Paavali pakanain apostoli

Heti seuraavana päivänä Paavali ja kaikki mukana olleet menivät Jaakobin tykö ja kaikki seurakunnan vanhimmat kokoontuivat sinne. Paavali kertoi heille kaikesta, mitä viimeisellä lähetysmatkalla oli tapahtunut. Efeson seurakunta oli vahvistunut. Korintton seurakunnan ongelmat olivat ratkenneet. Monet sekä juutalaiset että pakanat olivat tulleet kristityiksi. Ehkäpä hän kertoi Eutykuksestakin, joka putosi ikkunalta, kuoli ja virkosi eloon. Pakanaseurakuntien edustajat saattoivat vahvistaa kertomuksen. Matkalaisilla oli mukanaan myös lahja, joka oli pakanaseurakuntien rakkauden osoitus Jerusalemin alkuseurakunnalle.

Ilo Jerusalemin alkuseurakunnassa oli suuri. Sitä kuitenkin varjosti huoli, joka täälläkin heti Paavalille kerrottiin. Juutalaisten jopa kristittyjenkin joukossa oli paljon lainkiivailijoita ja heille oli levitetty huhua, ettei Paavali kunnioittanut Vanhan Testamentin säädöksiä. Uskonveljet tiesivät, että Paavali noudatti Jerusalemissa aikaisemmin tehtyä sopimusta. Sen mukaan pakanakristityille ei opetettu juutalaisten tapoja. Heitä oli kuitenkin kehotettu välttämään epäjumalille uhrattua lihaa ja verta ja lihaa, josta verta ei oltu laskettu.

Seurakunnan vanhimmilla oli ehdotus. Jos Paavali maksaisi kulut neljän nasiirilupauksen tehneen miehen puolesta, juutalaiset ehkä ymmärtäisivät, että Paavalikin kunnioittaa isien perimmäissääntöjä. Paavali teki ehdotuksen mukaan. Hän otti miehet seuraavana päivänä luokseen. He puhdistautuivat sääntöjen mukaan ja Paavali meni temppeliin ilmoittamaan,  milloin heidän puhdistautumispäivänsä tulisivat täyteen ja että sitä ennen jokaisen puolesta suoritettaisiin uhri.

Paavali ja nasiirilupauksen tehneeet menossa temppeliin.

 Kun määrätyt seitsemän päivää olivat menneet, Paavali meni pyhäkköön. Hän oli matkalla tavannut kaupungilla efesolaisen Trofimuksen ja keskustellut hänen kanssaan. Aasiasta kotoisin olevat juutalaiset olivat nähneet hänet ja luulivat nyt, että Paavali oli tuonut Trofimuksen mukanaan pyhäkköön. He alkoivat huutaa: "Israelin miehet auttakaa! Tämä on se mies, joka kaikkialla opettaa kaikkia ihmisiä meidän kansaamme ja lakiamme vastaan ja tätä paikkaa vastaan." He hyökkäsivät Paavalin kimppuun syyttäen Paavalia, että hän oli saastuttanut pyhäkön tuomalla sinne pakanoita. Väkeä juoksi paikalle kaikkialta. Paavali raastettiin ulos porttien ulkopuolelle ja pyhäkön portit suljettiin.

Väkijoukko halusi tappaa Paavalin. Paikalla oli joku Paavalin ystäväkin, sillä sotaväen osaston päällikölle vietiin kiireesti sana, että koko Jerusalem on kuohuksissa. Hän lähti heti paikalle mukanaan sotilaita ja sadanpäämiehiä. Kun sotilaat tulivat, juutalaiset lakkasivat lyömästä Paavalia. Päällikkö ei saanut mitään selvää ihmisjoukon metelistä ja niin hän käski sitoa Paavalin ja viedä hänet kasarmiin. Sotilaiden täytyi kantaa Paavalia, etteivät raivoisat ihmiset päässeet häneen kiinni. Kun Paavalia kannettiin, huusi väkijoukko: "Vie pois hänet!" Samalla tavoin oli huudettu Pilatuksellekin, kun hän totesi Jeesuksen syyttömäksi: "Vie pois tämä, mutta päästä meille Barabbas!" Epäusko hyökkää aina Jeesusta ja hänen uskollisia todistajiaan vastaan. Sen Paavali tiesi. Hän tiesi myös, että nytkin hänen rinnallaan seisoi Jeesus.

Sotilaat suojasivat Paavalia.

Paavali kertoi kodistaan Tarsosta ja siitä, miten hän nuorena tuli opiskelemaan Jerusalemiin Gamalielin, tunnetun opettajan luokse. Paavali kertoi, miten hän kiivaimpana lain kiivailijana vainosi Jeesukseen uskovia. Hän sai vanhimmilta kirjeitä myös Damaskoon vietäväksi, että hän voisi vangita sieltäkin kaikki kristityt. Mutta sitten Paavali kertoi, miten Jeesus ilmestyi hänelle Damaskon tiellä. Hän tuli sokeaksi, kunnes Jumala lähetti hänet Ananias-nimisen miehen tykö Damaskossa. Siellä Paavali sai paitsi näkönsä takaisin myös kasteen Herran Jeesuksen nimeen. Paavalista tuli kristitty. Kun Paavali sitten palasi Jerusalemiin, hän näki temppelissä näyssä Jeesuksen. Näyssä Paavali kertoo, miten hän oli läsnä Stefanuksen surmaamisessa vartioimassa kivittäjien vaatteita. Mutta Jeesus lähettää hänet viemään evankeliumia kauas pakanoille.

Paavalin puhe sai väkijoukon uudelleen raivoihinsa. Mellakka alkoi uudelleen. Väki alkoi huutaa, ettei Paavali saa elää ja viskoi tomua ja vaatteita. Päällikkö käski viedä Paavalin sisälle kasarmiin ruoskimalla tutkittavaksi.

Mutta kun sotilaat oikaisivat Paavalin ruoskittavaksi, sanoi Paavali sadanpäämiehelle: Onko teidän lupa ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä ilman tuomiota?" Kun sadanpäämies sen kuuli, hän meni ilmoittamaan päällikölle. Päällikkö meni Paavalin luo ja kysyi ihmeissään: "Sano minulle, oletko sinä Rooman kansalainen?" Niin Paavali vastasi: "Olen". Päällikön silmissä Paavali ei näyttänyt rikkaalta. Hän sanoi, että hän itse oli ostanut kansalaisoikeuden paljolla rahalla. Silloin Paavali sanoi: "Mutta minulla se on syntymästäni asti". Päällikkö pelästyi. Rooman kansalaisilla oli enemmän oikeuksia kuin muilla. Heitä ei esimerkiksi saanut rangaista ilman oikeuden tuomiota. Sotilaat saivat mennä pois ja päällikkö päätti tutkia Paavalin asiaa seuraavana päivänä ylipappien ja neuvoston edessä.

Rooman keisarin sotaväenosasto valvoi Jerusalemin rauhaa. Kaupunki oli levoton ja sotilaat olivat aina valmiina tarttumaan häiriöihin. Sotaväen osaston päällikkö, Klaudius Lysias oli pelastanut Paavalin kansan raivolta. Paavalia pidettiin nyt vangittuna samassa linnassa, missä Klaudius Lysias majaili. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt Paavalista ajatella, hän oli ymmällään. Paavali oli paitsi Rooman kansalainen myös juutalainen. Hän ei ollut kapinallinen eikä hän näyttänyt rikolliselta. Mutta mistä juutalaiset häntä syyttivät, sitä päällikkö ei ollut saanut selville. Siksi hän käski ylipappien ja neuvoston kokoontua käsittelemään Paavalin asiaa. Heti seuraavana päivänä Paavalin vangitsemisen jälkeen hänet vietiin neuvoston eteen.

Neuvostossa oli edustajansa ylipapeilla, kirjanoppineilla ja kansan vanhimmilla. Neuvostoon kuului kaikkiaan 71 jäsentä. Ylipapit ja kirjanoppineet  kuuluivat yleensä fariseusten lahkoon. Kansan vanhimmat olivat kaupungin ylimyksistä valittuja maallikoita. Heitä oli enemmistö. He kuuluivat saddukeusten lahkoon. Saddukeukset sanoivat, ettei ole ylösnousemusta ei enkeliä tai henkeä. Fariseukset taas uskoivat kumpaankin. Opillinen riita jakoi neuvoston kahdeksi taistelevaksi ryhmäksi.

Tämä tuomioistuin oli tuominnut Jeesuksen. Sama neuvosto tuomitsi Stefanuksen. Aikaa oli kulunut ja jäsenet neuvostossa vaihtuneet, mutta kaikki oli muuten ennallaan. Neuvostoa johti ylimmäinen pappi. Tähän aikaan sillä paikalla oli Ananias-niminen mies. Historia tuntee hänet ahneena ja väkivaltaisena. Moraalinsa puolesta hän ei lainkaan sopinut tehtävään.

Kun Paavali tuotiin sisään, hän aloitti heti puolustuspuheensa: “Miehet, veljet, minä olen kaikessa hyvällä omallatunnolla vaeltanut Jumalan edessä tähän päivään asti.“ Silloin Ananias käski lyödä Paavalia suulle. Ja Paavali vastasi: “Jumala on lyövä sinua, sinä valkoiseksi kalkittu seinä, istutko sinä minua tuomitsemassa lain mukaan ja käsket vastoin lakia lyödä minua?“ Neuvoston jäsenet alkoivat kiihtyä. Jotkut vastasivat Paavalille “Herjaatko sinä ylimmäistä pappia?“ Johon Paavali vastasi, ettei hän tiennyt, että tuo henkilö oli ylimmäinen pappi. Ehkei Paavali tuntenut häntä tai sitten Paavali tarkoitti, ettei kukaan, joka vastoin lakia käskee lyödä, voi olla oikea ylimmäinen pappi. Neuvoston jäsenet olivat kiihdyksissään. Tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Silloin Paavali huusi: “Miehet, veljet, minä olen fariseus, fariseusten jälkeläinen; toivon ja kuolleitten ylösnousemuksen tähden minä olen tuomittavana.“ Tuskin hän oli tämän sanonut, kun neuvosto jakautui kahteen riitelevään joukkoon. Syntyi kova huuto. fariseukset puolustivat Paavalia ja sanoivat, etteivät löydä mitään pahaa hänestä. Mutta saddukeukset syyttivät Paavalia yhä kiivaammin. Tilanne oli sekasortoinen. Päällikkö Klaudius Lysias pelkäsi taas Paavalin puolesta ja käski viedä hänet kasarmiin turvaan. Jokin Paavalissa herätti Klaudiuksen myötätunnon. Ehkä Klaudiuskin inhosi vääriä tuomareita, moraalittomia lainvalvojia. Paavali oli heille täydellinen vastakohta. Klaudiuksen täytyi ihailla Paavalin rohkeutta, hänen vahvaa uskoaan siihen sanomaan, jota hän julisti.

Mutta illalla kasarmissa Paavali kävi levolle yksinäisessä vankihuoneessaan. Rohkeintakin ihmistä pelottaa, kun henki on vaarassa. Varmaan Paavalinkin mieli oli levoton, mutta hän jätti itsensä, ystävänsä, kaikki seurakunnat ja koko lähetystyön rukouksessa Jumalan armolliseen huomaan. Ja yöllä Jeesus itse seisoi Paavalin luona lohduttamassa ja rohkaisemassa häntä sanoen: “Ole turvallisella mielellä, sillä niin kuin sinä olet todistanut minusta Jerusalemissa, niin sinun pitää todistaman minusta myös Roomassa.“

Yöllä Paavalin luona seisoi Jeesus.

Paavali oli päässyt turvaan neuvoston kokouksesta. Kokous oli joutunut sekasortoon eikä ollut voinut tuomita Paavalia. Juutalaisten viha ei kuitenkaan lauhtunut. Paavali piti raivata pois keinolla millä hyvänsä. Kun seuraava aamu koitti, juutalaiset kokoontuivat pitämään neuvoa. Yli neljäkymmentä miestä vannoivat valan, etteivät he söisi eivätkä joisi ennen kuin he olisivat tappaneet Paavalin. Päätös mentiin ilmoittamaan ylipapeille ja kansan vanhimmille. Nämä miehet vielä neuvoivat neuvoston jäseniä pyytämään päälliköltä tuomaan Paavali uudelleen tutkittavaksi. Silloin salaliittolaiset matkalla tappaisivat Paavalin. Ylipapeille ja vanhimmille neuvo oli mieleen ja niin päätettiin tehdä. Kauhea sopimus oli syntynyt. Mutta Jumalalla on kaikki valta. Hänellä oli toinen suunnitelma Paavalille. Paavalin piti mennä Roomaan.

Jerusalemissa asui ainakin yksi Paavalin sukulainen, hänen sisarensa poika. Ehkä hän oli opiskelemassa ylipappien johdolla tai perhe oli jostakin muusta syystä muuttanut Jerusalemiin. Nuorukainen sai kuulla salaliitosta. Hän kuunteli tarkasti, mitä Paavalille aiottaisiin tehdä. Kukaan ei ilmeisesti tiennyt, että hän oli Paavalin sukulainen. Kenenkään huomaamatta hän riensi Paavalin luo ja kertoi väijytyksestä. Silloin Paavali kutsui luoksensa erään sotilaan, joka oli sadanpäämies ja sanoi: “Vie tämä nuorukainen päällikön luo, sillä hänellä on jotakin hänelle ilmoitettavaa.“ Niin tapahtuikin ja sisarenpoika sai kertoa kaiken Klaudius Lysiakselle, sotaväen päällikölle. Päällikkö ei halunnut, että Paavalille tapahtuisi mitään pahaa. Hän kielsi poikaa kertomasta kenellekään käynnistään Klaudiuksen luona.

"Pankaa Paalavi ratsaille ja viekää hänet maaherra Feeliksin luo."

Aikaa ei ollut hukattavaksi. Klaudius Lysias ryhtyi heti toimeen. Hän päätti lähettää Paavalin keskellä yötä pois Jerusalemista Kesareaan maaherra Feeliksin luo. Salaliittolaiset luulivat saavansa Paavalin aamulla kiinni, kun häntä viedään neuvoston eteen. Mutta yön pimeimpänä hetkenä, kun koko Jerusalem nukkui, pantiin Paavali ratsaille. Hänen turvallisuuttansa vartioimaan lähti kaksisataa sotamiestä, seitsemänkymmentä ratsumiestä ja kaksisataa keihäsmiestä. Klaudius halusi olla varma siitä, että Paavali pääsisi perille. Vielä hän kirjoitti maaherra Feeliksille pitkän kirjeen.

Paavali vietiin Jerusalemista Kesareaan maaherra Feeliksin eteen. Matkalle lähdettiin keskellä yötä, salaa. Yhtä miestä kuljettamaan oli pantu kaksisataa sotamiestä ja seitsemänkymmentä ratsumiestä sekä kaksisataa keihäsmiestä. Miksi näin suuri joukko? Eihän Paavali ollut vaarallinen eikä hänen pelätty karkaavan. Sotaväen päällikkö halusi olla varma Paavalin turvallisuudesta. Juutalaiset salaliittolaiset olivat vannoneet, etteivät syö eivätkä juo ennen kuin ovat tappaneet Paavalin. He eivät kuitenkaan saaneet matkasta mitään tietoa ja perille päästiin rauhallisesti.

Juudean roomalainen maaherra Feeliks oli nuoruudessaan ollut keisari Klaudiuksen äidin orja. Hän menestyi työssään hyvin, osti itsellensä vapauden ja yleni nopeasti korkea-arvoiseen virkaan. Feeliks oli julma hallitsija, joka käytti väkivaltaa mitään kaihtamatta. Naimisissa hän ehti olla kolmasti. Hänen kolmas aviopuolisonsa oli Juudean kuninkaan Herodes Agrippan tytär Drusilla. Drusilla oli juutalainen prinsessa, eikä hänen olisi ollut lupa mennä naimisiin pakanan kanssa. Mutta Drusilla oli paitsi kaunis ja nuori, tuskin vielä 16 vuotta vanha, myös hyvin kevytmielinen. Nuoruudestaan huolimatta Drusillakin oli ehtinyt olla naimissa aikaisemmin. Tällainen oli se maaherra, jonka luokse Paavali tuotiin.

Kun Paavali sotilaiden saattamana saapui Kesareaan, sotilaat veivät hänet heti maaherra Feeliksin eteen ja antoivat sotapäällikkö Klaudius Lysiaksen kirjeen Feeliksille. Feeliks luki sen. Luettuaan kirjeen Feeliks kysyi, mistä maakunnasta Paavali oli kotoisin. Kun hänelle kerrottiin Paavalin olevan Kilikiasta kotoisin, hän sanoi kuulustelevansa Paavalia vasta, kun hänen syyttäjänsä saapuisivat paikalle. Niin Paavali jäi vankeuteen.

Viiden päivän kuluttua syyttäjät saapuivat. Joukkoa johti ylimmäinen pappi Ananias. Hän oli ottanut avukseen asianajaja Tertulluksen sekä muutamia vanhimpia. Tertullus aloitti puheen imartelemalla monisanaisesti Feeliksiä. Tuskin juutalaiset olivat niin kiitollisia kuin Tertullus väitti. Mutta Paavalia hän nimitti ruttotaudiksi ja metelinnostajaksi ja nasaretilaisten lahkon päämieheksi. Samoin hän väitti Paavalin yrittäneen saastuttaa pyhäkön. Muutkin juutalaiset yhtyivät syytöksiin. Feeliks viittasi Paavalille, että hän vuorostaan saisi puhua. Paavali aloitti puheensa suoraan ilman imarteluja kertoen, miten hän oli tullut Jerusalemiin rukoilemaan ja mitä sitten tapahtui. Jumala antoi hänelle sekä sanat että rohkeuden. Ja taas tässäkin paikassa Paavali puhui rohkeasti: ”mutta sen minä tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa ja pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus, jota nämä itsekin odottavat, sekä vanhurskasten että vääräin.”

Feeliksillä oli hyvin tarkka tieto tästä tiestä. Paavalia kuunneltuaan hän halusi lykätä asiaa ja sanoi: ”Kun päällikkö Lysias tulee tänne, tutkin minä teidän asiaanne.” Niin Paavali jätettiin vankeuteen. Feeliks antoi sadanpäämiehelle ohjeen, että Paavalia piti vartioida mutta vankeuden tulisi olla lievä niin, että Paavalin omaiset voisivat häntä palvella.

Jonkin ajan kuluttua Feeliks haetti Paavalin eteensä. Tällä kertaa hän oli vaimonsa Drusillan kanssa. Paavali puhui heille uskosta Jeesukseen. Jumalan Sana kosketti Feeliksiä. Mutta kun Paavali saarnasi vanhurskaudesta, itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, pelästyi Feeliks ja sanoi: ”Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan minä sinut taas.” Kuinka moni on Feeliksin kaltainen. Jumala kutsuu meitä lapsina ja nuorina. Jumala kutsuu meitä aikuisina ja vanhoina ja moni sanoo:  ”Joskus sitten, kun minulle sopii.” Feeliks paadutti sydämensä. Hän kutsui Paavalin usein eteensä toivoen, että Paavali antaisi hänelle rahaa vapautuakseen. Hänen ahneutensa voitti omantunnon äänen. Niin Paavali oli laittomassa vankeudessa kaksi vuotta, kunnes Feeliksin sijaan tuli toinen maaherra Porkius Festus.

Paavali oli vankina Kesareassa kaksi pitkää vuotta ilman syytä. Maaherra Feliks halusi saada juutalaisten suosion eikä vapauttanut Paavalia, vaikkei löytänytkään Paavalista mitään syytä. Feliksin jälkeen tuli maaherraksi Festus. Juutalaiset näkivät tilaisuutensa koittaneen, kun uusi maaherra aloitti työnsä. He pyysivät Paavalia Jerusalemiin tutkittavaksi. Tarkoituksena oli hyökätä Paavalin kimppuun matkalla ja tappaa hänet. Festus ei kuitenkaan suostunut vaan kutsui juutalaisten päämiehet Kesareaan esittämään syytöksensä Paavalia vastaan.

Festus istui tuomarinistuimelleen ja käski tuoda Paavalin eteensä. Juutalaiset, jotka olivat tulleet Jerusalemista, asettuivat hänen ympärilleen ja tekivät raskaita syytöksiä, joita he eivät kuitenkaan pystyneet näyttämään toteen. Paavali puolustautui ja sanoi: ”Minä en ole mitään rikkonut juutalaisten lakia enkä pyhäkköä enkä keisaria vastaan.” Niin Festus juutalaisten mieliksi kysyi Paavalilta: ”Tahdotko lähteä Jerusalemiin ja siellä vastata näihin syytöksiin minun edessäni?” Paavali aavisti, että juutalaisilla oli salajuoni. Olivathan he kerran vannoneet tappavansa Paavalin. Niinpä Paavali vastasi: ”Minä seison keisarin tuomioistuimen edessä, ja sen edessä minut tuomittakoon. Juutalaisia vastaan en ole mitään rikkonut, niinkuin sinäkin aivan hyvin tiedät. Vaan jos muuten olen rikkonut ja tehnyt jotakin, mikä ansaitsee kuoleman, en pyri pääsemään kuolemasta; mutta jos se, mistä nämä minua syyttävät, on perätöntä, niin ei kukaan voi luovuttaa minua heille. Minä vetoan keisariin.”

"Minä vetoan keisariin."

Niin siis Paavali vetosi keisariin, jolla oli Rooman valtakunnan korkein tuomiovalta. Siihen hänellä oli Rooman kansalaisena oikeus.
Niinpä Paavalin seuraava matka olisi Roomaan. Sinne hän oli halunnut. Sinne Jumala lähetti hänet näin merkillisellä tavalla. Mutta sitä ennen tapahtui vielä monta ihmeellistä asiaa.

Bernike oli oikeastaan Agrippan sisar. Hän oli aikaisemmin ollut naimisissa , mutta oli jättänyt miehensä ja asui nyt veljensä kanssa. Feeliksin puoliso Drusilla, josta aiemmin on kerrottu, oli myös heidän sisarensa. Kaikki kolme sisarusta korkeista maallisista asemistaan huolimatta olivat hyvin paheellisia, kuten heidän isänsä kuningas Herodes Agrippa oli aikanaan ollut. He tunsivat hyvin juutalaisten uskontoa, mutta olivat silti julkijumalattomia.

Kuninkaalliset viipyivät useita päiviä ja Festus kertoi vierailleen vangista, joka oli ollut jo kaksi vuotta Kesareassa tutkintovankeudessa. Hän kertoi, että Paavali oli vedonnut keisariin. Festus tarvitsisi nyt apua kirjeen kirjoittamisessa keisarille. Hän itse ei tuntenut niin hyvin juutalaisten uskontoa. Juutalaiset vaativat kuoleman rangaistusta Paavalille, mutta Festuksen mielestä kyse oli pelkästään kiistakysymyksestä, joka liittyi juutalaisten uskontoon. Kuningas Agrippa kiinnostui tapauksesta. Hänkin halusi kuulla tuota merkillistä miestä.

Kun sitten Agrippa ja Bernike suurella komeudella menivät kaupungin oikeussaliin päällikköjen ja ylhäisten miesten kanssa, tuotiin Paavali sinne Festuksen käskystä. Paavali tiesi, millainen Agrippan isä, Herodes, oli ollut. Hän oli vainonnut seurakuntaa raivokkaasti. Hän oli mestauttanut Jaakobin ja vangituttanut Pietarin. Mutta Jumala vapautti Pietarin. Lopulta Herodesta kohtasi äkkikuolema, kun hän ylpeänä otti Jumalan kunnian itselleen. Paavali turvasi nytkin Jumalaan.

Luukas oli sekä lääkäri että evankelista. Tältäkin matkalta hän merkitsi tapahtumat tarkkaan muistiin. Hän myös piti Paavalin terveydestä huolta. Aristarkuskin oli Paavalin pitkäaikainen työtoveri ja uskollinen ystävä. Hän oli kotoisin Tessalonikan kaupungista. Uskonsa tähden hän oli hengenvaarassa Efesossa syntyneessä metelissä, jonka nostattivat hopeasepät Artemis-jumalattaren puolesta. Aristarkus seurasi Paavalia kolmannelta lähetysmatkalta Efesosta Jerusalemiin.  Kun sadanpäämies Julius ei asettanut estettä, hän lähti myös vaaralliselle merimatkalle kohti Roomaa ollakseen Paavalin apuna.

Julius kohteli Paavalia ystävällisesti. Paavalin vointi ei ollut hyvä, vaikka hänen mielensä oli rohkea. Niinpä, kun laiva seuraavana päivänä tuli Siidoniin, sai Paavali mennä maihin ystäviensä luo hoitoa saamaan.

Tuulet kääntyivät vastaisiksi. Laiva purjehti Kypros-saaren suojassa Lykiaan Myrran satamaan. Siellä sadanpäämies Julius löysi laivan, joka oli matkalla Italiaan. Vangit ja sotilaat siirrettiin siihen ja purjehdus jatkui. Merenkäynti oli kova. Laiva pääsi vaivoin Gnidon sataman kohdalle, mutta ei päässyt satamaan tuulen takia. Matkaa oli jatkettava. Vihdoin Kreetan saari alkoi suojata ja laiva luovi saaren rannikkoa pitkin. Laskettiin maihin paikassa, jonka nimi oli Kauniit Satamat. Purjehtiminen kävi yhä vaarallisemmaksi. Paavali varoitti miehistöä jatkamasta matkaa, mutta koska satama oli talvehtimiseen sopimaton, useimpien mielestä piti yrittää Foiniksiin talveksi. Foiniks on satama Kreetan saaren länsipäässä.

Kun sitten tuulen suunta kääntyi eteläiseksi, miehistö uskoi olevan sopiva aika lähteä Foiniksiin. Ankkurit nostettiin ja laiva purjehti lähellä Kreetan rannikkoa länttä kohti. Ei kestänyt kauankaan, kun puhkesi rajuilma. Laiva ryöstäytyi hallinnasta ja joutui tuuliajolle. Ajelehdittiin Klauda-nimisen saaren kohdalle. Siinä laiva saatiin taas hallintaan, ryhdyttiin varokeinoihin, ettei ajauduttaisi Afrikan rannikolla oleville hiekkasärkille, Syrteille. Laivan ympäri sidottiin köysiä, purjeet laskettiin alas ja ajelehdittiin merelle. Rajuilma raivosi. Lastia heitettiin mereen, jopa laivan kalustokin. Taivas raivosi mustana, ei näkynyt aurinkoa, ei tähtiä, joiden avulla piti suunnistaa. Ei enää tiedetty, missä oltiin ja minne oltiin menossa. Lopulta katosi kaikki toivo. Koko miehistö ja matkustajat uskoivat kuoleman tulleen eikä kukaan syönyt eikä juonut. Silloin Paavali nousi puhumaan: ”Miehet, teidän olisi pitänyt noudattaa minun neuvoani, eikä lähteä Kreetasta, silloin tätä vahinkoa ei olisi tapahtunut. Mutta minä kehotan teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä ei yksikään teistä huku, ainoastaan laiva hukkuu. Sillä tänä yönä seisoi minun tykönäni sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä palvelen ja sanoi: `Älä pelkää, Paavali, keisarin eteen sinun pitää menemän; ja katso, Jumala on lahjoittanut sinulle kaikki, jotka sinun kanssasi purjehtivat`. Olkaa sen tähden rohkealla mielellä, miehet; sillä minulla on se usko Jumalaan, että käy kuin minulle on puhuttu. Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua.”

Laiva yritti päästä Foiniksiin. Matkalla puhkesi rajuilma ja laiva joutui tuuliajolle.

Paavali oli vangittuna matkalla Roomaan. Laivalla oli Paavalin ja hänen tovereidensa lisäksi muitakin vankeja, sotilaita, merimiehiä ja kenties muitakin matkalaisia, kaikkiaan 276 henkeä. Laiva ajelehti myrskyssä, kaikki mahdollinen lasti oli heitetty mereen. Matkustajat ja miehistö olivat epätoivoisia. Vain Paavali puhui rohkeasti Jumalaan turvaten. Kaksi viikkoa oli ajelehdittu, kunnes yöllä miehistö huomasi, että vesi kävi matalammaksi. Lähestyttiin rantaa. Laivan perästä laskettiin ankkurit, ettei ajauduttaisi karille. Niin odotettiin aamun koittoa. Merimiehet yrittivät karata ja he sitä varten he laskivat veneen laivasta mereen, mutta Paavali huomasi heidän aikeensa ja sanoi sadanpäämiehelle ja sotilaille: ”Elleivät nuo pysy laivassa, niin te ette voi pelastua.” Silloin sotamiehet hakkasivat veneen köydet irti ja se pääsi menemään.

Hiukan ennen päivän valkenemista Paavali kehotti kaikkia nauttimaan ruokaa: ”Tänään olette jo neljättätoista päivää odottaneet ja olleet syömättä ettekä ole mitään ravintoa ottaneet. Sentähden minä kehotan teitä nauttimaan ruokaa, sillä se on tarpeen meidän pelastuaksemme; sillä ei yhdeltäkään teistä  ole hiuskarvaakaan päästä katoava.” Kun Paavali oli tämän sanonut, hän otti leivän ja kiitti Jumalaa kaikkien nähden, mursi ja rupesi syömään. Silloin kaikki tulivat rohkealle mielelle ja rupesivat hekin syömään. Sen jälkeen laivaa kevennettiin vielä heittämällä viljalasti mereen.

Päivä nousi. Edessä oli saari ja saaren rannassa näkyi lahti, johon saatettiin laskea laiva. Ankkurit hakattiin irti ja jätettiin mereen ja laiva ohjattiin lahteen. Laiva joutui kuitenkin riutalle, keulapuoli tarttui kiinni mutta peräpuoli hajosi ryskyen aaltojen voimasta. Hätää ei kuitenkaan enää ollut. Ranta oli lähellä. Sotilaat pelkäsivät vankien karkaavan, mutta sadanpäämies kielsi tappamasta heitä, sillä hän tahtoi säästää Paavalin. Niinpä sitten sadanpäämies kehotti uimataitoisia ensin lähtemään rantaa kohti. Loput saivat laivankappaleita ja muita lautoja, joiden varassa pääsivät rantaan. Niin kaikki pelastuivat, kuten Paavali oli sanonutkin.

Tässäkin tapahtumassa me näemme ihmisen pienuuden. Me olemme avuttomat luonnon voimien edessä. Ei ole turvaa toisesta ihmisestäkään. Moni haluaa vaaran uhatessa pelastaa vain oman nahkansa kuten merimiehet tässä. Mutta meidän Taivaallinen Isämme ei meitä jätä eikä hylkää. Hän pelasti Paavalin ja kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan. Hän myös varjelee meitä, mitkä vaiheet meitä ikinä elämässä kohtaavatkin. Siksi me saamme kulkea turvallisella mielellä Jeesuksen omina kohti taivaan kotia.

Laiva haaksirikkoutui, mutta kaikki pääsivät rantaan.