Mikä riittää ja mitä vaaditaan kirkon yhteyteen - Satis est

Augsburgin tunnustuksen VII:n uskonkohdan mukaisesti tunnustamme: "Sillä kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä evankeliumi saarnataan yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan." (Saksalaisen tekstin mukainen käännös). Latinalainen versio kuuluu käännettynä: "Ja kirkon oikeaan yhteyteen on tarpeen (satis est) yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien jakamisessa."

Ymmärrämme "evankeliumin opin" ("doctrina evangelii") tarkoittavan tässä koko kristillistä oppia Yksimielisyyden ohjeen X luvun, kohdan 31 mukaisesti: "Tämän mukaisesti älkööt seurakunnat erilaisten tapojen tähden, joita nämä kristillisen vapauden mukaisesti enemmän tai vähemmän noudattavat, tuomitko toisiansa, jos ne muutoin opissa ja kaikissa sen eri kohdissa ja myös pyhien sakramenttien oikeassa (p.o. monikko) käytössä keskenään ovat yksimieliset..." (TK 1948, s. 553).

Evankeliumin oppiin luemme kuuluvaksi myös seuraavat opit, joista vallitsee erimielisyyttä Euroopan Luterilaisen Konferenssin ja lnternational Lutheran Council'in sisällä: Oppi pyhästä Raamatusta, erityisesti opit sen inspiraatiosta ja arvovallasta, oppi luomisesta, oppi vanhurskauttamisesta, oppi pyhästä saarnavirasta, oppi kirkosta ja kirkollisesta yhteydestä ja mahdollisesti myös oppi ehdonvallanasioista.

Uskomme, että pyhä Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta joka kohdaltaan eli pyhässä Raamatussa ei ole yhtään sanaa tai ajatusta, joka ei olisi syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta. Uskomme, että on oikein puhua sanainspiraatiosta ja raamattuinspiraatiosta ("Verbal Inspiration", "Schriftinspiration"). Uskomme, että niillä, jotka vastustavat Raamatun sanainspiraatiota, ei ole oikeata perustetta millekään Raamatun ilmoittamalle opille; erityisesti tämä tulee näkyviin puhuttaessa Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa ja sen raamattuperusteesta. Ehtoollisoppi ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaan uskonpuhdistaja Martti Lutherin vetoaminen Raamatun yhteenkin sanaan puolustaessaan Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa ehtoollisessa ja siten soveltaessa verbaali-inspiraatiota soveltuu periaatteena kaikkeen Raamatun käyttöön.

Uskomme, että pyhä Raamattu on kaikissa sanoissaan erehtymätön (inerrant, infallible, irrtumslosig), riippumatta siitä, mistä asioista, hengellisistä vai ajallisista (kuten maantieteellisistä, luonnontieteellisistä yms) se kulloinkin puhuu.

Uskomme, ettei ole luterilaisen opin mukaista olla kirkollisessa yhteydessä niiden kirkkojen kanssa, jotka eivät tunnusta Raamatun täyttä inspiraatiota eli sanainspiraatiota ja jotka sallivat opetettavan, että Raamatussa voi olla virheitä ja erehdyksiä. Vedenjakajana ei ole muodollinen Raamatun inspiraation tunnustaminen, vaan se, mitä kirkossa tosiasiallisesti sallitaan Raamatusta opetettavan ja minkälaista teologiaa harjoitettavan.
Uskomme, että pyhän Raamatun sekä Vt:n että Ut:n kanoniset kirjat ovat Jumalan sana ja kirkon opin ja elämän ylin arvovalta. Olemme sitä mieltä, että historialliskriittinen raamatuntutkimusmenetelmä hylkää lähtökohdissaan Raamatun oman arvovallan ja että se jo sen vuoksi on hylättävä. Kirkko, joka sallii keskuudessaan tai sisarkirkoissaan historialliskriitillisen raamatuntutkimusmenetelmän käytön, ei täytä Augsburgin tunnustuksen VII:n uskonkohdan satis est -kriteeriä.

Uskomme, että Jumala on luonut maailman Sanallaan kuudessa tavallisessa päivässä niin kuin hän on Raamatussa ilmoittanut ja kuten myös uskonpuhdistaja Martti Luther opetti. Ihmisellä ei ole turmeltuneen järkensä varassa oikeutta vääntää tätä pyhän Raamatun selkeää todistusta toisenlaiseksi ja puhua pitkistä ajanjaksoista. Uskomme kaikkivaltiaaseen Luojaan, joka on puhunut. Hylkäämme evolutionismin pyhän Raamatun vastaisena. Kirkot, jotka toisin opettavat ja sallivat keskuudessaan toisin opetettavan, eivät täytä satis est -kriteeriä.

Uskomme, että pyhä Raamattu opettaa sekä yleistä että subjektiivista vanhurskauttamista. Sovitus on yksin jumaluuden toisen persoonan, lihaan tulleen Jumalan Pojan, työ, ei Isän eikä Pyhän Hengen. Kristus meidän edestämme (pro nobis) on meidän vanhurskautemme, ei kolmiyhteinen Jumala olemuksessaan eikä teoissaan; ei myöskään ihmisen omat teot tai kuvitellut ansiot ole meidän vanhurskautemme, jolla Jumalalle kelpaamme, ei osaksi eikä kokonaan.

Kun Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta, hän lukee syntisen hyväksi Kristuksen ansion ja syntyy uskon yhteys syntisen ja Kristuksen välille. Usko ei lisää mitään Kristuksen työhön; se vain ottaa sen vastaan. Vanhurskauttava usko ei ole ihmisessä oleva ominaisuus, vaan se on yksin Pyhän Hengen armonvälineillä vaikuttama tarttumistoiminto, jolla syntinen omistaa itselleen Kristuksen vanhurskauden. Meitä ei vanhurskauteta kolmiyhteisen Jumalan meissä asumisen, inhabitaation, tähden eikä sen johdosta, että tulemme jumalallisesta luonnosta osallisiksi (teopoieesis). Itsevalitut hurskauden muodot pelastuksen saavuttamiseksi, kuten luostarielämä, paastot, rukoukset, voitelut, karismatismi yms. ovat ristiriidassa oikean vanhurskauttamisopin kanssa.

Luterilaisten on mahdotonta olla yksimielisiä paavikirkon kanssa vanhurskauttamisopista, koska 1. luterilaisilla ja paavikirkolla on eri kanta siitä, mikä kirkossa on opin ja elämän ylin ohje (norma normans), 2. koska paavikirkolla on väärä oppi perisynnistä ja concupiscentiasta (himosta), 3. koska paavikirkko hyväksyy synergismin kääntymyksessä, 4. koska paavikirkolla on väärä oppi sakramenteista ja ennen muuta ordinaatiosta ja paavin vallasta, 5. koska paavikirkko pitää ansiollisina itsevalittuja hurskauselämän muotoja jne.

Kirkot, jotka hyväksyvät "Yhteisen julistuksen" (paavikirkon ja LML:n yhteisen esityksen vanhurskauttamisesta), eivät täytä satis est -kriteeriä, eivät myöskään ne kirkot, jotka sallivat kiellettävän yleisen vanhurskauttamisen, tai ne kirkot, jotka sallivat opetettavan, että vanhurskauttamisen perustana olisi jokin muu kuin Kristus meidän edestämme (pro nobis), tai jotka katsovat, että usko vanhurskauttaessaan ei vanhurskauttaisi yksin Kristuksen tähden, vaan lisäksi jonkin muun asian tähden.

Uskomme, että tri C.F. W. Walther on kirjassaan Kirkko ja virka ymmärtänyt oikein pyhän Raamatun opetuksen kirkosta ja virasta. Uskomme myös, että hän menetteli aivan oikein, kun hän ei hyväksynyt aikansa Rooman suuntaan kallellaan olevia käsityksiä virkaa ja ordinaatiota koskevissa kysymyksissä ja kun hän hylkäsi pyhän Raamatun ja luterilaisen opin vastaisina poikkeavat opit (esim. Wilhelm Loehen opetukset kirkosta ja virasta sekä voitelusta).

Hylkäämme naisten kutsumisen ja vihkimisen pyhään saarnavirkaan Jumalan Sanan vastaisena (Luuk.12:41-48; Apt. 1:20-21; 1 Kor. 14:34; l Tim. 2:11-3: 2).

Kirkot, jotka sallivat keskuudessaan tai sisarkirkoissaan mainitut hylättävät käsitykset, eivät täytä satis est -kriteeriä.

Uskomme, että vain ne ovat kirkko, jotka sydämessään omistavat uskon kautta Kristuksen vanhurskaudekseen. Emme pidä Kristuksen kirkon jäseninä sellaisia kristillisellä kasteella kastettuja ja jonkin kristillisen kirkon jäseniä, jotka joko julkisesti opettavat ja puolustavat jotakin karkeata, uskon perustuksen kumoavaa harhaa (esim. paavi), tai vetoavat autuuden asiassa hyviin tekoihinsa (esim. äiti Teresa) tai elävät jossakin karkeassa synnissä.

Luterilainen tunnustus esittää Augsburgin tunnustuksen VII:ssä uskonkohdassa kirkolliseen yhteyteen riittävän (satis est) kirkon pettämättömien ("die untrüglichen Kennzeichen der Kirche", C.F.W. Walther) tuntomerkkien puhtauden (Sanan ja sakramenttien). Tällä tavoin kirkollinen yhteys rakentuu objektiivisille asioille eikä yksittäisten henkilöiden subjektiiviselle käsitykselle siitä, ketkä ovat kristityitä.

Tämä kirkon pettämättömien tuntomerkkien puhtaus on oikean yhteyden edellytys jokaisen yksittäisen kirkkokunnan ja seurakunnan sisällä. Opissa omassa keskuudessaan erimielinen kirkko ei täytä Augsburgin tunnustuksen VII:n uskonkohdan satis est -kriteeriä. Mikäli jossakin kirkossa kirkon tuntomerkit eivät ole puhtaat, sellaisessa kirkossa on uskonpuhdistus eli reformaatio tarpeen ja mikäli kirkko ei sitä halua, sellaisessa kirkossa pysyminen on vastoin Augsburgin tunnustuksen VII:ä uskonkohtaa.

Kirkon jäsenten ja sen edustajien tulee toiminnassaan suhteessaan toisiin kirkkoihin ja niiden yksittäisiin jäseniin toimia sopusoinnussa kirkon puhtaiden tuntomerkkien kanssa. Esimerkiksi oikea luterilainen ei voi rukoilla yhdessä paavin kanssa.

Kirkon pettämättömien tuntomerkkien puhtaus on edelleen edellytys kirkolliselle yhteydelle kirkkokuntien kesken ja kirkkoliittojen sisällä.

Kirkollisen yhteyden solmiminen ei saa perustua pelkkään toivoon mahdollisesta opillisesta yksimielisyydestä tulevaisuudessa, vaan sen tulee perustua todettuun opin yksimielisyyteen.

Samoin kuin seurakunnalla ja sen pastorilla on oikeus tutkia, ovatko sen jäsenet tunnustuksensa mukaan kelvollisia ehtoollisvieraita, niin myös kirkolla on oikeus käydä sitovia oppineuvotteluja minkä tahansa sisarkirkkonsa kanssa ja mikäli jokin kirkko ei niihin suostu, todeta ehtoollisyhteyden ja samalla koko kirkollisen yhteyden katkenneen.

Olemme tulleet tunnustuksellisten luterilaisten kirkkojen keskuudessa siihen, että satis est -kriteeri ymmärretään eri tavoin. On tarpeen kirkollinen uudelleen ryhmittyminen todellisuuden mukaan siten, että ne, jotka edustavat tässä esittämääni kantaa, ovat keskenään kirkollisessa yhteydessä, mutta erossa niistä, joilla on eri kanta.

Ehdonvallanasioita ovat sellaiset asiat, joista Jumalan Sanassa ei ole käskyä eikä kieltoa, vaan jotka Jumala on jättänyt vapaiksi ja joissa kristitty voi syntiin syyllistymättä toimia niin tai näin harkintansa mukaan. Luterilaisen tunnustuksen mukaan ehdonvallanasioita on kirkossa otettu käyttöön "edistämään hyvää järjestystä, hurskautta ja kristillistä elämäntapaa" (Yksimielisyyden ohje, täydellinen selitys TK 1948,548. X, 1). Jumalan käskyihin ja kristilliseen oppiin kuuluvat asiat eivät ole ehdonvallanasioita.

Luterilaiset tunnustuskirjat eivät pidä Jumalan Sanan todistukseen vedoten ehdonvallanasioina sellaisia asioita, joihin myöntyminen tulkittaisiin väärän opin hyväksi ja josta myöntymisestä vastustajat hyötyisivät. Tämä koskee erityisesti ns. vainon aikaa, mutta ei tietenkään rajoitu yksinomaan siihen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan aidotkaan ehdonvallanasioita koskevat seremoniat eivät ole sinänsä jumalanpalvelusta (Yksimielisyyden ohje, täydellinen selitys TK 1948,530. X,8), raamattuviittauksena Matt. 15:9. Niiden kohottaminen sellaiseen asemaan perustuu väärään vanhurskauttamisoppiin.

Yksimielisyyden ohje (TK 1948,550. Täydellinen selitys X,10) puhuu erityisestä tunnustustilanteesta, jossa ei saa antaa periksi vastustajille edes ehdonvallanasioissa. On huomattava, että nykyisin tällainen tunnustustilanne on lähes aina ja kaikkialla, kun väärät opit ja väärät kirkot ovat hallitsevassa asemassa kristikunnassa ja kun lisäksi sekulaari media, sikäli kuin se antaa tilaa uskonnolle, päästää paavin ja toisoppisten kirkkojen johtajat sekä myös niiden radikaalimmat edustajat esiin monin verroin enemmän kuin oikeaoppisten kirkkojen edustajat.

Osallistuminen ekumeenisiin järjestöihin toisoppisten kirkkojen kanssa on vastoin Jumalan sanaa jo kirkko-opin pohjalta ja myös siltä kannalta, mikä ei ole enää ehdonvallanasia. Erityisen tuomittavaa on kuuluminen ekumeenisiin nuorisojärjestöihin, koska niiden huono vaikutus kohdistuu kokemattomaan nuorisoon ja suuntautuu siihen, mitä kirkko on paitsi tänään myös huomenna. Myös osallistuminen kirkollisten humanitääristen järjestöjen työhön toisoppisten kanssa voi olla ristiriidassa sen kanssa, mitä luterilaiset tunnustuskirjat lausuvat ehdonvallanasioista, ja avustustyöstä mahdollisesti aiheutuva hyvä nimi menee toisoppisten ja usein suurempien kirkkojen liberaalin opin hyväksi.

Voitelu saattaa olla ehdonvallanasia nykyoloissa vain erittäin harvoin, tuskin koskaan voiteluun arkioloissa tottumattomien pohjoisimpien kansojen keskuudessa. Katolisten kirkkojen, karismaattisen liikkeen ja herätyskristillisten piirien (Gemeinschaftsleuten) vaikutuksesta ihmiset mieltävät voiteluun sakramentin kaltaista vaikutusta. On tarpeen huolella tutkia Chemnitzin voitelua koskeva kirjoitus, jonka C.F.W. Walther julkaisi aikanaan saksaksi Wilhelm Loehen harhaavan toiminnan johdosta (Martin Chemnitz, De extrema unctione, Examen Concilii Tridetini, ed. Preuss, Berolini 1861, sivut 464ss. Ks. Luterilainen 10/1992).

Myöskään kirkollisen yhteyden solmiminen ilman todellista opin yksimielisyyttä tarkoituksenmukaisuussyistä, kuten tapahtui Missourisynodin ja Inkerin kirkon välillä, ei ole ehdonvallan asia, vaan opillinen lankeemus.

          Markku Särelä

(Kirjoitettu Euroopan luterilaisen konferenssin pyynnöstä vuoden 1999 kokousta varten)

Julkaistu Luterilainen-lehdessä nro 2/1999