Te kansankirkon papit, jotka vastustatte niin sanottua naispappeutta, olette uskonne ja käytäntönne vuoksi tulilinjalla. Teitä vastustavat kansan enemmistö, tiedotusvälineet, epäuskoinen maailma sekä kaikki kansankirkon piispat, pappien valtaenemmistö ja suuri joukko kirkkokansaa.
Vaikka haluatte edelleen pysyä kansankirkossa, minun sallittaneen kuitenkin kirjoittaa teille virkakysymyksessä puolustuspuhe, Plädoyer. Olen tottunut siihen, että usein kansankirkkoon kuuluvat papit suhtautuvat meikäläiseen tietyllä tavalla ja siitä syystä Plädoyer'ni ei ehkä ole odotettu. Tunnen kuitenkin sydämessäni tarvetta kirjoittaa teille – esimerkiksi sen etiopialaisen kannustamana, joka auttoi profeetta Jeremian kaivosta, mutatis mutandis (Jer. 38).
Oikeauskoinen kirkko myötäelää tunnustajien kanssa
Olisi suuri erehdys ajatella, että on kysymys vain kansankirkon pulmasta. Kun ulkonaisen kristikunnan piirissä syntyy vakavia opin ja elämän kiistoja, se koskettaa tavalla tai toisella koko Kristuksen Kirkkoa. Kristuksen Kirkko on näet globaali ja yksi. Oikein on viitattu Raamatun sanaan: "Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa" (1 Kor. 12:26).
Harhautuminen jonkin ulkonaisen kirkon piirissä voi koitua pahennukseksi muissakin kirkoissa. Myös siinäkin tapauksessa, että jokin kirkko torjuu selkeästi harhan, sen yksittäiset jäsenet saattavat harhan vaikutuksesta sen saaman julkisuuden tähden heikentyä opissa ja tunnustuksessa, jopa tulla sen viemiksi. Jos totuuden tunnustajia kohtaa vaino harhautuneessa kirkossa, oikeauskoinen kirkko ei ainoastaan myötäelä tunnustajien kärsimyksessä, vaan kokee myös ristinalaisuutta omankin uskonsa ja kantansa tähden.
Opin puhtaus ja vihamiehen kylvö
Kristuksen kirkko ja sen globaalisuus on ymmärrettävä kirkon puhtaiden, pettämättömien tuntomerkkien valossa. Kristuksen Kirkko on näet näkymätön ja on varmuudella löydettävissä sieltä, missä armonvälineet ovat jatkuvassa käytössä. Kirkon olemassaolo on sikäli täysin riippuvainen armonvälineiden puhtaudesta, että Jumala vaikuttaa uskoa vain oikealla Jumalan sanan opilla ja asettamillaan sakramenteilla. Harha ei koskaan vaikuta uskoa eikä sitä vahvista. Se on aina vahingollinen, olkoon miten pieni tahansa. Asialla on kuitenkin myös käänteinen puolensa. Kirkon olemassaolo on sikäli riippumaton armonvälineiden täydestä puhtaudesta, että harhauskoisissakin kirkoissa on Jumalan lapsia, mikäli oikeata Jumalan sanaa on niissä sen verran jäljellä, että usko voi syntyä ja säilyä. Jumala hallitsee vihollistensakin keskellä. Me ihmiset emme kuitenkaan voi nähdä sydämeen emmekä voi määritellä, onko sellaisella, joka pitäytyy kirkkonsa harhaan, kysymys onnellisesta vai onnettomasta epäjohdonmukaisuudesta. Jumala on sitonut meidät pysymään puhtaassa sanassaan ja käskenyt meitä huolehtimaan siitä, ettemme osallistu toisten oppisynteihin. Siellä, missä Jumalan sana on puhtaana, kuuluu Kristuksen ääni ja vain se. Missä oikean Jumalan sanan lisäksi saa kuulua muitakin ääniä, siellä vihamies ei kylvä omia siemeniään vain salaa yöllä, vaan aivan luvan saaneena myös päivän valolla.
Puhun raamatullisen virkaopin ja –käytännön puolesta. Oppi ja käytäntö kulkevat käsi kädessä. Oppi johtaa käytäntöön, ja käytäntö kertoo, mikä oppi on. En puolusta sellaiseen kirkkolaitokseen kuulumista, jossa harhalla on olemassaolon oikeus totuuden rinnalla tai jossa harha pitää totuutta vääryyden vallassa. Kuitenkin puolustan niitä, jotka puhuvat totuuden puolesta riippumatta siitä, missä kirkollisessa yhteydessä he ovat. Samalla saanen puhua myös johdonmukaisen Jumalan sanaan pitäytymisen puolesta, ettemme lankeisi kiusaajan epäjohdonmukaisuuden ansaan.
Luterilaisuuden perusperiaatteet
Luterilainen uskonpuhdistus syntyi evankeliumin kirkastumisesta Martti Lutherille ja hänen opetustaan seuranneille evankelisille seurakunnille. Tämä merkitsi luterilaisille isille 1500-luvulla koko kristillisen opin ymmärtämistä ja omaksumista evankeliumin mukaisena. Jokainen opinkohta otettiin sitä koskevista raamatunkohdista ja pyrittiin pitämään tarkka vaari siitä, ettei mihinkään uskonkohtaan tai seurakunnan käytäntöön sekoitettu mitään evankeliumin kanssa ristiriidassa olevaa. Luterilainen tunnustuksemme puhuu "evankeliumin opista". Se tarkoittaa sillä kristillisen opin koko sisältöä.
Evankeliumin oppia ajatellen oli kaksi perussääntöä.
Ensimmäinen oli raamattuperiaate, se, että pyhä Raamattu on opin ja elämän ylin ohje, jonka alle kaikki opettajat on asetettava. Tämä merkitsi tunnustusta siitä, että Raamattu on sisältönsä puolesta selkeä, niin että se voi toimia normina kristilliselle kirkolle. Vasta myöhemmin tämä asia on asetettu kysymyksenalaiseksi siellä, missä usko Raamattuun Jumalan sanana on joko kokonaan menetetty tai missä se on heikentynyt.
Toinen uskonpuhdistuksen perussääntö oli yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta –periaate. Näitä kahta periaatetta ei saanut kirkossa loukata eikä hämärtää ja niistä oli pidettävä kiinni koko kristillisen opin alueella. Luterilainen tunnustus hylkää eräitä paavikirkon väärinkäytöksiä, kuten luostarilupaukset, toteamalla vain lyhyesti, että ne ovat evankeliumin vastaisia. Silloin asiaa ei tarvinnut tarkemmin perustella, koska evankeliumi oli luterilaisille kirkas.
Oli myös tärkeä kolmas periaate. Se ei varsinaisesti koskenut itse oppia, ei siis sitä, mistä oppi ammennetaan ja millainen sen sisältö on, vaan se koski sananjulistusta ja seurakuntaelämää. Se oli yksin sanasta –periaate eli se, että usko syntyy ja säilyy yksinomaan armonvälineiden vaikutuksesta. Armonvälineitä olivat pyhä kaste, evankeliumi eri sanallisissa muodoissaan ja pyhä ehtoollinen. Evankeliumin sanalliset muodot olivat varsinkin kirjoitettu sana, saarna, rippi ja veljien keskinäinen lohdutus.
Tämä käytännön periaate teki seurakuntaelämän tärkeäksi. Kokoonnuttiin seurakuntina sanan ja sakramenttien äärelle sunnuntaista sunnuntaihin jumalanpalveluksiin julkisen saarnaviran johdolla. Koko seurakuntaelämälle antoivat edellä mainitut periaatteet sisäisen harmonian, concordian eli yksimielisyyden opissa (ns. magnus consensus). Concordia luonnehti aitoa luterilaista kirkollisuutta. Jumalan sana oli julistettava puhtaasti ja sakramentit toimitettava Kristuksen asetuksen mukaan. Omiatuntoja ei saanut sitoa asioihin, joista Jumalan sana ei ole antanut määräyksiä. Raamatunkohta, johon Luterilaiset tunnustuskirjat eniten viittaavat, kuuluu: "Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä" (Matt. 15:9). Harmoniaan kuului myös seurakunnan sisäinen yhteys niin, ettei ollut sisäisiä jakautumisia eri korostuksiin, ryhmäkuntiin tai klikkeihin.
Mitä olennaista kansankirkossa on menetetty
Rakkaat ystävät, te, jotka kansankirkossa vastustatte niin sanottua naispappeutta, huomatkaa, minkä olette jo ajat sitten menettäneet kirkollisessa elämässänne. Olette menettäneet aidon luterilaisen kirkon ja sen yhteyden. Augsburgin tunnustus sanoo: "Kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä yksimielisesti puhtaan ymmärryksen mukaisesti evankeliumi saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaan jaetaan." (VII uskonkohta, saksalaisen tekstin mukaan, käännös MS.) Kansankirkon itsestään nimessään käyttämät epiteetit "evankelinen" ja "luterilainen" eivät ole pitkään aikaan vastanneet todellisuutta. Olette menettäneet sen, mitä luterilaisuus olemukseltaan on alun perin ollut ja mikä tänäänkin on sen aitouden shibbolet, tuntomerkki. Olette menettäneet concordian, luterilaisen opin yksimielisyyden. Se ei toteudu kansankirkon seurakuntien elämässä, ei sen sisäisellä kirkkokunnallisella tasolla eikä sen suhteissa ulospäin. Kun Raamattuun perustuva ja tunnustuksessa ilmituotu yksimielisyys evankeliumin opissa on kadotettu, se on hukassa myös itse evankeliumissa. Kysymys ei ole vain kehästä, vaan nimenomaan itse ytimestä. Mutta ei myöskään vain ytimestä, vaan koko asiasta. Kansankirkon pasuuna ei kutsu seuraamaan vain yhtä ääntä, vaan se soi epäselvästi. Kun evankeliumi on kansankirkolle epäselvä, ei tarvitse ihmetellä Yhteistä lausuntoa vanhurskauttamisesta paavikirkon kanssa.
Siellä, missä yksimielisyys on kadotettu evankeliumin ytimessä ja sen koko opissa, ei ole uskon ja opin analogiaa, joka sitoisi Raamatun yhdeksi kokonaisuudeksi ja Jumalan ilmoitukseksi. Niitä, jotka pitäytyvät Raamatun sanaan niin kuin se lukee, ivataan. Kun he pitäytyvät kirjaimelliseen, tekstiyhteyden mukaiseen tulkintaan aikasidonnaisen tulkintatavan sijasta, heidät leimataan. (Kysymys vertauksista ja muista kielikuvista kuuluu toiseen asiayhteyteen. Toki kuvatkin on selitettävä sellaisina kuin kuvat ovat!)
Raamattu, traditio
Rakkaat ystävät, – haluaisin sanoa: commilitones, – on vain kaksi tietä. Joko otamme Raamatun vastaan Jumalan sanana, joka on syntynyt Pyhän Hengen innoituksesta, ja sitoudumme yksin siihen tai sitten otamme tradition uskon normiksi antamaan viime kädessä tulkinnan Raamatulle. Traditio voi olla suljettu, kuten ortodokseilla. Se voi olla laajentuva, kuten paavikirkolla. Se voi olla myös kehityksen alainen ja vanhaa halveksiva, kuten ns. naispappeuden kannattajilla. Tradition mukaan tulo opin lähteeseen tuo siihen inhimillisen lisätekijän, harhan, ja on aimo askel paavikirkon uskonkäsitystä kohden. Paavikirkolle on leimaavaa synergismi, Jumalan ja ihmisen yhteistyö, ei vain opissa kääntymyksestä, vaan myös opit traditiosta ja neitsyt Marian saastattomasta sikiämisestä nostavat ihmisen kuviteltuun yhteistyöhön lunastuksen, pelastuksen omistamisen ja ilmoituksen asiassa Jumalan kanssa. Vertaa myös puheita neitsyt Mariasta kanssalunastajana ja "ihmisen lukua" Ilmestyskirjassa!
Sanainspiraatioon tunnustautuen
Opin taisteluissa kestämme terveellä Raamatun pohjalla vain sanainspiraatioon tunnustautuen (2 Tim. 3:16; 2 Piet. 1:21). Kirjoitetusta Sanasta kiinni pitäen ja siihen niin vedoten kuin se lukee ja sitä asiayhteyden mukaan oikein soveltaen Vapahtaja voitti kiusaajan. Sanasta kiinni pitäen Luther kumosi Zwinglin ehtoollista koskevan harhan. Kun on luovuttu sanainspiraatiosta, ei tarvitse kummeksua Porvoon sopimusta ja selän kääntämistä yhdelle merkittävimmistä uskonpuhdistajan taisteluista.
Sanasta kiinni pitäen torjumme saarnavirkaa koskevan harhan. Vaikka tässä traditio tulee tueksemme, se ei ratkaise emmekä saa siihen vedota niin kuin se ratkaisisi. Perustelemalla opin saarnavirasta pyhällä Raamatulla saamme rohkeasti antaa kunnian Jumalalle. Raamatun opetusta seurakunnan paimenen virasta ei voi kumota perkele eikä ihminen.
Discordia
Kansankirkon opillisen discordian eli erimielisyyden alku juontaa historiassa kauas, hyvinkin parinsadan vuoden taakse, kun evankeliumin oppi hämärtyi järkeisopin ja muuten hyvää tarkoittaneen pietismin vaikutuksesta. Tällä discordialla ei kuitenkaan ollut pitkään aikaan kirkkolain turvaa. Vasta vuoden 1870 kirkkolain muutos virallisti discordian. Silloin kansankirkko muutti tunnustuspykälänsä sanamuodon poistaen siitä sanan "oppi" sillä nimenomaisella tarkoituksella, että ns. beckiläinen vanhurskauttamisoppi sai hyväksytyn aseman. Sen jälkeen kansankirkko on ollut opin suhteen vapaa eikä ketään ole voitu velvoittaa pysymään luterilaisessa opissa. Tilanteeseen on kansankirkossa ajan oloon totuttu. Ei ole kuulunut konservatiivisimpienkaan taholta vaatimusta koko kirkon opillisesta yksimielisyydestä luterilaisen tunnustuksen perustalla. Kansankirkon yhdistäväksi tekijäksi on tullut opillinen discordia. Irralleen otettuna papinvalapykälän sanamuoto on tiukka. Kuitenkin niitä omantunnonarkoja, jotka eivät ole voineet hyväksyä luterilaista oppia, ovat piispat ennen ordinaatiota rauhoittaneet selittämällä, että koska papinvalapykälää on tulkittava tunnustuspykälän valossa, ei papinvalapykäläkään tiukasta sanamuodostaan huolimatta sido luterilaiseen oppiin.
Särö discordiassa
Niin sanotun naispappeuspäätöksen myötä v. 1986 kansankirkon yhteisesti hyväksyttyyn discordiaan tuli vakava särö. Koska päätös koski koko kansankirkon järjestystä, rakennetta ja toimintaa, siihenastista oppia koskevaa discordiaa ei voitu soveltaa kirkon järjestykseen. Kirkko ei näet voi toimia johdonmukaisesti päättämässään järjestyksessä, ellei sen järjestyksen suhteen vallitse concordia. Kaksi erilaista järjestystä näet tarkoittaisi kahta eri kirkkoa.
Kun luterilaisen opin concordia perustuu evankeliumin voittamien sydänten yhteiseen uskoon ja oppiin, niin kansankirkon uuden järjestyksen vaatima concordia viran ulottamisessa naisiin perustuu lakiin, pakkoon ja alistamiseen. Periaatteen kannalta aidon luterilaisen concordian ulkopuolella ovat ne, joiden tunnustus ei ole yhteneväinen luterilaisen tunnustuksen kanssa, ja he löytävät omantunnon ja toiminnan vapauden aidon luterilaisen kirkon ulkopuolelta. Nyt kansankirkon vaatima concordia niin sanotussa naispappeuskysymyksessä eroaa kuitenkin aidosta luterilaisesta opin concordiasta ratkaisevasti ja on sen vastakohta. Se näet säilyttää kaikilta muilta osin discordian, mutta edellyttää ehdottomasti alistumista kirkon järjestystä koskevaan concordiaan. Se suosittaa lähtöä kansankirkosta niille, jotka eivät halua mukautua, ja myöntää tässä kysymyksessä omantunnon vapauden vain sen ulkopuolella. Se haluaa lakiin perustuvaa concordiaa, kun se vaatii alistumista kirkon päättämään uuteen järjestykseen ja kun se on valmis hyväksymään sillä pohjalla tapahtuvan oppia ja käytäntöä koskevan mukautumisen, jonka ei tarvitse perustua uskoon tai vakaumukseen. Ymmärrämmehän mitä tämä merkitsee?
Vetoomus
Vetoan niin sanotun naispappeuden torjujiin. Älkää pyrkikö siihen, että saisitte kansankirkossa jonkin suojaisen nurkan yhteisessä discordiassa. Se on epäjohdonmukainen ratkaisuyritys. Ajatelkaa loppuun asti, mitä merkitsee kieltäytyminen yhteistyöstä ns. naispapin kanssa, jos kuitenkin samalla olette valmiita yhteistyöhön ns. naispappeuden hyväksyvien miespappien ja sen päättämän kirkon kanssa. Jos yhteistyöstä kieltäytyminen rajoittuu naissukupuoleen ja vain oppikokonaisuuden (corpus doctrinae) yhden jäsenen (unus articulus: de ministerio ecclesiastico) yhteen osaan (una particula: de sexu pastoris), teidän on vaikeata puolustautua sukupuolista syrjimissyytettä vastaan.
Vaikka ns. naispappeus on kristillisessä oppikokonaisuudessa vain yhden uskonkohdan yhden osan yksityiskohta, se on kuitenkin koko oppikokonaisuuden puhtaana säilymiseen vaikuttava perustavan tärkeä asia, jonka Raamattu perustelee sanomalla: "Nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1 Tim. 2:14).
Asettakaa kunnioitettujen isienne ratkaisu pysyä kansankirkossa Jumalan sanan ja todellisen tilanteen valoon. Olette nähneet, että heidän ratkaisunsa on johtanut umpikujaan. Jos he voisivat nähdä teidän asemanne, tuskin he vaatisivat teitä pysymään kansankirkossa. Tuomitsematta isien henkilökohtaista uskoa on tullut aika nähdä, että he erehtyivät kirkkokysymyksessä, kun asettuivat vastustamaan tunnustuksellisten seurakuntien syntyä eivätkä lähteneet samalle tielle 1920-luvulla.
Hapatteen laki on väistämätön
Kiihtyvällä tavalla toteutuu Raamatun varoitus: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan" (Gal. 5:9). Väärää oppia voimme hapatteen lisäksi verrata käen poikaseen pikkulinnun pesässä. Kun se kasvaa isoksi, se työntää pikkulinnun poikaset pesästä alas. Väärä oppi haluaa ensiksi viisauden maineen, sen myötä olemassaolonoikeuden, sitten tunnustettuja asemia ja oppituoleja ja lopulta yksinvallan. Naispappeuskysymys ei ole se vähäinen alkuhapate, joka on hapattamassa koko taikinaa. Se on kylläkin indikaattori, joka osoittaa kirkon luopuneen jo sitä ennen evankeliumin opista monessa kohdassa.
Lupa lähteä Egyptistä
Kun piispat ja eräät muut niin sanotun naispappeuden kannattajat kehottavat raamatullisesta virkaopista kiinni pitäviä jättämään kansankirkon ja perustamaan oman kirkon tai liittymään meihin, heillä voi olla siihen erilaisia syitä. Jätän ne tässä pohtimatta. Ehkä Jumalan enkelit ovat panneet heidät kehottamaan teitä eroamaan kansankirkosta ja tehneet "faraon" halukkaaksi laskemaan "Israelin" pois (vrt. 2 Moos. 12:33).
Israel otti tilaisuudesta vaarin ja lähti Egyptistä. Aika näyttää, mitä maassamme tapahtuu. Nyt olisi tilaus Sanasta ja tunnustuksesta kiinni pitävän, hengeltään aidon evankelisen kirkon kaikinpuoliselle vahvistamiselle. Näistä Jerusalemin raunioista voisi kohota Herran huone, jossa julistettaisiin kalliisti lunastettujen sielujen lohdutukseksi: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa." (Val. 3:22–23.)
Raamattu kertoo tätä muistuttavasta tilanteesta näin: "Ja nähdessään kansanjoukot hänen [Jeesuksen] tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niin kuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: 'Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.'" (Matt. 9:36–38). Niin kuin monessa muussakin uskon asiassa tässäkin usko kulkee edellä, tunteet laahaavat perässä. Ensiksi lähdetään matkaan, sitten nähdään, kuinka Jumala auttaa yli milloin mistäkin vaikeudesta. Näin Jeesus sanoo: "Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani" (Joh. 7:17).
Paimen ja lammas
Apostolit kokosivat kristityt seurakuntiin ja erottivat heidät synagogasta. Ne, jotka eivät seuranneet apostolista sanaa, eivät olleet heidän lampaitaan. Lammas seuraa paimenen ääntä ja pysyy laumassa paimenen ympärillä. Paimen kulkee edellä, näyttää tietä, ja lammas seuraa. Ajamalla ei saa lampaita kulkemaan oikeaan suuntaan. Jo Mooses sanoi: "Joka on Herran oma, se tulkoon minun luokseni" (2 Moos. 32:26). Jeesus totesi niistä, jotka eivät seuranneet uskossa hänen ääntänsä: "Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani" (Joh. 10:26) ja lisäsi: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua." (Joh. 10:27). Tämä asettaa virkaopin oikeaan uomaansa.
Lupaukset kantavat ristin tiellä
Paimenen toimeentulo on toissijaista, uskollinen lauman hoito on ensisijaista. Nyt kysytään meiltä paimenilta, uskommeko Jeesuksen sanan ja seuraammeko sitä. Jeesus ohjasi apostoleja viran hoitoon näillä sanoilla: "Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt. Joka profeetan ottaa tykönsä profeetan nimen tähden, saa profeetan palkan; ja joka vanhurskaan ottaa tykönsä vanhurskaan nimen tähden, saa vanhurskaan palkan. Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:38–42).
Siitä ruoasta, jolla Jeesus ruokki kansan, jäi yksi vasullinen tähteitä jokaista apostolia varten. Jos otamme ristimme ja seuraamme Jeesusta, me pienetkin [pauli] saamme oman vasumme ruokaa ja myös lasillisen raikasta vettä elämän helteessä. Tämäkään ei jää toteutumatta.
Jeesuksen äänen seuraaminen synnyttää lauman. Se synnyttää myös yksimielisyyden. Jeesuksen äänen seuraamisella on ihana lupaus. Jeesus sanoo: " Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä... Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni." (Joh. 10:10–11,27–28).