Olemme kiinnittäneet lehdessämme huomiota moniin vakaviin asioihin, joilla kansankirkko on luopunut pyhästä Raamatun sanasta ja luterilaisesta opista. Näihin asioihin kuuluvat mm. opit vanhurskauttamisesta, Raamatun erehtymättömyydestä ja sen arvovallasta, kirkosta, julkisesta saarnavirasta sekä opin yksimielisyyteen perustuvasta kirkollisesta yhteydestä.
Kansankirkko hyväksyi ns. yhteisen julistuksen paavikirkon kanssa, mikä seikka osoitti suurta piittaamattomuutta luterilaisen uskon suurinta aarretta, vanhurskauttamisoppia kohtaan. Kun kansankirkko hyväksyi naispappeuden, se osoitti virallisesti ja julkisesti, ettei pyhä Raamattu ole sen opin ja käytännön ylin ohje. Ne kansankirkon teologit, jotka johdonmukaisesti ja loppuun saakka pitävät kiinni Raamatun erehtymättömyydestä, ovat ylen harvinaisia. Kansankirkko herätysliikkeineen ymmärtää kirkon, ei sen puhtaiden tuntomerkkien valossa, vaan lähinnä jonkinlaisena historiallisena jatkumona, johon erilaiset opit ja näkemykset mahtuvat sisään. Luonteenomaista tälle kirkko-opille on se, että kansankirkosta eroamista sen sekaoppisuuden tähden pidetään syntinä, jopa kadottavana kuoleman syntinä. Kansankirkko hyväksyi kirkkolain tunnustuspykälän muutoksella jo vuonna 1869 kirkon sisäisen unionismin, ja sen johdonmukaista seurausta ovat ulospäin suuntautuvat unionistiset päätökset ja pyrkimykset. Niistä räikeimpiä ovat yhteyspyrkimykset paavikirkon kanssa ja piispojen Rooman matkat, mutta ei pidä unohtaa eikä aliarvioida myöskään Porvoon julistusta, jolla kansankirkko ja Englannin anglikaaninen kirkko virallisesti tunnustivat toisensa täysiksi sisarkirkoiksi Tämä asia osoitti, ettei luterilainen ehtoollisoppi paljoakaan merkitse kansankirkolle, kun voidaan mennä samaan ehtoollispöytään niiden kanssa, jotka kieltävät todellisen, kaikkia ehtoollisvieraita koskevan Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon ehtoollisen sakramentissa.
Luterilainen "on" ehtoollisessa
Meidän on kiinnitettävä suurta huomiota sekä oppiin pyhästä ehtoollisesta, että myös käytäntöön, kuinka sitä vietämme. Luther piti kiinni ehtoollisopissa erityisesti yhdestä tärkeästä sanasta eikä suostunut siitä luopumaan, kun vastustajat tulkitsivat sitä vastoin sen varsinaista merkitystä. Tämä sana oli "on", latinaksi "est.
Kun Zwingli ja muut vaativat, että tämä sana on ymmärretä kuvaannollisesti, Luther ei antanut periksi. Hän jopa kirjoitti sen neuvottelupöytään, että pitäisi sen mielessään koko neuvottelun ajan. Kun katoliset puhuivat leivän ja viinin kadottavan oman olemuksensa ja muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, Luther piti kiinni sanasta "on", siis siitä, että ehtoollisaineet pysyvät olemukseltaan leipänä ja viininä eivätkä siis muutu, mutta että ne samalla ovat Kristuksen tosi ruumis ja veri, jotka ehtoollisessa otetaan vastaan suulla, kuitenkin sakramentillisella tavalla. Luther selvästi torjuu myös ajatuksen, että Kristuksen ruumis ja veri nautittaisiin 'kapernaumilaisella" tavalla, ts. samalla tavalla kuin syömme lihaa, mistä refurmoidut olivat syyttäneet luterilaisia. Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon vaikuttavat asetussanat; ne sanat, jotka Kristus itse lausui asettaessaan ehtoollisen, ja jotka hänen käskystään toistetaan joka kerta kun ehtoollista vietetään. Tämä Kristuksen käsky on sanoissa: "Tehkää tämä." Luterilaiset eivät siis opeta, että leipä ja viini "muuttuisivat" olemukseltaan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, mitä sanaa roomalaiskatoliset käyttävät. Paavilaiset käyttävät muuttumisesta sana "transsubstantiatio", mikä merkitsee olemuksen, substanssin, muuttamista toiseksi. Kreikkalaisessa kirkossa oli käytetty toista muuttumista merkitsevää sanaa (ks. Puolustus X, 2) tarkoittamatta sillä samaa kuin paavilaiset. Bulgaari Theofylaktos käytti näet muuttumisesta kreikan kielistä käsitettä metaballoo, jolla sanalla hän ei puhunut leivän olemuksen muuttamisesta, vaan ilmaisi vain sitä, ettei leipä konsekraation jälkeen ollut enää pelkkä leipä, vaan samalla Kristuksen tosi ruumis. Selkeä luterilainen käsite on latinan "est" eli "on". Se on asetussanoista, siis Raamatusta, ja Kristuksen oma sana. Kielessämme on parasta käyttää "on" sanaa ja välttää sanaa 'muuttua'.
Milloin läsnäolo alkaa
On keskusteltu siitä, milloin Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo eli ns. reaalipreesenssi alkaa. Luther ei pyrkinyt lyömään kiinni sen tarkkaa ajankohtaa paavilaisten tapaan. jotka kiistelivät siitä, minkä tavun kohdalla asetussanja lausuttaessa se alkaa. Luther ei myöskään tarkasti määritellyt, kuinka kauan läsnäolo kestää, vaan määritteli ehtoollistoimituksen riittävän kattavasti. Kuitenkaan luterilaiset tunnustuskirjat eivät siirrä reaalipreesenssin alkamista vasta nauttimisen yhteyteen, vaan sanovat: "Kaikkialla, missä ehtoollista vietetään Kristuksen asetuksen mukaan ja missä käytetään hänen lausumiaan sanoja, tapahtuu juuri niiden ensimmäisellä ehtoollisella lausuttujen Kristuksen sanojen voimasta, että Kristuksen ruumis ja veri jaetaan (!) ja vastaanotetaan todella läsnä olevina." (Yksimielisyyden ohje 7,75. TK 1990, s. 526.) Näin ollen reaalipreesenssi on olemassa jo ennen nauttimista.
Asetussanat saavat siis aikaan reaalipreesenssin. Jumalan sanan lausumisesta ei kuitenkaan vielä välttämättä seuraa, että sen täytyy toteutua heti, ellei Jumala ole lausunut sanaansa heti toteutuvaksi. Kun Jeesus sanoi pitalisille: 'Menkääj a näyttäkää itsenne papeille, Raamattu kertoo, että he matkalla ollessaan huomasivat tulleensa terveiksi (Luuk.17:14). Paraneminen ei siis tapahtunut sanojen lausumishetkellä. Toisella kerralla taas eräs palvelija "parani sillä hetkellä' kun Jeesus sanoi: "Niin kuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon." (Matt.8:13.) Ratkaiseva sana ehtoollisopissa tässäkin kohden on jälleen tuo asetussanojen "on", Kristus ei näet sano: "on oleva". Näin asetussanojen sanamuoto edellyttää Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa viimeistään heti asetussanojen tultua lausutuiksi.
Kristus siis ojensi opetuslapsilleen oman ruumiinsa ja verensä leivässä ja viinissä eikä niiden läsnäolo alkanut vasta niitä nautittaessa.Täten Vapahtajamme on huolehtinut siitä, ettei kukaan ajattelisi omalla syömisellään ja juomisellaan saavansa aikaan läsnäoloa, vaan että me ymmärtäisimme sen johtuvan Kristuksen asetuksesta.
Mitä kaikkea ehtoolliseen kuuluu
Luterilaiset tunnustuskirjat kiinnittävät huomiota siihen, mitä kaikkea ehtoolliseen kuuluu. Ne sanovat: "Siunaaminen eli asetus sanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt. Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä siunattua leipää ei jaeta, oteta vastaan eikä nautita, vaan missä se suljetaan sakramenttilippaaseen tai uhrataan tai niissä sitä kannetaan kulkueessa [kuten paavin kirkossa tehdään]. Meidän on noudatettava Kristuksen käskyä: 'Tehkää tämä". Siihen kuuluu koko toimitus, koko sakramentin toimittaminen. Kristillisen seurakunnan kokouksessa otetaan esiin leipää ja viiniä, toimitetaan siunaaminen ja jakaminen; ehtoollinen otetaan vastaan, syödään ja juodaan; samalla julistetaan Herran kuolemaa. Tämä käsky on pidettävä siitä mitään poistamatta tai muuttamatta. Näin pyhä Paavali (1 Kor. 10) kuvaa meille leivän murtamisen ja vastaanottamisen koko toimituksen. (Yksimielisyyden ohje 7, 83-84.' K 1990,s. 527.)
Saamme ehtoollisessa Kristuksen tosi ruumiin ja veren syntiemme anteeksi antamiseksi. Tämä on pääasia. Luterilaiset tunnustuskirjat eivät ulota reaalipreesenssiä käytön ulkopuolelle. Jotta turhia kysymyksiä ja epäilyjä ei nousisi, Luther kehotti käyttämään siunatut ehtoollisaineet loppuun, asiasta jyrkkää lakia tekemättä.
Merkittävä kysymys on myös ehtoollisvieraiden sielunhoito. Kun pastorin ei ole aina mahdollista riittävästi keskustella etukäteen jokaisen ehtoollisvieraan kanssa, Luther suositteli, että se tapahtuisi kerran vuodessa, Tämä olisi varmaan hyvä neuvo meillekin. Vaikka meillä on sisäinen ehtoollinen ja ehtoolliselle ilmoittautuminen ja yleisesti ottaen pastorilla on monia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen sielunhoitoon ja vaikka hän voi tarvittaessa, kun hyväksi näkee, keskustella jäsenten kanssa ennen ehtoollista, mielestäni tällainen Lutherin suosittelema johdonmukainen käytäntö voisi olla suureksi siunaukseksi juuri meidän oloissamme.
Markku Särelä
(Luterilainen 02/2001)