Paavali pakanain apostoli

Paavali oli päässyt turvaan neuvoston kokouksesta. Kokous oli joutunut sekasortoon eikä ollut voinut tuomita Paavalia. Juutalaisten viha ei kuitenkaan lauhtunut. Paavali piti raivata pois keinolla millä hyvänsä. Kun seuraava aamu koitti, juutalaiset kokoontuivat pitämään neuvoa. Yli neljäkymmentä miestä vannoivat valan, etteivät he söisi eivätkä joisi ennen kuin he olisivat tappaneet Paavalin. Päätös mentiin ilmoittamaan ylipapeille ja kansan vanhimmille. Nämä miehet vielä neuvoivat neuvoston jäseniä pyytämään päälliköltä tuomaan Paavali uudelleen tutkittavaksi. Silloin salaliittolaiset matkalla tappaisivat Paavalin. Ylipapeille ja vanhimmille neuvo oli mieleen ja niin päätettiin tehdä. Kauhea sopimus oli syntynyt. Mutta Jumalalla on kaikki valta. Hänellä oli toinen suunnitelma Paavalille. Paavalin piti mennä Roomaan.

Jerusalemissa asui ainakin yksi Paavalin sukulainen, hänen sisarensa poika. Ehkä hän oli opiskelemassa ylipappien johdolla tai perhe oli jostakin muusta syystä muuttanut Jerusalemiin. Nuorukainen sai kuulla salaliitosta. Hän kuunteli tarkasti, mitä Paavalille aiottaisiin tehdä. Kukaan ei ilmeisesti tiennyt, että hän oli Paavalin sukulainen. Kenenkään huomaamatta hän riensi Paavalin luo ja kertoi väijytyksestä. Silloin Paavali kutsui luoksensa erään sotilaan, joka oli sadanpäämies ja sanoi: “Vie tämä nuorukainen päällikön luo, sillä hänellä on jotakin hänelle ilmoitettavaa.“ Niin tapahtuikin ja sisarenpoika sai kertoa kaiken Klaudius Lysiakselle, sotaväen päällikölle. Päällikkö ei halunnut, että Paavalille tapahtuisi mitään pahaa. Hän kielsi poikaa kertomasta kenellekään käynnistään Klaudiuksen luona.

"Pankaa Paalavi ratsaille ja viekää hänet maaherra Feeliksin luo."

Aikaa ei ollut hukattavaksi. Klaudius Lysias ryhtyi heti toimeen. Hän päätti lähettää Paavalin keskellä yötä pois Jerusalemista Kesareaan maaherra Feeliksin luo. Salaliittolaiset luulivat saavansa Paavalin aamulla kiinni, kun häntä viedään neuvoston eteen. Mutta yön pimeimpänä hetkenä, kun koko Jerusalem nukkui, pantiin Paavali ratsaille. Hänen turvallisuuttansa vartioimaan lähti kaksisataa sotamiestä, seitsemänkymmentä ratsumiestä ja kaksisataa keihäsmiestä. Klaudius halusi olla varma siitä, että Paavali pääsisi perille. Vielä hän kirjoitti maaherra Feeliksille pitkän kirjeen.

Paavali vietiin Jerusalemista Kesareaan maaherra Feeliksin eteen. Matkalle lähdettiin keskellä yötä, salaa. Yhtä miestä kuljettamaan oli pantu kaksisataa sotamiestä ja seitsemänkymmentä ratsumiestä sekä kaksisataa keihäsmiestä. Miksi näin suuri joukko? Eihän Paavali ollut vaarallinen eikä hänen pelätty karkaavan. Sotaväen päällikkö halusi olla varma Paavalin turvallisuudesta. Juutalaiset salaliittolaiset olivat vannoneet, etteivät syö eivätkä juo ennen kuin ovat tappaneet Paavalin. He eivät kuitenkaan saaneet matkasta mitään tietoa ja perille päästiin rauhallisesti.

Juudean roomalainen maaherra Feeliks oli nuoruudessaan ollut keisari Klaudiuksen äidin orja. Hän menestyi työssään hyvin, osti itsellensä vapauden ja yleni nopeasti korkea-arvoiseen virkaan. Feeliks oli julma hallitsija, joka käytti väkivaltaa mitään kaihtamatta. Naimisissa hän ehti olla kolmasti. Hänen kolmas aviopuolisonsa oli Juudean kuninkaan Herodes Agrippan tytär Drusilla. Drusilla oli juutalainen prinsessa, eikä hänen olisi ollut lupa mennä naimisiin pakanan kanssa. Mutta Drusilla oli paitsi kaunis ja nuori, tuskin vielä 16 vuotta vanha, myös hyvin kevytmielinen. Nuoruudestaan huolimatta Drusillakin oli ehtinyt olla naimissa aikaisemmin. Tällainen oli se maaherra, jonka luokse Paavali tuotiin.

Kun Paavali sotilaiden saattamana saapui Kesareaan, sotilaat veivät hänet heti maaherra Feeliksin eteen ja antoivat sotapäällikkö Klaudius Lysiaksen kirjeen Feeliksille. Feeliks luki sen. Luettuaan kirjeen Feeliks kysyi, mistä maakunnasta Paavali oli kotoisin. Kun hänelle kerrottiin Paavalin olevan Kilikiasta kotoisin, hän sanoi kuulustelevansa Paavalia vasta, kun hänen syyttäjänsä saapuisivat paikalle. Niin Paavali jäi vankeuteen.

Viiden päivän kuluttua syyttäjät saapuivat. Joukkoa johti ylimmäinen pappi Ananias. Hän oli ottanut avukseen asianajaja Tertulluksen sekä muutamia vanhimpia. Tertullus aloitti puheen imartelemalla monisanaisesti Feeliksiä. Tuskin juutalaiset olivat niin kiitollisia kuin Tertullus väitti. Mutta Paavalia hän nimitti ruttotaudiksi ja metelinnostajaksi ja nasaretilaisten lahkon päämieheksi. Samoin hän väitti Paavalin yrittäneen saastuttaa pyhäkön. Muutkin juutalaiset yhtyivät syytöksiin. Feeliks viittasi Paavalille, että hän vuorostaan saisi puhua. Paavali aloitti puheensa suoraan ilman imarteluja kertoen, miten hän oli tullut Jerusalemiin rukoilemaan ja mitä sitten tapahtui. Jumala antoi hänelle sekä sanat että rohkeuden. Ja taas tässäkin paikassa Paavali puhui rohkeasti: ”mutta sen minä tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa ja pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus, jota nämä itsekin odottavat, sekä vanhurskasten että vääräin.”

Feeliksillä oli hyvin tarkka tieto tästä tiestä. Paavalia kuunneltuaan hän halusi lykätä asiaa ja sanoi: ”Kun päällikkö Lysias tulee tänne, tutkin minä teidän asiaanne.” Niin Paavali jätettiin vankeuteen. Feeliks antoi sadanpäämiehelle ohjeen, että Paavalia piti vartioida mutta vankeuden tulisi olla lievä niin, että Paavalin omaiset voisivat häntä palvella.

Jonkin ajan kuluttua Feeliks haetti Paavalin eteensä. Tällä kertaa hän oli vaimonsa Drusillan kanssa. Paavali puhui heille uskosta Jeesukseen. Jumalan Sana kosketti Feeliksiä. Mutta kun Paavali saarnasi vanhurskaudesta, itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, pelästyi Feeliks ja sanoi: ”Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan minä sinut taas.” Kuinka moni on Feeliksin kaltainen. Jumala kutsuu meitä lapsina ja nuorina. Jumala kutsuu meitä aikuisina ja vanhoina ja moni sanoo:  ”Joskus sitten, kun minulle sopii.” Feeliks paadutti sydämensä. Hän kutsui Paavalin usein eteensä toivoen, että Paavali antaisi hänelle rahaa vapautuakseen. Hänen ahneutensa voitti omantunnon äänen. Niin Paavali oli laittomassa vankeudessa kaksi vuotta, kunnes Feeliksin sijaan tuli toinen maaherra Porkius Festus.

Paavali oli vankina Kesareassa kaksi pitkää vuotta ilman syytä. Maaherra Feliks halusi saada juutalaisten suosion eikä vapauttanut Paavalia, vaikkei löytänytkään Paavalista mitään syytä. Feliksin jälkeen tuli maaherraksi Festus. Juutalaiset näkivät tilaisuutensa koittaneen, kun uusi maaherra aloitti työnsä. He pyysivät Paavalia Jerusalemiin tutkittavaksi. Tarkoituksena oli hyökätä Paavalin kimppuun matkalla ja tappaa hänet. Festus ei kuitenkaan suostunut vaan kutsui juutalaisten päämiehet Kesareaan esittämään syytöksensä Paavalia vastaan.

Festus istui tuomarinistuimelleen ja käski tuoda Paavalin eteensä. Juutalaiset, jotka olivat tulleet Jerusalemista, asettuivat hänen ympärilleen ja tekivät raskaita syytöksiä, joita he eivät kuitenkaan pystyneet näyttämään toteen. Paavali puolustautui ja sanoi: ”Minä en ole mitään rikkonut juutalaisten lakia enkä pyhäkköä enkä keisaria vastaan.” Niin Festus juutalaisten mieliksi kysyi Paavalilta: ”Tahdotko lähteä Jerusalemiin ja siellä vastata näihin syytöksiin minun edessäni?” Paavali aavisti, että juutalaisilla oli salajuoni. Olivathan he kerran vannoneet tappavansa Paavalin. Niinpä Paavali vastasi: ”Minä seison keisarin tuomioistuimen edessä, ja sen edessä minut tuomittakoon. Juutalaisia vastaan en ole mitään rikkonut, niinkuin sinäkin aivan hyvin tiedät. Vaan jos muuten olen rikkonut ja tehnyt jotakin, mikä ansaitsee kuoleman, en pyri pääsemään kuolemasta; mutta jos se, mistä nämä minua syyttävät, on perätöntä, niin ei kukaan voi luovuttaa minua heille. Minä vetoan keisariin.”

"Minä vetoan keisariin."

Niin siis Paavali vetosi keisariin, jolla oli Rooman valtakunnan korkein tuomiovalta. Siihen hänellä oli Rooman kansalaisena oikeus.
Niinpä Paavalin seuraava matka olisi Roomaan. Sinne hän oli halunnut. Sinne Jumala lähetti hänet näin merkillisellä tavalla. Mutta sitä ennen tapahtui vielä monta ihmeellistä asiaa.

Bernike oli oikeastaan Agrippan sisar. Hän oli aikaisemmin ollut naimisissa , mutta oli jättänyt miehensä ja asui nyt veljensä kanssa. Feeliksin puoliso Drusilla, josta aiemmin on kerrottu, oli myös heidän sisarensa. Kaikki kolme sisarusta korkeista maallisista asemistaan huolimatta olivat hyvin paheellisia, kuten heidän isänsä kuningas Herodes Agrippa oli aikanaan ollut. He tunsivat hyvin juutalaisten uskontoa, mutta olivat silti julkijumalattomia.

Kuninkaalliset viipyivät useita päiviä ja Festus kertoi vierailleen vangista, joka oli ollut jo kaksi vuotta Kesareassa tutkintovankeudessa. Hän kertoi, että Paavali oli vedonnut keisariin. Festus tarvitsisi nyt apua kirjeen kirjoittamisessa keisarille. Hän itse ei tuntenut niin hyvin juutalaisten uskontoa. Juutalaiset vaativat kuoleman rangaistusta Paavalille, mutta Festuksen mielestä kyse oli pelkästään kiistakysymyksestä, joka liittyi juutalaisten uskontoon. Kuningas Agrippa kiinnostui tapauksesta. Hänkin halusi kuulla tuota merkillistä miestä.

Kun sitten Agrippa ja Bernike suurella komeudella menivät kaupungin oikeussaliin päällikköjen ja ylhäisten miesten kanssa, tuotiin Paavali sinne Festuksen käskystä. Paavali tiesi, millainen Agrippan isä, Herodes, oli ollut. Hän oli vainonnut seurakuntaa raivokkaasti. Hän oli mestauttanut Jaakobin ja vangituttanut Pietarin. Mutta Jumala vapautti Pietarin. Lopulta Herodesta kohtasi äkkikuolema, kun hän ylpeänä otti Jumalan kunnian itselleen. Paavali turvasi nytkin Jumalaan.

Luukas oli sekä lääkäri että evankelista. Tältäkin matkalta hän merkitsi tapahtumat tarkkaan muistiin. Hän myös piti Paavalin terveydestä huolta. Aristarkuskin oli Paavalin pitkäaikainen työtoveri ja uskollinen ystävä. Hän oli kotoisin Tessalonikan kaupungista. Uskonsa tähden hän oli hengenvaarassa Efesossa syntyneessä metelissä, jonka nostattivat hopeasepät Artemis-jumalattaren puolesta. Aristarkus seurasi Paavalia kolmannelta lähetysmatkalta Efesosta Jerusalemiin.  Kun sadanpäämies Julius ei asettanut estettä, hän lähti myös vaaralliselle merimatkalle kohti Roomaa ollakseen Paavalin apuna.

Julius kohteli Paavalia ystävällisesti. Paavalin vointi ei ollut hyvä, vaikka hänen mielensä oli rohkea. Niinpä, kun laiva seuraavana päivänä tuli Siidoniin, sai Paavali mennä maihin ystäviensä luo hoitoa saamaan.

Tuulet kääntyivät vastaisiksi. Laiva purjehti Kypros-saaren suojassa Lykiaan Myrran satamaan. Siellä sadanpäämies Julius löysi laivan, joka oli matkalla Italiaan. Vangit ja sotilaat siirrettiin siihen ja purjehdus jatkui. Merenkäynti oli kova. Laiva pääsi vaivoin Gnidon sataman kohdalle, mutta ei päässyt satamaan tuulen takia. Matkaa oli jatkettava. Vihdoin Kreetan saari alkoi suojata ja laiva luovi saaren rannikkoa pitkin. Laskettiin maihin paikassa, jonka nimi oli Kauniit Satamat. Purjehtiminen kävi yhä vaarallisemmaksi. Paavali varoitti miehistöä jatkamasta matkaa, mutta koska satama oli talvehtimiseen sopimaton, useimpien mielestä piti yrittää Foiniksiin talveksi. Foiniks on satama Kreetan saaren länsipäässä.

Kun sitten tuulen suunta kääntyi eteläiseksi, miehistö uskoi olevan sopiva aika lähteä Foiniksiin. Ankkurit nostettiin ja laiva purjehti lähellä Kreetan rannikkoa länttä kohti. Ei kestänyt kauankaan, kun puhkesi rajuilma. Laiva ryöstäytyi hallinnasta ja joutui tuuliajolle. Ajelehdittiin Klauda-nimisen saaren kohdalle. Siinä laiva saatiin taas hallintaan, ryhdyttiin varokeinoihin, ettei ajauduttaisi Afrikan rannikolla oleville hiekkasärkille, Syrteille. Laivan ympäri sidottiin köysiä, purjeet laskettiin alas ja ajelehdittiin merelle. Rajuilma raivosi. Lastia heitettiin mereen, jopa laivan kalustokin. Taivas raivosi mustana, ei näkynyt aurinkoa, ei tähtiä, joiden avulla piti suunnistaa. Ei enää tiedetty, missä oltiin ja minne oltiin menossa. Lopulta katosi kaikki toivo. Koko miehistö ja matkustajat uskoivat kuoleman tulleen eikä kukaan syönyt eikä juonut. Silloin Paavali nousi puhumaan: ”Miehet, teidän olisi pitänyt noudattaa minun neuvoani, eikä lähteä Kreetasta, silloin tätä vahinkoa ei olisi tapahtunut. Mutta minä kehotan teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä ei yksikään teistä huku, ainoastaan laiva hukkuu. Sillä tänä yönä seisoi minun tykönäni sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä palvelen ja sanoi: `Älä pelkää, Paavali, keisarin eteen sinun pitää menemän; ja katso, Jumala on lahjoittanut sinulle kaikki, jotka sinun kanssasi purjehtivat`. Olkaa sen tähden rohkealla mielellä, miehet; sillä minulla on se usko Jumalaan, että käy kuin minulle on puhuttu. Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua.”

Laiva yritti päästä Foiniksiin. Matkalla puhkesi rajuilma ja laiva joutui tuuliajolle.

Paavali oli vangittuna matkalla Roomaan. Laivalla oli Paavalin ja hänen tovereidensa lisäksi muitakin vankeja, sotilaita, merimiehiä ja kenties muitakin matkalaisia, kaikkiaan 276 henkeä. Laiva ajelehti myrskyssä, kaikki mahdollinen lasti oli heitetty mereen. Matkustajat ja miehistö olivat epätoivoisia. Vain Paavali puhui rohkeasti Jumalaan turvaten. Kaksi viikkoa oli ajelehdittu, kunnes yöllä miehistö huomasi, että vesi kävi matalammaksi. Lähestyttiin rantaa. Laivan perästä laskettiin ankkurit, ettei ajauduttaisi karille. Niin odotettiin aamun koittoa. Merimiehet yrittivät karata ja he sitä varten he laskivat veneen laivasta mereen, mutta Paavali huomasi heidän aikeensa ja sanoi sadanpäämiehelle ja sotilaille: ”Elleivät nuo pysy laivassa, niin te ette voi pelastua.” Silloin sotamiehet hakkasivat veneen köydet irti ja se pääsi menemään.

Hiukan ennen päivän valkenemista Paavali kehotti kaikkia nauttimaan ruokaa: ”Tänään olette jo neljättätoista päivää odottaneet ja olleet syömättä ettekä ole mitään ravintoa ottaneet. Sentähden minä kehotan teitä nauttimaan ruokaa, sillä se on tarpeen meidän pelastuaksemme; sillä ei yhdeltäkään teistä  ole hiuskarvaakaan päästä katoava.” Kun Paavali oli tämän sanonut, hän otti leivän ja kiitti Jumalaa kaikkien nähden, mursi ja rupesi syömään. Silloin kaikki tulivat rohkealle mielelle ja rupesivat hekin syömään. Sen jälkeen laivaa kevennettiin vielä heittämällä viljalasti mereen.

Päivä nousi. Edessä oli saari ja saaren rannassa näkyi lahti, johon saatettiin laskea laiva. Ankkurit hakattiin irti ja jätettiin mereen ja laiva ohjattiin lahteen. Laiva joutui kuitenkin riutalle, keulapuoli tarttui kiinni mutta peräpuoli hajosi ryskyen aaltojen voimasta. Hätää ei kuitenkaan enää ollut. Ranta oli lähellä. Sotilaat pelkäsivät vankien karkaavan, mutta sadanpäämies kielsi tappamasta heitä, sillä hän tahtoi säästää Paavalin. Niinpä sitten sadanpäämies kehotti uimataitoisia ensin lähtemään rantaa kohti. Loput saivat laivankappaleita ja muita lautoja, joiden varassa pääsivät rantaan. Niin kaikki pelastuivat, kuten Paavali oli sanonutkin.

Tässäkin tapahtumassa me näemme ihmisen pienuuden. Me olemme avuttomat luonnon voimien edessä. Ei ole turvaa toisesta ihmisestäkään. Moni haluaa vaaran uhatessa pelastaa vain oman nahkansa kuten merimiehet tässä. Mutta meidän Taivaallinen Isämme ei meitä jätä eikä hylkää. Hän pelasti Paavalin ja kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan. Hän myös varjelee meitä, mitkä vaiheet meitä ikinä elämässä kohtaavatkin. Siksi me saamme kulkea turvallisella mielellä Jeesuksen omina kohti taivaan kotia.

Laiva haaksirikkoutui, mutta kaikki pääsivät rantaan.

Kun Paavali vei risuja nuotioon, kyykäärme tarttui hänen käteensä.

Saarelaiset sytyttivät nuotion, jonka ääressä oli hyvä lämmitellä. Paavali halusi myös osallistua työhön ja kokosi kasan risuja ja vei ne nuotioon. Mutta risukasassa olikin kyykäärme, joka nuotion kuumuuden takia tuli esiin ja kävi kiinni Paavalin käteen. Kun asukkaat näkivät kyyn, he sanoivat toisilleen: "Varmaan tuo mies on murhaaja, koska kostotar ei sallinut hänen elää, vaikka hän pelastuikin merestä." Mutta Paavali ravisti kättään ja kyy putosi tuleen eikä hänelle tullut mitään vahinkoa. Ihmiset katsoivat Paavalia kummissaan, he odottivat, että käsi turpoaisi tai että Paavali kuolisi, mutta mitään ei tapahtunut. Paavali jatkoi työtään entiseen tapaan. Nyt saarelaiset alkoivat luulla Paavalia jumalaksi.

Saarelaisten johtajan nimi oli Publius. Hänellä oli maatiloja lähellä sitä paikkaa, mihin haaksirikkoiset rantautuivat. Paavali seurueineen pääsi hänen luokseen ja hän piti heitä kolme päivää vieraanansa.

Publiuksen isä makasi sairaana kuumeessa ja punataudissa. Paavali meni hänen luoksensa, rukoili ja pani kätensä hänen päälleen ja paransi hänet. Tieto ihmeestä levisi saarella nopeasti ja muutkin sairaat, mitä saarella oli, tulivat Paavalin luokse ja heidät parannettiin.

Näin Meliten asukkaat ja heidän johtajansa saivat kuulla evankeliumia Jeesuksesta. Jumala oli ihmeellisesti johdattanut Paavalin näiden ihmisten luokse. Moninkertainen ihme oli tapahtunut: matkalaiset pelastuivat kuolemasta myrskyävään mereen ja saarelaiset iankaikkiselta kuolemalta. Paavali matkaseurueineen sai vastaanottaa monenlaisia kunnian ja rakkauden osoituksia. Kun matka kolmen kuukauden kuluttua jatkui, antoivat saarelaiset heidän mukaansa kaikea, mitä he saattoivat tarvita.

Saaren satamassa oli aleksandrialainen laiva, jolla oli merkkinä Kastorin ja Polluksin kuva. Se oli viettänyt talven Melitessä ja oli nyt lähdössä. Siihen laivaan Paavali ystävineen nousi jätettyään jäähyväiset saarelaisille.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Syrakuusa, siellä viivyttiin kolme päivää, sieltä kierrettiin Reegioiniin ja etelätuulen mukana Puteoliin. Puteoliissa Paavali ystävineen tapasi uskonveljiä. Tännekin oli evankeliumi jo levinnyt ja seurakunta syntynyt. Tämän seurakunnan luona Paavali viipyi kokonaisen viikon. Varmasti heillä oli paljon puhumista. Paavali kertoi lähetysmatkoistaan ja vankeudestaan ja varsinkin siitä, miten hän oli tälle matkalle Roomaa kohti joutunut. Puteolin seurakunta taas saattoi kertoa, miten kristinusko oli levinnyt Roomaan ja millaisia vaiheita uskovilla täälläpäin oli. Yhteinen usko, toivo ja ilo yhdistivät heitä.

Sitten tuli aika lähteä Roomaan.

Matka kulki pitkin Via Appiaa, Rooman kuuluisinta tietä. Se oli leveä, kivillä päällystetty, suora tie. Siellä oli nähty kulkevan monenlaista väkeä: Keisari henkivartioineen, Rooman kuuluisia legioonia, sotapäälliköiden voittojaan juhlivia riemukulkueita, kauppiaita ja muita matkustavaisia. Mutta surkeimpia kaikista olivat vankisaattueet. Synkät, kahleisiin sidotut ihmiset laahustivat vastahakoisesti sotilaiden hoputtaessa eteenpäin. Ohikulkijoiden korviin kuului kirouksia, piiskanlyöntejä ja vaikerrusta.

Tällä kertaa Roomaan saapui seurue, joka poikkesi kaikista muista. Se oli vankisaattue vartijoineen, joukossa kahleita kantava Paavali. Mutta mukana oli muitakin, Paavalin ystäviä ja Rooman seurakunnan vastaanottojoukko. Varmaan tämä joukko herätti kummastusta, kaikkien kasvoilla oli ilo ja rauha ja he keskustelivat innokkaasti keskenään. Mitä iloitsemista saattoi olla vangin tulossa Roomaan tuomiolle?

Sadanpäämies Julius vei vankisaattueen perille. Hän oli syvästi kiintynyt Paavaliin ja puhui luultavasti Paavalin puolesta. Hän ja muut Paavalin vartijat tiesivät, ettei Paavali ollut tehnyt mitään rikollista. He olivat kokeneet suuria ihmeitä matkan aikana ja saaneet paljon lohdutusta, kun Paavali puhui heille Jumalan Sanaa. Niinpä Paavalia ei pantu vankityrmään tavallisten vankien tavoin, vaan hän sai asettua asumaan omaan vuokra-asuntoon, jossa hän sai asua häntä vartioivan sotamiehen kanssa. Paavalin toive päästä Roomaan oli toteutunut. Mutta miten kummallisella tavalla! Jumalan tiet ovat meille usein mahdottomat käsittää, sen vain tiedämme, että ne ovat meille parhaaksi. Paavali oli vankeutensa johdosta saanut todistaa Jeesuksesta kuninkaiden, maaherrojen ja korkeiden sotapäälliköiden edessä. Jumalan Sanasta olivat päässeet osallisiksi kaikki haaksirikkoutuneen laivan matkustajat sekä myös syrjäisen Meliten saaren asukkaat. (nykyisin Malta) Paavalille oli tärkeintä saada todistaa Jeesuksesta. Kerran hän kirjoitti korinttolaisille: ”Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!”

Päästyään Roomaan Paavali aloitti heti lähetystyön. Ensimmäiseksi hän kutsui kokoon juutalaisten johtohenkilöt. Hän halusi puhua heimoveljilleen, että heidän Messiaansa, jota he odottivat, oli jo tullut. Paavali kertoi heille, miten hän oli Roomaan joutunut. Juutalaiset sanoivat, etteivät olleet kuulleet hänestä mitään pahaa ja niin he halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanottavanaan. Niin he määräsivät päivän ja heitä tuli vielä suurempi joukko Paavalin majapaikkaan kuulemaan Paavalin todistusta. Paavali puhui heille aamuvarhaisesta iltaan saakka selittäen ja todistaen Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta. Mutta he eivät uskoneet Paavalin todistusta Jeesuksesta. Niin he erosivat ja Paavali sanoi heidän lähtiessään: "Oikein on Pyhä Henki puhunut profeetta Esaiaan kautta teidän isillenne, sanoen: 'Mene tämän kansan luo ja sano: Kuulemalla kuulkaa älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää älkääkä käsittäkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, että he eivät näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.'  Olkoon siis teille tiettävä, että tämä Jumalan pelastussanoma on lähetetty pakanoille; ja he kuulevat sen."

Roomassa Paavali asui erillisessä asunnossa vartioituna kaksi vuotta ja hän sai ottaa vastaan vieraita. 

Rooman valtakunnan Aasia –nimisessä provinssissa oli pieni paikkakunta, jonka nimi  oli Kolossa. Se oli aikaisemmin ollut kukoistava teollisuuskaupunki, mutta Paavalin aikana se oli jäänyt syrjään. Se sijaitsi Meander-joen sivujoen varrella tuliperäisellä alueella. Paavalin lähetysmatkat olivat kulkeneet sekä Kolossan eteläpuolitse että pohjoispuolitse, mutta siellä Paavali ei ollut käynyt. Seurakunta oli syntynyt sinne Epafras -nimisen pastorin työn tuloksena. Seurakunta oli vielä nuori, mutta siellä oli hyvä järjestys ja luja usko Kristukseen. Jokin oli kuitenkin aiheuttanut seurakunnassa hämmennystä. Pastori Epafras oli vakavasti huolissaan seurakuntansa tilasta ja kohtalosta, siksi hän lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalle Roomaan.

Matkalla Epafras poikkesi Filipissä ja sai toimittaa Filipin seurakunnan lähetin virkaa ja tuoda Filipin seurakunnan lähetyksen Paavalille. Raamattu kutsuu Filipin seurakunnan lähettiä nimellä Epafroditus, mutta on useita syitä olettaa, että Epafras ja Epafroditus olivat sama henkilö. Oma seurakunta kutsui pastoriaan lyhennetyllä nimellä tuttavallisesti, mutta Filipin seurakunta puhutteli häntä koko nimellä. (Lue aiheesta lisää: Kolossan seurakunta, Markku Särelä, STLK, 1974)

Matka Roomaan oli vaarallinen ja lopputulos oli, että Epafras vangittiin. Näin hänestä tuli Paavalin vankitoveri, samoin oli käynyt Aristarkukselle ja Timoteuksellekin.

Paavali sanoo Epafraasta, että hän on uskollinen Kristuksen palvelija. Hän on esimerkki hyvästä sielunpaimenesta. Epafras oli väsymätön esirukoilija. Hän rukoili oman seurakuntansa jäsenten puolesta mutta myös naapuriseurakunnan Laodikean puolesta ja myös Hierapolissa olevien kristittyjen puolesta. Ehkä seurakunnat noilla paikkakunnilla olivat syntyneet kolossalaisten lähetystyön tuloksena tai yhteistyö muutoin oli voimakasta. Epafraalla oli aivan erityinen huolen aihe. Kolossan seurakuntaan oli päässyt joku tai joitakuita hurmahenkisiä, jotka levittivät harhaoppia. Uskovilta vaadittiin ihmistekoja, erikoisia juhlatapoja ja korostettiin näkyjä. Epafras vastusti sellaista julistusta, hän tahtoi seurakunnan toimivan raittiilla tavalla Jumalan Sanaan perustuen. Epafras tarvitsi tukea, siksi hän tuli hakemaan vahvistusta opetukselleen Paavalilta ja lähti vaivojaan kaihtamatta matkalle Roomaan.

Epafras oli vakavasti sairas.

Paavali kirjoitti tärkeän kirjeen kolossalaisille korostaen Jeesuksen hankkimaa sovitusta, johon ihminen ei voi eikä saa mitään lisätä. Kirjeen toisena kirjoittajana mainitaan Timoteus. Kirjeessä menevät seurakunnalle myös Epafraan omat terveiset. Epafras ei voinut lähteä paluumatkalle kotiseurakuntaansa, sillä hän oli vankina. Epafras oli myös vakavasti sairaana, jopa kuolemankielissä. Emme tiedä, miksi hän sairasti, oliko häntä pahoinpidelty, oliko hän joutunut näkemään nälkää ja kurjissa oloissa  saanut jonkin tarttuvan taudin. Alkukirkon pyhät joutuivat kestämään meille aivan käsittämättömiä vaikeuksia evankeliumin tähden. Kuitenkin hän jaksoi rukoilla ja kantaa huolta seurakunnastaan.

Paavalin luona Roomassa oli myös Tykikus. Hän sai tehtäväkseen viedä Paavalin kirjeen Kolossan seurakunnalle. Mitä sitten tiedämme tästä lähetistä? Apostolien Teoissa mainitaan aasialainen Tykikus samassa yhteydessä kuin Aristarkuskin. Hän siis useiden muiden saattajien mukana seurasi Paavalia Jerusalemiin Efeson hopeaseppien aiheuttaman mellakan jälkeen.

Paavali kirjoittaa suosituksen Tykikuksesta Kolossan seurakunnalle: ” Kaikista minun oloistani antaa teille tiedon Tykikus, rakas veli ja uskollinen palvelija, minun kanssapalvelijani Herrassa. Hänet minä lähetän teidän tykönne juuri sitä varten, että saisitte tietää tilamme ja että hän lohduttaisi teidän sydämiänne”. Paavali lopettaa kirjeensä kolossalaisille: ”Ja sanokaa Arkippukselle: "Ota vaari virasta, jonka olet saanut Herrassa, että sen täysin toimitat." Tervehdys minulta, Paavalilta, omakätisesti. Muistakaa minun kahleitani. Armo olkoon teidän kanssanne.” Arkippus oli nyt Kolossan seurakunnan paimenena, hänet tiedettiin uskolliseksi, mutta hänkin tarvitsi rohkaisua ja kehotusta erikoisesti nyt, kun Epafras oli poissa ja harhaopettajien vaikutus piti perata pois seurakunnasta. Kolossan seurakunta oli elävä, taisteleva seurakunta. Jumalan Sanalla se oli saavuttava voiton.

Tykikus sai matkaansa kolme tärkeää kirjettä, jotka hän uskollisesti saattoi perille. Ensimmäinen meni Efesoon, toinen Kolossaan ja kolmas eräälle seurakunnan jäsenelle, Filemonille.  Tykikuksen mukana matkusti myös Onesimus.

Paavali ja sairasvuoteella lepäävä Epafras käyvät yhdessä läpi kirjeitä,
joita Paavali lähetti eri puolille valtakuntaa syntyneille seurakunnille niiden uskon vahvistamiseksi.