Rakkaudellinen kirkko ei ole ryhditön
Raamatussa ei esiinny sanaa kirkkokuri, vaan se on myöhemman ajan teologinen termi. Haluamme antaa sille raamatullisen sisällön ja siirtää ajatuksistamme sivuun ne monet vaarinkaytökset, joita kirkon historian aikana inkvisiitioineen ja jalkapuineen on tähän sanaan sisällytetty. Kirkko, joka harjoittaa asiallisesti kirkkokuria, ei ajelehdi opin tuulissa ja ajan virtauksissa, vaan pitää kiinni tunnustuksestaan. Se ei jätä myöskään jäseniään heidän oman onnensa nojaan, vaan hoitaa heidän sielujaan, tukee heitä oikealla tiellä ja jos he poikkeavat siltä, toimii heidan ojentamisekseen ja voittamisekseen. Sellaisen kirkon kautta Hyvä Paimen hoitaa sieluja ja etsii kadonneita. Silloin kirkko ei ole ryhditön eikä rakkaudeton. Siinä oppi ja vaellus tulevat ohjatuiksi Jumalan sanasta käsin eivätkä ne pääse valloilleen ihmismielen mukaan. Tässä kirjoituksessa emme puhu nyt oppikurista, vaan keskitymme kirkkokuriin vaelluksen asioissa.
Kirkkokuri kuuluu kirkon hyvinvointiin
Kirkkokuri ei kuulu kirkon olemukseen, mutta kylläkin sen hyvinvointiin, lausuu C.F.W. Walther pastoraaliteologiassaan. Kirkon olemukseen kuuluu puhdas Jumalan sanan saarna ja sakramenttien oikea hoito. Kunhan oppi on puhdas, on kirkko oikeauskoinen, vaikkei se voisikaan panna toimeen kirkkokuria, siinä määrin kuin olisi toivottavaa. Luterilainen tunnustus torjuu schwenkfeldiläisten harhan, jonka mukaan sellainen seurakunta ei ole oikea seurakunta, jossa ei käytetä julkista seurakunnasta sulkemista eli vakinaista seurakunnankirouksen julistamismenetelmää (TK, s. 572, kohta 34). Kirkon hyvinvoinnin kannalta ei ole kuitenkaan yhdentekevää, käytetäänkö kirkkokuria vai ei. Jumala tahtoo, että se on käytössä hänen seurakunnassaan. Sitä varten Jumala on antanut meille ohjeita sanassaan. Mutta kirkkokurilla ei aleta esimerkiksi lähetystyötä, vaan ensiksi Jumalan sana synnyttää seurakunnan ja vasta sitten opetetussa seurakunnassa voidaan kirkkokuria panna toimeen.
Luther ei voinut vielä panna toimeen kirkkokuria
Luterilainen uskonpuhdistus syntyi olosuhteissa, joissa kansan ja jopa papiston tieto uskon perusteista oli sangen heikkoa. Niissäkin oloissa Luther piti kiinni opin puhtaudesta, mutta vaelluksen asioissa han ei voinut toteuttaa kirkkokuria, vaikka hän opetti sitä. Tässä hän toimi toisin kuin hurmokselliset piirit, jotka panivat heti kohta kirkkokurin pystyyn ja jotka vaativat sitä oikeaan kirkkoon välttämättömästi kaikissa olosuhteissa kuuluvana asiana. 9.-16.3.1522 Luther saarnasi Wittenbergissa 8 saarnaa Karlstadtia vastaan, joka tahtoi hätiköityjä uudistuksia mm. kirkkokurin suhteen. Luther lausui:
- Ripistä Kristus sanaa Matteuksen evankeliumissa näin: "Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuuIe, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle niin kuin olisi pakana tai publikaani." (18:15-17). Ja jos sitten seurakunta hylkäsi tai otti hänet vastaan, niin hän oli myos Jumalan edessa hylätty tai vastaanotettu. Sen tähden Herra sanaa kohta perään: "Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minka te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa" (j. 18). Tästä ripistä meillä ei ole enää merkkiäkään kirkossa. Tässä kohdin evankeliumi on aivan alamaissa. Se, joka saisi tämän ripin jälleen voimaan, tekisi arvokkaan hyväntyön.
Sitten Luther kehottaa ottamaan tämän ripin käyttöön. Hän neuvoo kristityitä toimimaan näiden Jeesuksen sanojen mukaan, jos he tapaisivat jonkun koronkiskurin, ryövärin, avionrikkojan, elostelijan tai juomarin.
Rikkovaa tulee veljellisesti ojentaa, ja ellei hän ota ojennuksesta vaarin kahdenkesken eikä edes todistajien läsnäollessa, asia pitää tuoda julki koko seurakunnan edessä pastorille, jolloin todistajat ovat mukana vahvistamassa sen, mita edellisessä asteessa tapahtui. Mikäli hän ei tätäkään ojennusta ota vastaan, hänet pitää erottaa seurakunnasta. Sitten Luther lausuu:
Jos joku voisi ottaa tämän käyttöön, se olisi kristillinen teko. Mutta minä en tohdi sitä yksin aloittaa. (W 2, 46-47).
Luther toivoi sydämestään, että uskonpuhdistuksen seurakunnissa olisi voitu ylläpitää kirkkokuria sanan raamatullisessa merkityksessä. Hän viittaa asiaan useita kertoja eri tilanteissa, esimerkiksi vuosina 1528, 1537 ja 1543 (katso, C.F.W. Walther, Pastorale, s. 519). Mutta hän lausuu:
- Mutta vaikka emme voikaan panna pannaan elämän syntejä, panemme kuitenkin pannaan opin synnit. Tämän pannan olemme kuitenkin säilyttäneet, niin että sanomme: Uudestikastajia, sakramenttilaisia ja muita harhaoppisia ei pidä kuulla. Me asetamme heidat pannaan ja erotamme heidät itsestämme. Tämä on tärkeintä. Silla siellä, missa oppi on väärä, ei elämääkään voida auttaa. Mutta missä oppi pysyy puhtaana, voi elämää ja synnintekijää hyvinkin neuvoa. (Walther, Pastorale s. 319).
Tällä uskonpuhdistuksen viitoittamalla tiellä on suuri käytännöllinen merkitys kristitylle. Hänellä on oikeus oikeinopettavaan kirkkoon, mutta kirkollisen eron uhalla hän ei voi vaatia niin sanottuja puhtaita seurakuntia, joissa olisi vain pelkkiä uskovia ja pyhiä. Vaikka kristillinen kirkko toimii uskovien yhteisönä eikä ole epäuskoisten ja jumalattomien joukko, emme näe sydäntä. Meidät on asetettu toimimaan todisteitten mukaan, kantamaan myos heikkoja ja horjuvia sekä päästämään katuvat synneistään, mutta sitomaan katumattomat. Vanhalla ajalla donatolainen lahko erotti keskuudestaan ainiaaksi julkiseen rikkomukseen langenneet eikä ottanut heitä synninpäästön kautta takaisin, vaikka nämä olisivat katuneet. Samaa käsitystä on ollut sen jälkeen uudestikastajissa, ja luterilainen tunnustus sanoutuu irti sellaisesta opista (Puolustus VII ja VIII, kohta 49, TK s. 135). Kun näemme seurakunnissamme vaelluksen heikkoutta, nämä periaatteet ovat omalletunnollemme hyvin vapauttavia. Meidän ei tarvitse ajatella, että nyt kaikki on menetettyä ja ettei tällainen kirkko ole oikea. Saamme tarkata sanaa, jota meille opetetaan. Jos ja kun kerran se on oikea, olemme oikea kirkko. Jos emme voi heti niin nopeasti kuin toivoisimme tai siinä laajuudessa kuin haluaisimme saada elämää järjestykseen, niin meillä on lupa olla kärsivällisiä, oikeus tehdä työtä pitkäjänteisesti, puhua, ojentaa, rukoilla seka toivoa parasta. Ja tämän lisäksi meillä on seurakunnissamme oikeus myös yhteisesti tehdä kirkkokurillisia ratkaisuja seurakunnasta sulkemista myöten, kun asianhaarat sitä vaativat ja tilanteet ovat siihen kypsyneet. Vaikka Luther ei aikanaan voinut toteuttaa kirkkokuria haluamallaan tavalla, uskonpuhdistuksen kirkko oli silloinkin oikeinopettava kirkko, josta oikeauskoisen kristityn ei pitänyt erota, vaan johon hänen tuli kuulua. Mutta menkäämme tähän asiaan lähemmin Jumalan sanan perusteella asian eri puolia kasitellen.
Kirkkokurista laajassa merkityksessä
Voimme ymmärtää kirkkokurilla kaikkea sitä toimintaa, jolla meidän vanhaa ihmistämme kuoletetaan ja jolla meitä estetään menemästä pois Jumalan tahtomalta uskonkilvoituksen tieltä. Vanhaa ihmistämme kuoletetaan lain sanalla, mutta pelkkä lain saarna ei pidä meitä uskon tiellä, vaan siihen tarvitaan evankeliumia. Laki ei näet virvoita ketään henkiin eikä anna voimaa Jumalan tahdon mukaan. Lakia tarvitaan pitämään meidät synnintunnossa ja kertomaan meille, mitä oikea rakkaus on. Mutta se tekee ihmisistä joko epätoivoisia tai pahimmassa tapauksessa itserakkaita ulkokullailijoita. Evankeliumi sen sijaan antaa synnit anteeksi, lohduttaa epätoivoista ja herättää hänet hengelliseen elämään sekä synnyttää sydämeen rakkauden Jumalan tahtoon. Miten helposti me tässä erehdymmekään. Me luulemme, että ankaruus, lain jyrisyttäminen, saa aikaan elämää. Voimme erehtyä myös vastakkaisella tavalla. Jätämme lain pois ja luulemme, että pelkkä evankeliumi tekee kaiken. Mutta ei se kelpaa suruttomille, sillä "lain kautta tulee synnintunto" (Room. 3:20). Tarvitaan molemmat: laki ja evankeliumi ja ne julistuksessa oikein toisistaan erotettuina ja kuulijoihin oikein sovellettuina. Missä oikein julistetaan lakia ja evankeliumia, siellä on ryhdikäs ja rakkaudellinen kirkko. Siellä ei vallitse kurittomuus eikä myöskään ankaruus, vaan sydämissä on Jumalan rauha Kristuksen tuntemisessa sekä keskinäinen rakkaus todellisena, vaikkakin inhimillisessä vajavaisuudessa.
Rakkauden henki suurenkin vajavuuden keskellä
Evankeliumeissa Jeesus puhuu paljon anteeksiantamisesta. Usein näiden opetusten taustana on farisealainen kovuus ja tuomitseminen, josta hapatuksesta Jeesus varoittaa opetuslapsiaan. Kerran kun Jeesus oli varoittanut viettelyksistä, hän sanoi: "Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele hänta, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi" (Luuk. 17:3). Tämä on selkeä toimintaohje. Poimimme tästä tärkeitä sanoja: 1. veljesi, on kysymys uskoon tunnustautuvista, ei epäuskoisista maailman ihmisistä. 2. tekee syntiä, kysymyksessä on selvä synti, tuomittava teko. 3. nuhtele, et siis vain totea asiaa ja ole hiljaa, vaan nuhtelet. 4. katuu, tulee mielenmuutokseen. 5. anna anteeksi, tämän tulee tapahtua sekä sydämessä että käytännössä, toisin sanoen sinun tulee kohdella häntä jälleen uskonveljenä etkä saa hänen syntiään kertoa muille.
Jeesus ei kuitenkaan lopettanut puhettaan tähän, vaan hän jatkoi: "Ja jos hän seitsemän kertaa päivässä tekee syntiä sinua vastaan ja seitsemän kertaa kääntyy sinun puoleesi ja sanoo: 'Minä kadun', niin anna hänelie anteeksi" (Luuk. 17:4). Tämä Jeesuksen sana huipentaa asian. Meistä voisi olla jo riittävän evankelista ja epäfarisealaista antaa anteeksi ihan seitsemän kertaa yhdelle ihmiselle hänen elämänsä aikana. Pietarihan kysyi Jeesukselta: "Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?" (Matt. 18:21). Mutta jos me panemme anteeksiannollemme jonkin rajatun määrän, niin että sanomme: "Tämän vielä saat anteeksi, mutta sitten et enää", meillä ei ole Jumalan Henki, joka ilman ehtoja, määrää ja rajaa on meille itsellemme armollinen. Ja jos vielä vaadimme, että kirkonkin on noudatettava toiminnassaan samaa rajallisen anteeksiannon linjaa, ja jos kirkko sen vielä omaksuu, kysymyksessä on jo väärän opin levittäminen.
Kun Jeesus sanoo "seitsemän kertaa päivässä", hän haluaa meidän ymmärtävän tuon luvun seitsemän loputonta määrää kuvaavassa merkityksessä, missä sitä heprealaisessa ajattelussa myös käytettiin. Tämä käy ilmi Matteuksen evankeliumista, missä Jeesus osoitti, ettei riitä, jos antaa anteeksi seitsemän kertaa, vaan tulee antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän eli rajattomasti, ilman että tulee joskus vastaan viimeinen kerta. Eipä taida maailmasta löytyä monta tapausta, että yhden päivän aikana yksi ja sama uskova olisi langennut seitsemän kertaa ja yhtä monta kertaa tullut mielenmuutokseen, katunut ja pyytänyt anteeksi, mutta vaikka olisikin ja vaikka miten karkealla tavalla tahansa, niin anteeksiantoa ei saa evätä. Tässä Jeesus ei nimittäin puhu jokapäiväisen elämän heikkouksista, joihin kristillisessä rakkaudessa ei kiinnitetä huomiota, vaan sellaisista synneistä, jotka edellyttävät asiasta tietoisten uskonveljien ja -sisarten kesken asian käsittelyä.
Sanat "seitsemän kertaa päivässä" osoittavat, että heikoimmallakin, kompuroivimmallakin, toistuvasti lankeavallakin ihmisellä on Jeesuksen antama oikeus saada syntinsä anteeksi, kun hän sanoo: "Minä kadun." Katumus ei sitä oikeutta tuo, vaan Kristus on sen ansainnut omalla verellään meille. Mutta kun Pyhä Henki on tehnyt ihmisen katuvaksi, hän on myös valmistanut häntä evankeliumille, joka on kohdistettava katuviin sydämiin.
Jeesuksen sanoista käy ilmi, ettei sinun tarvitse nähdä toisen sydämeen. Hän on sitonut sinut toimimaan asianomaisen tunnustuksen nojalla. Jos tässä sitten myöhemmin kävisi ilmi, että toinen vain teeskenteli katumista, ei sinun tarvitse sitä harmitella. Sinä olet tehnyt oikein. Jos et olisi antanut anteeksi, olisit tehnyt väärin. Teeskentelijä taas ei ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle. Teeskentelyn pelko ei saa hävittää seurakunnasta oikeata henkeä.
Kirkkokuri kolmessa eri asteessa
Lainatessamme Lutheria meillä oli jo edellä esillä Matteuksen evankeliumin 18. luvusta ne Jeesuksen sanat, joissa hän opettaa, miten rikkovaa veljeä vastaan on toimittava. Siinä hän tuo esille kolme vaihetta: kahdenkesken, todistajien länsäollessa ja seurakunnan edessä. Näistä vaiheista näemme, että asia pyritään saamaan pois päiväjärjestyksestä niin, ettei tieto asiasta leviäisi yli tarpeen. "Jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi" (Matt. 18: 15), Jeesus sanoo. Päämääränä ei ole siis veljen kurittaminen, rankaiseminen, tuomitseminen, vaan voittaminen. Tämä on hyvin lämmin ja paljonpuhuva sana.
Toiminnan sävyyn ja tapaan vaikuttaa paljon eräs havainto. Rikkonut veli on veli aina siihen saakkat kunnes on todettu, ettei hän kuule seurakuntaakaan. Silloin hän ei ole enää veli, vaan niin kuin pakana ja publikaani. Mutta siihen asti hän on meidän veljemme, saman perheen jäsen, rakas ja läheinen, jota yritämme saada mielenmuutokseen. Siitä kun saamme rikkoneen veljen mielenmuutokseen Jumalan voimalla ja avulla, Jeesus sanoo: "Olet voittanut veljesi." Se on todellinen voitto, jonka jälkeen hän on sinun veljesi rakkaampana kuin ennen. Silloin hänellä ei ole närää sinua vastaan eikä sinulla häntä vastaan.
Aina ei kuitenkaan veljeä voiteta missään näistä vaiheista. Ei auta, vaikka kaikki vaiheet mennään rukoillen läpi. Tästä Jeesus sanoo: "Jos hän ei seurakuntaakaan kuule, olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani" (j. 17). Silloin et pidä häntä kristillisen seurakunnan jäsenenä, uskovana, vaan ulkopuolisena. Hän ei voi tulla sakramentille eikä hänellä ole kristillisen seurakunnan jäsenen oikeuksia. Sanaa hän voi tulla kuulemaan, kuten muutkin ulkopuoliset. Näin niin kauan, kunnes hän tulee kääntymykseen. Jos hän kuolee katumukseen tulematta, hänelle ei toimiteta kristillistä hautausta.
Miten nopeasti edetään asteesta toiseen, riippuu olosuhteista. Jeesus puhuu kuulemisesta. "Jos hän kuulee sinua, niin olet voittanut veljesi." "Jos hän ei sinua... heitä... seurakuntaakaan kuule." Kun käy ilmi, kuuleeko hän vai ei, toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Kuuleminen ei tarkoita pelkkää kuuntelemista, vaan vaarinottamista.
Millaiset synnit ovat kirkkokuriasioita?
Kirkkokuriasioita eivät ole kristittyjen jokapäiväiset heikkoudet synnit, vaan sellaiset karkeat rikkomukset, joiden yhteydessä Pyhä Henki ei voi pysyä sydämessä. Paavali mainitsee tällaisina synnintekijöinä huorintekijän, ahneen, epäjumalanpalvelijan, pilkkaajan, juomarin ja anastajan 1 Kor. 5: 11. Luettelo on esimerkinomainen. Se ei sisällä kaikkia syntejä. Siitä puuttuu esimerkiksi murha. Paitsi että nämä synnit ovat karkeita, tulee voida todistaa, että asianomainen on sellainen synnintekijä. "Kahden tai kolmen todistajan sanalla on jokainen asia vahvistettava" (2 Kor. 13: 1).
Seurakunnasta sulkemisen tavoite
Seurakunnan ulkopuolelle sulkemisen syynä on katumattomuus. Aivan tarkalleen ottaen siitä ei suljeta ketään sen tähden, että tämä tappaa, varastaa, rikkoo avion, juo tai tekee jotakin muuta pahaa, vaan sen vuoksi, että tämä on katumaton eikä ota ojennusta vastaan. Katumattomuus on tuon paheellisen elämän syy. Jos nimittäin asianomainen katuisi ja tulisi mielenmuutokseen, elämäkin ojentuisi.
Niin seurakunnasta sulkeminen tähtää katumuksen syntyyn ja on voimakkain lain saarna, mikä seurakunnalla on käytettävissä. Se ei ole myöskään lopullinen tuomio, vaan katumaton hylätään "Herran Jeesuksen nimessä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä" (1 Kor. 5:5).
Seurakuntakuri kaikissa asteissa oikein toteutettuna on rakkautta langennutta kohtaan ja sen tavoitteena on sielun pelastus.
Kirkkokurilla on merkitystä myös muita kuin langennutta ajatellen. Paavali lausuu: "Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan?" (1 Kor. 5:6). Kun Korinton seurakunta oli pöyhkeä ja kerskasi eikä ojentanut suurta pahennusta aiheuttanutta jäsentään, koko seurakunta oli vaarassa. Jumalattomuutta ei saa hyväksyä, muuten se tarttuu. Timoteusta Paavali käskee: "Syntiä tekeviä nuhtele kaikkien kuullen, että muutkin pelkäisivät" (1 Tim. 5:20). Kirkkokuri oikein toteutettuna on aina hyvin vakava saarna koko seurakunnalle.
Seurakunnasta erotetun takaisin otto
Jos seurakunnasta erotettu tulee katumukseen, hänet tulee ottaa armoihin. Tällaisesta tapauksesta apostoli Paavali lausuu: "Teidän päinvastoin ennemmin tulee antaa anteeksi ja lohduttaa, ettei hän ehkä menehtyisi Iiian suureen murheeseen" (2 Kor. 2:7).
Augsburgin tunnustuksessa sanotaan parannuksesta:
- Parannuksesta opetetaan, että ne, jotka kasteen jälkeen ovat syntiä tehneet, saavat milloin hyvänsä, kun tulevat parannukseen, syntien anteeksiantamuksen. Seurakunta ei saa heiltä evätä synneistäpäästöä. Todellinen oikea parannus ei taas itse asiassa ole mitään muuta kuin katumista ja hätää eli peljästystä synnin tähden, mutta kuitenkin sen ohessa evankeliumin eli synninpäästön uskomista, että synti on anteeksiannettu ja armo Kristuksen kautta ansaittu. Tämä usko taas ]ohduttaa ja rauhoittaa sydämen. Sitten pitää myös seurata muutoksen ja sen, että synnistä luovutaan; juuri näiden näet pitää olla parannuksen hedelmiä, niin kuin Johannes Matteuksen evankeliumin 3. luvussa sanoo: "Tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä!" (j. 8).
Seurakuntakuri on avaintenvalIan käyttöä
Kun Jeesus opetti, miten rikkovaa veljeä tulee ojentaa, hän samassa yhteydessä lausui: "Totisesti minä sanon teilIe: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa" (Matt. 18:18). Jeesus Hyvänä Paimenena itse toimii uskoviensa ja seurakuntansa välityksellä, kun nämä toimivat hänen sanansa mukaan seurakuntakuria käyttäen. Kysymyksessä ei ole siis kahdet eri avaimet: yhdet täällä alhaalla ja toiset taivaassa, vaan se, mitä Jeesuksen sanan mukaan tehdään täällä, pätee taivaassa. Tämä on suurin meille ihmisille annettu valta.
Tämä tekee seurakuntakurin vakavaksi asiaksi. Kurin alle joutuneen ei pidä yrittää tehdä sitä inhimilliseksi, sillä häneltä on Jumalan edessä synnit pidätetty, vaan hänen pitää muuttaa mielensä. Myöskään seurakunnan jäsenillä ei ole oikeutta inhimillisesti taittaa kärkeä tältä lain saarnalta. Mutta kun kurin alle asetettu tulee katumukseen, näkyy myös tämän vallan ihanuus. Täällä julistettu synninpäästö on Jumalan anteeksianto. Tunnustuksessamme sanotaan:
- Ja koska Jumala todella sanan kautta tekee eläväksi, avaimet todellakin Jumalan edessä antavat synnit anteeksi, niinkuin on kirjoitettu: "Se, joka kuulee teitä, kuulee minua" (Luuk. 10:16). Synneistäpäästäjän sana on siis uskottava aivan kuin sana kuuluisi taivaasta. (Puolustus X, II, 40).
Yleisesti tunnettu pahennus
Apostoli Paavali kirjoittaa korinttolaisille tapauksesta, jossa mies piti isänsä vaimoa (1 Kor. 5:1 ss), ilmeisestikin äitipuoltaan. Tätä Paavali nimitti "semmoiseksi haureudeksi, jota ei ole pakanainkaan keskuudessa". Kun seurakunta ei oIlut tässä toiminut, apostoli kirjoitti: "ja te olette paisuneet pöyhkeiksi! Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi, että se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin teidän keskuudestanne" (j .2). Hän kehottaa seurakuntaa kokoontumaan ja tekemään päätöksen.
Tämä tapaus oli kaikille tunnettu. Lisäksi kysymyksessä oli jatkuva synnin harjoitus, mikä osoitti katumatonta mieltä. Siinä ei tarvittu noita kolmea astetta, joista Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumissa. Silloin koko seurakunta on pahennuksen kohteena, ja se voi heti käsitellä asiaa kolmannessa vaiheessa. Tapaus oli myös erityisen pahentava.
Apostoli käskee erottaa tämmöisen seurakunnasta sanoen: "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha" (j.13). Lisäksi hän lausuu: "... jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa" (j. 11).
Paavali rajaa seurustelukiellon koskemaan seurakuntakuriin asetettuja. Se ei koske maailmaa. (1 Kor. 5:9-10). On myös otettava huomioon, ettei seurustelukielto estä kymmenen käskyn piiriin kuuluvien velvollisuuksien täyttämistä esimerkiksi yhteiskunnassa, avioliitossa tai vanhempien tai lasten suhteen.
Nämä ohjeet soveltuvat vastaaviin tapauksiin tunnustuksellisissa luterilaisissa seurakunnissa.
Niin pahentava kuin tämä kerrottu tapaus olikin, mies tuli mielenmuutokseen ja hänelle tuli antaa anteeksi (2 Kor. 2:5-11). Paavali antoi tunnustusta Korinton seurakunnalle asian hoidosta: "Sitä varten minä kirjoitinkin, että saisin nähdä, kuinka te kestätte koetuksen, oletteko kaikessa kuuliaiset" (j.9). Kuuliaisuuteen ei kuulunut vain seurakuntakuriin asettaminen, vaan myös katuvalle anteeksi antaminen, "ettei saatana pääsisi meistä voitolle, sillä hänen juonensa eivät ole meille tuntemattomat" (j. 10-11).
Itse itsensä tuominnut
Käytännön teologiassa on pohdittu myös sellaisia esille tulleita tapauksia, mitä tehdään niiden jäsenten suhteen, jotka suoralta kädeltä torjuvat kaiken ojentamisen. He eivät ota siis vastaan saarnaviran tarjoamaa ojennusta eivätkä tule seurakunnan ojennettaviksi. Näistä luterilaiset opettajat ovat sanoneet, ettei seurakunta voi julistaa heitä kirkkokurin alaisiksi, vaan heidät on katsottava sellaisiksi, jotka kieltäytymällä ojennuksesta ovat itse erottaneet itsensä seurakunnan yhteydestä (itse- exkommunikaatio). Vastuu heistä ei enää siinä vaiheessa ole seurakunnan eikä sen paimenen, vaan synnintekijän itsensä yksin. Tällaisista on käytetty nimitystä "itse itsensä tuominnut" (vrt. Tiit. 3:11).
Sanankuulon pysyvä laiminlyönti
On ihmisiä, jotka ovat seurakunnan jäseniä, mutta lyövät pysyvästi laimin sanankuulon. Onko heihin sovellettava seurakuntakuria ja jos on, niin millä tavoin? Tämä on tärkeä kysymys. Kristillinen kirkko on syystä lukenut sanankuulon laiminlyömisen niin sanottuihin kuoleman synteihin, raskaisiin rikkomuksiin, joiden yhteydessä Pyhä Henki ei pysy ihmisen sydämessä. Sana sanoo: "Älkää jättäkö omaa seurakunnankokoustanne, niin kuin muutamien on tapana... sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat" (Hebr. 10:25-27).
Sanankuulon laiminlyömisellä ihminen itse erottaa itsensä seurakunnasta. Kun apostoli käski erottaa keskuudestaan pahan (1 Kor. 5), hän tarkoitti sellaista, joka eli haureudessa tai muussa karkeassa synnissä, mutta tuli sakramentille ja oli mukana seurakunnassa niin kuin toisetkin. HänelIe piti tehdä selväksi se, ettei hän ollut samaa joukkoa toisten kanssa. Se, joka taas ei käy sanankuulossa, pysyy Jumalan seurakunnasta erillään. Häneen ei siis sovellu suoraan se, mitä edellä kirkkokurista on puhuttu.
Tässä voi olla erilaisia tapauksia. Seuraavat kaksi on erikseen huomattava.
1. Henkilö ei laske pastoria puheilleen, vaan torjuu hänet. Tähän soveltuu se, mitä Vapahtaja lausuu: "Missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne" (Matt. 10: 14). Se tapahtuu "todistukseksi heille" (Mark. 6:11). Tällaisen tapauksen suhteen ei ole muuta tehtävissä kuin nimen poisto jäsenluettelosta.
2. Henkilö ei osallistu eikä halua osallistua oman seurakuntansa tilaisuuksiin, vaan etsii sielunruokansa toisista yhteisöistä. Hänen jäsenyytensä on silloin ristiriidassa hänen toimintansa kanssa. Mikäli hän itse ei korjaa tätä ristiriitaa, joutuu seurakunta poistamaan hänet jäsenluettelostaan. Poisto ei ole kannanotto asianomaisen kristillisyyteen, vaan vain siihen, ettei asianomainen ole sen seurakunnan jäsen, missä hänen nimensä on.
Miten seurakunnassa käsitellään kirkkokuriasiat
Raamatussa ei ole säädetty kirkon järjestysmuotoa, vaan se on jätetty vapaan harkintavallan asiaksi. Eräissä tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa kirkkokuriasioiden ylimpänä käsittelyelimenä on seurakunnankokous, kuten meillä. Toisissa taas kirkkoneuvosto. On huomattava, että koko seurakunta voi osallistua asian käsittelyyn vain, mikäli seurakunta on hyvin poikkeuksellinen, niin ettei siinä ole esimerkiksi pieniä lapsia. Normaalisti seurakunta toimii aina edustuksen kautta. Ei ole siis välttämätontä, että jokainen jäsen osallistuu asian käsittelyyn. Mutta välttämätöntä on, että jokainen jäsen asettuu päätöksen taakse, päätöksen, joka on tapahtunut Jumalan sanan mukaan ja todistajien vahvistamana. Kun kirkkokuriasiaa käsitellään seurakunnassa, siis siinä elimessä, johon se seurakunnan järjestysmuodon mukaan kuuluu. niin asia pitäisi saattaa seuraavaan yksinkertaiseen muotoon. 1. Todetaan, että asianomainen on tehnyt karkean synnin. 2. Häntä ojennetaan sen johdosta Jumalan sanalla ja tiedustellaan, katuuko hän. 3. Jos hän katuu, hänelle annetaan anteeksi. Jos hän ei kadu, hänet asetetaan kirkkokurin alle, jolloin hän ei voi osallistua ehtoollisen sakramentille eikä muutoinkaan käyttää seurakunnan jäsenen oikeuksia.
Anteeksiantava mielenlaatu ja anteeksiannon kohdistaminen
Jumala on sovittanut koka maailman synnit Kristuksessa. Kristuksen ylösnousemus merkitsee koko maailman vanhurskauttamista. Siihen perustuu sovituksen saarna. Se merkitsee sitä, että anteeksisaaminen on vapaa lahja, joka on jo olemassa ja jota me emme siis voi hankkia millään valmisteluillamme emmekä anteeksipyynnöllämme tai katumuksellamme. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Jumala on rakastanut tätä pahaa maailmaa Kristuksessa, meitä itsekutakin jumalatonta ennen meidän kääntymystämme. Ja Jumalan hyvä armollinen tahto on, että me tulemme mielenmuutokseen ja uskolla omistamme syntien anteeksisaamisen Kristuksessa. Siihenhän perustuu koko Pyhän Hengen vaikutus armonvälineiden kautta. Jumalalla on anteeksiantava mielenlaatu jokaista kohtaan.
Evankeliumia ei kuitenkaan kohdisteta katumattomiin, vaan katuviin, kuten edellä on ollut puhetta.
Tällä on merkityksensä myös langenneen ojentamisessa, Veljellä, joka toista ojentaa, tulee olla sydämessään samankaltainen mielenlaatu, kuin Jumalalla on syntisiin, siis anteeksiantava mielenlaatu. Mutta vain katuviin kohdistetaan evankeliumin lohdutus. Ja kun he sen uskovat, he pääsevät osallisiksi anteeksiannostamme myös siinä merkityksessä, että he käyvät keskuudessamme rakkaista uskonveljistä ja -sisarista.
Voivatko jumalattomat päästää synneistä
Julkinen avaintenvallankäyttö tapahtuu seurakunnassa varsinaisesti saarnaviran välityksellä. Näin myös silloin kun seurakunnan edeltävän päätöksen mukaan kolmannessa asteessa joko päästetään synneistä tai sodaan niihin. Onko sitten tämä avaintenvallan käyttö pätevää, jos pastori on jumalaton eikä ole todellisessa uskossa?
Luterilainen tunnustuksemme vastaa: Vaikka kristillinen seurakunta todelliselta olemukseltaan ei olekaan mikään muu kuin kaikkien uskovien ja pyhien yhteisö, niin kuitenkin, koska tässä elämässä jatkuvasti on paljon vääriä kristityitä ja ulkokultaisia, jopa julkisyntisiäkin vanhurskasten seassa, sakramentit kuitenkin oval tehoisat, vaikka niitä jakavat papit eivät ole vanhurskaita, niin kuin Kristus itse todistaa: "Mooseksen istuimeIla istuvat fariseukset jne." Augsburgin tunnustus VIII, Tk-t s. 27 s.
Tämä on hyvin lohduttava asia seurakunnalle. Voidaksemme uskoa, että saamamme synninpäästö on oikea, meidän ei tarvitse ajatella pastorin sieluntilaa. Riittää, kunhan hän toimii sanan mukaan.
Tapaukset voivat olla hyvin erilaisia
Kysymys kirkkokurista vaelluksen asioissa on hyvin monitahoinen asia, jota on hyvin vaikea yhdessä lehtiartikkelissa käsitellä seikkaperäisesti. On huomattava myös, että tämä aihe kuuluu lähinnä käytännöllisen jumaluusopin alueelle.
Jokainen sielunhoitotapaus on erilainen, ja seurakunnan ja sen pastorin on tarkattava, kuinka kussakin tapauksessa on toimittava. Raamatun esimerkit eivät kata kaikkia tilanteita, joissa me toimimme. Myöskään Raamatun käytännön tilanteisiin antamat ohjeet eivät sovelIu ilman muuta meidän erilaisiin tilanteisiimme, vaan meidän on tarkattava, että meidän toimenpiteemme kohdetapauksen suhteen vastaavat Raamatun kirkkokurillisia tarkoitusperiä ja ovat sopusoinnussa oikean opin kanssa. Käytännön kysymyksissä meidän on tarkattava siis samanaikaisesti kahta asiaa, nimittäin sekä Jumalan tahtoa että tapausta, johon sitä sovelletaan. Samoin kuin sairas tarvitsee oikean hoidon ja oikeat lääkkeet eikä riitä, että hän saa mitä hyvänsä hoitoa ja mitä lääkkeitä tahansa, niin myös hengellisessä sairaudessa tarvitaan asianmukainen hoito oikeine lääkkeineen.
Markku Särelä
(Luterilainen nro 6 / 1986)