Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, Vanhan Testamentin teksti
Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa." Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut." Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi." Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut." Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa. Sentähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. 1 Moos. 32:25-32.
"Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan", huudahtaa apostoli Paavali (Room. 8:31). Mutta entä sitten, kun havaitsemme olevamme taistelussa itse Jumalaa vastaan, miten voimme selviytyä voittajina?
Painia omassatunnossa
Jaakob oli profeetta, jolle Jumala ilmestyi ja puhui. Niin myös tekstimme tapahtuma on profeetallinen ilmestys, jonka avulla Jumala ilmoitti tulevillekin polville suuria, ihmeellisiä asioita. Jaakobin paini oli taistelua sekä omassatunnossa että ruumiillisesti. Sen, että se oli painia omassatunnossa, näemme siitä, että hän pyysi vastustajaltaan siunausta. Sen, että se oli fyysinen koitos, havaitsemme siitä, että hän tämän jälkeen lopun elämäänsä ontui jalkaansa. Usein taisteluihimme Jumalan kanssa liittyvät nämä molemmat: sekä omatunto että ulkonainen elämä, kuten terveys, omaisuus, omaiset, ystävät, maine jne. Jos ajallinen elämämme on kaikin puolin hyvin, harvoin omatuntomme herää ja pysyy hereillä Jumalan edessä.
Uhkana menettää kaikki
Jaakob oli palaamassa vuosia kestäneeltä pitkältä matkalta. Hän oli lähtenyt kotoaan yksin, nyt hänellä oli suuri perhe. Hän oli saanut esikoissiunauksen veljensä heikkoutta hyväksi käyttämällä ja pettämällä vanhan isänsä. Hän pelkäsi palata veljensä eteen. Vuosien takainen synti palasi Jaakobin mieleen ja alkoi ahdistaa häntä, vaikka hän oli sitten vaeltanutkin Herran edessä. Nyt oli tosi paikka edessä, sillä Eesau oli lähtenyt häntä vastaan 400 miehen voimalla. Jaakob kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: "Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: 'Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää!' Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa. Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen. Olethan itse sanonut: 'Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden.'" (1 Moos. 32:9-12). Jaakob vetoaa Jumalan lupauksiin aidon uskovan ihmisen tavoin. Uskon elämä on Jumalan armollisiin lupauksiin vetoamista.
Taistelu yöllä
Jaakob oli vienyt perheensä Jordanin yli, mutta palasi itse takaisin sen toiselle puolelle yöksi. Siellä yksinäisyydessä hän kohtaa Jumalansa ja käy taistelunsa. Kun joudumme tosi ahtaalle sisimmässämme, Jumala johdattaa asiat siten, että olemme yksin. Kauan sitten eräs henkilö oli lähtenyt laivaristeilylle, missä hän koki suurta yksinäisyyttä ja hänen mieleensä palautui raskas synti, jonka hän oli nuorempana tehnyt. Tuli omantunnon hätä, joka ei sieltä palattuakaan antanut rauhaa. Ei tullut uni silmään ja aamulla hyvin varhain hän otti minuun yhteyttä ja pyysi apua. Opastin hänet armon varaan Herran Kristuksen turviin.
Kun Jumala tavoittaa omantunnon ja ottaa ihmisen puhutteluunsa, ihmisvilinästä ei ole apua. Tällaisessa taistelussa tunnon turruttaminen on vain tie pettävään näennäisrauhaan. Tarvitaan voitto Jumalasta. Taistelun tulee päättyä rauhantekoon.
Erikoista tekstissämme on, että Jaakob joutuu taisteluun Jumalan kanssa sen jälkeen, kun hän on lausunut aivan oikean uskon rukouksen. Voi tapahtua, että uskova ihminen voi jonkin syntinsä tähden joutua koviin sisäisiin taisteluihin. Niin voi tapahtua milloin tahansa, usein kuolinvuoteella.
Jaakob ei voinut nukkua koko yönä, vaan päivänkoittoon asti hänen oli taisteltava. Ulkonainen kuvasi sisäistä. Yö vallitsi omassatunnossa siksi, kunnes armon aurinko nousi. Siihen asti hänellä oli myös nimenä Jaakob, petturi, ja vasta siunauksen saatuaan hänestä tuli Israel, se, joka on taistellut Jumalan kanssa ja voittanut.
Jaakob ei hellitä otettaan
Jumala ilmestyi Jaakobille miehen hahmossa ja paini hänen kanssaan. Jaakob ottaa miehestä tiukan otteen eikä laske häntä menemään ja sanoo: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Kun joudut omantunnon taisteluihin, älä sinäkään hellitä. Tule yön pimeydestä aamunkoittoon. Tule omantunnon vaivoista sydämen rauhaan. Tule kirouksesta siunattavaksi. Miten tämä voi tapahtua?
Emme voi voittaa Jumalaa koskaan häntä syyttämällä, hänet sivuuttamalla tai hänet hylkäämällä. Jumalasta voi saada voiton vain ottamalla kiinni Jumalan omista sanoista, kietomalla hänet hänen omiin lupauksiinsa ja pitämällä kiinni siitä, ettei Jumala voi valahdella eikä pettää. Niin Jaakob teki jo ennen käymäänsä suurta taistelua, niin hän teki taistellessaan. Hän pyysi siunausta. Olihan Jumala luvannut jo Aabrahamille: "Sinun siemenessäsi tulevat kaikki kansat siunatuiksi." Täytyihän siunauksen silloin kulkea polvesta toiseen, kunnes Vapahtaja tulee maailmaan. Ja vaikka Jaakob oli saanut isältään Iisakilta esikoissiunauksen petoksella, niin tuon pahankin täytyi palvella Jumalan suunnitelmia ja toteuttaa annettua lupausta Messiaasta. Kun Jumala painin päätteeksi siunasi Jaakobin, se merkitsi kahta asiaa. Jumala antoi anteeksi Jaakobin petoksen ja Jumala lupasi varjella hänen perheensä niin, että luvattu Messias voi aikanaan syntyä, niin että myös Jumalan armolupauksilla on kate. Jumala ei voinut peruuttaa lupauksiaan Jaakobin tähden, vaan hänen täytyi pysyä niissä itsensä tähden.
Kiedo Jumala omiin sanoihinsa
Usko ottaa Jumalan kiinni hänen omista lupauksistaan ja sanoistaan. Kanaanilainen vaimo tunnusti itsensä pahaiseksi koiranpenikaksi, mutta piti kiinni siitä, että hän saa syödä muruja, jotka pöydältä tippuvat. Sokea mies huusi, vaikka muut estelivät: "Daavidin poika, armahda minua." Koska Kristus on luvattu Vapahtaja, vieläpä koko maailman Vapahtaja, mekin saamme vedota hänen nimeensä, jossa kaikki kansat ovat tulleet siunatuiksi. Jaakobin painissa Jumala itse kiedotaan hänen omiin lupauksiinsa, ja niin hän ei voi meitä hylätä eikä jättää yön yksinäisyyteen, vaan painissa koittaa aamu, päivä valkenee ja me jäämme Jumalan siunauksen varaan ja omaantuntoon tulee rauha. Muistathan, kun Jeesus astui ylös taivaaseen, miten hänen kätensä olivat. Hän kohotti ne siunaukseen. Näiden Jeesuksen siunaavien kätten alla saat elää.
Väistä siis näyttää siltä kuin Jumala olisi meitä vastaan. Mutta todellisuudessa Jumala on meidän puolellamme, myös silloin kun joudumme hänen kanssaan taisteluun. Jeesus sanoi: "Laki ja profeetat olivat Johannekseen asti; siitä lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin" (Luuk. 16:16). Kun tulemme sisään taivasten valtakuntaan, usko voittaa vaikeudet ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin. Tämä Jaakobin paini itsekunkin on käytävä sisimmässään ja tartuttava uskolla Kristuksen armoon ja sovellettava itselle se, mitä hän on edestämme tehnyt, ja pidettävä kiinni Jumalan lupauksista. Se on tehtävä vastoin omantunnon syytöksiä, vastoin kiusaajan kuiskauksia, jopa silloin, kun Jumala panee meidät kokeeseen ja taistelee kanssamme siunatakseen meitä.
Taistelussa tulee vammoja
Jaakobin lonkka nyrjähti taistelussa, ja hän oli invalidi sen jälkeen koko lopun elämänsä. Me tarvitsemme tämäntapaisia muistutuksia kertomaan toisaalta siitä, että sallimalla pahan Jumala on varjellut meidät vielä pahemmasta, ja toisaalta siitä, että olemme saaneet suuren siunauksen. Jos terveys menee, se on sittenkin vähäinen asia, kunhan saamme olla vanhurskasten ylösnousemuksessa. Jos talomme ja meille niin rakkaat muistoesineet palavat, mitä siitä, kunhan emme joudu ikuiseen tuleen. Jos menetämme maineemme, senkin haluamme kestää, saammehan taivaassa uuden nimen (Ilm. 2:17). Kun katselemme vammojamme, älkäämme katkeroituko, vaan ajatelkaamme sitä siunausta, mikä on tullut osaksemme ja suunnatkaamme katseemme ylös Jumalan luo, "joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa" (Ef. 1:3).
Amen.
Markku Särelä
