Paavali pakanain apostoli

Paavali pakanain apostoli

Paavalin tutkintavankeus alkaa

Rooma.jpg
 
Rooma

Märkinä ja kylmissään haaksirikkoiset pääsivät rannalle. Paikalle tuli saaren asukkaita ja he kertoivat, että saaren nimi oli Melite. He olivat ystävällisiä ja halusivat auttaa hätään joutuneita. Ilma oli käynyt kylmäksi ja alkoi sataa.

Pa57.jpg
Kun Paavali vei risuja nuotioon, kyykäärme tarttui hänen käteensä.

Saarelaiset sytyttivät nuotion, jonka ääressä oli hyvä lämmitellä. Paavali halusi myös osallistua työhön ja kokosi kasan risuja ja vei ne nuotioon. Mutta risukasassa olikin kyykäärme, joka nuotion kuumuuden takia tuli esiin ja kävi kiinni Paavalin käteen. Kun asukkaat näkivät kyyn, he sanoivat toisilleen: "Varmaan tuo mies on murhaaja, koska kostotar ei sallinut hänen elää, vaikka hän pelastuikin merestä." Mutta Paavali ravisti kättään ja kyy putosi tuleen eikä hänelle tullut mitään vahinkoa. Ihmiset katsoivat Paavalia kummissaan, he odottivat, että käsi turpoaisi tai että Paavali kuolisi, mutta mitään ei tapahtunut. Paavali jatkoi työtään entiseen tapaan. Nyt saarelaiset alkoivat luulla Paavalia jumalaksi.

Saarelaisten johtajan nimi oli Publius. Hänellä oli maatiloja lähellä sitä paikkaa, mihin haaksirikkoiset rantautuivat. Paavali seurueineen pääsi hänen luokseen ja hän piti heitä kolme päivää vieraanansa.

Publiuksen isä makasi sairaana kuumeessa ja punataudissa. Paavali meni hänen luoksensa, rukoili ja pani kätensä hänen päälleen ja paransi hänet. Tieto ihmeestä levisi saarella nopeasti ja muutkin sairaat, mitä saarella oli, tulivat Paavalin luokse ja heidät parannettiin.


Näin Meliten asukkaat ja heidän johtajansa saivat kuulla evankeliumia Jeesuksesta. Jumala oli ihmeellisesti johdattanut Paavalin näiden ihmisten luokse. Moninkertainen ihme oli tapahtunut: matkalaiset pelastuivat kuolemasta myrskyävään mereen ja saarelaiset iankaikkiselta kuolemalta. Paavali matkaseurueineen sai vastaanottaa monenlaisia kunnian ja rakkauden osoituksia. Kun matka kolmen kuukauden kuluttua jatkui, antoivat saarelaiset heidän mukaansa kaikea, mitä he saattoivat tarvita.

Saaren satamassa oli aleksandrialainen laiva, jolla oli merkkinä Kastorin ja Polluksin kuva. Se oli viettänyt talven Melitessä ja oli nyt lähdössä. Siihen laivaan Paavali ystävineen nousi jätettyään jäähyväiset saarelaisille.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Syrakuusa, siellä viivyttiin kolme päivää, sieltä kierrettiin Reegioiniin ja etelätuulen mukana Puteoliin. Puteoliissa Paavali ystävineen tapasi uskonveljiä. Tännekin oli evankeliumi jo levinnyt ja seurakunta syntynyt. Tämän seurakunnan luona Paavali viipyi kokonaisen viikon. Varmasti heillä oli paljon puhumista. Paavali kertoi lähetysmatkoistaan ja vankeudestaan ja varsinkin siitä, miten hän oli tälle matkalle Roomaa kohti joutunut. Puteolin seurakunta taas saattoi kertoa, miten kristinusko oli levinnyt Roomaan ja millaisia vaiheita uskovilla täälläpäin oli. Yhteinen usko, toivo ja ilo yhdistivät heitä.

Sitten tuli aika lähteä Roomaan.

Rooman kristityt olivat saaneet tiedon, että Paavali oli tulossa Roomaan. Paavali oli heille tuttu sekä kirjeistään että matkustavaisten puheista. Paavali oli vuosia aikaisemmin Korinttossa ollessaan kirjoittanut Rooman kristityille pitkän ja tärkeän kirjeen. Ja nyt he saisivat tavata henkilökohtaisesti tämän pakanain apostolin. Muutamat seurakuntalaiset lähtivät Paavalia vastaan päivän matkan päähän Roomasta, Appii Forumiin asti. Vielä lisää vastaanottajia liittyi joukkoon vähän ennen Roomaa Tres Tabernaessa (suomeksi kolme majataloa). Muutamat olivat varmaan Paavalille entuudestaan tuttuja lähetysmatkoilta. Tapaamisessa oli sekä jälleennäkemisen riemua että ensitapaamisen iloa. Kun Paavali näki vastaanottajansa, hänen mielensä täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja hän sai rohkeutta.

 

Pa58.jpg 

Matka kulki pitkin Via Appiaa, Rooman kuuluisinta tietä. Se oli leveä, kivillä päällystetty, suora tie. Siellä oli nähty kulkevan monenlaista väkeä: Keisari henkivartioineen, Rooman kuuluisia legioonia, sotapäälliköiden voittojaan juhlivia riemukulkueita, kauppiaita ja muita matkustavaisia. Mutta surkeimpia kaikista olivat vankisaattueet. Synkät, kahleisiin sidotut ihmiset laahustivat vastahakoisesti sotilaiden hoputtaessa eteenpäin. Ohikulkijoiden korviin kuului kirouksia, piiskanlyöntejä ja vaikerrusta.

 

Pa61.jpg

Tällä kertaa Roomaan saapui seurue, joka poikkesi kaikista muista. Se oli vankisaattue vartijoineen, joukossa kahleita kantava Paavali. Mutta mukana oli muitakin, Paavalin ystäviä ja Rooman seurakunnan vastaanottojoukko. Varmaan tämä joukko herätti kummastusta, kaikkien kasvoilla oli ilo ja rauha ja he keskustelivat innokkaasti keskenään. Mitä iloitsemista saattoi olla vangin tulossa Roomaan tuomiolle?

Sadanpäämies Julius vei vankisaattueen perille. Hän oli syvästi kiintynyt Paavaliin ja puhui luultavasti Paavalin puolesta. Hän ja muut Paavalin vartijat tiesivät, ettei Paavali ollut tehnyt mitään rikollista. He olivat kokeneet suuria ihmeitä matkan aikana ja saaneet paljon lohdutusta, kun Paavali puhui heille Jumalan Sanaa. Niinpä Paavalia ei pantu vankityrmään tavallisten vankien tavoin, vaan hän sai asettua asumaan omaan vuokra-asuntoon, jossa hän sai asua häntä vartioivan sotamiehen kanssa. Paavalin toive päästä Roomaan oli toteutunut. Mutta miten kummallisella tavalla! Jumalan tiet ovat meille usein mahdottomat käsittää, sen vain tiedämme, että ne ovat meille parhaaksi. Paavali oli vankeutensa johdosta saanut todistaa Jeesuksesta kuninkaiden, maaherrojen ja korkeiden sotapäälliköiden edessä. Jumalan Sanasta olivat päässeet osallisiksi kaikki haaksirikkoutuneen laivan matkustajat sekä myös syrjäisen Meliten saaren asukkaat. (nykyisin Malta) Paavalille oli tärkeintä saada todistaa Jeesuksesta. Kerran hän kirjoitti korinttolaisille: ”Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!”

Pa64.jpg 

Päästyään Roomaan Paavali aloitti heti lähetystyön. Ensimmäiseksi hän kutsui kokoon juutalaisten johtohenkilöt. Hän halusi puhua heimoveljilleen, että heidän Messiaansa, jota he odottivat, oli jo tullut. Paavali kertoi heille, miten hän oli Roomaan joutunut. Juutalaiset sanoivat, etteivät olleet kuulleet hänestä mitään pahaa ja niin he halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanottavanaan. Niin he määräsivät päivän ja heitä tuli vielä suurempi joukko Paavalin majapaikkaan kuulemaan Paavalin todistusta. Paavali puhui heille aamuvarhaisesta iltaan saakka selittäen ja todistaen Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta. Mutta he eivät uskoneet Paavalin todistusta Jeesuksesta. Niin he erosivat ja Paavali sanoi heidän lähtiessään: "Oikein on Pyhä Henki puhunut profeetta Esaiaan kautta teidän isillenne, sanoen: 'Mene tämän kansan luo ja sano: Kuulemalla kuulkaa älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää älkääkä käsittäkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, että he eivät näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.'  Olkoon siis teille tiettävä, että tämä Jumalan pelastussanoma on lähetetty pakanoille; ja he kuulevat sen."

 

Pa59.jpg

Roomassa Paavali asui erillisessä asunnossa vartioituna kaksi vuotta ja hän sai ottaa vastaan vieraita. 

 

Rooman valtakunnan Aasia –nimisessä provinssissa oli pieni paikkakunta, jonka nimi  oli Kolossa. Se oli aikaisemmin ollut kukoistava teollisuuskaupunki, mutta Paavalin aikana se oli jäänyt syrjään. Se sijaitsi Meander-joen sivujoen varrella tuliperäisellä alueella. Paavalin lähetysmatkat olivat kulkeneet sekä Kolossan eteläpuolitse että pohjoispuolitse, mutta siellä Paavali ei ollut käynyt. Seurakunta oli syntynyt sinne Epafras -nimisen pastorin työn tuloksena. Seurakunta oli vielä nuori, mutta siellä oli hyvä järjestys ja luja usko Kristukseen. Jokin oli kuitenkin aiheuttanut seurakunnassa hämmennystä. Pastori Epafras oli vakavasti huolissaan seurakuntansa tilasta ja kohtalosta, siksi hän lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalle Roomaan.

Matkalla Epafras poikkesi Filipissä ja sai toimittaa Filipin seurakunnan lähetin virkaa ja tuoda Filipin seurakunnan lähetyksen Paavalille. Raamattu kutsuu Filipin seurakunnan lähettiä nimellä Epafroditus, mutta on useita syitä olettaa, että Epafras ja Epafroditus olivat sama henkilö. Oma seurakunta kutsui pastoriaan lyhennetyllä nimellä tuttavallisesti, mutta Filipin seurakunta puhutteli häntä koko nimellä. (Lue aiheesta lisää: Kolossan seurakunta, Markku Särelä, STLK, 1974)

Matka Roomaan oli vaarallinen ja lopputulos oli, että Epafras vangittiin. Näin hänestä tuli Paavalin vankitoveri, samoin oli käynyt Aristarkukselle ja Timoteuksellekin.

Paavali sanoo Epafraasta, että hän on uskollinen Kristuksen palvelija. Hän on esimerkki hyvästä sielunpaimenesta. Epafras oli väsymätön esirukoilija. Hän rukoili oman seurakuntansa jäsenten puolesta mutta myös naapuriseurakunnan Laodikean puolesta ja myös Hierapolissa olevien kristittyjen puolesta. Ehkä seurakunnat noilla paikkakunnilla olivat syntyneet kolossalaisten lähetystyön tuloksena tai yhteistyö muutoin oli voimakasta. Epafraalla oli aivan erityinen huolen aihe. Kolossan seurakuntaan oli päässyt joku tai joitakuita hurmahenkisiä, jotka levittivät harhaoppia. Uskovilta vaadittiin ihmistekoja, erikoisia juhlatapoja ja korostettiin näkyjä. Epafras vastusti sellaista julistusta, hän tahtoi seurakunnan toimivan raittiilla tavalla Jumalan Sanaan perustuen. Epafras tarvitsi tukea, siksi hän tuli hakemaan vahvistusta opetukselleen Paavalilta ja lähti vaivojaan kaihtamatta matkalle Roomaan.

Pa62.jpg
Epafras oli vakavasti sairas.

Paavali kirjoitti tärkeän kirjeen kolossalaisille korostaen Jeesuksen hankkimaa sovitusta, johon ihminen ei voi eikä saa mitään lisätä. Kirjeen toisena kirjoittajana mainitaan Timoteus. Kirjeessä menevät seurakunnalle myös Epafraan omat terveiset. Epafras ei voinut lähteä paluumatkalle kotiseurakuntaansa, sillä hän oli vankina. Epafras oli myös vakavasti sairaana, jopa kuolemankielissä. Emme tiedä, miksi hän sairasti, oliko häntä pahoinpidelty, oliko hän joutunut näkemään nälkää ja kurjissa oloissa  saanut jonkin tarttuvan taudin. Alkukirkon pyhät joutuivat kestämään meille aivan käsittämättömiä vaikeuksia evankeliumin tähden. Kuitenkin hän jaksoi rukoilla ja kantaa huolta seurakunnastaan.

Paavalin luona Roomassa oli myös Tykikus. Hän sai tehtäväkseen viedä Paavalin kirjeen Kolossan seurakunnalle. Mitä sitten tiedämme tästä lähetistä? Apostolien Teoissa mainitaan aasialainen Tykikus samassa yhteydessä kuin Aristarkuskin. Hän siis useiden muiden saattajien mukana seurasi Paavalia Jerusalemiin Efeson hopeaseppien aiheuttaman mellakan jälkeen.

Paavali kirjoittaa suosituksen Tykikuksesta Kolossan seurakunnalle: ” Kaikista minun oloistani antaa teille tiedon Tykikus, rakas veli ja uskollinen palvelija, minun kanssapalvelijani Herrassa. Hänet minä lähetän teidän tykönne juuri sitä varten, että saisitte tietää tilamme ja että hän lohduttaisi teidän sydämiänne”. Paavali lopettaa kirjeensä kolossalaisille: ”Ja sanokaa Arkippukselle: "Ota vaari virasta, jonka olet saanut Herrassa, että sen täysin toimitat." Tervehdys minulta, Paavalilta, omakätisesti. Muistakaa minun kahleitani. Armo olkoon teidän kanssanne.” Arkippus oli nyt Kolossan seurakunnan paimenena, hänet tiedettiin uskolliseksi, mutta hänkin tarvitsi rohkaisua ja kehotusta erikoisesti nyt, kun Epafras oli poissa ja harhaopettajien vaikutus piti perata pois seurakunnasta. Kolossan seurakunta oli elävä, taisteleva seurakunta. Jumalan Sanalla se oli saavuttava voiton.

Tykikus sai matkaansa kolme tärkeää kirjettä, jotka hän uskollisesti saattoi perille. Ensimmäinen meni Efesoon, toinen Kolossaan ja kolmas eräälle seurakunnan jäsenelle, Filemonille.  Tykikuksen mukana matkusti myös Onesimus.

Pa65.jpg
Paavali ja sairasvuoteella lepäävä Epafras käyvät yhdessä läpi kirjeitä,
joita Paavali lähetti eri puolille valtakuntaa syntyneille seurakunnille niiden uskon vahvistamiseksi.

Paavalin aikana Rooman valtakunta oli valloittanut lähes koko tunnetun maailman ja Rooma oli sen pääkaupunki. Valtakunnan rajojen sisällä vallitsi kuuluisa Pax Romana, Rooman rauha, vaikka rajoilla oli ajoittain kahakoita. Rajamaakuntien asukkaat olivat myös taipuvaisia kapinoimaan uusia hallitsijoitaan vastaan kuten esimerkiksi juutalaiset. Mutta muuten valtakunnassa oli turvallista. Tieteet ja taiteet kukoistivat. Roomaan virtasi kaikkinaisia kansallisuuksia ja heidän mukanaan monenlaisia pakanauskontoja.

Rooma oli rikas. Yhteiskunnassa oli rikkaat ylimykset, hyvin toimeen tulevat sotilaat, kauppiaat ja käsityöläiset. Vain pienellä osalla ylhäisiä henkilöitä oli Rooman kansalaisoikeudet. Kansalaisuuden saattoi saada syntymässä perheen perintönä niin kuin Paavali oli saanut, mutta myös ostamalla. Hinta oli kallis, joten siihen oli vain rikkaimmilla varaa. Kansalaisilla oli oikeuksia, joita muilla ei ollut. Heitä ei esimerkiksi voinut rangaista ilman laillista tuomiota. Äärimmäisessä tapauksessa kansalainen saattoi asiassaan vedota keisariin. Niin myös Paavali oli tehnyt ja siksi hän oli nyt Roomassa.

Pa68.jpg 

Suuri joukko ihmisistä oli orjia. He olivat isäntiensä omaisuutta vailla ihmisoikeuksia. Heitä saattoi ostaa ja myydä, heitä piiskattiin ja ruoskittiin, jos he eivät osanneet olla isännilleen mieliksi. Heidän henkensä ei ollut minkään arvoinen. Jos orja karkasi, hänet sai kuka tahansa tappaa. Kuitenkin monet orjat olivat taitavia, lahjakkaita ja sivistyneitä. Varakkaiden perheiden lapsilla oli yksityisopettajana tavallisesti sivistynyt orja. Hyvän isännän luona uskollinen ja taitava orja saattoi päästä huomattavaankin asemaan, mutta enimmäkseen orjien osa oli kurja.

Paavali tapasi Roomassa erään isäntänsä luota karanneen orjan. Miehen nimi oli Onesimus. Hän oli karannut Kolossasta Filemonin luota, joka oli harras kristitty. Filemon lienee myös ollut melko varakas, sillä hänellä oli niin iso koti, että se oli koko seurakunnan kokoontumispaikka. Sinne myös Paavali pyysi Filemonia valmistamaan hänelle majoitustilaa, kun Paavali matkallaan sinne poikkeasi. Onesimus oli jotenkin osunut kuulemaan Paavalin julistusta Roomassa. Jumalan Sana vaikutti hänen sydämeensä ja Jeesus pysäytti karkulaisen matkan. Hän muisti isäntänsä hyvyyttä, hän tahtoi palvella myös Paavalia niin kuin vain parhaiten osasi.

Paavali kirjoitti kirjeen Filemonille. Siinä hän pyysi, että Filemon ottaisi Onesimuksen takaisin rakkaana veljenä. Vielä Paavali vakuutti, että jos Onesimus on jotakin vahinkoa aiheuttanut isännälleen, Paavali maksaisi sen henkilökohtaisesti. Lue, miten kauniisti Paavali kirjoittaa:

”Niin rakkauden tähden minä kuitenkin mieluummin pyydän, ollen tämmöinen kuin olen, minä vanha Paavali, ja nyt myös Kristuksen Jeesuksen vanki - pyydän sinua poikani puolesta, jonka minä kahleissani synnytin, Onesimuksen puolesta,sinulle ennen hyödyttömän, mutta nyt sekä sinulle että minulle hyödyllisen, hänet minä lähetän sinulle takaisin, hänet, se on: oman sydämeni.

Olisin tahtonut pidättää hänet tykönäni, että hän sinun sijassasi olisi palvellut minua, joka olen evankeliumin tähden kahleissa; mutta ilman sinun suostumustasi en tahtonut tehdä mitään, ettei hyvyytesi olisi ikäänkuin pakollinen, vaan vapaaehtoinen.

Sillä ehkäpä hän sentähden joutui eroamaan sinusta ajaksi, että saisit hänet takaisin iäksi, ei enää orjana, vaan orjaa enempänä: rakkaana veljenä, ylen rakkaana jo minulle, kuinka paljoa enemmän sitten sinulle, sekä ihmisenä että Herran omana!”

Kirjeen vei perille Tykikus kuten Kolossan seurakunnallekin menneen kirjeen. Varmasti Onesimuksen paluumatka Tykikuksen kanssa oli jännittävä. Varmaankin hän oli peloissaan, sillä hänelle kuului kuolemanrangaistus. Mutta toisaalta uskon ilo täytti hänen sydämensä ja toivo ja luottamus siihen, että Filemon, joka oli saman Herran palvelija ja siis hänen veljensä, varmasti antaisi hänelle anteeksi. Niin sitten tapahtuikin.

Paavali ei vastustanut yhteiskunnan järjestystä, vaikka se oli epäoikeudenmukainen monille sen jäsenille. Kuitenkin kristinuskon rakkauden ja veljeyden sanoma vähitellen mursi orjuuden myös yhteiskuntaelämästä, kun uskovia henkilöitä tuli hallitsijoiksi. Raamattu opettaa meitä olemaan kuuliaisia esivallalle ja yhteiskunnan järjestykselle kuitenkin niin, että tottelemme enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän ei tule taistella vääryyttä vastaan terroriteoilla, väkivallalla tai minkäänlaisella laittomuudella. Oikeutta pitää edistää rohkeasti laillisilla keinoilla, mutta Jumalan Sanan vastaiseen tekoon ei pidä suostua esivallankaan vaatimuksesta.

Onko meidän yhteiskunnassamme enää orjia? Voi, valitettavasti niin monet ovat ihmisten orjia, yleisen mielipiteen orjia, huumaavien aineiden orjia, monenlaisten himojen orjia. Raamattu sanoo jokaista ihmistä synnin orjaksi, jos hän ei usko Jeesukseen. Se on kuvaava vertaus. Jumalattoman ihmisen osa on kurja. Sielunvihollinen ei anna rauhaa eikä toivoa. Ja pahinta on, että epäuskossa pysyvä synnin orja joutuu kerran iankaikkiseen kadotukseen, sinne missä on itku ja hammasten kiristys.

Mutta kiitos olkoon Jeesuksen, hän on tullut vapauttamaan kaikki synnin orjat! Kun uskomme syntimme anteeksi Jeesuksessa, me emme enää ole orjia vaan vapaita armolapsia, kuten Onessimus ja Filemon. Paavali kirjoitti Rooman kristityille: ”Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: "Abba! Isä!" ja galatalaisille: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”

Sinä aikana, jolloin Paavali oli Roomassa vankeudessa, keisarina oli Nero, yksi hirveimmistä hallitsijoista, jotka historia tuntee. Tämä Paavalin ensimmäinen vankeus Roomassa kesti parin vuoden ajan, sen jälkeen Paavali pääsi vapauteen. Raamattu ei kerro, käsittelikö keisari Paavalin asian vai raukesiko se. Juutalaisten hanke Paavalia vastaan kuitenkin kariutui.

Ennen Neroa keisarina oli Klaudius, josta tuli Neron isäpuoli, kun hän meni naimisiin Neron äidin, Agrippinan kanssa. Agrippina oli kolmatta kertaa naimisissa ja hänen kunnianhimoinen tavoitteensa oli saada pojastaan Nerosta seuraava keisari. Kun Nero oli kaksitoistavuotias, äiti hankki hänen opettajakseen Senecan, joka oli stoalainen filosofi, kaunopuhuja ja kirjailija. Hän saavutti suuren vaikutusvallan kevytmieliseen Neroon niin, että Neron tullessa keisariksi 16-vuotiaana, todellisesti maata hallitsi Seneca.

Keisari Nerollakin oli aluksi ihanteita. Hän ihaili kreikkalaista taidetta. Hallitustehtävät hän jätti Senecan ja muiden ylhäisten henkilöiden haltuun ja keskittyi taiteisiin. Hän halusi tulla suureksi runoilijaksi ja näyttelijäksi. Kummassakaan taiteen lajissa hänen lahjojaan ei arvostettu, hän oli lähinnä surkuhupaisa. Mutta kukaan ei tohtinut sanoa sellaista ääneen, keisarin esityksille osoitettiin suosiota ja hänen lahjakkuuttaan ylistettiin, muuten oli henki vaarassa.Neron ensimmäinen puoliso oli jaloksi mainittu Octavia, joka oli Klaudiuksen ja hänen ensimmäisen vaimonsa Messalinan tytär. Octavia oli nähnyt isänsä kuolevan myrkytettynä ja äitinsä mestauksen. Vielä hän joutui näkemään veljensäkin surmattuna. Octavian veli oli edellisen keisarin poikana uhka Neron keisariudelle ja siksi Neron äiti yllytti Neroa häntä vastaan. Neron toimesta hänet myrkytettiin päivällisillä. Nuoren Octavian elämä keisarinnana oli varmasti pelon täyttämää eikä sitä tehnyt onnellisemmaksi se, että Nero irtautui Senecan vaikutuksesta vuosien kuluessa ja alkoi yhä enemmän antautua intohimojensa valtaan.

Senecan kirjoituksista löytyy monia yhtymäkohtia kristinuskoon. Ensiksikin hän oli luopunut roomalaisten monijumalaisesta uskonnosta. Hän puhui Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. Hän myös nimitti Jumalaa Isäksi. Hän piti kaikkia ihmisiä veljinään, jopa hän piti orjiakin ihmisinä, mikä oli vastoin sen ajan käsityksiä. Seneca puhui myös synnistä sanoen: ”Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön.” Senecasta ei kuitenkaan kerrota, että häntä olisi kastettu. Hän luultavasti filosofina arvosti kristinuskon ajatusmaailmaa, muttei kuitenkaan, ainakaan julkisesti, kääntynyt kristityksi.

Pa70.jpg
Vankeuden kautta Paavali oli saanut tilaisuuden julistaa evankeliumia
maaherroille ja kuninkaille, jopa keisarin huoneväelle.

Jotkut kirkkoisät arvelevat, että Paavali olisi tavannut Senecan. Se on mahdollista, mutta on myös mahdollista, että Seneca löysi keskustelukumppaneita keisarin henkivartiostosta. Filippiläisille lähettämässään kirjeessä Paavali kertoo, että koko keisarin henkivartiosto on saanut tietää, että hän on kahleissa Kristuksen tähden. Paavali iloitsee, että uskovat Roomassa ovat rohkaistuneet viemään evankeliumia eteenpäin. Ja siihen hän kannustaa Filippin seurakuntaakin: "Te loistatte niin kuin tähdet maailmassa tarjolla pitäessänne elämän sanaa.” Vankeuden kautta Paavali oli saanut tilaisuuden julistaa evankeliumia maaherroille ja kuninkaille, jopa keisarin huoneväelle, orjille ja vapaille, rikkaille ja köyhille. Todistuksen sana siirtyi eteenpäin. Niinpä keisarin lähipiirissäkin oli kristittyjä, jotka halusivat lähettää oman tervehdyksensä muiden paikkakuntien uskoville Paavalin kirjeen mukana. ”Tervehdyksen lähettävät teille kaikki pyhät, mutta varsinkin ne, jotka ovat keisarin huoneväkeä.” (Fil.4: 22) Paavali lähetti Filippiin Timoteuksen ja Epafrodituksen. Hän toivoi myös itse voivansa matkustaa sinne vapaaksi päästyään.

Paavali vapautui vankeudesta v.61. Seuraavana vuonna Seneca jätti hovin ja Neron hillittömän paheellinen elämä ja hallinto jatkuivat ilman minkäänlaisia pidäkkeitä. Nero hylkäsi Octavian ja mestautti hänet ilman mitään syytä. Sen jälkeen Nero otti puolisokseen Poppaea- nimisen naisen. Tämä oli kaunis, mutta sydämetön ja luultavasti koko Rooman huonomaineisin. Vaimo Poppaea ja äiti Agrippina kilpailivat vaikutusvallasta Neroon. Voiton peri Poppaea, ja Nero surmasi äitinsä. Mutta Neron hirmuteot eivät tähän loppuneet.

Millaista mahtoi olla kristitty palvelija sellaisessa hovissa! Salamurhia, juominkeja, aviorikoksia, juonittelua. Ja kuitenkin sielläkin Jeesuksella oli omat todistajansa.

Pa67.jpg
Uskonveljet toivottivat Paavalin tervetulleeksi vapauteen vankeudesta.

Paavalin syyttäjät eivät ilmeisesti tulleet Rooman. Asia raukesi eikä Paavali koskaan joutunut keisari Neron eteen syytettynä. Jumalan työ oli kuitenkin mennyt harppauksin eteenpäin. Rooman seurakunta oli vahvistunut uskossa, moni muu seurakunta oli saanut kirjeitä, joissa oli tärkeitä neuvoja seurakunnan asioiden hoitamista varten. Paavalin luona kävivät seurakuntien johtohenkilöt. Rooma oli koko maallisen elämän keskus, josta oli kulkuyhteydet kaikkiin maan kolkkiin. Täällä oli Paavalin helppo johtaa lähetystyötä.

Vankeuden jälkeisestä ajasta löydämme muutamia viitteitä Raamatusta. Kirjoittaessaan Filemonille: ”Valmista minulle maja luonasi; toivon näet, että minut rukoustenne kautta lahjoitetaan teille”, Paavalilla oli varmaankin aavistus siitä, että hänet vapautettaisiin. Uskovien rukoukset saavat paljon aikaan. Tässä näemme esimerkin. Meidänkin pitää rukoilla pastoreiden puolesta, niin lähetystyö menee eteenpäin ja seurakunta itsekin virkistyy.

Vapauduttuaan Paavali kävi Vähässä Aasiassa ja Makedoniassa päätellen siitä, että Timoteuksen kirjeessä Paavali mainitsee lähdöstään Makedoniaan ja Tiituksen kirje on kirjoitettu Nikopolis –nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee nykyisessä Kreikassa. Tiituksen ja Timoteuksen kirjeet ovatkin viimeiset viestit, mitä meille on jäänyt Paavalilta. Niissä Paavali antaa yksityiskohtaisia ohjeita seurakunnan paimenille eli pastoreille. Paavali kantaa huolta siitä, että seurakunnat saavat oikeaa hoitoa. Siksi pastoreiden valintaan pitää kiinnittää erikoista huomiota. Nämä ohjeet on Jumala tarkoittanut seurakunnalleen maailman loppuun asti noudatettaviksi, ne eivät siis koske vain Paavalin aikaa vaan myös meitä.

Paavali antaa myös paljon isällisiä neuvoja varsinkin Timoteukselle. Timoteushan oli hänelle aivan kuin oma poika. Paavalilla ei ollut puolisoa eikä lapsia. Hän oli evankeliumin tähden valinnut yksinäisen elämänosan. Mutta läheisiä ja rakkaita hänellä silti oli ja Timoteus oli yksi heistä. Kuinka paljon hän heidän puolestaan rukoili, ajatteli ja aina, kun mahdollista hän halusi heitä nähdä. Ensimmäisen kirjeensä Timoteukselle Pavali lopettaa sanoen: ”Oi Timoteus, talleta se, mikä sinulle on uskottu, ja vältä tiedon nimellä kulkevan valhetiedon epäpyhiä ja tyhjiä puheita ja vastaväitteitä, johon tunnustautuen muutamat ovat uskosta hairahtuneet. Armo olkoon teidän kanssanne!”

Raamattu ei kerro enempää Paavalin vaiheista. Perimätiedon mukaan hän kävi vielä Espanjassakin. Hän huolehti seurakuntien asioista ja viimeiseen asti vahvisti seurakuntia pysymään lujina uskossa ja oikeassa opissa. Paavali tiesi, että Jumalan sanan viemisellä oli kiire ja hän aavisti, että vainojen aika oli alkamassa.

Paavali vangittiin uudelleen vuonna 42. Hän aavisti, mitä oli tulossa, kun hän toisessa kirjeessään Timoteukselle sanoo: ”Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.” Roomassa ollessaan hän ymmärsi, mihin keisari Neron hallinto voisi johtaa, niin turmeltunutta ja mielipuolista oli meno hallitsijan hovissa. Suuret vainot lähestyivät kaikkia kristittyjä ja Paavali tunsi, ettei hän jäisi niiden ulkopuolelle.

Keisari Neron hallinto muuttui yhä mielipuolisemmaksi. Hän suunnitteli Rooman keskustan uudelleen rakentamista, se kun ei ollut riittävän arvokas hänen mielestään. Hyvä tilaisuus tulikin, kun Rooma paloi. Koko maailman pääkaupunki roihusi liekki- ja savumerenä eräänä yönä vuonna 64. Keisari Nero katsoi korkealta näköalapaikalta loistavaa näytelmää. Hänen kerrotaan virittäneen laulun Troijan palosta lyyran säestyksellä. Palo raivosi kuusi päivää ja kaupunki muuttui tuhkaläjäksi. Ihmiset pakenivat, kuka pakoon pääsi. Monet kuolivat sortuvien rakennusten alle, tukehtuivat savuun ja kärventyivät kuoliaiksi. Palon jälkeen kodittomia oli valtavat joukot. Eloon jääneet joutuivat etsimään suojaa hautakammioista eli katakombeista, sillä Neron rakennuttamat hätäasumukset eivät kaikille riittäneet.

Pa69.jpg

Keisari Neron kerrotaan nauttineen näkymästä, kun Rooman kaupunki paloi.
Osasyyn palosta hän vieritti kristityille.

Kuka poltti Rooman vai syttyikö se vahingossa? Kukaan ei tiedä, mutta palon jälkeen levisi huhu, että keisari sen poltti. Nero kuitenkin käytti tilaisuutta hyväkseen ja rakennutti itselleen uuden palatsin, jollaista ei ennen oltu nähty. Sen seinät ja katto olivat kultaa täynnä helmiäis- ja jalokivikoristeita. Palatsin edustalle pystytettiin 36 metriä korkea patsas, joka esitti Neroa auringonjumalana.

Nero vieritti syyn Rooman palosta kristittyjen niskoille. Kristityt olivat enimmäkseen juutalaisia ja kreikkalaisia. Heistä vain harvat olivat rikkaita tai jalosukuisia. Heitä oli helppo syyttää, puolustajia ei löytynyt. Seurakunnan vaiheissa alkoi suuren vainon aika, joka kesti 300 vuotta. Vainoon oli muitakin syitä kuin todistamatta jäänyt huhu murhapoltosta. Roomalaiset olivat hyvin uskonnollisia. Heillä oli omiakin jumalia lukuisa joukko ja valtakunnan laajetessa ja uusien kansojen tullessa Rooman osiksi, myös heidän jumalansa saivat paikkansa Roomassa. Roomalaisen ajattelutavan mukaan kristityt olivat epäilyttäviä ja suorastaan valtion vihollisia, koska eivät suostuneet palvelemaan roomalaisten jumalia. Varmaan heidätkin olisi hyväksytty, jos he olisivat tuoneet vain yhden epäjumalan lisää. Mutta kristitty ei voi palvella kahta herraa. Jo ensimmäinen käsky sanoo: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia.” Uskonsa puolesta nämä urheat alkuaikojen kristityt olivat valmiita kärsimään ja kuolemaan ja siten heistä monet myös saivat kirkastaa Kristuksen evankeliumia.

Areena.jpg
Monet kristityt raahattiin areenalle petojen raadeltaviksi kansanjoukkojen katsellessa ja hurratessa.

Kristittyjä ristiinnaulittiin, heitä otettiin kiinni keisarin öisiä juhlia varten. Heidät siveltiin piellä ja sytytettiin valaisemaan soihtuina keisarin puutarhoja yöllisissä juhlissa. Monet kuolivat eläinten nahkoihin puettuina, kun heidät raahattiin areenalle petojen raadeltaviksi kansanjoukkojen katsellessa ja hurratessa. Mutta mitä enemmän heitä vainottiin sitä enemmän seurakunta kasvoi. Seurakunta kokoontui öisin katakombeissa salaa. Vain tunnussanan sanoja neuvottiin oikeaan paikkaan. Evankeliumi meni eteenpäin. Ne, jotka olivat yhteiskunnassa halveksittuja, kuten orjat, köyhät ja raajarikot, löysivät seurakunnasta itselleen kodin. Ne, jotka janosivat totuutta ja kauhistuivat ympärillä tulvivaa syntielämää, saivat rauhan ja lohdutuksen evankeliumissa. Entisestä syntielämästä ja epäjumalanpalveluksesta vapautuneet iloitsivat siitä vapaudesta, jonka Jeesus antaa. Siten seurakunnassa orjakin tunsi olevansa vapaa. Ennen toivottomilla oli nyt iankaikkisen elämän toivo. Siksi he menivät marttyyrikuolemaan rauha sydämessään ja iloiten siitä, että olivat arvolliset kärsimään Jeesuksen todistajina.

Paavali oli vankina viimeiset elinvuotensa, mutta tiedot Neron julmuuksista tulivat myös vankilan sisäpuolelle. Paavali tuki Rooman seurakuntaa rukouksilla ja neuvoilla, nyt vain hänen toimintansa oli paljon vaikeampaa kuin silloin, kun hän oli ollut ensi kertaa vankeudessa. Paavali oli kuitenkin rohkea, mitä lähempänä hän näki marttyyrikuoleman lähestyvän, sitä enemmän hän iloitsi siitä onnesta, mikä häntä kohtaisi Jeesuksen luona taivaan kodissa. Jospa mekin voisimme kerran sanoa Paavalin tavoin, että olemme hyvän kilvoituksen kilvoitelleet ja yhtä innokkaana kuin hän odottaisimme vanhurskauden seppelettä iankaikkisessa elämässä.

Perimätieto kertoo, että vuonna 67 sekä Paavali että Pietari olivat Roomassa vangittuina. He olivat kristittyjä, vieläpä kirkon johtajia, siksi heidät tuomittiin kuolemaan. Koska Paavali oli Rooman kansalainen, häntä ei ristiinnaulittu. Se olisi ollut häpeällinen kuolema Rooman kansalaiselle. Tapana oli käyttää roomalaisten mielestä arvokkaampia menetelmiä, niin hänet mestattiin miekalla Ostian tiellä. Pietari surmattiin yhtä aikaa hänen kanssaan, mutta ristiinnaulitsemalla Vatikanus-kukkulalla, koska hän ei ollut roomalainen. Kerrotaan, että Pietari ei tahtonut tulla ristiinnaulituksi samalla tavalla kuin Jeesus, koska hän ei ollut siihen omasta mielestään arvollinen, siksi hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin. Paavalin mestauspaikalla on tänä päivänä Paavalin kirkko ja Pietarin ristiinnaulitsemisen paikalla Pietarin kirkko.

Paavalin rakas muisto elää aina sydämissämme ja hän itse elää Vapahtajan luona. Kun meidän vuoromme tulee astua iankaikkisuuteen, me saamme tavata hänet kuten muutkin ennen meitä taivaan kotiin päässeet. Tätä rukoilemme Jeesuksen armoon turvaten.

Rooman valtakunnassa keisarit vaihtuivat tiheään tahtiin. Mutta kristittyjen vainot jatkuivat Neron jälkeenkin. Keisari Domitianuksen aikana vainot laajenivat myös Vähään Aasiaan. Niiden vuoksi apostoli Johanneskin joutui maanpakoon Patmos -saarelle, missä hän kirjoitti Ilmestyskirjan. Keisari Nervan aikana Johannes palasi Efesoon, missä hän erityisesti kehotti kristittyjä rakastamaan toisiaan. Apostoleista vain Johannes säästyi marttyyrikuolemalta.

Vaikka vainot jatkuivat kolmesataa vuotta, ne eivät voineet pysäyttää evankeliumin etenemistä. Ilosanoma Kristuksesta levisi Afrikkaan, Aasiaan ja Eurooppaan, koko siihen asti tunnettuun maailmaan. Apostoli Tuomaasta perimätieto kertoo, että hän lähti lähetystyöhön itään aina Intiaan asti. Tietoa ei ole voitu vahvistaa, mutta Intiassa on vieläkin ”tuomaskristittyjä”.

Apostolien teoista muistamme Filippuksen ja etiopialaisen hoviherran tapaamisen. Siitä tiedämme, että helluntain jälkeen kristinuskolla oli todistajia myös Egyptissä.

Rooman valtakunta oli vanhan maailman mahti, sen rajat ulottuivat pohjoisessa Britanniaan, etelässä Pohjois-Afrikkaan, lännessä Espanjaan ja idässä Syyriaan. Valtakunta tarvitsi hyvät kulkuyhteydet maan eri osiin. Kulkijoita oli paljon, oli sotilaita ja kauppiaita, virkamiehiä ja tavallistakin kansaa. Kuljettiin jalkaisin, hevosilla, aaseilla. Yhteydet ulottuivat myös maan rajojen ulkopuolelle. kamelikaravaanit kulkivat Silkkitietä Kiinaan asti. Merellä kuljettiin purjealuksilla.

Pa71.jpg
Rooman valtakunnan aikana rakennettiin laaja tieverkko, joka helpotti matkalaisten kulkua valtakunnan alueella.
"Apostolin kyydillä" eli kävellen matkattiin pitkiä matkoja. On arvioitu, että Paavali käveli matkojensa aikana yli 2 500 km.

Kulkuyhteydet olivat auttaneet Paavalia lähetysmatkoilla, mutta niistä oli suuri apu myös muille lähetystyöntekijöille. Ja silloin ensimmäisinä vuosisatoina jokainen kristitty oli lähetystyöntekijä.

Vainojen aika Roomassa päättyi vuonna 313, kun silloiset hallitsijat Konstantinus ja Licinius antoivat kristityille uskonnonvapauden. Keisari Konstantinuksen aikana kristittyjen määrä kasvoi huomattavasti. Hän kääntyi kristinuskoon ja suosi kristittyjä, tosin hän otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan. Kristinusko sai valtionuskonnon aseman vuonna 390 keisari Theodosiuksen aikana. Hän kielsi pakanalliset menot ja määräsi kristinuskon ainoaksi uskonnoksi, jota Rooman valtakunnassa sai harjoittaa. Historian kirjoituksessa vanha aika vaihtui keskiajaksi.

Vaikka hallitsijoiden toimeenpanemat vainot olivat loppuneet, ei seurakunnissa taistelu kuitenkaan loppunut. ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa”, näin sanoi Paavali. Nämä sanat osoittautuivat tosiksi jo apostolin eläessä, mutta vielä enemmän sen ajan jälkeen.

Harhaopettajat repivät kristikuntaa. Näistä esimerkkeinä mainittakoon jo varhain vaikuttaneet gnostilaisuus ja areiolaisuus. Gnostilaiset puhuivat tiedosta ja pitivät evankeliumia vain vertauskuvallisena. Areiolaiset eivät uskoneet kolminaisuusoppiin.

Kun kirkko oli saanut hyväksytyn aseman, alettiin järjestää kirkon hallintoa. Oppikiistoja ratkottiin kirkolliskokouksissa. Niinpä areiolaisuus tuomittiin Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325. Siinä kokouksessa totuus voitti. Mutta kirkkohistoriasta tiedämme, että niin ei ole käynyt aina. Monenlaiset harhat ovat saaneet levitä kristikuntaan ja monenlaisia kirkkoja on tällä tavoin syntynyt. Kirkko jakautui idän ja lännen kirkkoihin. Tuli paavius ja luostarilaitos. Ja vuosisatojen ajan evankeliumia pidettiin piilossa. Ihmistekoja vaadittiin pelastuksen hinnaksi ja paavi korotti itsensä Jumalan sijaiseksi maan päällä.





Jumala kärsi tätä ihmisten pimeyttä kauan. Hän vastasi ahdistuneitten sielujen huokauksiin lähettämällä Martti Lutherin. Luther oli pimeän katolisen kirkon munkki, joka kaikin voimin yritti täyttää Jumalan tahtoa. Mutta sitten apostoli Paavalin sanoista aukesi hänelle taivaan portti: ”Vanhurskas on elävä uskosta.” (Room. 1:17) Uskonpuhdistus käynnistyi 1500 luvulla ensin Saksassa, sitten Suomessakin. Niin kuin Rooman tiet auttoivat Paavalia lähetystyössä, niin Lutherin aikanakin oli uusi ”tie”, kirjapainotaito. Johan Gutenberg oli keksinyt tavan painaa kirjoja. Enää ei tarvinnut kopioida tekstejä käsin. 1400-luvun puolivälissä perustettiin ensimmäisen kirjapaino. Luther olikin tuottelias kirjailija. Muistat varmaan, että hän laati Katekismuksen, jonka avulla kansaa ja lapsiakin voitiin opettaa. Hänen tuotantonsa on laaja ja yhä saamme siitä ammentaa voimaa uskollemme. Ydin on evankeliumin sana. Luther käänsi myös Raamatun saksankielelle. Suomenkielinen koko Raamattu ilmestyi vuonna 1642. Mikael Agricola oli kääntänyt aikaisemmin jo Uuden Testamentin ja joitakin muita Raamatun osia. Evankeliumi levisi laajalle ja yhä leviää.

Surullista on, että se kirkas evankeliumi, jonka uskonpuhdistus meille antoi, on suuressa osassa protestanttista maailmaa uudelleen hämärtynyt. Mutta se on kuitenkin olemassa, meillä on kirjoitettu sana, luterilainen kirjallisuus ja vielä on evankeliumin saarna ja oikein toimitetut sakramentit. Nämä aarteet ovat jalokiviä ja kultaa kalliimpia. Meidän tehtävämme on viedä niitä eteenpäin. Sillä Jumalan lahja aina vain jakamalla lisääntyy.

Tänään voimme nähdä, että kristinusko on levinnyt kaikkeen maailmaan. Maailmanuskontojen levinneisyyttä tarkastellessa, huomaamme että kristinusko on valtauskonto Euroopassa, Venäjällä, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Kristittyjä on paljon myös Afrikassa ja Australiassa. Mutta monissa maissa pakanauskonnot ovat edelleen hallitsevia. Japanissa, Kiinassa ja Intiassa on hyvin vähän kristittyjä.

Kristikuntaa vaivaa kuitenkin suuri luopumus kaikkialla läntisessä maailmassa. Muodollisesti kuulutaan kristikuntaan, mutta syntielämä ja maailmallisuus vievät monia. Jumalankielteisyys ja kristinuskon totuuksien pilkkaaminen ovat näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Epäuskoa opetetaan jo kouluissa lapsille. Tämä älköön meitä masentako. Tehtävää tosin on paljon, mutta Herra itse avaa ovia lähetystyöhön. Yksi tällainen ovi on internet, se on uusi valtatie, joka vie kaikkeen maailmaan, sinnekin missä kristityt tänäkin päivänä ovat vainottuja.

 Pa72.jpg

Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. (Hebr. 13:8). Monet sanovat, että ajat muuttuvat ja kirkon täytyy seurata aikaansa. Mitä Jeesus sanoi: ”Tule ja seuraa minua.” Jokaisella ajalla on omat kiusauksensa. Tiedonvälitys tuo esiin asioita, joita kristitty ei voi pitää oikeina, koska Raamattu niistä varoittaa. Mutta meidän tulee muistaa Paavalin sanat, jotka hän kirjoitti roomalaisille: ”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”

Jeesus on antanut meille lähetyskäskyn. Paavali ei pelännyt vainoja ja vaikeuksia, hän tahtoi täyttää tehtävänsä, vaikka maailma raivosi. Maailma on myös meitä vastaan. Paavali rohkaisee meitä Herran työhön: ”Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!”

"Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." (Matt. 28:19)

 
Pkilpi.jpg
 

Keisari Augustus v. 63 eKr-14 jKr. Hän hallitsi hyvin sataa miljoonaa alamaistaan. Hänen aikanaan toimitettiin ensimmäinen verollepano. Kun  Joosef ja Maria matkustivat Beetlehemiin verolle pantaviksi, syntyi Jeesus.

Tiberius v. 14-37. Tinkimätön ja ankara hallitsija, jota alamaiset pelkäsivät.  Julmuudestaan huolimatta hänellä oli hyvätkin puolensa. Valtion varoja hän käytti säästeliäästi ja pyrki olemaan oikeudenmukainen.

Jeesuksen julkinen toiminta, tuomio ja ristiinnaulitseminen tapahtuivat Tiberiuksen hallitusaikana. Paavali, silloin Saulus, opiskeli Jerusalemissa, vainosi alkuseurakuntaa ja koki kääntymyksen.

Galigula v. 37 – 41. Historia ei kerro Galigulasta paljonkaan hyvää. ¨Hän oli hillitön tuhlari ja moraaliton irstailija. Kerrotaan, että hänen päähänpistonsa olivat älyttömyydessään ylivertaisia. Hänen sanotaan aikoneen nimittää hevosensa konsuliksi.

Näiltä vuosilta Paavalista ei ole muuta tietoa kuin, että hän oleskeli Tarsossa.

Klaudius v. 41 –54. Galigulan kuoltua sotilaat tekivät hänen sedästään Klaudiuksesta keisarin. Hän oli säästäväinen ja oikeamielinen. Hän lakkautti mm. druidien epäjumalanpalveluksen, jossa käytettiin ihmisuhreja. Mutta hänen heikkoutensa oli hänen nuori vaimonsa Messalina, joka sai tehdä mitä halusi. Ja Messalina oli siveetön hirviö. Messalinan siveetön elämä kuitenkin paljastui Klaudiukselle ja tämä surmautti hänet. Klaudiuksen toisen vaimon, Agrippinan poika oli Nero. Kun Agrippina onnistui naittamaan Neron Klaudiuksen ja Messalinan tyttärelle Octavialle, oli Neron tie keisariksi varma.

Jerusalemissa oli suuri nälänhätä Klaudiuksen aikana. Silloin Paavali vei avustuksen Jerusalemin seurakunnalle. Tämä lienee tapahtunut 45 jKr. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka Vähään Aasiaan tapahtui vuosina 47-49 jKr, toinen 50-53 jKr ja  kolmas lähetysmatka alkoi 53 jKr.

Nero v. 54 – 68. Tuli keisariksi 16-vuotiaana. Hän harrasti taiteita ja antoi aluksi filosofi Senecan huolehtia hallinnosta. Pian hän kuitenkin vaipui mielettömiin himoihin, joista varsinkin hallituskauden lopulla seurasi suuria kärsimyksiä koko kansalle mutta erikoisesti kristityille.

Paavali palasi kolmannelta lähetysmatkalta Jerusalemiin 57 jKr. Hänet vangittiin ja vietiin Kesareaan, jossa hän oli 2 v. 57-59 jKr. vankina. Maaherran edessä Paavali vetosi keisariin ja syksyllä 59 jKr. Paavali vietiin Roomaan. Paavalin 1. vankeus v.60-61 ja 2. vankeus v.64-67. Paavali kuoli Neron vainoissa.

Keisari Domitianuksen (81-96) aikana vainot laajenivat myös Vähään Aasiaan. Niiden vuoksi apostoli Johanneskin joutui maanpakoon Patmos –saarelle, missä hän kirjoitti Ilmestyskirjan.

Apostolien jälkeen

Keisari Decius pyrki v. 250 elvyttämään Rooman pakanallisen valtionuskonnon ja pani toimeen järjestelmällisen, tarkasti suunnitellut vainon. Hän pyrki erityisesti hävittämään seurakuntien paimenet. Jokaiseen kylään ja kaupunkiin perustettiin uhrikomitea, jonka eteen jokaisen kristityksi epäillyn täytyi mennä. Kristityitä kiellettiin pitämästä kokouksia ja kokoontuivatkin katakombeissa, hautakäytävissä, joita Roomassa oli lähes 900 km.

Vuonna 284 valtaan nousi Diocletianus. Kristityt olivat saaneet olla vähän aikaa rauhassa, mutta keisari Diocletianus aloitti vainot uudelleen. Vuonna 303 hän antoi määräyksen, että seurakunnat piti hajottaa, kirkot repiä ja Raamatut polttaa. Vaino loppui 311, kun hallitsijaksi nousi Galerius. Vangitut pääsivät vapauteen.

Vuonna 313 Konstantinus Suuri julkaisi Liciniuksen kanssa ediktin, jossa annettiin kristityille uskonnonvapaus. Hänestä kerrotaan, että hän ennen taistelua oli nähnyt taivaalla ristin ja kuullut sanat: ”Tässä merkissä olet voittava.”

 
v.325 pidettiin Nikean kirkolliskokous, jossa hyväksyttiin kristittyjen yhteinen uskontunnustus. Sitä täydennettiin Pyhää Henkeä koskevalla osalla 2. ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinnopolissa 381 jKr. ja siksi sitä sanotaankin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseksi.

Vuonna 390 kristinusko sai valtionuskonnon aseman keisari Theodosiuksen aikana. Hän kielsi pakanalliset menot ja määräsi kristinuskon ainoaksi uskonnoksi, jota Rooman valtakunnassa sai harjoittaa.

1054 kristityt jakaantuivat lännen katolilaisiin ja idän ortodokseihin. Katolilaisen kirkon keskukseksi tuli Rooma ja ortodoksien keskuspaikaksi Konstantinopoli.

Martti Luther naulasi 95 teesiä katolilaisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan v.1517. Siitä käynnistyi uskonpuhdistus ensin Saksassa mutta kohta ympäri Eurooppaa. Suomalaiset papeiksi valmistuvat miehet opiskelivat Saksassa Wittenbergissä 1530 –luvulla ja niin uskonpuhdistuksen ajatukset tulivat meillekin. Paavinvalta sai haavan.

Kuningas Kustaa Vaasa toteutti reformaation vuodesta 1527 alkaen koko valtakunnassaan, johon myös Suomi kuului. Suomessa uskonpuhdistusta julisti ensin Pietari Särkilahti, sitten Mikael Agricola ja Paavali Juusteen. Uskonpuhdistuksen keskeisimpiä periaatteita oli kristinuskon opettaminen kansan kielellä, niinpä Mikael Agricola loi kirjoitetun suomen kielen. Agricolan ensimmäisen kirja oli ABC-kirja, sen jälkeen hän käänsi Uuden Testamentin suomeksi.

Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet Lutherin tavoin. Euroopassa saivat paljon jalansijaa Zwinglin ja Calvinin seuraajat. Syntyi monenlaisia reformoituja kirkkoja ja suuntia, jotka eivät tunnustaudu luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Nämä liikkeet ovat levinneet laajasti myös Suomeen.

Luterilaiselle tunnustukselle uskollisia on edelleen maailmassa ja Suomessa.

Lähteet:

 

Raamattu, erityisesti Apostolien teot ja Paavalin kirjeet
Aapeli Saarisalo: Raamatun sanakirja, Kirjaneliö 1985
Grimberg, Kansojen historia, WSOY 1980
Kolossan seurakunta, Markku Särelä, STLK, 1974 

Sivu 2 / 2