1 Moos. 32:24–31 Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa". Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua". Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob". Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut". Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi". Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut". Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.
Toivon, että tämänvuotinen pääasiaisaika on teille suurta juhlaa. Toivon, että sydämenne riemuitsee siitä, että teillä on Vapahtaja, joka on noussut kuolleista. Onko elämässä mitään, mistä iloita enemmän kuin tyhjän haudan sanomasta?
Painiskelua nykyään, painiskelua Jaakobin aikana
Kaikille pääsiäisaika ei kuitenkaan ole juhlaa. Ehkä nytkin joukossamme on niitä, joita vaivaavat murheet, ahdistukset ja suru. Miten yksinäistä ja kolkkoa on, kun ympärillä riemuitaan, mutta omassa sydämessä iloa ei ole. Ehkä synti murehduttaa omaatuntoa. Ehkä epäilykset eivät jätä rauhaan. Ehkä omainen on kuollut, sairaus vaivaa tai perheessä on vaikeuksia. Pääsiäistervehdykset eivät ilahduta, vaan ne syyllistävät. Ne eivät kaiu korviin ilosanomana, vaan moitteina, että nyt pitäisi iloita etkä iloitse. Jumala tuntuu kaukaiselta ja Kristuksen ylösnousemus etäiseltä. Mutta Jumala ei halua jättää meitä yksin murheidemme kanssa.
Tämän päivän Vanhan testamentin teksti on puhuttu juuri meille, jotka joudumme painiskelemaan tänä ilon aikana. Siinä kuvataan merkillinen kohtaaminen Jaakobin ja Jumalan kanssa. Tapaaminen edeltää Jaakobin ja Eesaun kohtaamista. Jaakob oli aiemmin vienyt vanhemman veljen esikoisoikeuden, ja Eesaun mielen olivat vallanneet murha-aikeet. Nyt oli heidän ensimmäisen kohtaamisensa aika kavalluksen jälkeen.
Jaakob oli syvästi ahdistunut ja varautunut kaikin mahdollisin tavoin veljensä tapaamiseen. Hän päätti viettää viimeisen yön yksin varmaankin kootakseen ajatuksiaan ja rukoillakseen. Tuona yönä ihmeellinen mies, joka paljastuu Jumalaksi, saapuu kamppailemaan Jaakobin kanssa. Jaakob sai kokea sekä ruumiin että sielun kamppailua. Hän joutuu painimaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Hän loukkaantuu painissa ja joutuu sen seurauksena ontumaan lopun elämäänsä. Kamppailun tuloksena hän saa kuitenkin kuulla ihmeellisiä Jumalan sanoja: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut”. Vielä mies siunasi Jaakobin. Ahdistunut Jaakob ymmärsi kamppailun päätyttyä, että hän oli nähnyt Jumalan ja selvinnyt hengissä.
Jaakobin paini on kirjoitettu meille lohdutukseksi. Tässä on mies, joka joutui painimaan sekä maallisten että hengellisten murheiden kanssa. Hän ei päästänyt Jumalasta irti ennen kuin sai siunauksen. Niin Jaakobin kamppailu todistaa meille, että kun maalliset ja hengelliset murheet ahdistavat, kun olemme rauhattomia ja uupuneita, meidän ei pidä luovuttaa. Meidän tulee sanoa Jumalalle: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”.
Rukous voi vaikuttaa röyhkeältä. Mitä me olemme Jumalalta vaatimaan siunausta? Mutta juuri tällaiseen röyhkeyteen raamatunkertomus meitä patistaa. Jumala on tarkoituksella laittanut sen Raamattuun. Ja koska se on Raamatussa, voimme olla luottavaisia, että uskalias Jumalan varaan heittäytyminen, on hänen mieleensä. Hän haluaa, että suurimmissakin kamppailuissa uskomme hänen hyvyyteensä ja hellittämättä huudamme häneltä apua. Kun näin teemme, voimme olla varmoja siitä, että vaikka ontuisimme tämän ajallisen elämän kamppailujen haavoittamana, meidät kerran siunataan ja saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.
Luther kirjoittaa Jaakobin painista: ”Tätä kohtaa pidetään kaikista hämärimpänä Vanhan Testamentin paikkana. Se ei olekaan ihme, koska siinä on kysymys huikeasta koettelemuksesta, jossa kantaisä Jaakob ei joutunut taistelemaan lihaa ja verta tai Perkelettä, vaan itse Jumalaa vastaan. Se onkin hirvittävä taistelu, kun Jumala itse taistelee ja käy päin vihamielisesti taistellen kuin tahtoisi viedä hengen. Sen, joka tässä kamppailussa tahtoo kestää ja voittaa, täytyy varmastikin olla pyhä mies ja tosi kristitty.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32–40, s.43. Luther-säätiö 2007).
Painiskelua salattua Jumalaa vastaan Jumalan lupausten varassa
Vanhan testamentin tekstimme antaa meille ihanan lohdutuksen painiskeluumme kertomalla, mikä onnellinen lopputulos sillä on, kun emme päästä Jumalasta irti. Silti voi tuntua, ettei voima riitä. Luottamus Jumalaan ei ole samanlainen kuin Jaakobilla ja paini tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Jos kaikki, mitä meillä olisi, olisi vain esikuva siitä, miten painia oikein, se ei vielä kantaisi ahdistunutta ihmistä.
Mutta meillä on enemmän: meillä on Israel, joka paini meidän edestämme. Jaakobin paini viittaa esikuvallisesti siihen taisteluun, jonka Herramme Jeesus kävi sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Se viittaa siihen painiin, jonka seurauksena tämä todellinen Israel ei vain ontunut, vaan hänen kätensä lävistettiin, hänen kylkensä puhkaistiin ja hän joutui kuolemaan Jumalan hylkäämänä. Hänen luottamuksensa Jumalaan ei kuitenkaan loppunut. Hän taisteli voitollisesti viimeisen hengenvetoonsa asti. Hänen paininsa ainoa päämäärä oli se, että me voisimme saada syntimme anteeksi, omantunnon rauhan ja luottamuksen Jumalaan.
Meidän elinikäinen kilvoituksemme on siinä, että näemme Jumalan Kristuksen kautta. Kun Raamatun sanat syyttävät, kun elämän ahdingot painavat, kun on jäänyt yksin, silloin meitä kehotetaan nostamaan katseemme Jumalan rakkauteen, joka näkyy ristillä. Tämän rakkauden näkeminen murtaa kaikki ne kahleet, jotka sitovat meitä. Se antaa ilon, vapauden ja onnen. Kristukseen ulkopuolella on vain tuomiota, helvettiä ja ahdistusta, mutta hänessä meillä on kaiken ymmärryksen ylittävä rauha.
Meillä on Jumala, joka kätkeytyy, Jumala, joka painii kanssamme. Kristityn suuri kamppailu on siinä, että kun itse Jumala ahdistaa häntä, hän ei anna kokemustensa sanella, millainen Jumala todella on. Hän ei yritä ymmärtää Jumalan salattua toimintaa ja Jumalaa sellaisena kuin tämä on Jumalan lupausten ulkopuolella. Painimme on siinä, että pidämme kiinni Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä meille, vastoin kaikkea sitä, mikä todistaa tuota ilmoitusta vastaan. Tällä tavoin Jumala haluaa johdattaa meidät itsensä luo. Hän haluaa, että riipumme hänen sanassaan, vastoin kaikkea, mikä todistaa sitä vastaan. Hän haluaa, että ahdistukset johtavat meitä etsimään häntä sieltä, missä hän on luvannut olla armollisesti läsnä.
Luther neuvoo meitä lohduttautumaan monissa paineissamme sanomalla itsellemme: ”olen kastettu Jumalan Pojan verellä, syönyt ruoakseni Kristuksen ruumiin ja veren. Tästä pidän lujasti kiinni, tässä lohdutuksessa löydän levon, vaikka itse Jumalakin muuta sanoisi.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32-40, s. 50)
Tänään Jumala on löydettävissä. Tänään saat tulla kaikkine taakkoinesi, joita kannat hänen luokseen, joka on luvannut antaa levon työtätekeville ja raskautetuille. Tule rauhassa, tule iloiten, tule kaikista ahdistuksistasi huolimatta ottamaan vastaan pelastajasi vedoten hänen sanaansa: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Niin tämä pääsiäisaika voi olla sinulle syvän ilon aikaa, vaikka olisitkin monella tavalla ahdistettu.
