Kirkkovuoden lähinnä viimeisenä sunnuntaina, III vuosikerran evankeliumiteksti

Sillä tapahtuu, niinkuin tapahtui, kun mies matkusti muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa; yhdelle hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykynsä mukaan, ja lähti muille maille. Se, joka oli saanut viisi leiviskää, meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää. Samoin kaksi leiviskää saanut voitti toiset kaksi. Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan. Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa. Silloin tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja sanoi: 'Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi leiviskää minä olen voittanut'. Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.' Myös se, joka oli saanut kaksi leiviskää, tuli ja sanoi: 'Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut'. Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.' Sitten myös se, joka oli saanut yhden leiviskän, tuli ja sanoi: 'Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi; sinä leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, missä et ole eloa viskannut. Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun leiviskäsi maahan; katso, tässä on omasi.'  Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi hänelle: 'Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut. Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen. Ottakaa sentähden leiviskä häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on. Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.' (Matt. 25:14–30)

I.

Rakkaat kristityt! Kirkkovuoden lopulla ajatuksemme suuntautuvat kohti tämän maailman loppua ja tulevan alkua Jeesuksen palatessa. Tämä vertaus puhuu siitä, miten meidän on käytettävä aikamme ennen Herran paluuta. Vertauksen isäntä, joka matkustaa muille maille ja palaa pitkän ajan kuluttua, kuvaa Jeesusta, joka tulee tuomitsemaan maailman. Palvelijoille uskotut leiviskät ovat lahjoja, joita kristityille on annettu, että he käyttäisivät niitä uskollisesti Herransa paluuta odottaessaan.

Leiviskät ovat erilaisia kykyjä, voimavaroja ja mahdollisuuksia, joita olemme saaneet Jumalalta. Ne ovat kaikkea sitä, mitä voimme käyttää lähimmäisen palvelemiseen ja Kris­tuk­sen valtakunnan hyväksi. Jumala antaa jokaiselle hänen oman osansa. Hän antaa kul­lekin niin kuin tahtoo, toiselle enemmän, toiselle vähemmän, mutta aina juuri sen verran kuin on ihmiselle sopivaa ja Kirkolle tarpeen. Eikä hän vaadi meiltä sellaista, mihin hän ei ole antanut meille kykyä, eikä sellaista, mitä tekemään hän ei ole meitä kutsunut. Mutta uskol­lisuutta hän edellyttää, sitä, että käytämme hänen tahton­sa mukaan sen, mitä olemme saaneet.

Kristitty käyttää leiviskänsä oikein, kun hän toimii Jumalan tahdon mukaan siinä toimintapiirissä, johon Jumala on hänet asettanut. Se tarkoittaa uskollisuutta niissä kutsumuksissa, jotka Jumala on anta­nut, sekä maallisissa että hengellisissä. Monet selittäjät näkevät tekstimme painopisteenä kykyjen käytön Jumalan valtakunnan työssä. Voimme ajatella myös uskollisuutta Jumalan sanan, kirkon yhteisen aarteen, käytössä ja tarjolla pitämisessä. Sen kauttahan Jumalan valtakunta leviää.

Kun kristitty elää uskonsa mukaan, hän edistää Jumalan valtakunnan asiaa maallisissakin toimissaan. Toteuttaahan hän Jumalan hyvää tahtoa maailmassa ja todistaa vaelluksellaan Herrastaan. Mutta kristityllä on erityinen kutsumuksensa Kristuksen Kirkossa. Meidät on kutsuttu työhön Herran viini­tarhaan. Töitä on tarjolla yhden­teen­toista hetkeen saakka, mutta se ei ole syy viivytellä, vaan päinvastoin rientää juuri nyt armollisen ja hyvän Jumalan palvelukseen, että tuot­taisimme hänelle voittoa.

Jumalan valtakunnan asiaa voi palvella monin tavoin. Seura­kunta­ruumiissa on monta jäsentä ja jokaisella oma tehtävänsä. On monen­laisia töitä ja toimia, joita seurakunta tarvitsee. Kukin voi käyttää omaa aikaansa, osaamistaan ja voimiaan niihin sen mukaan kuin kykenee ja seurakunta tarvitsee. Omaisuudesta voi uhrata. Kukin voi suullaan todistaa Kristuksesta, lohduttaa, ojentaa ja rakentaa Jumalan sanan mukaan. On monia eri tapoja osoittaa rakkautta Jumalan perheväelle ja muille. Tulemalla seura­kunnan tilaisuuksiin kristitty tunnustaa uskoaan ja on rohkaisuksi toisille uskoville, kun he näkevät, etteivät ole yksin. Ja vaikka mitään muuta ei voisi tehdä, niin uskova saa aina Kristuksen kuninkaallisen papiston jäsenenä lähestyä Jumalaa rukouksessa ja anoa häneltä kaikkea, mitä ihmisten pelastukseen tarvitaan. Näin hän taistelee Jumalan valtakunnan puolesta.

Vertauksen yksikin leiviskä on valtava summa: puhutaan suuruusluokaltaan työmiehen viidentoista vuoden palkkaa vastaavasta rahamäärästä. Meillä on mah­dollisuus tehdä paljon hyvää! Mutta Jumala arvostelee mahdolli­suutemme eri tavalla kuin ihminen – ja samoin tuloksemme. Moni meistä vähäiseltä näyttävä asia on hänen silmissään suuri. Jumala edellyttää meiltä ennen muuta uskollisuutta. Työmme tulos on hänen kädessään.

II.

Vertauksen palvelija, joka kaivoi leiviskänsä maahan, heitettiin ulos pimeyteen. Tämä on vakava varoitus, ettemme jättäisi Jumalalta saa­maamme käyttämättä. Jumalan laki tuomitsee ankarasti pahojen tekojen lisäksi myös tekemättä jättämiset. Lähimmäisenrakkauden käsky edellyttää paitsi sitä, ettemme vahingoita toista, myös sitä, että edis­tämme hänen parastaan. Viidennen käskyn selitys katekismuks­essa käskee auttamaan ja hoivaamaan lähimmäistä kaikissa elämän tarpeis­sa, ja seitsemännen käskyn selitys auttamaan häntä enentä­mään ja varjelemaan omaisuuttaan ja elatustaan. Lisäksi Raamatussa on monia kehotuksia toimia evankeliumin työn hyväksi seura­kunnas­sa uhreilla, töillä ja rukouksilla. Lahjaksi olemme saaneet, ja lahjaksi meidän tulee myös antaa.

Se, joka jättää lahjansa käyttämättä, halveksii Herraansa. Evankeli­umi­tekstin vertaus on ankara lain saarna niille, joilla ei ole todellista uskoa, mut­ta jotka kuvittelevat olevansa kristittyjä. Se, joka ei tee hyvää hedelmää, on kuiva ja kuollut oksa, joka hakataan irti ja heitetään tuleen. (Joh. 15:2,6) Hyvät teot ovat merkki pelastuksesta, jonka kristitty omistaa uskon kautta. Teot eivät ansaitse pelastusta. Mei­dät on pelastettu armosta, uskon kautta, Jumalan lahjana, ei te­ko­jen kautta, kuten Paavali kirjoittaa. Mutta hän jatkaa: meidät on luotu Kristuk­sessa hyviä tekoja varten, että me niissä vaeltai­sim­me. (Ef. 2:8–10) Tekstimme on uskoville vakava va­roi­tus ja kehotus aina valvoa uskossa ja Jumalan armossa, etteivät he tulisi pen­seik­si ja menettäisi pelas­tus­taan synnissä elämällä.

Kun tutkimme itseämme, näemme paljon puutteita. Olemmeko aina olleet innokkaita käyttämään kykyjämme ja omaisuuttamme hyvään? Onko meillä ollut aina halu palvella Jumalaa ja lähimmäistä sillä, mi­tä meillä on, vai olemmeko hukanneet tai käyttäneet väärin sitä, min­kä Jumala on antanut? Onko meillä ollut itsekkäitä pyrkimyksiä toimissamme? Olemmeko käyttäneet aikaamme väärin ja voimiamme asioihin, jotka eivät ole hyviä eivätkä rakentavia? Jumalan laki näyt­tää, että paha palvelija on meidän kaikkien sydämessä. Kristitty tah­toi­si olla hyvä ja uskollinen palvelija, joka tekee voittoa isännäl­leen, mutta hän näkee, että paha riippuu vielä hänessä kiinni. (Room. 7:21) Niinpä rukoilemme: ”Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi” (Ps. 143:2) Jos Ju­ma­la tuomitsee meidät ankaruutensa mukaan, ei kukaan voi kestää, sillä olemme kaikki tehneet syntiä.

Jeesus käytti oikein sitä, mitä hän oli ihmisenä Isältä saanut. Hänen kuuliaisuutensa on meille vanhurskaudeksi. Hän hankki omallaan voittoa, ei kaksin­kertaisesti eikä edes kymmenkertaisesti, vaan suorastaan äärettömän paljon: kuuliaisuudellaan ja uhrillaan hän hankki pelastuksen kaikille ihmisille. Hän voitti Isänsä omiksi meidät syntiset, jotka olimme perkeleen vallan alla. Ja hän kärsi myös laimin­lyöntiemme rangaistuksen. Ristillä Jeesus sovitti kaik­ki syn­tim­me, siis paitsi pahat tekomme myös tekemättä jättämi­sem­me. Näin pahim­mallekin palvelijalle on anteeksiantamus. Mikään laiminlyönti ei ole niin suuri, ettei sitä olisi hyvitetty, eikä mikään synnin haava niin syvä, ettei Jeesus sitä parantaisi. Kymmenen tuhannen leiviskän velkakin annetaan anteeksi.

Usko siis sinäkin kaikki syntisi anteeksi! Älä jää pelkäämään Herrasi tuomiota, kun tarjolla on ehdoton armahdus Kristuksen tähden! Ja kun siihen tartut, saat Jumalan armosta myös voimaa käyttää leiviskäsi oikein. Jumalan rakkaus vaikuttaa sinussa rakkautta niin, että tahdot palvella isäntääsi ja tuottaa hänelle voittoa, sillä hän on sinulle hyvä. Etkä palvele yksin, omalla voimallasi, vaan Jeesus on kanssasi, elää sinussa ja tekee työtään kauttasi.

Kristuksen vanhurskaus on täydellinen. Kun omistamme sen sanasta ja sakramenteista uskon kautta omak­semme, olemme Jeesuksessa täydellisen vanhurskaita. Olemme Jumalan silmissä pyhiä ja puhtaita niin kuin hänen Poikansa. Isä katsoo meitä niin kuin häntä ja sanoo: ”Tämä on minun rakas poikani, rakas tyttäreni, johon minä olen mielistynyt.” Olemmehan jo kasteessa häneen puettuja ja häneen liitettyjä. (Gal. 3:27)

Mutta meidän oma uusi kuuliaisuutemme, uusi elämän vanhurskaus, jonka Jumala on laittanut uskovissa alulle, on vielä vajavaista. Siinä meillä on jatkuvasti kasvun varaa. Sen suhteen emme ole vielä täy­del­lisen pyhiä, vaan vasta tulossa pyhiksi, emme ole vielä saavutta­neet täydellisyyttä, vaan olemme matkalla siihen. Kristuksen armon aarteisiin emme voi lisätä mitään, mutta omia leivisköjämme voimme käyttää paremmin.

Käytön myötä lahja enentyvät. Yksilötasolla se ilmenee siten, että käyttämällä kykyjään ihminen kehittää niitä ja oppii käyttä­mään paremmin sitä, mitä hänellä on – kaikki tämä Jumalan armosta ja johdatuksesta. Kun ihminen kasvaa uskossa ja pyhityksessä, Hengen hedelmät (Gal. 5:22) lisääntyvät hänessä. Toisaalta lahjojemme käytön kautta Jumala tekee työtään ja tuo ihmisiä valtakuntaansa. Näillä ihmisillä on vuorostaan omat kykynsä ja lahjansa, jotka tulevat Kristuksen Kirkon käyttöön.

III.

Isännän uskolliset palvelijat saavat käydä Herransa iloon. Ne, jotka ovat pysyneet uskollisina Jeesukselle, säilyttäneet uskon evankeli­umiin, saavat tulla autuuteen Kristuksen luona. Heidän silmistään pyyhitään viimeinenkin kyynel ja kaikki entinen on vihdoin mennyt. Elämän rasitukset, vaivat ja kipuilut, yksinäisyys, ikävä ja kaipuu hälvenevät kuin pieni puronen, joka laskee ikuisen rauhan valta­mereen. Sielumme löytävät viimein levon Jumalassa. Jo täällä saamme jättää kaikki murheet Jumalan huomaan. Siellä vapaudumme niistä lopullisesti ja täydellisesti. Sinä päivänä näemme, miten kaikki on Jumalan armosta ollut johta­massa meitä siihen siunattuun hetkeen. Näemme sen, mitä nyt uskom­me: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ja jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)

”Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi.” Herra nimittää ”vähäksi” meidän mielestämme suuria ja vaikeitakin tekoja ja tehtäviämme: koko elämämme kilvoi­tus­ta ja kaikkea vaivan­näköämme hänen valtakuntansa hyväksi. Hänelle ne ovat pientä, sillä vaikka hyvät tekomme olisivat kuinka lukuisat, ne ovat silti vähäiset palkkaamme verrattuna. Emme ansaitse pelastusta teoillamme, vaan pääsemme autuuteen armosta. Mutta Herra on luvannut mak­saa omilleen runsaan armopalkan heidän vaivoistaan. Tullessaan hän korvaa moninkertaisesti täällä kärsimämme vaivan. Hän kruunaa meissä omat tekonsa, jotka hän itse on meissä vaikuttanut, kuten kirkkoisä Augustinus sanoi.

Pian Herra palaa. Silloin kilvoituksemme päättyy ja saamme aina olla hänen kanssaan. Saamme armosta tulla hänen ikuiseen iloonsa. Nyt on aika valvoa ja odottaa häntä uskossa. Teh­kääm­me uskollisesti työtä hänen valtakuntansa hyväksi, kun vielä on aikaa, kutsuen kaikkia tulemaan hänen valtakuntaansa.