeseen eli siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että avaimet on annettu koko kirkolle eikä vain yksittäisille henkilöille, kuten Pietarilie, ja että kuitenkin itse sanan virka on vain eräillä.

    Tästä kaikesta olemme huomanneet, että Vapahtaja perusti Ut:n sanan palvelusviran kutsumalla, opettamalla ja lähettämällä apostolit koko maailmaan.

    Palaamme nyt Luuk. 12. lukuun. Siitä näemme, että virka ei rajoittunut apostoleihin, vaan jatkuu maailman loppuun asti, koska niin on oleva Herran tuloon asti (j. 46-47). Tästä käy ilmi myös viran luonne. Virassa olijat ovat palvelijoita (ho doulos,, orja' , maskuliini) , joiden tulee antaa ruokaosa ajallansa Herran "palvelijoille" (tous paidas, maskuliini) ja palvelijattarille (taspaidiskas, feminiini) . Palvelijoina virassa on vain miehiä, ruokittavina on sekä miehiä että naisia. Kun viranhoitajista käytetään sanaa doulos, orja, kertoo se paimenen erityisestä alamaisuudesta Herraa kohtaan ja tilintekovelvollisuudesta. Heitä sanotaan myös" huoneenhaltijoiksi" :

    " Kuka siis on se uskollinen (pistos) ja ymmärtäväinen huoneenhaltija (oikonomos) , jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa (ton sitometrion)?" (j.42) . Tämä sama opetus samoin käsittein toistuu kirjeissä, ks. esim. 1 Kor. 4:1-2: huoneenhaltija, oikonomos ja uskollinen, pistos), Koi. 1 :7 (syndoulos, pistos diakonos), Tiit. 1 :7 (oikonomos) , 1 Piet. 4: 10 (oi-konomos) !

    Viran tehtävänä on ruokkia Kristuksen lampaat. Sama aihe toistui, kun Vapahtaja asetti kieltäjä-Pietarin uudestaan apostolin virkaan, Joh. 21 (verbit poimainoo ja boskoo sisältävät paitsi lampaiden varjelemisen pedoilta myös niiden ruokkimisen laitumella). Jeesuksen virkaopetuksessa on ensisijaisena huolena, että lampaat tulevat ruokituiksi, ei se, millainen asema ja toimeentulo on paimenilla. Heille jää uskonvaraiseksi asiaksi, että Jumala pitää heistä tarpeellisen huolen. Kukin apostoli saa korillisen palasia, tähteitä, kun ovat ensiksi ruokkineet kansan (Joh.6) . Paimenten on oltava valmiita luopumaan hyvistä päivistä, uhrautumaan ja antamaan omastaan ja heidän tulee muistaa, että autuaampaa on antaa kuin ottaa (Apt. 20: 35) . Jeesus torjui sellaisen, joka pyrki saarnavirkaan itsekkäin pyytein sanomalla: "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi" (Matt. 8:20) . Sosiaaliset motiivit (tasa-arvo, mahdollisuus yhtäläisiin virkoihin, akateemisen loppututkinnon mukainen virka ja edut tms) perusteina ns. naispappeudelle ovat paitsi lihallisia, niin myös jyrkässä ristiriidassa Jeesuksen virkaopetuksen kanssa. Luther lausuu: "Herra on ottanut saarnaviralta kaiken maallisen mahdin ja vallan sekä määrännyt, että sen tulee olla vain palvelusvirka, jossa on vaivaa ja työtä" (St.L. XIII, 1204). Ja toisessa paikassa: "Niillä, joilla on saarnavirka, on sana vain sitä varten, että he sillä muita palvelevat, ei sitä varten, että he tekisivät itsensä herroiksi" (St.L. XIII, 1239) . Ja vielä: " Joka haluaa uskollisesti hoitaa saarnavirkaa, sen tulee antautua vaaraan ja köyhyyteen:" (St. L. XI,1376).

    Kun saarnavirka alkoi Kristuksen kutsusta, opetuksesta ja lähetyksestä ja kun hän kutsui vain miehiä ja tämä pysyy voimassa siihen asti, kunnes Herra tulee, ei ns. naispappeudelle jää mahdollisuutta. Saarnavirka on ainoa virka, jonka Kristus perusti. Voimme sanoa: Kristus ei ole perustanut saarnavirkaa eikä mitään muutakaan virkaa naispappeja varten.

    Sen sijaan jää mahdolliseksi, että uskovat naiset toimivat kirkossa kaikissa niissä muissa tehtävissä, mitä kristillisellä kirkolla pyhänä hengellisenä papistona on tarjota, tietysti sillä edellytyksellä, ettei Iuomisjärjestyksiä loukata. Nämä tehtävät ovat saarnaviran apuna (C.F. W. Walther: Hilfsämter) .

    Kun Kristus asetti pyhän ehtoollisen sakramentin, vain apostolit olivat paikalla, ja he olivat kaikki miehiä. Heille Kristus sanoi; "Tehkää tämä." Näin saarnaviran asiaksi tuli sakramentin toimittaminen ja jakaminen. Paimenet ovat Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoita (1 Kor.4:1).

    Jeesuksen muutkin puheet huoneenhaitijoista ja uskollisuudesta vähimmässä ovat virkaopetusta (Luuk. 16).

    Jeesuksen ajan yhteiskunnassa huoneenhaltijat, paimenet ja kalastajat (vrt. "ihmisten kalastajat", Matt. 4:19, Mark. 1:17) olivat miehiä. Vanhatestamentillinen, leeviläinen pappeus oli uskottu vain miehille. Kun se kuitenkin päättyi Uuden liiton alkaessa, kunnianimen papisto ja yleisen pappeuden oikeudet sai Kristuksen uskova seurakunta, uskovat naiset mukaanlukien: "Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka pimeydestä on kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa" (1.Piet. 2:9). Vaikka evankeliumin apostolinen saarna oli papillista toimitusta ("papillisesti toimittaakseni evankeliumin palvelusta", Room. 15:16), Ut:n viranhaitijoista käytettiin uusia nimiä, ja näiden nimien silloinen yhteiskunnallinen käyttö sopi hyvin yhteen sen kanssa, että Jeesus kutsui vain miehiä saarnavirkaan.

    Jotakin merkitystä on myös havainnolla, että vaikka naisilla oli milloin mitäkin heistä tärkeää asiaa Jeesukselle (ks. Matt. 20:21), yksikään nainen ei ilmaissut halukkuuttansa apostoliksi tai edes laajempaan 70 opetuslapsen piiriin, eikä Jeesus itsekään kutsunut ketään naista.

    Apostoleitten ja alkuseurakunnan yhteinen todistus

    Olen hämmästellyt sitä, miksi keskustelussa on niin vähän viitattu Apt. 1 :een, joka on merkittävä kohta saarnaviran miehisyydelle. Johtuisiko se siitä, että on unohdettu uskoIlisten luterilaisten dogmaatikkojen opetus, että Ut:n saarnavirka sai alkunsa apostoleitten virasta. Ehkä ei ole käsitetty sitä, että Kristus perusti vain yhden viran, saarnaviran, joka on evankeliumin julistamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Ehkä on ajateltu, että alkukirkossa oli monenlaisia virkoja, kuten apostolin, evankelistan, kaitsijan ja opettajan virat. Uskolliset luterilaiset puhuivat kuitenkin siitä, että Kristuksen perustamalla yhdellä viralla on erilaisia gradus, mutta että kysymyksessä ei ole itse asiassa eri virat. Apostoleilla toki oli sellaisia tehtäviä, joita muilla ei ollut. He olivat silminnäkijätodistajia ja niitä välikappaleita, joiden kautta Pyhä Henki johdatti koko totuuteen antamalla Ut:n kirjoitetun Sanansa. Ut:n kanonisilla kirjoituksilla tuli olemaan heidän arvovaltansa. Mutta ei tule unohtaa, että saarnavirka apostoleista maailman loppuun asti tuli perustetuksi apostoleitten kutsumisella. (Adolf Hönecke: " Das ordentliche Predigtarnt ist die von Gott selbst gewollte Fortsetzung des ausserordentlichen Apostelarnts, und ist in und rnit dern Aposte/amt göttlicher Stiftung." Dogrnatik IV, 180)

    Oma kysymyksensä on saarnaviran suhde rakkaudenpalveluun, diakoniaan, joka vaatisi oman esityksensä.

    Kun apostolit olivat koolla Jerusalemissa ennen helluntaita ja läsnä olivat Jeesuksen äiti Maria ja muut tunnetut uskovat vaimot, Herran veljet ja yhteensä noin 120 henkeä, Pietari otti esille kysymyksen siitä, kuka olisi valittava apostoliksi Juudaksen tilalle. Juudas "oli meidän joukkomme luettu", hänellä oli ollut (palvelus)"virka" (diakonia, Apt. 1:17), "kaitsijan toimi" (episkopee, Apt. 1 :20), "palvelus" ja" apostolinvirka" (diakonia, apostolee, Apt. 1:25). Siitä hän "vilpistyi pois" (Apt. 1 :25). Toisen miehen piti tulla hänen tilalleen, koska oli kirjoitettu: " Ottakoon toinen hänen kaitsijantoimensa" (Ps. 109:8). Tässä psalmi 109 käyttää sanaa ,toinen' , hepr. a.å.er. Sana on maskuliini. Pietari jatkaa: "Niin pitää siis yhden niistä miehistä, jotka ovat vaeltaneet meidän kanssamme kaiken sen ajan, jona Herra Jeesus kävi sisälle ja ulos meidän tykönämme Johanneksen kasteesta alkaen hamaan siihen päivään, jona hänet otettiin meiltä ylös, tuleman hänen ylösnousemuksensa todistajaksi meidän kanssamme." (Apt. 1 : 21-22) .

    Tämän Pietarin opetuksen mukaisesti he asettivat ehdolle kaksi, Joosefin ja Mattiaan. Apostoleitten ja seurakunnan yhteistoiminta tapahtuu yksissä tuumin. Vanhan testamentin ennussana ratkaisee sukupuolen. Varmasti Pietari olisi voinut esittää muutakin asian tueksi, mutta yksikin Raamatun sana riitti. Koko kirkko, kaikkia apostoleja, Herran veljiä ja äitiä myöten yhtyi siihen. Näin meillä on - ei vain apostoli Paavalin todistukset - vaan kaikkien apostoleitten ja koko ensimmäisen seurakunnan todistus miehisen saarnaviran puolesta. Mutta se ei ole vain heidän todistuksensa, vaan se on todistus, jolla on kanonisen Raamatun kirjan normatiivinen arvo. Samalla tämä kohta osoittaa, että kirkolle riittää yksikin selkeä raamatunkohta, jopa Vt:n kohta, opin ja käytännön tueksi.

    Apostoli Paavalin todistus

    Olen edellä jo useampia kertoja viitannut Paavaliin. Apostoli Paavalillahan on paljon opetusta saarnavirasta. Sitä on kaikkialla hänen kirjeissään. Pastoraalikirjeitten (1 ja 2 Tim., Tiit.) ohella erityisesti 1 ja 2 Kor . sisältävät paljon virkaopetusta. Lisäksi Apostoleitten teot kertovat hänen toimistaan ja opetuksestaan .

    Paavali ei vain runsaasti opeta saarnavirasta, vaan hän myös organisoi seurakuntien toimintaa ja opettajien kutsumista. Ei ole yhtään esimerkkiä naisesta, joka olisi toiminut saarnavirassa Paavalin perustamissa seurakunnissa tai seurakunnissa, joiden toimintaa hän organisoi tai joissa hän kävi. Ei ole myöskään yhtään esimerkkiä missään muualla naisesta saarnavirassa apostolisessa kirkossa.

    Apostoli Paavalin kirjeissä esiintyy parissa kohden nimenomainen kielto, että nainen ei saa opettaa, ja lisäksi nimenomainen lausuma, että viranhaltijan tulee olla mies. Jakso 1 Kor. 14:29-40 käsittelee profetoimista. Sillä ymmärrettiin pääsääntöisesti Raamatun profetioiden eli tekstien selittämistä. Se saattoi merkitä myös "tulevien tapahtumien ennustamista. Tässä ei ole kysymyksessä ennustaminen, vaan opetustoimi: "että kaikki saisivat opetusta ja kehoitusta" (j. 31). Tämä ei ollut sallittua naisille, vaan "olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnan kokouksissanne" (j. 34) . Se oli käytäntö" kaikissa pyhien seurakunnissa" (j. 33) . Asia ei ollut millään tavoin epäselvä alkukirkossa. Perusteena oli alamaisuus, minkä "laki" määrää (j. 34). Asian takana oli korkea auktoriteetti. Se ei nojannut Paavalin henkilökohtaiseen mielipiteeseen, vaan kaikkina aikoina pätevään arvovaltaan ja normiin, pyhään Raamattuun ja siinä ilmaistuun Iuomisjärjestykseen, pysyvään Jumalan tahtoon. Tätä ei voinut muuttaa toiseksi muka Pyhäitä Hengeltä saatu uusi ilmoitus tai kokemus, sillä: " Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky" (j. 37). "Laki" ja "Herran käsky" pitävät yhtä. Herran apostoli antaa tiedoksi "Lailla" perustellun "Herran käskyn" . Tällainen toiminta kuuluu hyvän järjestyksen'ja rauhan piiriin. "Sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala." (j. 33). "Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä" (j . 40) .

    Teksti on tässä aivan selvä. Jotkut ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, ettei asia ole näin yksinkertainen, koska 1 Kor. 11 :5 puhuu naisprofeetoista. Siinä näet rinnastetaan naisten profeetallinen puhe heidän rukoukseensa ja niitä pidetään sallittuina. Apostoli edellyttää kuitenkin naisilta, että he pitävät profetoidessaan ja rukoillessaan päässään "valtaa" eli "vallanalaisuuden merkkiä" ; he olivat näet miehen vallan alaisia. Nyt 1 Kor. 14 osoittaa selvästi, että saarnaviralle kuuluva seurakunnan opettaminen ei ollut naisille sallittua ja tässä, 1 Kor. 11 :5, täytyi olla kysymys jostakin muusta, ei siis opetusvirasta, vaan jostakin rajoitetummasta ja vähemmän julkisesta. Meille ei ole kerrottu yksityiskohtaisesti Raamatussa, millaisessa tilanteessa naisten profetoiminen ja rukoileminen 1 Kor. 11 :5:n mukaisesti oli sallittua. Asia mainitaan erityisten Hengen lahjojen yhteydessä, lahjojen, jotka vähitellen lakkasivat. Luterilainen periaate on selittää Raamattua niin, että selitys on uskon eli opin mukainen (Room. 12:6). Toinen periaate on, että oppi on perustettava selville raamatunkohdille ja hämäriä kohtia on selitettävä selvien kohtien valossa. Niinpä 1 Kor. 11 :5 ei voi kumota sitä, mitä 1 Kor. 14 sekä koko muu raamattuaineisto viran miehisyydestä selvästi opettaa. " Jos joku ei tätä tunnusta, ei häntä itseäänkään tunnusteta " (j. 38). Tämä muistuttaa Kristuksen sanasta apostoleilleen: " Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa; mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa" (Matt. 10:32) .

    Jakso 1 Tim. 2:9-15 käsittelee naisen asemaa ja kutsumusta. Se on johdantona jaksolle 3: 1- 7, joka käsittelee saarnavirkaa.

    Edellä apostoli Paavali on lausunut: (Kristuksesta) todistus oli annettava aikanansa ja sitä varten minä olen saarnaajaksi ja apostoliksi asetettu - minä puhun totta, en valhettele - pakanain opettajaksi uskossa ja totuudessa" (1 Tim. 2:7). Tämä jälkeen hän jatkaa välittömästi: "minä tahdon" (j. 8) ja "minä en salli" (j. 12) sekä vielä "Varma on se sana" (3:1). Täten nämä naisen asemaa ja kutsumusta sekä saarnavirkaa koskevat opetukset ovat apostoli Paavalin henkilökohtaisella apostolin viran arvovallalla mitä Iujimmin vahvistetut. Hänen opetuksensa takana, viimeisenä arvovaltana, on hänen lähettäjänsä.ylösnoussut Kristus, Herra. Ja tämän opetuksen hylkääminen, jos se tehdään tahallisesti ja tieten, merkitsee johdonmukaisesti ottaen asettumista "uskon ja totuuden" (1 Tim. 2:7) ulkopuolelle, apostolin viran ulkopuolelle ja niin itse asiassa Kristuksen kirkon ulkopuolelle. Kristus on sanonut: "Joka kuulee teitä, se kuulee minua: ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Ja joka minut hylkää, hylkää hänet, joka on minut lähettänyt" (Luuk.10:16).

    Paavali opettaa tässä naisen asemasta ja kutsumuksesta: "Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että nainen opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen. Mutta hän on pelastuva lastensynnyttämisen kautta, jos hän pysyy uskossa ja rakkaudessa ja pyhityksessä ynnä siveydessä." Tässä apostoli ei vain kiellä naisilta julkista opetusvirkaa luomisjärjestyksen tähden ja siksi, että nainen petettiin, vaan hän opettaa uskon hedelmänä ja sydämen asenteena naiselle alistuvuutta sekä Jumalan että myös ihmisten edessä. On syytä muistuttaa itseämme ja kysyä, emmehän vain ole laiminlyöneet tätä opetusta. On aihetta myös kutsua kaikkia uskovia naisia jalosti kaunistamaan Kristuksen oppia apostolin kuvaamalla hurskaalla, jumalisella vaelluksella ja antaa heille tunnustusta, kun he niin tekevät vastoin kaikkea maailman kielteistä propagandaa.

    Tämän opetuksen jälkeen apostoli siirtyy opettamaan, millaisia seurakunnan kaitsijoiden tulee olla ja keitä voidaan kutsua ja asettaa virkaan. Hän puhuu koko ajan maskuliineista ja sanoo nimenomaisesti: "Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies..." (3:2). Tätä on mahdotonta lukea: 'yhden miehen vaimo'. Sellaiselle tulkinnalle ei löydy apostolista arvovaltaa; viimeinen apostoli kuoli jo ajat sitten. Kaanon on sulkeutunut, niin ,ettei siihen voi tulla uusia kirjoja tai uusia opetuksia, ja se on myös sisäisesti opissa yhtenäinen. Kohdan tekstiyhteyskään ei salli sellaista tulkintaa.

    Ilmestyskirjan opetusta

    Ilmestyskirjassa on seitsemän kirjettä Vähän Aasian seurakuntien enkeleille. Kysymyksessä eivät ole taivaalliset enkelit, eivät seurakuntien suojelusenkelit, sillä Jumala antaa viestinsä heille välittömästi ilman apostolista sanaa, vaan kysymyksessä ovat seurakuntien paimenet, Kristuksen lähettiläät ('enkeli' , lähettiläs) . Hekin ovat maskuliineja. Vaikka taivaan enkelit eivät avioidu (Mark. 12:25), vaan elävät hengellistä elämää, niin Raamattu kuvaa heidät kuitenkin taistelijoiksi, sankareiksi ja antaa heille miehisiä nimiä, Gabriel, Miikael (apokryyfikirjoissa lisäksi Rafael ja Uuriel).

    Ilm. 2:20 varoittaa: "Se minulla on sinua vastaan, että sinä suvaitset tuota naista, lisebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja opettaa ja eksyttää minun palvelijoitani harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua." Vertauskuvan taustana on kuningas Aahabin vallanhimoinen vaimo, lisebel, joka toi Israeliin epäjumalanpalveluksen. Tällä naisella Tyatiran seurakunnassa ei ollut saarnavirkaa, vaan hän itse sanoi itseään profeetaksi ja toimi saarnaviran ulkopuolella vaikutusvaltaisesti ja omavaltaisesti opettaen väärin ja eksyttäen.

    Ilm. 17: 19 puhuu portosta, "suuresta Babylonista, maan porttojen ja kauhistuksien äidistä" , kuvaten antikristuksen valtakunnan juopumuksen ja uskottomuuden valtakunnaksi. Tämä kuva ei sovellu suoraan naispappeuskysymykseen; kuitenkin se sopii siltä osin kuin se varoittaa uskottomuudesta Jumalan sanalle. Henki on silloin sama Iuopumuksen, ylimielisyyden, Sanasta piittaamattomuuden henki kuin antikristuksellakin. Olihan Sakarja jo kirjoittanut naisesta opettamassa (Luther: istuminen on opettamista) Herran seurakunnassa: "Tämä on jumalattomuus" (Sak. 5:7-8).

    LOPPUPÄÄTELMÄ

    Viime kädessä ns. naispappeuskeskustelussa on kysymys Kristuksen arvovallasta ja siitä, saako Raamattu ratkaista asian vai ei. Raamatun sana ja opetus on aivan kirkas: Jumalan tahto on, että pyhään saarnavirkaan kutsutaan ja asetetaan vain siihen kykeneviä ja soveltuvia miehiä.

    Raamatun todistus miehisestä saarnavirasta on kaikkialla sama. Asiaa koskevat kohdat tukevat toisiaan. Minusta kaikkein selkeimmät kohdat ovat nuo Lutherin käyttämät: 1 Kor. 14:34-35 ja 1 Tim. 2:12 ja 3:2. Evankeliumeitten ja Apostolien tekojen todistus tuo asialle tukevan pohjan sekä laajuutta ja syvyyttä, ja niitä tulisi myös opettaa kristikansalle.

    Emme voi palvella Jumalaa ja edistää hänen valtakuntaansa omavalintaisin toimin ristiriidassa hänen käskynsä kanssa. Kuningas Saul, joka laiminlöi noudattaa Herran käskyä tarkoituksenmukaisuussyistä, 'hyvin motiivein' , menetti kuninkuutensa ja sai kuulla Herran sanan: "Kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva... ja hän, joka on Israelin kunnia, ei valhettele eikä kadu; sillä hän ei ole ihminen, että hän katuisi." (1 Sam. 15: 22,29).

     

    Markku Särelä

    STLK:n teologipäivä

    Helsinki 2.4.1996


    ... talleta se, mikä sinulle on uskottu, ja vältä tiedon nimellä kulkevan valhetiedon epäpyhiä ja tyhjiä puheita ja vastaväitteitä, johon tunnustautuen muutamat ovat uskosta hairahtuneet"
    1 Tim. 6:20-21.

  • Saarnaviran miehisyydestä ja ehtoollisyhteydestä

    Vuonna 2004 tuli julkisuuteen kaksi hyvin harvinaista tapausta. Maaliskuussa Helsingin hiippakunnan piispaa Eero Huovista pyydettiin Luther-säätiön jumalanpalveluksessa olemaan osallistumatta ehtoolliselle. Elokuun 20. päivänä piispa Huovinen kirjoitti Kotimaa-lehdessä asian johdosta laajan artikkelin, jonka hän päätti sanoilla: "Luther-säätiö joutuu kysymään itseltään, onko sen toiminnasta enemmän siunausta kirkon sisällä vai sen ulkopuolella." Lienee ensimmäinen kerta Suomen kirkkohistoriassa, kun piispalle on osoitettu pyyntö olla nauttimatta ehtoollista ja kun piispa on kehottanut julkisesti jotain ryhmää harkitsemaan eroa kansankirkosta. Tapahtumien taustalla on erilainen käsitys naisten toimimisesta saarnavirassa. Erityisesti Luther-säätiön edustajat ovat pahoitelleet sitä, että kansankirkossa ei enää järjestetä ns. erillisvihkimyksiä, joissa virkaan vihittäisiin vain miehiä. Piispa Huovinen sen sijaan puolustaa naisten vihkimistä saarnavirkaan voimakkaasti. Piispa Huovinen kirjoitti: "Naispappeuspäätöstä 1980-luvulla valmisteltaessa nojattiin perinteiseen luterilaiseen erotukseen uskon ja rakkauden välillä. Uskon ja evankeliumin alaan kuuluvat asiat ovat luonteeltaan pysyviä ja muuttumattomia, sillä niissä on kyse pelastuksesta ja sen perustasta. Rakkauden ja lain alaan kuuluvat asiat voivat ja niiden tulee historian vaiheissa muuttua, sillä niiden tarkoituksena on lähimmäisen kulloinenkin hyvä. Kirkon virka kuuluu muuttumattoman uskon alaan. Sen sijaan viranhaltijan sukupuoli on asia, joka kuuluu rakkauden piiriin."

     

    Siltä osin kuin kyse on saarnaviran haltijan sukupuolesta, on tarpeen tuoda esiin kirkkomme eriävä kanta. Luther kirjoitti: "On totta, että saarnavirasta puheen ollen Pyhä Henki on jättänyt ottamatta lukuun naiset, lapset sekä sellaiset miehet, joilla ei ole siihen kykeneväisyyttä (hätätilannetta lukuun ottamatta), vaan hän valitsee virkaan yksinomaan siihen kykeneviä mieshenkilöitä. Niinhän voimme lukea pyhän Paavalin kirjeistä sieltä täältä, että kaitsijan tulee olla opettamaan kykenevä, hurskas ja yhden vaimon mies (1 Tim. 3:2) ja ettei naisen pidä opettaa seurakunnassa (1 Kor. 14:34). Lyhyesti sanoen, kaitsijan tulee olla kykenevä, valittu mies." (Kirkolliskokouksista ja kirkoista, v. 1539). On huomattava, että Luther vetosi Raamatun sanaan, ei muuttuviin ajallisiin olosuhteisiin. Merkille pantavaa on myös, että naisten rajaaminen pois saarnavirasta käy selvästi ilmi Uudesta testamentista. Se ei siis rajoitu Vanhan liiton aikaiseen, päättyneeseen seremonialakiin. Näin ollen kristillinen seurakunta ei voi muuttaa sitä, että seurakunnan kaitsijan virka on miehen virka. On totta, että rakkauden tähden meidän tulee mukautua muuttuviin tilanteisiin ja olosuhteisiin, jos tämä voi tapahtua Jumalan sanaa ja hänen käskyjään loukkaamatta. On varottava vakavasti sitä, että rakkaus tulisi sellaiseksi toiminnan perusteeksi, jonka nojalla Jumalan käskyt voitaisiin hylätä. Sellainen tie johtaa kasvavaan laittomuuteen eri käskyjen alueilla. Oikea rakkaus saa sisältönsä Jumalan käskyistä, joiden mukaan eri tilanteissa on toimittava.

     

    Meiltä kysytään välistä, miksi kirkossamme on käytössä seurakunnan sisäinen ehtoollinen. Miksi siis jaamme ehtoollisen vain seurakuntiemme ehtoolliselle oikeutetuille jäsenille? Käytännössä kysymys on usein siitä, miksi seurakunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä kansankirkon kanssa. Ehtoollisyhteyden puute perustuu siihen, että meillä ei ole opin yksimielisyyttä kansankirkon kanssa. Tähän puolestaan liittyy hyvin monia eri näkökohtia. Suoranaisimmin ehtoollista koskeva ero liittyy siihen, että kansankirkko on kirkollisessa yhteydessä Anglikaanisen kirkon kanssa. Näin on ollut 1930-luvulta lähtien, ja vuodesta 1995 lähtien kansankirkko on ollut täydessä kirkollisessa yhteydessä Anglikaanisen kirkon kanssa. Sen kirkon ehtoollisoppi ei ole luterilainen. Anglikaanisen opin mukaisesti Kristuksen ruumis ja veri otetaan vastaan uskolla, ei siis suulla. Epäuskoiset eivät sen opin mukaan saa Kristuksen ruumista ja verta ollenkaan. Johdonmukaisesti ottaen ehtoollisen pätevyys on tämän opin mukaan osaltaan riippuvainen ihmisen uskosta. Tämä on ristiriidassa sakramentin luonteen kanssa. Luterilainen oppi on erilainen. Jumalan sana ja siihen liittyvä aine saavat aikaan sakramentin. Näin ollen kaikki ehtoollisvieraat saavat Kristuksen ruumiin ja veren, kun ehtoollinen toimitetaan oikein. Tähän liittyy vakava varoitus: epäuskoinen nauttii ehtoollisen tuomiokseen. Tähän liittyy myös valtava lohdutus: saamme Kristuksen tosi ruumiin ja veren Kristuksen säätämyksen ja sanan tähden. Tähän sanaan uskova saa panna varman turvansa. Usko siis perustuu Jumalan sanaan ja lupaukseen, ei päinvastoin. Koska kansankirkolla on kirkollinen yhteys anglikaanisen kirkon kanssa, on ilmeistä, että se myös sallii anglikaanisen opin ehtoollisesta. Tätä asiaa ei myöskään torjuttu Porvoon sopimuksessa 1995, jossa kirkollinen yhteys niiden kirkkojen välillä todettiin. Oppi ehtoollisesta on siis yksi syy, jonka tähden seurakunnillamme ei ole ehtoollisyhteyttä kansankirkon kanssa. Julkisuudessa olleet tiedot kansankirkon sisäisistä kiistoista antavat aiheen kysyä niiltä, jotka tahtovat pitää kiinni luterilaisesta tunnustuksesta: voidaanko säilyttää kirkollinen yhteys ja viettää yhteistä ehtoollista, kunhan vain miehiä vihitään saarnavirkaan ilman että naisia vihitään pastoreiksi samalla kerralla ja kun ehtoollisen tietyllä kerralla toimittavat pastorit ovat miehiä, vaikka itse ehtoollisopista, saarnaviran haltijan sukupuolesta ja muistakin asioista sallitaan erilaisia oppeja?

     

    Nykyisten vakavien asioiden äärellä on annettava suuri arvo luterilaisessa tunnustuksessa pysyvien seurakuntien olemassaololle ja niiden loukkaamattomalle oikeudelle kokoontua yhteen ja järjestää keskuudessaan pastorin viran hoito. Tämän asian tunnustuskirjat lausuvat: "- - on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeutensa kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia." (Paavin valta ja johtoasema, 67. Tunnustuskirjat 1990 s. 293) Luterilaisiksi seurakunniksi järjestäytyminen ja niiden keskuudessa saarnaviran järjestäminen on luterilainen tie. Se merkitsee pitäytymistä Jumalan sanaan ja siitä otettuun luterilaiseen oppiin sekä nyt ajankohtaisissa että muissa kysymyksissä. Tässä Jumala meitä auttakoon.

     

    Kimmo Närhi