Viime toukokuussa Suomen evankelisluterilainen kirkko hyväksyi Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon välillä laaditun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. PäätÖs syntyi kirkolliskokouksessa äänin 88-17. Julistusta ja sen hyväksymistä on kuvailtu merkittäviksi askeliksi kirkkojen välisen sovun tiellä (mm. piispa Eero Huovinen Helsingin sanomissa 21. 5.1998) Myös muualla kuin Suomessa julistus on ollut myötätuulessa. Piispa Huovinen totesi, että ainoa merkittävä soraääni Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen joukosta on kuulunut Tanskasta, jossa ei uskota saavutettuun yksimielisyyteen. Laajasti ottaen Yhteistä julistusta ja sen sisältämää toivetta, että tulevaisuudessa roomalaiskatolinen kirkko ja muut sopimuksen allekirjoittavat kirkot voivat olla kirkollisessa yhteydessä, tervehditään ihastuksella. Näin voi päätellä sen saamasta laajasta hyväksynnästä ja myös omaa maatamme koskien Suomen evankelisluterilaisen kirkon äänestystuloksesta
Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (STLK) on viime aikoina sekä "Luterilaisessa" että muussa opetuksessaan esittänyt kielteisiä arvioita Yhteisestä julistuksesta ja sen sisältämistä pyrkimyksistä. Esitetyissä kannanotoissa on luonnollisesti tuotu esiin perusteita asialle. Tämän kirjoituksen tarkoitus on osaltaan koota näitä perusteita ja osaltaan tuoda esiin sellaista, mitä emme vielä ole sanoneet. Otamme nyt esille julistuksen kolmesta eri näkökulmasta: halutun yksimielisyyden perustasta, itse julistuksen tekstistä ja ilmilausutuista tulevaisuutta koskevista toiveista käsin.
1. Halutun yksimielisyyden perustus ei ole oikea
Yksimielisyys ja sille perustuva näkyvä ykseys ovat hyvin tärkeitä asioita kristittyjen välillä. Raamattu kehottaa siihen voimakkaasti: "Mutta minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus. " ( 1 Kor. I: 10) Toiselta puolen Jumala vakavasti varoittaa paitsi väärästä opista myös puoluemielisyydestä ja sen uskonyhteyttä hajoittavasta vaikutuksesta: "Kun te näin (puoluemielisesti ja eripuraisesti) kokoonnutte yhteen, niin ei se ole Herran aterian nauttimista. " (I Kor. 11:20) Näin ollen pyrkimys yksimielisyyteen ja yhteyteen sekä niiden säilyttämiseen ovat sinänsä tärkeitä ja Jumalan käskemiä asioita.
Kristillisellä yksimielisyydellä ja sitä myötä kristittyjen keskinäisellä yhteydellä on horjumaton ja välttämätön perustansa. Se on Jumalan sana ja siinä pysyminen. Raamattu sanoo Jumalan lapsista: "Niin ette siis. enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus. "(Ef. 2: 19,20) Apostolien ja profeettojen perustus on Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitettu sana, joka opettaa tuntemaan Kristuksen ainoana ja samalla varmasti riittävänä pelastuksen tienä. Raamattu varoittaa vakavasti laajentamasta perustusta. Kirkko ei saa ottaa perustukseksi mitään, mikä ei perustu Raamatun kirjoitettuun sanaan. Apostoli Paavalinja kaikille kristityille välttämätön vakava toimintaperiaate kuuluu: "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on. " (1 Kor.4:6)
Yhteisen julistuksen perustava ja käsitykseni mukaan vakavin virhe on, että halutun yksimielisyyden pohja ei ole vain Raamatun kirjoitukset. Muut ongelmat seuraavat tästä pääongelmasta. Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että sen traditio (paavin ja piispojen yhdessä antamat opil!iset lausumat) pulppuaa samasta jumalallisesta lähteestä kuin Raamattu ja että sitä on pidettävä yhtä suuressa arvossa kuin Raamattua. Tämänjohdosta roomalaiskatolinen kirkko sanoo, ettei se perusta varmuutta kaikista ilmoitetuista asioista yksin Raamattuun (Catechism of the Catholic Church s. 80 ja 82, ks. myös"Luterilainen" 5/1998, s. 109) Tämän johdosta roomalaiskatolinen kirkko on jatkuvan ilmoituksen kirkko ja siis menee yli sen, mikä (Raamattuun) kjrjoitettu on.
Luterilainen tunnustus on ehdoton raamattuperiaatteessaan. Se sanoo: " --- Vanhan ja Uuden testamentin profeetal!iset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava." (Yksimielisyyden ohje,tiivistelmä, Tunnustuskirjat 1990, s. 427) Periaatteessa roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailman liiton jäsenkirkkojen - sikäli kun ne pitäytyvät sääntöjensä mukaan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen - vallitsee erimielisyys siitä perustasta, jonka pohjalta yksimielisyyttä vanhurskauttamisesta on etsittävä. Tästä syystä on sanottava, että perustus huojuu ja itse asiassa on väärä, sillä jos roomalaiskatoliselta kirkolta ei vaadita traditio-opin hylkäämistä, ei neuvotteluja käydä yksin Raamatun pohjalta.
Miten sitten on mahdollista, että Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot ovat suostuneet tällaisiin perustukseltaan kestämättömiin neuvotteluihin ja monet niistä Yhteisen julistuksen hyväksymisellään antavat ymmärtää olevansa vanhurskauttamisesta olennaisin kohdin yksimielisiä roomalaiskatolisen kirkon kanssa? Näen kaksi mahdollisuutta, jotka kumpikin ovat huonoja ja joista jälkimmäinen on todennäköisempi. Joko näiltä kirkoilta on perustuksen kestämättömyys jäänyt huomaamattta tai sitten Yhteisenjulistuksen hyväksymistä on pidettäväjulkisena osoituksena siitä, että kyseiset kirkot eivät pitäydy perustavaan kristilliseen ja luterilaiseen "Yksin Raamattu" -periaatteeseen.
Tämän kielteisen kuvauksen rinnalle on syytä esittää myös oikeita periaatteita kristilliseen yksimielisyyteen tähtäävistä neuvotteluista. Olennaista on, että kaikki osapuolet sekä periaatteessa että teossa ja totuudessa pitäytyvät siihen, että yksin Raamatun sana ratkaisee oppikysymykset. Tämä on tarpeen kaikissa opinkohdissa. Aivan erityisen tärkeää on muistaa tämä pääopinkappaleen eli juuri vanhurskauttamisopin kyseessä ollen. Raamatun sana on annettu meille pelastukseksi. Apostoli Paavali kirjoitti Timoteukselle: "Jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. " (2 Tim. 3:15) Apostoli Johannes sanoi evankeliuminsa tarkoituksesta: "Nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä. " (Joh. 20:31 )
Kristilliset periaatteet "yksin Raamattu" ja "(pelastumme) yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden" ovat erottamattomat. Tämän havaitseminen ja siihen tunnustautuminen on ehdoton edellytys kaikelle todelliselle kristilliseen yksimielisyyteen tähtäävälIe neuvottelulle - ja hyvin tärkeää myös jokaisen kristityn uskolie ja pelastukselle.
2. Yhteisen julistuksen oppi ihmisen syntisyydestä ei ole oikea
Yhteisen julistuksen sisällön kannalta on yksi olennainen kohta sen oppi ihmisen syntisyydestä. Onhan vanhurskauttamisessa kysymys syntien anteeksiantamuksesta. Näin ollen oppi synnistä kuvaa sitä sairautta, johon tarvitaan lääkettä. Julistus sisältää oikean oppiin nähden vastakkaista opetusta ihmisen synnistä sekä ennen kääntymystä että senjälkeen.
2 a) Oppi ihmisen syntisyydestä ennen kääntymystä
Julistuksessa todetaan ensin sinänsä oikean tuntuisesti: "Me tunnustamme yhdessä, että ihminen on pelastuksessaan täysin riippuvainen Jumalan armosta." (kohta 19) Tässä on syytä huomata, että roomalaiskatoliset käyttävät sanaa "armo" eri merkityksessä kuin sitä raamatullisessa luterilaisessa opissa käytetään (ks. kohta 3). Ihmisestä sanotaan edelleen: ,,- - - syntisenä hän on Jumalan tuomion alainenja on itsessään kyvytön kääntymään Jumalan puoleen ansaitakseen vanhurskauden Jumalan edessä tai saavuttamaan pelastuksen omin voimin." (kohta 19)
Huolimatta siitä, että kohdassa 19 julistus toteaa ihmisen kyvyttömäksi vanhurskauttamaan itsensä, kohdassa 20 puhutaan ihmisen myÖtävaikuttamisesta: "Kun katolilaiset sanovat, että valmistautumisessa vanhurskauttamiseen ja sen vastaanottamisessa ihminen "myötävaikuttaa" suostumalla Jumalan vanhurskauttavaan toimintaan, he näkevät sellaisen henkilökohtaisen suostumuksen itsessään armon vaikutuk-seksi eikä ihmisen omista kyvyistä nousevaksi teoksi." Tässä kohdassa virhe on siinä, että ihminen sen mukaan voi valmistautua vanhurskauttamiseen.
Puhe ihmisen valmistautumisesta vanhurskauttamiseen on väärää siksi, että se edellyttää kuvitellun uskon ja epäuskon välisen tilan (uskoon valmistautumisen) olemassaoloa. Raamatun mukaan tällaista tilaa ei kuitenkaan ole olemassa. On vain kahdenlaisia ihmisiä, uskovia ja epäuskoisia. Vapahtaja sanoo: "Joka uskoo häneen (Jeesukseen), sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen."Puhe ihmisen myötävaikuttamisesta vanhurskauttamisessa sotii oikeaa oppia vastaan siitä syystä, että ihmisen edellytetään olevan aktiivinen ennen kuin hän on vanhurskas. Tällainen ajatus on synergististä, toisin sanoen sellaista, että ihminen ja Jumala toimivat yhdessä ihmisen pelastumiseksi. Se on siis ristiriidassa sen kanssa, että ihminen pelastuu yksin armosta. Raamattu osoittaa, ettei ihmisellä ole minkäänlaista kykyä olla osallinen vanhurskauttamiseensa. Hän on luonnostaan kuollut synteihinsä (Ef. 2: I) eikä voi käsittää evankeliumia (I Kor. 2:14). KunJumala ihmisen herättää, hän antaa hänelle syntien anteeksiantamuksen uskon kautta eikä mitään kykyä myötävaikuttaa pelastukseensa. Puhuessaan ihmisen myötävaikuttamisesta kääntymyksessä Yhteinen julistus vähättelee ihmisen syntisyyttä.
Kun puhutaan oikeassa mielessä ihmisen myötävaikuttamisesta Jumalan kanssa, on pidettävä tarkoin mielessä, että se on mahdollista vasta vanhurskauttamisenjälkeen. Luterilainen tunnustus sanoo: "Sitä vastoin on aivan paikallaan sanoa, että kun Pyhä Henki kääntymyksessä vetää ihmistä luokseen, Jumala tekee haluttomista ja vastahakoisista ihmisistä halukkaita. Kääntymystä seuraavassa jokapäiväisessä parannuksen harjoituksessa ihmisen uudesti syntynyt tahto ei jää joutilaaksi vaan osallistuu kaikkiin niihin tekoihin, joita Pyhä Henki tekee meidän välityksellämme." (Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä 2, 17, Tunnustuskirjat 1990, 433)
2 b) Oppi ihmisen syntisyydestä kääntymyksen jälkeen
Julistuksessa todetaan aivan oikein: "Myöskään vanhurskautettu ei ole vapaa synnin jatkuvasti ahdistavasta vallasta ja otteesta (ks. Room. 6: 12-14) eikä koko elämän kestävästä taistelusta vanhan ihmisen itsekkäiden halujenjumalanvastaisuutta vastaan (ks. Gal. 5: 16, Room. 7:7-10). Myös vanhurskautetun on päivittäin rukoiltava Jumalan anteeksiantoa, niin kuin hän tekee Isä meidän -rukouksessa (Matt. 6: 12, 1 Joh. 1:9)." (kohta 28)
Jatkossa esitetty katolilaisen osapuolen oppi on kuitenkin ristiriidassa vanhurskautetun ihmisen syntisyyden kanssa. He vähättelevät uskovassakin pysyvää taipumusta syntiin ja sanovat: "Ihmisessä kuitenkin pysyy synnistä johtuva ja syntiin viettelevä taipumus (konkupisenssi). Koska katolisen käsityksen mukaan inhimillisten syntien syntyyn kuuluu persoonallinen elementti, eivät he sen puuttuessa pidä tätä jumalanvastaista taipumusta syntinä varsinaisessa mielessä. Tällä he eivät halua kieltää, että tämä taipumus ei vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisestä, eivätkä, että se on objektiivisesti jumalanvastaisuutta ja elämänmittaisen taistelun aihe." (kohta 30) Tästä lainauksesta on helposti havaittavissa varsin omalaatuinen piirre: siinä puhutaan synnistä johtuvasta ja syntiin viettelevästä taipumuksesta, jota sanotaan jullalanvastaisuudeksi, mutta ei kuitenkaan synniksi varsinaisessa mielessä.
Roomalaiskirjeen seitsemäs luku osoittaa, että uskovan pahat hillot ovat todellisesti syntiä, vaikka hän ei niitä uuden ihmisen puolesta tahtoisi. Apostoli Paavali sanoo: "Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihlliseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:21-24) On väistämättä niin, että Paavalin kuvaama toinen laki, vanhan ihmisen aikaan saarnat väärät halut, ovat todellista syntiä. Sanoohan hän tällä perusteella ruumistaan kuoleman ruumiiksi.
Luterilainen tunnustus opettaa pahasta hirnosta perisynnin opinkohdassa: "Vastustajamme väittävät, että paha himo on rangaistusta eikä synti. Luther pysyy kannallaan: Paha himo on synti----Paavali sanoo---: "Minä en olisi tiennyt hilloa synniksi, ellei laki olisi sanonut: ' Älä himoitse'.",ja vielä: "Minä näen jäsenissäni toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on." Selvästi hän nimittää pahaa hilloa synniksi, jota ei tosin syyksi lueta niille, jotka ovat Kristuksessa, vaikka se luonnostaan ansaitsisi kuoleman, jollei sitä anneta anteeksi." (Augsburgin tunnustuksen puolustus 2,38-40, TK 1990,89-90)
Uskonopin ja elämän kannalta on hyvin haitallista, jos pahaa himoa ei pi-detä todellisena syntinä. Jos se ei olisi syntiä, ei se ansaitsisi mitään rangaistustakaan. Jos näin olisi, ei siitä tarvitsisi saada anteeksiantallusta. Tästä voi johdonmukaisesti ottaen olla kaksi pahaa seurausta: joko ihminen tulee huolettomaksi taistelussaan pahoja hirnoja vastaan tai opetusta Kristuksen armosta kavennetaan niin, ettei se toisikaan anteeksiantallusta pahoista himoista. Edellinen seuraus voi johtaa ulkonaiseen jumalattomuuteen ja jälkimmäinen epätoivoon, kun ihmiseltä riistettäisiin ainoa lohdutus, johon hän heikkoudessaan voi turvata.
3. Yhteisen julistuksen oppi Jumalan armosta ei ole oikean opin mukainen
Edellä toimme jo esille Yhteisenjulistuksen harhaavan opetuksen ihmisen valmistautumisesta kääntymykseen. Tässä jatkamme samasta aiheesta, nyt keskittäen päähuomion siihen, mitä julistus opettaa Jumalan armosta.
Julistus selittää Jumalan armon vaikutukseksi sitä, että ihminen kykenee myötävaikuttamaan vanhurskauttamiseensa. Tämä merkitsee sen väittämistä, että ihminen olisi Jumalan armon kohteena ja armosta osallinen ennen kuin Jumala on vanhurskauttanut hänet. Tässä on havaittavissa se, että roomalaiskatolinen kirkko antaa Jumalan armolIe vääristyneen merkityksen niin, että ihminen, joka ei ole vanhurskautettu, voisi olla siitä osallinen. Tämä on kuitenkin väärin, sillä jokaisella, joka on Jumalan armosta osallinen, on usko Vapahtajaan ja syntien anteeksiantamus, hänet siis on vanhurskautettu. Tämä tapahtuu juuri sillä samalla hetkellä, kun hän tulee Jumalan armosta osalliseksi, eikä siis vasta sen jälkeen. Kaikki tämä kuuluu armon käsitteeseen. Franz Pieper opettaa: "Sanaa 'armo' käytetään ilmaisemaan Jumalan suhdetta syntisiin ihmisiin. Tällöin se merkitsee lähinnä Jumalan armollista mielenlaatua, joka hänellä Kristuksen tähden on syntisiä ihmisiä kohtaan. Se taas on sitä, ettei hän sydämessään (sydämensä forumilla) lue ihmisille syntiä syyksi, vaan antaa sen anteeksi (1 Tim. I :2; 2 Tim. I :2 jne.)." (Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka, vuoden 1961 painos, s. 234. ) Näin ollen jokainen Jumalan armosta osallinen ihminen on uskon kautta saanut syntinsä anteeksi ja on siis vanhurskas. Toiselta puolen se, joka ei ole vanhurskas, ei myöskään ole armosta osallinen.
Yhteisessä julistuksessa esitetty katolilainen oppi siitä, että ihminen armon vaikutuksesta voi myötävaikuttaa kääntymyksessä, on Raamatun opin vastainen. Raamattu torjuu tällaisen opetuksen sanomalla selvästi, että armosta pelastuminen merkitsee juuri sitä, että ihminen ei pelastu itsensä kautta: "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja." (Ef. 2:8)
4. Yhteisessä julistuksessa sekoitetaan vanhurskauttaminenja sen hedelmät
Yhteinen julistus sanoo syntien anteeksiantamuksesta ja uskon hedelmistä: "Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmiselle synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän. Kun ihminen on uskossa osallinen Kristuksesta, Jumala ei lue hänelle hänen syntejään ja vaikuttaa Pyhän Hengen kautta hänessä toimivaa rakkautta. Jumalan armollisen toiminnan kahta puolta ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat siten yhteen, että ihminen on uskossa yhdistetty Kristukseen, joka persoonassaan on meidän vanhurskautemme (1 Kor. 1:30); sekä syntien anteeksiantamus että Jumalan pyhittävä läsnäolo." (kohta 22)
Julistuksen mukaan vanhurskauttamisen opinkohtaan kuuluvat siis sekä syntien anteeksiantamus että hyvät teot (toimiva rakkaus). Luterilainen tunnustus torjuu tämän kuitenkin Raamatun nojalla: "Mutta Paavali sanoo: 'Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ilman tekoja' (Room. 3 :28) ja antaa siten ymmärtää, että uskolla tapahtuvaan vanhurskauttamiseen ja tästä puhuvaan opinkohtaan eivät kuulu sen paremmin katumus kuin vanhurskauttamista seuraavat teotkaan. Hyvät teothan eivät ole vanhurskauttamisen edellytys vaan sen seuraus. Persoonan on oltava vanhurskas voidakseen ruveta tekemään hyviä tekoja.
Edelleen: vaikka uudistuminen ja pyhittyminen ovat välimiehemme Kristuksen lahjaa ja Pyhän Hengen tyÖtä, eivät nekään kuulu vanhurskauttamiseen eivätkä siitä puhuvaan opinkohtaan vaan sen seurauksiin." (Yksimielisyyden ohje, täydellinen selitys 27,28, TK 1990,493)
Tunnustuskirjojen oppi siitä, että hyvät teot on erotettava vanhurskauttamisen opinkohdasta, on Raamatun oppi. Sitä opettavat kaikki kohdat, jotka puhuvat armosta vanhurskauttamisesta vastakohtana teoista vanhurskauttamiselle. Samaa puhuvat kaikki kohdat, jotka opettavat, että pelastumme uskon kautta Kristukseen. Uskosta ja armosta pelastuminen ovat sama asia, ja ne kumpikin ovat vastakohta teoista pelastumiselle. Tästä on pidettävä mitä tiukimmin kiinni. Yksin sillä tavoin syntisillä säilyy varma lohdutus syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen sovitustyön perusteella.
5. Yhteinen julistus tähtää näkyvään ykseyteen ilman todellista yksimielisyyttä
Julistuksessa on monia kohtia, joissa tuodaan esille, että osapuolet painottavat asioita eri tavalla. Kun näin täytyy sanoa, on aiheellista kysyä, kuinka aito julistuksessa ilmenevä yksimielisyys on. Kun Raamattu puhuu oikeasta yksimielisyydestä, siihen kuuluvat yksimielisyy puheessa ja sama ajatus(vrt.l Kor. 1: 10). Kun nämä toteutuvat, ei ole tarpeen todeta, että osapuolet sanovat joitakin asioita eri tavalla, vaan ne voidaan sanoa samalla tavalla ja samaa tarkoittaen. Näin ollen Yhteinen julistus ei erilaisten painotustensa tähden kelpaa sellaisen yksimielisyyden ilmaukseksi,jolle voitaisiin rakentaa todellista kristillistä yhteyttä.
Näkyvä yhteys on julistuksessa ilmilausuttu tavoite. Se ei kuitenkaan mainitse mitään siitä, että erilaiset painotukset olisivat tämän tavoitteen esteenä. Tästä käy ilmi, että julistus ei etene todellisen yksimielisyyden vaatimuksen perustalla, vaan ns. sovitetun erilaisuuden tiellä. Toisin sanoen yksimielisyys on osittain yksimielisyyttä siitä, että ollaan erimielisiä. Se ei ole kristillinen tapa-
Lisäksi julistuksessa on se vakava heikkous, että se ei ota huomioon niitä tunnustuksia, joihin osapuolet periaatteessa pitäytyvät. Siinä puhutaan "tässä julistuksessa esitetystä opista", johon 1500-luvun molemminpuoliset oppituomiot eivät kohdistu. Kuitenkin kumpikin osapuoli pitäytyy periaatteessa noihin tunnustuksiin, katolilaiset Trenton kirkolliskokouksen päätöksiinja luterilaiset tunnustuskirjoihin. Tässä vallitsee selvä ristiriita. Yhteisen julistuksen oppi poikkeaa sekä luterilaisten että katolilaisten 1500-luvun tunnustuksista. Osapuolet toimisivat rehellisesti, jos selkeästi valitsisivat, tunnustavatko he 1500-luvun tunnustusten oppia vai yhteisessä julistuksessa mainittua oppia.
Mistä sitten johtuu, että suuret kirkot haluavat rakentaa näkyvää yhteyttä ilman todellista yksimielisyyttä? Mielestäni on perusteltua arvioida, että syy on löydettävissä puutteellisesta perustasta ja siis tämän kirjoituksen 1. kappaleen aihepiiristä. Kun Raamatun ehdottomasta totuudellisuudesta on luovuttu, kelpaa yksimielisyyden ja näkyvän ykseyden perusteeksi neuvottelut, jotka eivät ilmennä todellista yksimielisyyttä edes maallisessa mielessä. Yksimielisyys,jonka pitäisi olla todellista yksimielisyyttä Raamatun pohjalta ja siis yhteyttä Herrassa, onkin selitetty ihmisten väliseksi asiaksi. Tällainen tapa ei kuitenkaan sovi ratkaisemaan kysymystä vanhurskauttamisesta eli iankaikkisesta pelastuksestamme. Siinä asiassa ei ihmisistä ole apua. Kukin seisoo Jumalan edessä,ja ainoa pätevä turva on Kristuksen sovitustyö, jonka tunnemme ja johon voimme uskoa vain Raamatun sanan nojalla.
pastori Kimmo Närhi
Luterilainen 7-8/1998