Kansankirkossa on vielä teologeja, jotka eivät hyväksy naispappeutta ja jotka kieltäytyvät yhteistyöstä naispappien kanssa. Sikäli kuin he ovat kansankirkon virassa, he ovat uskonsa tähden ristiridassa oman virallisen organisaationsa ja kirkollisen järjestelmänsä kanssa. Nyt he yrittävät ratkaista ongelmaa sillä, että he muodostaisivat kansankirkon sisään oman hiippakunnan. Hiippakunta käsittäisi koko maan ja sillä olisi oma piispa. Tätä ajatusta on esitellyt teol. lis. Sakari Korpinen. Piispa Juha Pihkala reagoi siihen sanomalla, että hiippakunnat perustuvat kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen, joista kumpikaan ei tunne valtakunnallista hiippakuntaa. Tapa toimia yhdessä pitäisi hänen mielestään löytää. Vaihtoehtona olisi sanoutua irti kirkon järjestyksestä. (Aamulehti 1.9.2002).
Yhdistyskristillisyydessä on totuttu eräänlaiseen kaksinaismoraaliin. Yhdistysten jäsenet ovat sekä kansankirkon että yhdistyksen jäseniä. Toisaalta korostetaan kovasti omaa kirkollisuutta ja puhutaan kansankirkko-organisaatiosta äitikirkkona, jota ei saa jättää. Toisaalta oma hengellinen ravinto etsitään yhdistyksen toiminnasta, mutta virallisen seurakunnan, "äitikirkon", jumalanpalveluselämä on yhdistystoimintaan verrattuna toissijaista. Kun tällä ajattelutavalla on yli satavuotiset perinteet, sen kieroutuneisuutta eivät monetkaan tajua.
Jos naispappeuden vastustajat perustavat oman kansankirkon sisällä olevan hiippakunnan, se on jollakin tavoin mahdollinen vain yhdistyksenä tai siihen verrattavana. Tämä lisäisi sekavuutta. Uuden hiippakunnan seurakuntien jäsenet olisivat edelleen asuinpaikkansa kansankirkkoseurakunnan jäseniä ja sen pappisviran alaisia, olisi tämä pappi sitten nainen tai mies. He olisivat myös virallisen piispanviran ja tuomiokapitulin alaisia, ja sen lisäksi heillä olisi oma piispansa ja oma hiippakuntansa. Piispa Pihkala on johdonmukainen: joko on mukauduttava yhteistoimintaan naispappien kanssa tai on sanouduttava irti kirkon järjestyksestä, mikä voi merkitä vain eroa kansankirkosta. Kolmas vaihtoehto on kaaos. Onko tätä mahdotonta tajuta?
Nyt olisi jälleen etsikonaika ajatella uudestaan kirkkokysymys Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Historian kulku on osoittanut oikeaksi Raamatun sanan: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan" (Gal. 5:7). Se on osoittanut vääriksi ja kohtalokkaiksi myös evankelisten johtomiesten kirkolliset ratkaisut 1920-luvulla, kun he asettuivat vastustamaan tunnustuksellisten luterilaisten seurakuntien syntyä. Olisiko aivan mahdotonta myöntää erehdys ja tehdä siitä parannus?
On myös kysyttävä, miksi juuri naisppeudesta on tullut kansankirkossa yhteistoimintaa koskeva vedenjakaja, kun sitä ei tullut mistään muusta opin asiasta, kuten esimerkiksi väärästä vanhurskauttamisopista, vapaasta ratkaisuvallasta, väärästä rippiopista ja -käytännöstä, sakramenttien merkityksen kieltämisestä, tuhatvuotisopista, karismaattisesta hurmahenkisyydestä, väärästä Raamattua koskevasta opista, historialliskriittisestä raamatuntulkinnasta, kirkon sekularisoimisesta (kirkollisvaalien politisoiminen), kirkollisesta yhteydestä anglikaanien kanssa, yhteisen vanhurskauttamisasiakirjan hyväksymisestä paavikirkon kanssa ja niin poispäin lähes loppumattomiin. Miksi vain yksi asia estää yhteistoiminnan eivätkä kansankirkon muut oppisynnit?
Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko torjuu naispappeuden pyhän Raamatun vastaisena. Kun tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat syntyivät jo 1920-luvulla, naispappeus ei ollut tapetilla eikä se siis ollut syynä kansankirkosta lähtemiseen. Oli kysymys paljon suuremmasta ja laajemmasta asiasta, nimittäin koko opista. Luterilainen uskonpuhdistus 1500-luvulla ei rajoittunut vain johonkin yhteen opinkohtaan, vaan kysymys oli kaikkien paavillisten väärinkäytösten poistamisesta ja palaamisesta joka kohdassa uskon ja opin alkulähteelle, pyhään Raamattuun eli Jumalan sanaan. Tätä merkitsi tunnustuksellisten luterilaisten seurakuntien synty 80 vuotta sitten; sitä merkitsee niiden olemassaolo tänään.
Mikä olisi siis ratkaisuksi naispappeuden vastustajille kansankirkossa? Uusi hiippakuntako ja oma piispa? Siitä Jumala heitä varjelkoon! Oikea ratkaisu ja toimintamalli olisi se, että he ensiksi todellisessa parannuksen hengessä etsisivät keskenään opillista yksimielisyyttä pyhän Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaisena ja että ne, joille Jumala sen armossaan lahjoittaisi, lähtisivät Jumalan Sanan johtamina kansankirkosta erillisen tunnustuksellisen luterilaisen seurakunnallisuuden tielle. Silloin kaikki tällaisten seurakuntien paimenet saisivat kutsunsa seurakunnilta ja olisivat kaikki oikeita piispoja ja voisivat virkaanvihkiä uusia paimenia seurakuntien kutsun ja sovitun kirkollisen järjestyksen mukaisesti, kuten Martti Luther piti Wittenbergin seurakunnan paimenia jumalallisiin oikeuksiin nähden tasavertaisina paavikirkon piispojen kanssa. Kun paimenet tuntevat oikean vanhurskauttamisopin ja sen kautta koko evankeliumin terveellisen opin he kulkevat kukin laumansa edellä ja johdattavat Kristuksen lampaita viheriäisille laidunmaille. Silloin kaikuu Kristuksen ääni, ja sitä oikeat lampaat seuraavat. Paimen kulkee edellä, lauma seuraa perässä. Jos ääni on oikea Kristuksen ääni, oikeat lampaat seuraavat, mutta muut vierastavat. Jos julistuksessa ei kaiu Kristuksen ääni, lampaat taas säikähtävät eivätkä seuraa.
Oikea kirkollinen toiminta löytyy Kristuksen kirkon puhtaita, pettämättömiä tuntomerkkejä seuraten. Ne ovat puhdas, täysialainen evankeliumin oppi ja oikein eli Kristuksen asetuksen mukaan jaetut sakramentit. Nämä osoittavat pettämättömästi, missä Kristuksen kirkko, oikea äitikirkko, on. Kristuksen kirkko ei löydy seuraamalla ihmisiä, ovatpa he miten hurskaita ja rakkaudellisia tahansa. Meissä ihmisissä on vikamme ja puutteemme, mutta Jumalan Sana ja pyhät sakramentit ovat itsessään puhtaat, varmat ja tehoisat. Niitä seuratkaamme. Kirkko löytyy vuorenvarmasti pitäytymällä sen puhtaisiin tuntomerkkeihin. Missä ne ovat, siellä täytyy olla myös Kristuksen pyhän Kirkon. Tämä Kirkko ei ole jokin ulkonainen laitos, vaan ne Kristuksen karitsaiset, jotka uskovat Häneen ja seuraavat Hänen ääntänsä.
Jumalan kansan tie on aina ollut Herran äänen seuraamista. Se on ollut toistuvaa, jatkuvaa erottautumista toishenkisistä. Nooa meni arkkiin, Israel lähti Egyptistä ja palasi Baabelista heti kun pääsi, Jeesus kärsi "ulkopuolella leirin" ja apostolit erottivat kristityt synagogasta. Kun uskonpuhdistus tuli, luterilaiset katkaisivat kaikkialla, myös Suomessa, yhteyden paavikirkkoon. Nyt kun Jumalan Sana käskee erottautumaan väärästä kirkollisuudesta ja kun esivalta uskonnonvapauslain myötä antaa siihen täydet mahdollisuudet, niin miksi Jumalan kansan pitäisi pysyä vankeudessa? Jumalan kansa ei tarvitse toiminnalleen toisoppisten tukea tai lupaa. Sille riittää se avaintenvalta, jonka Kristus on antanut uskovilleen ja jonka julkista hoitoa varten hän perusti Uuden liiton julkisen saarnaviran.
Kristus sanoo: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." (Joh. 8:31-32). Kun totuus vapauttaa, se on todella ihana vapaus. Se ei ole kuitenkaan lihalle mieluista, sillä leirin ulkopuolella kuljetaan Kristuksen pilkkaa kantaen (Hebr. 13:13). Senkin alaisina kristityllä on luja lohdutus: "Jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimen tähden Jumalaa" (1 Piet. 4:16).
Teol. tri Markku Särelä